"Onnittelen Teitä", sanoi hän nuhtelevalla äänellä. "Tehän ette ole
ainakaan äänestänyt kuninkaan kuolemaa".
Entinen konventin jäsen ei näyttänyt huomaavankaan sitä katkeraa
salavihjausta, jonka kätki sana: ainakaan. Hän vastasi. Pieninkin hymyn
häive oli kadonnut hänen kasvoiltaan.
"Älkäähän liikoja onnitelko, herra; minä olen kuin olenkin äänestänyt
hirmuhaltijan kuolemaa".
Siinä oli siinä äänenpainossa sekä tylyyttä että vakavuutta.
"Mitä tarkotatte?" yritti piispa.
"Tarkotan, että ihmisellä on vain yksi hirmuhaltija: tietämättömyys.
Tämän hirmuhaltijan kuolemaa olen äänestänyt. Tämä hirmuhaltija on
synnyttänyt kuningasvallan, joka on vääryydellä anastettua virkamahtia,
kun sitä vastoin tieto on oikeudella saavutettua valtaa. Ihmistä ei saa
hallita muu kuin tieto".
"Ja omatunto", lisäsi piispa.
"Se on sama asia. Omatunto on kaiken meissä löytyvän synnynnäisen
tietämisen summa".
Hänen ylhäisyytensä Bienvenu kuunteli hiukan hämmästyneenä tätä hänelle
varsin outoa puhetta.
Entinen konventin jäsen jatkoi:
"Mitä tule Ludvig XVI:n surmaamiseen, niin siihen en ole antanut
suostumustani. Enpä luule itselläni olevan oikeutta tappaa ketään
ihmistä; mutta minä tunnen olevani velvollinen hävittämään pahaa, olen
äänestänyt hirmuhaltijan kuolemaa. Se merkitsee: olen tahtonut poistaa
naiselta häpeän ja kurjuuden taakan, mieheltä orjuuden, lapselta
pimeyden. Äänestäessäni tasavaltaa, olen tuota äänestänyt. Olen
äänestänyt veljeyttä, sopua, parempia aikoja! Olen ollut osaltani
kumoamassa ennakkoluuloja ja erhetyksiä. Erhetysten ja ennakkoluulojen
sortuminen tietää valon koittamista. Me olemme hävittäneet vanhan
maailman, ja vanha maailma, tuo kaikenlaisen kurjuuden malja on nyt,
vuodatettuaan kaiken sisältönsä ihmissuvun päälle, muuttunut riemun
runsaaksi lähteeksi".
"Sekalaisen riemun", ennätti piispa.
"Voisittepa sanoa rikotunkin riemun, ja tänään, tuon turmiollisen
1814:n entisten olojen palaamisen jälkeen, voisitte sanoa kadonneen
riemun. Surkeata kyllä, mutta työ on ollut epätäydellistä, myönnän sen;
me olemme musertaneet vanhan hallituksen ulkonaisesti, mutta emme ole
kyenneet hävittämään sitä täydellisesti ihmisten ajatuksista. Ei riitä
yksin, että harhaluulot ovat poistetut; täytyy myöskin uudistaa
siveelliset käsitteet. Myllyä ei tosin enään ole olemassa, mutta tuuli
puhaltaa yhä".
"Te olette hävittäneet, raunioiksi raastaneet. Hävittäminen voi olla
hyödyllistäkin; mutta minä katselen epäilevin silmin hävittämistä, joka
tapahtuu vihan hengessä".
"Oikeudella, on silläkin vihansa, herra piispa, ja oikeuden viha on
edistyksen ehto. Olkoon asia miten tahansa ja sanottakoon siitä mitä
tahansa, Ranskan vallankumous on kuitenkin valtavin askel, minkä
ihmissuku on astunut sitten Kristuksen aikojen. Epätäydellinen,
sanotte; mutta suurenmoinen. Se on selvittänyt kaikki yhteiskunnalliset
kysymykset. Se on luonut lempeyttä ihmismieleen; se on tyynnyttänyt,
rauhoittanut, valaissut; se on pannut maan päällä virtaamaan
sivistyksen vuot. Se on tehnyt hyvää. Ranskan vallankumous oli
ihmisyyden pyhitysjuhla".
Piispa ei voinut olla mutisematta:
"Niinkö? Entäs vuosi 1793!"
Entinen konventin jäsen kohousi tuolissaan synkeän juhlallisena ja
huudahti, mikäli voi puhua kuolevan huudahduksesta:
"Kas niin! Siihenkö sitä nyt tultiin! 1793! Odotin tuota sanaa.
Ukkospilvi oli paisunut tuhannenviidensadan vuoden kestäessä.
Viidentoista vuosisadan kuluttua oli sen aika puhjeta raivoomaan. Te
moititte salaman iskun tuhoja".
Piispa tunsi ehkä itse sitä myöntämättään, että jokin hänessä oli
saanut kolauksen. Mutta hän pysyi tyynenä. Hän vastasi:
"Tuomari puhuu oikeuden nimessä; pappi puhuu armon nimessä, joka ei ole
muuta kuin jalompaa oikeutta. Ukkosen isku ei saa erehtyä".
Ja hän lisäsi, silmäten tiukasti entiseen konventin jäseneen:
"Entä Ludvig XVII?"
Konventin jäsen kurotti kätensä ja tarttui piispan olkavarteen:
"Ludvig XVII! Malttakaahan. Ketä Te hänessä itkette? Viatonta lastako?
Siinä tapauksessa olette oikeassa. Minä itken kanssanne. Kuninkaallista
lastako? pyydän Teitä hiukan miettimään. Minun ymmärtääkseni on
Cartouchen[16] veli viaton lapsi, joka sai Grève-torilla niin kauvan
roikkua kainaloihin vyötetyssä köydessä, että heitti henkensä, vain sen
rikoksen takia, että oli Cartouchen veli, aivan yhtä säälittävä kuin
Ludvig XV:n pojanpoika, viaton lapsi, jota rääkättiin Temppelitornissa
yksinomaan sen rikoksen tähden, että hän oli Ludvig XV:n pojanpoika".
"Herra", sanoi piispa, "minä en pidä tällaisista nimien
vertailemisista".
"Cartouche! Ludvig XV! Kummanko asianajajana Te tässä esiinnytte?"
Syntyi hetken hiljaisuus. Piispa melkein katui ensinkään tulleensakaan,
mutta kuitenkin tunsi hän jonkunlaista hämärää ja kummallista
epävarmuutta.
Entinen konventin jäsen puuttui jälleen puheeseen:
"Ah! herra pappi, Te ette pidä räikeistä totuuksista. Kristus niistä
piti, hän. Hän tarttui ruoskaan ja puhdisti temppelin. Hänen salamoiva
ruoskansa osasi puhua ankaroita totuuksia. Kun hän huudahti:
_Sinite parvulos_[17] ... ei hän tehnyt erotusta noiden lasten välillä.
Hänestä ei olisi ollut vastenmielistä asettaa Barrabaan
perintöruhtinasta ja Herodeksen perintöruhtinasta toistensa rinnalle.
Herra, viattomuus kruunaa kyllä itsensä. Viattomuus ei tarvitse
ruhtinaallisia arvonimiä. Se on yhtä ylevä ryysyihin puettuna kuin
valtakunnanliljoilla koristettuna".
"Se on totta", myönsi piispa matalalla äänellä.
"Pysyn yhä väitteessäni", jatkoi konventin jäsen G. "Te mainitsitte
Ludvig XVII:n. Kokekaamme ymmärtää toisiamme. Itkemmekö me kaikkia
viattomia uhreja, kaikkia marttyreja, kaikkia lapsia, kaikkia alhaisia
yhtä paljon kuin kaikkia ylhäisiä? Siinäpä sitä ollaan. Mutta meidän
tulee, olen sen jo sanonutkin, mennä paljoa kauvemmaksi kuin vuoteen
1793, ja meidän täytyy alkaa itkumme jo ennen Ludvig XVII:tä. Minä
itken kyllä kanssanne kuninkaiden lapsia, kunhan Te vaan itkette minun
kanssani kansan pienimpiä".
"Minä itken kaikkia", sanoi piispa.
"Aivan yhtäläisesti!" huudahti G., "ja jos vaa'an täytyy kallistua
johonkin suuntaan, niin antakaa sen sitten kallistua kansan puoleen. Se
on kärsinyt kauvemmin".
Syntyi jälleen hiljaisuus. Entinen konventin jäsen sen taaskin
keskeytti. Hän kohousi toisen kyynärpäänsä varaan, tarttui peukalollaan
ja taivutetulla etusormellaan kevyesti leukapieleensä, kuten tehdään
koneenomaisesti tutkittaessa ja kuulustellessa, ja loi piispaan kysyvän
katseen, joka liekehti kaikkea lähenevän kuoleman voimaa. Hänen sanansa
tulvivat melkein kuin räjähtäen.
"Niin, herra, kansa on jo kärsinyt kauan. Ja sitten, katsokaas, siinä
ei ole vielä kaikki. Mitä tulette Te tänne utelemaan ja puhumaan Ludvig
XVII:stä? Enhän edes Teitä tunne. Koko sinä aikana, jolloin olen asunut
tällä seudulla, olen elänyt tässä hiirenloukussa, yksinäni, Poistumatta
askeleenkaan vertaa, näkemättä ketään muita ihmisiä kuin tämän lapsen,
joka minua auttaa. Teidän nimenne kaiku on tosin hämäränä saapunut aina
tänne asti, ja minun täytyy myöntää, sen kaiku ei ole ollut varsin
huono. Mutta sehän ei merkitse mitään. Taitavilla ihmisillä on niin
monen monta keinoa uskotella itsestään yksinkertaiselle kansanmiehelle
vaikka mitä tahansa. Sivumennen sanoen: en kuullut vaunujenne ratinaa;
Te olette varmaankin jättänyt ne tuonne metsänreunaan maantien
risteykseen. Minä en Teitä tunne, toistan vieläkin. Sanotte olevanne
piispa, mutta tuo ei anna minulle hämärintäkään aavistusta Teidän
siveellisestä olemuksestanne. Toistan siis äskeisen kysymykseni. Kuka
Te olette? Te olette piispa, se tietää: Te olette kirkkoruhtinas, yksi
noita kullassa kimaltelevia, koristeltuja, runsastuloisia miehiä,
joilla on lihavat palkat -- Dignen hiippakunnassa viisitoista tuhatta
frangia vakinaista palkkaa, kymmenen tuhatta frangia ylimääräistä,
yhteensä kaksikymmentäviisi tuhatta frangia -- joilla on ylelliset
keittiöt, joilla on korupukuiset palvelijat, jotka elävät komeasti,
jotka syövät lintupaistia perjantaisin, jotka pöyhkeilevät
hovipalvelija edessä, hovipalvelija takana loistovaunuissaan, joilla on
ylpeät palatsit ja jotka ajaa jyryyttävät nelivaljakolla Jeesuksen
Kristuksen nimeen. Hänen joka kulki paljain jaloin! Te olette ylhäinen
kirkon palvelija: runsaat tulot, palatsit, hevoset, kamaripalvelijat,
ylellinen ruoka, kaikki elämän nautinnot, Teillä on kaikki tuo kuten
muillakin kaltaisillanne, ja kuten muut, pidätte Te sen hyvänänne.
Kyllähän on hyvä niinkin, mutta siinä on liiaksi tai siinä ei ole
tarpeeksi. Se ei luo minulle selvää käsitystä Teidän todellisesta
sisäisestä arvostanne, Teidän, joka tulette ehkä tänne siinä korskeassa
mielessä, että Te tuotte minulle itse viisauden aarteet. Kenelle minä
puhun? Kuka Te olette?"