Hän taukosi ja odotti.
Ei mitään vastausta.
Keto oli autio ja synkkä. Häntä piiritti avaruus. Hänen ympärillään oli
vain pimeys, johon hänen katseensa häipyi, ja hiljaisuus, johon hänen
äänensä kuoli.
Jäätävä viima puhalsi ja loi häntä ympäröiviin esineisiin jonkunlaista
polttavaa elämää. Vaivaiset pensaat heiluttelivat pieniä laihoja
käsivarsiaan uskomattomalla raivolla. Näytti kuin olisivat ne jotakin
uhanneet ja vainonneet.
Hän aikoi kävellä, muutti sitten juoksuksi ja pysähtyi aika ajoin
huutamaan ja huhuilemaan tässä yksinäisyyden paikassa, äänellä
sellaisella, joka yhdisti itseensä kaikki kauhut ja kaiken epätoivon:
"Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!"
Vaikka lapsi olisi huudon kuullutkin, olisi se varmaankin pelännyt ja
varonut näyttäytymästä. Mutta ehkä oli poika jo pitkien matkojen
päässä.
Hän kohtasi ratsastavan papin. Hän meni luoksi ja kysyi:
"Herra rovasti, oletteko nähnyt erästä lasta?"
"En", sanoi pappi.
"Erästä Pikku-Gervais nimistä poikaa?"
"En ole nähnyt ketään".
Hän kaivoi pussistaan kaksi viiden frangin rahaa ja ojensi ne papille.
"Herra rovasti, ottakaahan tämä köyhillenne. -- Herra rovasti, se oli
semmoinen pieni, kymmenvuotias poika; sillä oli valkohiirikin, luulen,
ja soittolaatikko. Hän kulki jalkapatikassa. Niitä savoijalaisia,
tiedättehän".
"En ole nähnyt häntä".
"Pikku-Gervaisiako? Eikö hän ole jostain täältä lähikylistä kotoisin?
Voitteko neuvoa?"
"Jos asia on niinkuin sanotte, ystäväni, niin on se ollut joku vieras.
Niitä poikkeaa sellaisia pieniä poikia usein seudulle. Mutta ne menevät
taas, eikä niitä kukaan tunne?"
Jean Valjean kaivoi kiihkoissaan kaksi uutta viiden frangin rahaa ja
antoi ne papille.
"Köyhillenne", sanoi hän.
Sitten lisäsi hän kuin sekapäinen:
"Herra pappi, toimittakaa minut kiinni. Minä olen varas".
Pappi kannusti vimmatusti hevostaan ja pakeni kauhun valtaamana.
Jean Valjean juoksi samaan suuntaan, mitä oli ennenkin kulkenut.
Hän joutui näin pitkän matkan, tähystellen, huutaen ja huhuillen, mutta
ei tavannut enää ketään. Pari kolme kertaa syöksähti hän paikalle,
missä luuli jonkun makaavan tai olevan kyyrysissään; se oli vain joku
pensas tai kivi. Vihdoin pysähtyi hän kolmen polun risteykseen.
Kuu oli noussut. Hän tähysteli ympärilleen ja huusi viimeisen kerran:
"Pikku-Gervais! Pikku-Gervais!" Hänen huutonsa hukkui nevaan edes
kaikua herättämättä. Hän yritti vielä: "Pikku-Gervais!" mutta heikolla,
kähisevällä äänellä. Se oli hänen viimeinen ponnistuksensa; hänen
polvijäntereensä laukesivat äkkiä hänen altaan, aivan kuin olisi
näkymätön voima yhdellä heitolla sälyttänyt hänen hartioilleen hänen,
pahan omantuntonsa musertavan painon; hän vajosi menehtyneenä suurelle
kivelle, nyrkit hiuksissa ja kasvot polvissa, ja huusi: "Minä olen
kurja ihminen".
Silloin hänen sydämensä särkyi, ja hän ratkesi itkuun. Hän ei ollut
itkenyt yhdeksääntoista vuoteen.
Lähdettyään piispan luota oli Jean Valjean joutunut kaiken tähänastisen
ajatuksenjuoksunsa ulkopuolelle. Hän ei voinut selvittää itselleen,
mitä hänen sisimmässään liikkui. Hän koki terästyä vanhuksen
enkeli-hyvän teon ja lempeiden sanojen vaikutusta vastaan. "Te olette
luvannut minulle tulla kunnialliseksi. Minä ostan Teidän sielunne. Minä
vapautan sen pahuuden hengen kahleista ja annan sen hyvälle Jumalalle".
Nämä sanat palasivat herkeämättä hänen mieleensä. Tätä taivaallista
hyvyyttä vastaan kannusti hän ylpeytensä, joka on ikäänkuin kaiken
pahan lujin linnoitus meissä. Hän tunsi hämärästi, että tämän papin
anteeksi-antamus oli vaarallisin rynnäkkö ja tuhoisin hyökkäys, mikä
häntä oli milloinkaan järisyttänyt; hän tunsi, että hänen sydämensä
kovettuminen tulisi lopulliseksi, jos hän ei antaisi tämän lempeyden
itseensä vaikuttaa; hän tunsi, että jos hän antaisi perään, täytyisi
hänen luopua tuosta synkästä vihasta, jolla toisten ihmisten teot
olivat niin monien vuosien kuluessa hänen sydäntään täyttäneet ja joka
oli hänelle mieleinen; hän tunsi, että nyt piti voittaa tai tulla
voitetuksi, ja että taistelu, ankara, ratkaiseva taistelu oli syttynyt
hänen oman pahuutensa ja tuon miehen hyvyyden välillä.
Kaikkia näitä valonhäiveitä miettiessään kulki hän eteenpäin kuin
päihtynyt. Älysikö hän näin kävellessään, silmät oudon palavina päässä,
älysikö hän tarkasti, mitä seurauksia hänelle saattoi olla Dignen
tapahtumista? Kuuliko hän kaikki nuo salaperäiset äänet, jotka
varottavat tai kiusaavat sieluamme muutamina elämämme hetkinä?
Kuiskasiko hänelle joku korvaan, että hän oli elänyt nyt kohtalonsa
juhlallisimman hetken, ett'ei hänelle enää mitään keskiastetta
löytynyt, että joll'ei hänestä vastaisuudessa tule parhain ihminen,
tulee hänestä pahin, että hänen nyt täytyi kohota korkeammalle kuin
piispa, tai sitten vajota alemmaksi kuin kaleeri-orja, että, jos hän
tahtoi tulla hyväksi, hänen täytyi tulla enkeliksi, tai jos hän tahtoi
jäädä pahaksi, täytyi hänen tulla häijyimmäksi hirviöksi.
Meidän täytyy tässä vieläkin toistaa entiset kysymyksemme: tajusiko hän
edes hämärästi kaikkea tätä? Olemme jo huomauttaneet, mitenkä
onnettomuus ja kärsimys ehdottomasti kehittää ihmismieltä; mutta
epäiltävää on, kykenikö Jean Valjean selvästi käsittämään kaikkea,
mistä tässä on ollut puhe. Jos nämä ajatukset hänen mieleensä
juohtuivatkin, niin aavisti hän niitä pikemmin kuin näki, eikä niistä
muuta hyvää ollut, kuin että ne syöksivät hänet melkein tuskalliseen
sekaannustilaan. Lähtiessään tuosta pimeyden ja kurjuuden paikasta,
vankilasta, oli piispan käytös huikaissut hänen sieluansa, aivan
niinkuin kirkas valo huikaisee pimeästä tulijan silmiä. Tuleva elämä,
mahdollinen elämä, joka nyt avautui hänen eteensä puhtaana ja
säteilevänä, täytti hänet vavistuksella ja pelolla. Hän ei todella enää
tiennyt mihin hän oli joutunut. Aivan niinkuin tarhapöllö, joka äkkiä
joutuisi näkemään auringon nousun, oli rangaistusvanginkin huikaissut
ja melkein soentanut hyve.
Eräs seikka vaan oli varma, seikka, jota hän ei itsekään epäillyt: hän
ei ollut enää sama ihminen, kaikki oli hänessä muuttunut, hän ei voinut
mitenkään tehdä tapahtumattomaksi sitä, että piispa oli hänelle puhunut
ja että piispa oli häneen vaikuttanut.
Tässä mielentilassaan oli hän kohdannut Pikku-Gervaisin ja varastanut
hänen kaksi-frangisensa. Minkätähden? Hän ei olisi varmaankaan voinut
sitä selittää. Oliko se ehkä pahojen ajatusten viimeinen isku,
viimeinen ponnistus, ajatusten, jotka hän oli vankilasta perinyt,
jäännös vanhoja vaikutuksia, tulos siitä, mitä liikeopissa kutsutaan
_kerääntyneeksi voimaksi_? Sitä se ehkä oli, tai ehk'ei se sentään
ollut sitäkään. Sanokaamme yksinkertaisesti, ett'ei _hän_ ollut
varastanut, ett'ei ihminen ollut varastanut, vaan eläin, peto, joka
tottumuksesta ja vaiston viemänä vähääkään ajattelematta painoi
jalkansa rahan päälle, sillä välin kun järki taisteli niin monia uusia,
aavistamattomia hyökkäyksiä vastaan. Kun järki heräsi ja näki tämän
eläimen teon, peräytyi Jean Valjean tuskissaan ja päästi kauhistuksen
huudon.
Kummallinen ilmiö todellakin ja mahdollinen vain hänen silloisessa
tilassaan: varastaessaan lapselta tuon rahan teki hän teon, jota hän ei
enää saattanut tehdä.
Miten olikaan, tällä viimeisellä pahalla työllä oli häneen nähden
ratkaiseva merkitys: se puhkaisi yhdellä iskulla sen sumun, joka hänen
järkeänsä peitti, ja hajotti sen, erotti toiselle puolelle synkät
varjot ja toiselle kirkkaan valon ja vaikutti hänen sieluunsa siinä
tilassa, missä se paraillaan oli, samoin kuin muutamat kemialliset
aineet vaikuttavat sameaan seokseen, vajottaen toisen yhdysosan sakaksi
pohjalle ja selkeyttäen toisen.
Ensi alussa, ennättämättä edes miettiä ja tutkia sisintään, hädän
valtaamana, niinkuin se, joka kokee jostain vaarasta pelastua, yritti
hän löytää lasta antaakseen hänelle rahan takaisin; kun hän huomasi sen
hyödyttömäksi ja mahdottomaksi, pysähtyi hän epätoivon raatelemana.
Siinä hetkessä, jolloin hän huudahti: Minä olen kurja ihminen! näki hän
itsensä sellaisena kuin oli; ja hän oli jo siihen määrään erkaantuneena
omasta itsestään, että hän näytti mielestään olevansa vain joku haamu,
ja tuossa hänen edessään seisoi tuo inhottava kaleerivanki Jean Valjean
luineen ja lihoineen, keppi kädessä, mekko päällä, selässä matkalaukku
täynnä varastettua tavaraa, kasvot päättävän synkät, mieli täynnä
kankeita suunnitelmia.
Kärsimysten ylenmääräisyys oli pannut hänet hourailemaan, kuten olemme
huomauttaneet. Tämä oli siis jonkunlainen houre-näky. Hän näki
todellakin edessään tämän Jean Valjeanin, nämä synkeät, kamalat kasvot.
Hän oli vähällä kysyä itseltään, kuka tuo mies oikeastaan oli, ja kauhu
valtasi hänet.
Hän eli hetkeä kiihkoisaa ja kuitenkin kamalan tyyntä, jolloin
haavehourailu on niin syvää, että se muuttaa todellisuudenkin. Ihminen
ei silloin enää näe esineitä, jotka ovat hänen edessään, mutta näkee
ikäänkuin ulkopuolella itseään kuvat, jotka väikkyvät hänen mielessään.
Hän siis tarkasteli itseään, niin sanoaksemme, silmästä silmään, ja
samalla keksi hän hourailunsa salaperäisissä syvyyksissä valonvälkkeen,
jota hän piti ensin tulisoihtuna. Katseltuaan tarkkaavammin tätä valoa,
joka hänen sieluunsa paistoi, huomasi hän sen saavan ihmisen muodon;
hän havaitsi, että tämä tulisoihtu oli piispa.
Hän katseli omassatunnossaan nyt vuorotellen näitä kahta edessään
seisovaa miestä: piispaa ja Jean Valjeania. Mutta edellisen rinnalla
näytti jälkimäinen kovin surkealta. Sillä kummallisella tavalla, mikä
on ominaista tämänlaiselle kuohuntatilalle, suureni ja kirkastui piispa
hänen silmissään sitä mukaa, mitä pitemmälle hän tarkastelussaan ehti,
kun taas Jean Valjean pienentyi ja kalpeni. Lopulta oli hän enää varjo
vain. Äkkiä katosi hän kokonaan. Piispa jäi yksin jälelle.
Hän täytti ylevällä paisteella tämän kurjan koko sielun.
Jean Valjean itki kauvan. Hän itki kuumin kyynelin nyyhkytyksin,
hervottomammin kuin nainen, kauhistuneempana kuin lapsi.
Hänen itkiessään levisi valo yhä enemmän ja enemmän hänen sielussaan,
erinomainen valo, samalla kertaa ihastuttava ja pelästyttävä valo.
Hänen kulunut elämänsä, hänen ensimäinen rikoksensa, hänen pitkä
kärsimyksensä, hänen ulkonainen villiintymisensä, hänen sisäinen
kovettumisensa, hänen vapaaksi pääsemisensä ja niin monen
kostosuunnitelman riemut, tapaukset piispan luona, viimeinen pahatyö,
minkä hän oli tehnyt varastaessaan kaksi frangia lapselta, rikos
sitäkin kurjempi ja hirvittävämpi kun se tuli heti piispan
anteeksi-antamuksen jälkeen, kaikki tämä palasi hänen mieleensä ja
ilmestyi hänen tajuunsa selvästi, mutta valossa, jota hän ei ollut
nähnyt ennen. Hän katseli elämäänsä, ja se näytti hänestä kamalalta;
sieluansa, ja se näytti hänestä inhottavalta. Mutta ihana valo loisti
yli tämän elämän ja yli tämän sielun. Hänestä tuntui kuin näkisi hän
saatanan paratiisin kirkkaudessa.
Kuinka kauvan itki hän näin? Mitä teki hän sitten? Minne hän meni?
Siitä ei ole koskaan päästy selville. Todistetuksi on kuitenkin tullut,
että muuan kuormankuljettaja, joka näihin aikoihin kulki Grenoblen
väliä ja joka tänä samaisena yönä saapui Digneen noin kolmen seuduilla,
näki piispan talon ohi ajaessaan pimennossa miehen polvillaan kadulla,
rukoilevan asennossa, hänen ylhäisyytensä Bienvenun oven edustalla.