l.
Matka-päivän ilta.
Lokakuun alkupäivinä v. 1815, noin tuntia ennen auringon laskua, astui
muuan jalkamies pienen Dignen kaupungin portista sisään. Ne harvat
asukkaat, jotka tähän aikaan katselivat akkunoistaan tai oleskelivat
talojensa edustalla, silmäilivät tätä matkamiestä hiukan levottomina.
Vaikeata olisi ollutkin tavata kurjemmannäköistä kulkijaa. Hän oli
keskikokoinen, jäntterä ja tanakka, parhaissa miehuutensa voimissa. Hän
oli ehkä neljänkymmenenkuuden tai neljänkymmenenkahdeksan ikäinen.
Syvälle painettu nahkalippuinen lakki peitti osaksi hänen päivän
paahtamat, ahavoittuneet, hikeä valuvat kasvonsa. Karkean,
kellertävästä palttinasta tehdyn paidan lomasta, jota kaulan kohdalta
kiinnitti hopeinen ankkuri, paistoi karvainen rinta. Pukuun kuului
sitäpaitsi köydeksi kierretty kaulaliina, vanhat, kuluneet, sinisestä
säkkikankaasta tekaistut housut, joiden toinen polvi oli valkeaksi
hankaantunut ja toisessa vilkkui reikä, vanha harmaa risainen mekko,
jonka toiseen kyynärpäähän oli purjelangalla neulottu viheriä paikka;
selässään kantoi mies täyteen ahdettua, huolellisesti nyöritettyä ja
aivan uutta sotilaslaukkua, ja kädessään heilutteli hän suunnatonta
pahkasauvaa; jalat oli pistetty ilman sukkia rautakorkoisiin kenkiin,
pää oli keritty ja parta rehotti.
Hiki, kuumuus, jalkaisin patikoiminen, tomu lisäsivät vielä
jonkunlaisen ilettävän sävyn tähän ränsistyneeseen kokonaiskuvaan.
Hiukset oli ajeltu, mutta kuitenkin törröttivät ne huomattavasti; sillä
ne olivat jo alkaneet kasvaa ja niitä ei nähtävästi oltu leikattu
vähään aikaan.
Kukaan ei häntä tuntenut; hän oli ilmeisesti vain joku ohi-kulkija.
Mistä hän tuli? Etelästäkö? Meren rannoilta ehkä. Sillä hän astui
Dignen kaupunkiin samaa katua, joka oli seitsemän kuukautta aikaisemmin
nähnyt keisari Napoleonin kulkevan ohi, matkalla Cannesista Pariisiin.
Tämä mies oli varmaankin kävellyt koko päivän. Hän näytti hyvin
väsyneeltä. Kaupungin toisessa päässä sijaitsevassa entisessä
kauppalassa olivat muutamat vaimoihmiset nähneet hänen levähtävän
Gassendin puistokadun lehmusten siimeksessä ja juovan suihkulähteestä,
joka on lehtokujan äärimäisessä päässä. Hänen oli ilmeisesti hyvin
jano, koska lapset, jotka juoksentelivat hänen perässään, olivat
nähneet hänen pysähtyvän vielä toisenkin kerran parin sadan askeleen
päässä juomaan kauppatorin suihkulähteestä.
Saavuttuaan Poichevert-kadun kulmaukseen kääntyi hän vasemmalle ja
suuntasi askeleensa kaupungintaloa kohti. Sinne hän hävisi, mutta tuli
neljännestunnin kuluttua jälleen näkyviin. Muuan santarmi istui lähellä
porttia samalla kivipenkillä, jolle kenraali Drouot nousi 4 päivä
maaliskuuta lukemaan kauhistuneelle kansanjoukolle, Dignen asukkaille
julistuksiansa. Mies otti lakin päästään ja tervehti nöyrästi
santarmia.
Vastaamatta hänen tervehdykseensä tähysteli santarmi häntä
tarkkaavasti, seurasi häntä jonkun aikaa silmillään ja pujahti sitten
kaupungintaloon.
Siihen aikaan oli Dignessä mainio majatalo, jonka kilvessä komeili:
"_Colbaan Risti_". Tämän majatalon isäntä oli muuan Jacquin Labarre,
mies, jota pidettiin kaupungissa suuressa arvossa, koska hän oli erään
toisen Labarren sukulainen, joka taas piti Grenoblessa "_Kolmen
Perintöruhtinaan_" majataloa ja oli palvellut henkivartioväessä.
Keisarin maihinnousun aikoihin kierteli seudulla paljon huhuja tästä
"_Kolmen Perintöruhtinaan_" majatalosta. Kerrottiin, että kenraali
Bertrand oli kuormankuljettajaksi pukeuneena usein tammikuussa tullut
sinne ja että hän oli jaellut sotilaille kunniaristejä ja kylvänyt
porvarein keskeen kourallisittain kultarahoja. Totta onkin, että
keisari saavuttuaan Grenobleen oli kieltäytynyt asettumasta maaherran
palatsiin; hän oli vain kiittänyt pormestaria ja sanonut: _Minä menen
erään kelpo miehen luo, jonka tunnen_, ja hän oli mennyt _Kolmeen
Perintöruhtinaaseen_. Tämä _Kolmen Perintöruhtinaan_ Labarrea kohdannut
kunnia sädehti hohdettaan vielä kahdenkymmenenviiden lieuen päässä
asuvaan _Colbaan Ristin_ Labarreenkin. Hänestä sanottiin kaupungissa:
_Se on sen Grenoblen Labarren serkku_.
Mies ohjasi askeleensa tätä majataloa kohti, joka oli paras koko
paikkakunnalla. Hän astui sisään keittiöön, joka oli aivan kadun
tasalla. Kaikissa uuneissa humisi tuli; suuri pystyvalkea loimusi
hauskasti takassa. Isäntä, joka oli samalla kertaa myös kyökkimestari,
hyöri lieden ääressä kastrullien ja patojen kimpussa, ja valmisteli
kovin toimessaan mainiota ateriaa muutamille kuorma-ajureille, joiden
kova-ääninen nauru ja puheensorina kuului viereisestä huoneesta.
Jokainen matkustajahan tietää, ett'eivät kutkaan pidä parempia päiviä
kuin kuorma-ajurit. Lihava murmeli, valkeita peltopyitä ja pari metsoa
kärisi pitkässä paistinvartaassa tulen hohteessa; uunissa kypsyi pari
aimo toutainta Laureten järvestä ja Allozen järvestä pyydystetty rautu.
Kuullessaan oven avautuvan ja uuden tulokkaan astuvan sisään, kysäsi
isäntä kohottamatta silmiään paisteistaan:
"Mitä herra tahtoo?"
"Tahdon saada ruokaa ja yösijan", sanoi mies.
"Mikään ei käy sen helpommin päinsä", vastasi isäntä. Siinä hetkessä
käänsi hän päätään, huomasi yhdellä silmäyksellä matkamiehen koko
ulkonaisen muodon ja lisäsi: "Kunhan vaan maksatte".
Mies veti mekkonsa taskusta suuren nahkakukkaron ja vastasi:
"Kyllä minulla on rahaa".
"Siinä tapauksessa: nöyrin palvelijanne", sanoi isäntä.
Mies pani kukkaron takaisin taskuunsa, heitti matkalaukun seljästään ja
laski sen maahan oven pieleen, piti kepin yhä kädessään ja istuutui
matalalle jakkaralle tulen ääreen. Digne sijaitsee vuoristossa.
Lokakuun illat ovat jo aika kylmiä.
Siinä liikkuessaan edestakaisin tarkasteli isäntä matkamiestä useaan
toviin.
"Jokohan kohta saa ruokaa?" kysyi mies.
"Aivan heti", vastasi isäntä.
Sillävälin kun vieras lämmittelihe selkä huoneeseen päin käännettynä,
veti arvoisa ravintoloitsija Jacquin Labarre lyijykynän taskustaan ja
repäisi sitten kulman jostain vanhasta sanomalehdestä, joka lojui siinä
pienellä pöydällä akkunan ääressä. Valkeaan reunustaan kirjotti hän
pari riviä, kääri lapun kokoon sitä sen paremmin sulkematta ja antoi
paperipalan eräälle poikaviikarille, joka näytti samalla kertaa
olevan sekä hänen kyökkipoikansa että palvelijansa. Ravintoloitsija
kuiskasi sanasen pojan korvaan ja lapsi lähti juosta vilkkasemaan
kaupungintalolle päin.
Matkamies ei ollut tästä kaikesta huomannut mitään.