"Maan matonen kuomuvaunuissa!" murisi entinen konventin jäsen.
Nyt oli konventin jäsenen vuoro olla korskea ja piispan vuoro nöyrtyä.
Piispa tarttui lempeästi puheeseen:
"Herra, ehkä olette oikeassa. Mutta selittäkäähän minulle, mitenkä
vaununi, jotka odottavat tuolla parin askeleen päässä puiden takana,
miten runsas pöytäni ja lintupaisti, jota syön perjantaisin, mitenkä
minun kahdenkymmenenviiden tuhannen frangin tuloni, miten minun
palatsini ja palvelijani todistavat, ett'ei sääli ole hyve, ett'ei
lempeys ole velvollisuus sekä ett'ei vuosi 1793 ole ollut
kauhistuttavan julma".
Entinen konventin jäsen pyyhkäisi kädellä otsaansa, aivan kuin
puistaakseen siitä pilven.
"Ennen kuin Teille vastaan", sanoi hän, "pyydän Teiltä anteeksi muuatta
seikkaa. Tein äsken väärin, herra. Te olette luonani, Te olette
vieraani. Minun tulee olla huomaavainen Teitä kohtaan. Te väitätte
ajatuksiani vastaan, minun tulee tyytyä ahdistamaan Teidän
mietteitänne. Teidän rikkautenne ja nautintonne ovat etuja, joita minä
voisin käyttää Teitä vastaan väittelyssämme, mutta hyvään tapaan kuuluu
olla sitä tekemättä. Lupaan olla enää niihin vetoomatta".
"Kiitän", sanoi piispa.
G. jatkoi:
"Palatkaamme siis selitykseen, jota minulta vaaditte. Ettäkö vuosi 1793
on ollut kauhistuttavan julma?"
"Niin, kauhistuttavan, säälimättömän julma!" sanoi piispa. "Mitä
ajattelette Te Maratista, joka paukutti käsiään mestauskoneen
kunnioiksi?"
"Mitä ajattelette sitten Te Bossuetista,[19] joka lauloi _Te
Deumia_[20] hurjain husaarien hirmutöistä protestanttien taloissa"?[21]
Vastaus oli järeä, mutta se iski maaliinsa pistämällä kuin terotettu
tutkain. Piispa säpsähti eikä löytänyt sanaakaan vastineeksi; mutta
häntä loukkasi tapa, millä Bossuetin nimeä mainittiin. Paraimmillakin
ihmisillä on omat pienet epäjumalansa, ja heitä joskus hieman kiusaavat
johdonmukaisen ajattelun armottomat lyönnit.
Entinen konventin jäsen alkoi huohottaa. Rinnansalpautuminen, joka
kuoleman tullen yhtyy viimeisiin hengenvetoihin, katkaisi tuontuostakin
hänen äänensä. Mutta hänen silmistään säteili vielä täydellinen sielun
selkeys. Hän jatkoi:
"Sanokaamme vielä sananen yhdestä ja toisesta seikasta; se on minun
mielikseni. Ulkopuolella vallankumouksen, joka kokonaisuudessaan
katsottuna on äärettömän suuri myönnytys ihmisyydelle, muodostaa
vuosi 1793, surkeata kyllä, pahan sora-äänen. Teistä se tuntuu
säälimättömän julmalta, mutta mitenkähän oli koko yksinvaltiuden
laita, herra? Carrier on rosvo; mutta minkä nimen annatte
Montrevelille? Fouquier-Tinville on konna; mutta mikä on mielipiteenne
Lamoignon-Bavillestä? Maillard on inhottava, mutta katsokaahan
Saulx-Tavannesiakin, olkaa hyvä! Isä Duchêne on verenhimoinen, mutta
minkä mainesanan suotte isä Letellierille? Jourdan-Miehentappaja on
hirviö, mutta pienempi hirviö sentään kuin markiisi de Louvois.
Herra, herra, minä valitan kyllä arkkiherttuatar ja kuningatar
Marie-Antoinetten kohtaloa, mutta minä valitan myös sen kurjan
hugenottivaimon kohtaloa, joka vuonna 1685 Ludvig Suuren hallitessa,
herra, sidottiin -- hänellä oli juuri silloin lapsi imetettävänä --
yläruumis vyötäisiin asti paljastettuna paaluun, vähän matkan päähän
lapsestaan; rinnat olivat pakahtua maidosta ja sydän tuskasta; tuo
nälistynyt kalpea pienokainen näki rinnat, kärsi yhä enemmän ja huusi;
ja pyöveli sanoi vaimolle, äidille ja imettäjälle: Kiroa uskosi!
pakottaen hänet näin valitsemaan joko lapsensa kuoleman tai
omantuntonsa kuoleman. Mitä sanotte tällaisista äidin kannettaviksi
sälytetyistä Tantalon tuskista? Herra, painakaa tarkoin mieleenne tämä:
Ranskan vallankumouksella on ollut omat syynsä. Sen raivoovan vihan on
tulevaisuus sovittava. Sen tuloksena on ollut parempi maailma. Sen
kauhistuttavimmatkin iskut sukeutuvat helläksi hyväilyksi ihmissuvulle.
En puhu enää pitemmältä. Lopetan; olenkin liian hyvällä puolella.
Muuten alkaa nyt minun kuolinkamppailuni".
Ja herjeten tähystelemästä piispaa, täydensi entinen konventin jäsen
ajatuksensa seuraavin tyynin sanoin:
"Niinpä niin: edistyksen murtavia hyökkäyksiä kutsutaan
vallankumouksiksi. Kun ne ovat päättyneet, tunnustetaan, että
ihmiskuntaa on tosin rutosti ruoskittu, mutta että se sitten on
kulkenutkin aika vauhtia".
Entinen konventin jäsen ei aavistanutkaan vallottaneensa kaikki piispan
sisäiset linnotukset, toisen toisensa jälkeen. Yksi oli kuitenkin vielä
pystyssä, ja tästä varustuksesta, tästä hänen ylhäisyytensä Bienvenun
puolustautumisen viimeisestä tukikohdasta lähtivät seuraavat sanat,
joissa ilmeni jälleen melkein entinen ankaruus:
"Edistyksen täytyy uskoa Jumalaan. Hyvä ei voi käyttää pahoja
palvelijoita. Huono on jumalankieltäjä ihmiskunnan ohjaajaksi".
Vanha kansanedustaja ei vastannut. Hän vavahti. Hän katsahti kohti
taivasta, ja kyynel kihosi hiljalleen tähän katseeseen. Kun silmäripset
täyttyivät, vierähti kyynelpisara hänen kuolonkalpealle poskelleen, ja
hän sanoi melkein änkyttäen, hiljaa ja ikäänkuin itsekseen puhuen,
katse kadonneena avaruuden syvyyksiin:
"Oi Sinua kaiken perikuva! Sinä yksin olet olemassa!"
Piispan valtasi selittämätön, väkevä mielenliikutus.
Hetkisen hiljaisuuden jälkeen kohotti vanhus sormensa taivaaseen päin
ja jatkoi:
"Äärettömyys on olemassa. Se on tuolla. Ell'ei äärettömyydellä olisi
minuutta, olisi 'minä' sen rajapylväs; se ei olisikaan ääretön; toisin
sanoen: sitä ei olisi olemassa. Mutta se on olemassa. Siis sillä on
minuus. Tämä äärettömyyden minuus on Jumala".
Kuoleva lausui nämä sanat kaikuvalla äänellä ja korkean innostuksen
värisyttämänä, aivan kuin näkisi hän jonkun. Kun hän oli puhunut,
sulkeutuivat hänen silmänsä. Ponnistus oli hänet peräti uuvuttanut. Hän
näytti tosiaankin eläneen yhdessä minuutissa ne muutamat tunnit, jotka
hänellä olivat vielä elettävänä. Se, mitä hän oli juuri sanonut, näytti
vieneen häntä lähemmäksi kuoleman salaperäistä valtijasta. Viimeinen
hetki oli käsillä.
Piispa ymmärsi sen, aika kiiruhti: pappinahan hän oli tänne tullut.
Äärimäisestä kylmyydestä oli hän asteittain kulkenut äärimäisen
liikutuksen valtaan. Hän tarkasti noita sulkeutuneita silmiä, hän
tarttui tähän vanhaan, ryppyiseen, jääkylmään käteen ja kumartui
kuolevan puoleen:
"Tämä hetki kuuluu Jumalalle. Eikö Teistäkin tuntuisi ikävältä, jos me
olisimme tavanneet toisemme turhaan?"
Entinen konventin jäsen aukaisi silmänsä. Juhlaisa vakavuus, jossa jo
liitelivät kuoleman varjot, jäykistyi hänen kasvoilleen.
"Herra piispa", sanoi hän hitaalla äänellä, joka ehkä johtui
pikemminkin sielun arvokkaasta ylevyydestä kuin voimien raukeamisesta,
"minä olen viettänyt elämäni mietiskelyssä, tutkimisessa ja
ajattelemisessa. Olin jo kuudenkymmenen vanha, kun isänmaani minua
kutsui ja käski minua käymään käsiksi oloihinsa. Minä tottelin. Oli
harhaluuloja ja väärinkäytöksiä: minä taistelin niitä vastaan. Oli
vallassa hirmuhallitus: minä olin sitä hävittämässä. Oli olemassa
oikeuksia ja totuuksia ja periaatteita: minä julistin niitä ja minä
tunnustin ne omikseni. Isänmaamme alueelle hyökättiin: minä
puolustin sitä. Uhattiin turmiolla Ranskaa: minä tarjosin rintani
lävistettäväksi. En ollut silloin rikas ja köyhä olen nytkin. Minä olin
yhtenä valtion hallitsijana muiden joukossa, ja valtion aarreaittojen
holvit olivat täpösen täynnä rahaa, niin että oli pakko tukea seiniä,
jotka olivat halkeamaisillaan kullan ja hopean painosta. Minä söin
Arbe-Sec-kadun varrella kahdestakymmenestäkahdesta sousta[22] päivän.
Minä autoin hädänalaisia, minä koetin lieventää kärsiväin kohtaloa.
Minä revin tosin alttariliinan, sitä en kiellä; mutta se tapahtui
isänmaan haavojen parantamiseksi. Minä olen aina kokenut avustaa
ihmiskunnan kulkua kohti valkeutta, ja joskus olen minä asettunut
armotta edistyksenkin tielle. Tilaisuuden sattuen suojelin omia
vastustajianikin, teikäläisiä. Ja Peteghemissä Flanderissa, samaisella
seudulla, missä merovinki-kuninkailla oli kesäpalatsinsa, on eräs
urbanistain veljeskunnan luostari, Pyhän Klaaran apottiluostari
Beaulieussä, jonka pelastin vuonna 1793. Minä olen tehnyt
velvollisuuteni voimieni mukaan, ja minä olen voittanut sen hyvän,
mihin olen kyennyt. Kuitenkin on minua ajettu, ahdistettu, hätyytetty,
vainottu, mustattu, parjattu, pilkattu, kirottu, tuomittu. Jo monia
vuosia, nytkin kun jo hapseni ovat harmaantuneet, tiedän minä monen
ihmisen uskovan itsellään olevan oikeuden halveksia minua; minä olen
tietämättömän rahvas-raukan silmissä ikuisesti tuomittu, ja minä
suostun ketään vihaamatta elämään tässä vihan synnyttämässä
yksinäisyydessä. Nyt olen minä kahdeksankymmenenkuuden vuoden vanha;
minä kuolen kohta. Mitä Te minulta enää pyydätte?"
"Teidän siunaustanne", sanoi piispa.
Ja hän lankesi polvilleen.
Kun piispa kohotti päätään, oli entisen konventin jäsenen kasvoille
levinnyt ylevä rauha. Hän oli kuollut.
Piispa palasi kotiinsa erinomaisiin ajatuksiin vaipuneena. Hän vietti
koko yön rukouksissa. Seuraavana päivänä yrittivät muutamat rohkeat
uteliaat puhua hänelle entisestä konventin jäsenestä G:stä. Mutta hän
vain viittasi taivaaseen päin. Tästä hetkestä lähtien kohteli hän
pieniä ja kärsiviä kaksinkertaisella hellyydellä ja veljeydellä.
Pienimmätkin viittaukset tähän "vanhaan konnaan" saivat hänet vajoamaan
kummallisiin mietiskelyihin. Kukaan ei voisi sanoa, ett'ei tämän hengen
ilmestyminen hänen henkensä tielle ja tämän jalon omantunnon
heijastuminen hänen omaantuntoonsa olisi merkinnyt ehkäpä suuriakin
hänen pyrkimyksessään täydellisyyttä kohti.
Tämä "paimenkäynti" synnytti luonnollisesti aikamoisen kielenpieksännän
paikallisissa pikkupiireissä:
"Onko piispan paikka tuollaisen kuolevan vuoteen
ääressä? Kääntymistähän oli mahdoton odottaakaan. Kaikki nämä
vallankumoukselliset ovat auttamattomia luopioita. Miksi siis sinne
mennä? Mitä hän siellä luuli näkevänsä? Pitipä hänen olla kovin
uteliaan pyrkiäkseen katsomaan, miten paholainen korjaa saaliinsa".
Eräänä päivänä lasketti hänelle muuan vallassäätyinen leskirouva tuolla
hävyttömällä oikullisuudella, joka luulee olevansa henkevä, seuraavan
sukkeluuden: "Teidän Ylhäisyytenne! Yleisesti halutaan tietää, milloin
Teidän korkeutenne panee päähänsä punaisen lakin".[23] -- "Ohho! jopa
nyt värin löysittekin!" vastasi piispa. "Onpa onni, että ne, jotka sitä
väriä lakissa halveksivat, kunnioittavat sitä hatussa".[24]
11.
Varjoa.
Erehtyisipä suuresti se, joka kaikesta tästä päättäisi että hänen
ylhäisyytensä Bienvenu oli jonkunlainen "filosofi-piispa" tai
"isänmaallinen sielunpaimen". Hänen kohtauksensa tai paremminkin sanoen
hänen yhtymyksensä entisen konventin jäsenen G:n kanssa jätti häneen
voimakkaan hämmästyksen tunteen, joka teki vaan hänet entistäänkin
helläsydämisemmäksi. Siinä kaikki.
Vaikka hänen ylhäisyytensä Bienvenu olikin kaikkea muuta kuin
politikoija, niin lienee kuitenkin tässä paikallaan selvitellä kaikessa
lyhykäisyydessä hänen suhdettaan sen ajan tapahtumiin, mikäli hänen
ylhäisyytensä Bienvenun päähän milloinkaan pisti asettua niihin
johonkin suhteeseen.
Palatkaamme siis joitakuita vuosia taaksepäin.
Jonkun aikaa herra Myrielin piispaksi ylentämisen jälkeen oli keisari
tehnyt hänestä myös valtakunnan vapaaherran yhdessä useiden muiden
piispojen kanssa. Paavin vangitseminen tapahtui, kuten tiedämme,
yöllä heinäkuun 5:n ja 6:n päivän välillä v. 1809. Tämän johdosta
kutsui Napoleon herra Myrielinkin ranskalaisten ja italialaisten
piispojen kokoukseen Pariisiin. Tämä kokous istui Notre-Dame-kirkossa
ja kokoontui ensi kerran 15 p. kesäkuuta 1811, kardinaali
Feschin toimiessa puheenjohtajana. Herra Myriel oli niiden
yhdeksänkymmenenviiden piispan joukossa, jotka olivat saapuneet. Mutta
hän otti osaa vain yhteen ainoaan kokoukseen ja kolmeen, neljään
pienempään istuntoon. Vuoristo-hiippakunnan piispana, eläen niin
lähellä luontoa keskellä maalaisoloja ja puutteita, näyttää hän tuoneen
näiden ylhäisten seuraan aatteita, jotka eivät olleet sopusoinnussa
kokouksen yleisen sävyn kanssa. Pian palasikin hän Digneen takaisin.
Kun häneltä udeltiin syytä niin pikaiseen kotiutumiseen, vastasi hän:
"_Minusta oli heille vain kiusaa. Minä toin heidän keskelleen
ulko-ilmaa. Minä olin heidän mielestään kuin mikäkin avoin ovi_".
Toisen kerran sanoi hän: _"Minkä sille mahtoi? Nuo heidän ylhäisyytensä
ovat ruhtinaita. Minä taas en ole muuta kuin köyhä talonpoikais-piispa_".
Seikka on todellakin se, ett'ei hän suinkaan ollut niin kovin suuressa
suosiossa. Muiden kummallisuuksien ohella piti häneltä kerran päässeen
eräänä iltana, kun hän oli erään hyvin huomatun virkaveljensä luona,
seuraavatkin sanat: "Kas vaan noita komeita kelloja! noita komeita
mattoja! noita korupukuisia palvelijoita! Kyllä se mahtaa olla hyvin
rasittavaa! Enpä minä vaan tahtoisi pitää kaikkea tätä ylellisyyttä
alati huutamassa korviini: niitä on ihmisiä, joiden on nälkä! niitä on
ihmisiä, joiden on kylmä! on paljon köyhiä! on paljon köyhiä!"
Ohimennen sanoen: komeuden viha ei olisi mikään niin ylen älykäs viha.
Tämä viha toisi näet mukanaan myös taiteiden vihan. Mutta kirkon
palvelijain suhteen on ylellisyys ja komeus ulkopuolella virallisen
esiintymisen ja juhlamenojen sula vääryys. Se näyttää paljastavan
tapoja ja tottumuksia, joilla todellisesti on hyvin vähän tekemistä
armeliaisuuden ja kristillisen rakkauden kanssa. Ylellisesti elävä
pappi on vastoin kaikkea järkeä. Papin tulee pysytellä lähellä köyhiä.
Vai voidaanko kajota alituisesti öin ja päivin kaikkiin kärsimyksiin,
kaikkiin onnettomuuksiin, kaikkiin puutteisiin saamatta itsekin hiukan
tätä kurjuutta kannettavakseen, ikäänkuin työpajan tomuna? Voidaanko
ajatella ihmistä, joka istuu loimuavan tulen ääressä, eikä hänen
tule kuuma? Voidaanko ajatella työmiestä, joka herkeämättä ahertaa
sulatus-ahjon ääressä, eivätkä hänen hiuksensa kärvenny, eivätkä hänen
kyntensä mustu, eikä hänen tule hiukkaistakaan hiki, eikä hänen
kasvoilleen keräänny tomun hiventäkään? Armeliaisuuden ja kristillisen
rakkauden ensimäinen todiste papissa ja etenkin piispassa on köyhyys.
Näin ajatteli varmaankin Dignen piispa. Muuten ei pidä suinkaan luulla
hänen omaksuneen muutamista arkaluontoisista kysymyksistä mielipiteitä,
joita kutsuisimme "vuosisadan aatteiksi". Hän sekaantui hyvin vähän
hetken jumaluusopillisiin kiistoihin ja hän vaikeni kirkon ja valtion
suhdetta koskevista riita-kysymyksistä. Mutta jos hänet olisi pantu
oikein ahtaalle, olisi hän otaksuttavasti osottautunut paremmin
paavin-puoluelaiseksi kuin ranskalaisen kansalliskirkon kannattajaksi.
Koska me tässä piirrämme luonnekuvaa ja kun tarkotuksemme ei ole mitään
salata, täytyy meidän lisätä, että hän katseli jääkylmänä Napoleonin
kukistumista. Vuodesta 1813 lähtien oli hän mielissään ja innoissaan
kaikista turman sanomista. Hän kieltäytyi menemästä tervehtämään
Napoleonia tämän palatessa Elban saarelta, eikä suostunut määräämään
yleisiä esirukouksia keisarin puolesta Sadan Päivän aikana.
Paitsi sisartaan neiti Baptistinea oli hänellä vielä kaksi veljeä,
toinen kenraali, toinen maaherra. Hän kirjotti usein kummallekin. Hän
luki edelliselle hyvän aikaa ankaroita sanoja sen johdosta, että
kenraali ollessaan Provencessa ylikomentajana Cannesin maihinnousun
aikoihin oli asettunut tuhannenkahdensadan miehen etunenään ja ajanut
keisaria takaa aivan niinkuin otusta, joka tahdotaan päästää
pakenemaan. Kirjevaihto pysyi sydämellisempänä toisen veljen, entisen
maaherran, kunnollisen ja kelpo miehen kanssa, joka eleli Pariisissa
yksinäisyyteen vetäytyneenä Cassette-kadun varrella.
Hänen ylhäisyydellään Bienvenullä oli siis hänelläkin puoluehengen
hetkensä, katkeruuden hetkensä, synkkä pilvensä. Hetken intohimojen
varjo kulki kautta tämänkin lempeän ja jalon hengen, joka oli
kiintyneenä vain ijankaikkisuuden asioihin. Totta tosiaan: olisipa
hänenlaisensa mies ansainnut olla ilman valtiollisia mielipiteitäkin.
Älköön suinkaan ymmärrettäkö väärin meidän ajatustamme: me emme
suinkaan sekoita sitä, mitä kutsutaan "valtiollisiksi mielipiteiksi",
edistyksen jaloihin pyrkimyksiin, ylevään isänmaalliseen,
kansanvaltaiseen ja ihmis-oikeuksia puoltavaan innostukseen, jonka
meidän päivinämme täytyy muodostaa jokaisen jalon sydämen pohjasävel.
Syventymättä sen enempää kysymyksiin, jotka vain välillisesti koskevat
tämän kirjan pää-aihetta, sanomme yksinkertaisesti vain tämän: Olisi
ollut kaunista, jos ei hänen ylhäisyytensä Bienvenu olisi ollut
kuningasmielinen ja joll'ei hänen katseensa olisi hetkeksikään
häivähtänyt siitä viihdyttävästä mietiskelystä, jossa kyetään selvästi
yli kaiken inhimillisen, reuhtovan hyörinän ja pyörinän näkemään näiden
kolmen ihanan valon säteilevän: totuuden, oikeuden ja lempeyden.
Vaikka kernaasti myönnämmekin, ett'ei Jumala ollut suinkaan luonut
hänen ylhäisyyttään Bienvenutä mitään valtiollista tehtävää
suorittamaan, olisimme kuitenkin ymmärtäneet ja ihailleet hänen
vastarintaansa oikeuden ja vapauden nimessä, hänen ylpeätä
hangottelemistaan, hänen vaarallista, mutta oikeata uppiniskaisuuttaan
kaikkivaltiasta Napoleonia kohtaan. Mutta sama seikka, joka meitä
miellyttää niiden suhteen, jotka kohoavat, ei miellytä meitä yhtä
paljon niihin nähden, jotka kaatuvat. Me pidämme taistelusta vain niin
kauvan kuin siinä on vaaraa; ja kaikissa tapauksissa on vain taistelun
alkajilla yksinään oikeus myöskin se lopettaa. Joka ei ole
järkähtämättä pannut vastaan myötäkäymisen päivinä, hänen tulee pitää
suunsa kiinni kukistumisenkin hetkellä. Menestyksen aikojen lahjomaton
vastustaja on ainoa laillinen oikeudenkäyttelijä kaatumisen
tapahtuessa. Mitä meihin tulee, niin silloin kun kaitselmus sekaantuu
asiaan ja iskee, annamme me sen tehdä tehtävänsä. Vuosi 1812 alkaa
riisua meiltä aseita. Vuonna 1813 ei tuon tähän asti vaienneen, suurten
murrostapausten rohkaiseman lainsäätäjäkunnan raukkamaisessa
äänettömyyden katkaisemisessa olisi pitänyt olla aihetta muuhun kuin
suuttumukseen, ja kerrassaan väärin oli osottaa sille suosiotaan.
Vuonna 1814, kun näki nuo petturuutta harjottavat marsalkat, senaatin,
joka kulki häpeäteosta toiseen, joka nyt herjasi sitä, minkä ennen oli
jumalaksi korottanut, kun näki tuon epäjumalanpalveluksen, joka nyt
peräytyi ja sylki epäjumalansa päälle, silloin oli velvollisuus kääntää
päänsä poispäin. Vuonna 1815, kun äärimäisten onnettomuuksien uhka
värjyi ilmassa, kun Ranska väristen tunsi niiden kauhistuttavan
lähenemisen, kun voitiin jo hämärästi aavistaa Waterloon aukenevan
Napoleonin eteen, ei sotajoukon ja kansan surevassa osanotossa
sallimuksen tuomitsemaa kohtaan ollut mitään naurettavaa, ja vaikka
kuinka olisi yksinvaltiasta vihannut, ei sellaisen sydämen kuin Dignen
piispan olisi kuitenkaan pitänyt olla huomaamatta, kuinka ylevä ja
liikuttava oli suuren kansan ja suuren miehen hellä syleily kuilun
partaalla.
Näitä seikkoja lukuunottamatta oli piispa ja pysyi kaikissa suhteissa
rehellisenä, oikeamielisenä, säyseänä, älykkäänä, nöyränä ja
arvokkaana; hän oli hyväntekeväinen ja hyväntahtoinen, mikä on hyväteko
sekin. Hän oli sanan palvelija, viisas mies ja ihminen. Mutta yksinpä
tuon valtiollisen kantansa ohellakin, josta häntä edellä moitimme ja
jota olemme taipuvaiset tuomitsemaan jotensakin ankarasti, oli hän --
se on tunnustettava -- suvaitsevainen ja säveä, ehkäpä suuremmassakin
määrässä kuin me. -- Kaupungintalon ovenvartijan oli keisari toimeensa
asettanut. Hän oli vanha aliupseeri entisestä henkivartioväestä,
Austerlitzin sotija, kiivas bonapartelainen kuin tuli ja leimaus. Tämän
miesparan suusta pääsi silloin tällöin ajattelemattomia sanoja, joiden
silloinen laki määritteli olevan _kapinallisia lausumia_. Senjälkeen
kun keisari oli poistettu kunnialegioonan luetteloista, ei hän enää
milloinkaan pukeutunut _virkapukuun_, kuten hän sanoi, jott'ei hänen
olisi pakko kantaa rintaristiänsä. Hän oli itse hartaalla
kunnioituksella irrottanut keisarin muotokuvan rististä, jonka Napoleon
oli hänelle antanut; sille kohtaa jäi reikä ja hän ei ollut tahtonut
sitä täyttää. "_Ennen vaikka kuolen_", sanoi hän, "_kuin kannan
sydämelläni kolmea rupikonnaa_". Hän ivaili mielellään aivan
julkisesti Ludvig XVIII:ttä. "Vanha leinin syömä ukkorähjä
englantilaisissa sääryksissä!" lasketteli hän, "menköön hitossa
Preussiin pukinpartoineen!" Ja hän oli sangen onnellinen, saadessaan
näin yhteen herjauslauseeseen koota ne kaksi, joita hän inhosi eniten:
Preussin ja Englannin. Lopulta menetti hän virkansa. Näin oli hän
joutunut puille paljaille vaimoineen, lapsineen. Piispa kutsui hänet
luokseen, nuhteli häntä lempeästi ja nimitti hänet tuomiokirkon
vahtimieheksi.
Yhdeksän vuoden kuluessa oli hänen ylhäisyytensä Bienvenu hurskailla
teoillaan ja lempeällä olemuksellaan voittanut koko Dignen kaupungin
hellän ja lapsellisen kunnioituksen. Vieläpä hänen käytöksensä
Napoleonia kohtaan hyväksyi ja ikäänkuin hiljaisesta suostumuksesta
antoi anteeksi kansa, tuo säyseän heikko lauma, joka jumaloi
keisariaan, mutta rakasti piispaansa.
12.
Hänen ylhäisyytensä Bienvenun yksinäisyys.
Melkein aina hyörii piispan ympärillä lauma pikkupappeja aivan niinkuin
kenraalin ympärillä parveilee joukko nuoria upseereja. Juuri näitä
tarkottaa tuo miellyttävä pyhimys Fransiskus de Sales puhuessaan
eräässä kohti "keltanokka-papeista". Kaikilla elämän aloilla
löytyy ylemmäksi yrittäjöitä, jotka pyrkivät perille saapuneiden
saattueeseen. Ei löydy ainuttakaan maanmahtavaa, jolla ei olisi omaa
"kunniakehäänsä". Ei ainuttakaan onnensuosikkia, jolla ei olisi
hoviansa. Tulevaisuuden tavottelijat risteilevät loistavan nykyisyyden
ympärillä. Jokaisella arkkipiispalla on esikuntansa. Jokaisella
vähänkin huomatulla piispalla on läheisyydessään kulkuvartiosto
pappisseminaarin kerubimejä, jotka liikkuvat tarkastusretkillä ja
ylläpitävät hyvää järjestystä piispan palatsissa ja jotka vahtivat
hänen ylhäisyytensä hymyilyä. Päästä piispan seuraan, sehän merkitsee
samaa kuin pistää jalkansa jalustimeen ali-diakoonin paikan
valloittamiseksi. Jokaisen täytyy toki päästä eteenpäin; apostolin
virkaan sopivat mainiosti tuomioherran tulot.
Niinkuin muualla erilaiset päähineet ovat mahtavuuden ja arvon
tunnusmerkkeinä, samoin ovat kirkon helmassa hiipat kaiken vallan
esikuvia. Niitä kantavat loisteliaat, rikkaat, hyvätuloiset, ovelat
piispat, jotka tulevat hyvin toimeen maailman kanssa, jotka epäilemättä
osaavat rukoilla, mutta myöskin vaatia, jotka vähääkään välittämättä
voivat antaa kokonaisen hiippakunnan odottaa etuhuoneessaan, jotka ovat
ikäänkuin yhdistysviivoja kirkollisten ja valtiollisten pyrkimysten
välillä, jotka ovat pikemmin virkamiehiä kuin pappeja, kirkkoruhtinaita
pikemmin kuin piispoja. Onnellinen se, joka saa heitä lähestyä!
Valtaherroja kun ovat, antavat he ympärillään hyöriville suosikeille ja
onnenetsijöille ja kaikelle tuolle nuorelle väelle joka osaa olla
mieliksi, sataa lihavia seurakuntia, kaniikin, tuomiorovastin,
hovisaarnaajan ja tuomiokirkon palvelijan virkoja, kunnes piispan
paikkoja joutuu avoimiksi. Itse noustessaan kohottavat he myös
kiertotähtiään korkeuksiin, siinä on kokonainen aurinkokunta
pyörimässä. Heidän säteilynsä luo ruusunhohdetta heidän
seuralaisiinsakin. Heidän menestyksestään murenee näyttämön takana
monia pieniä maukkaita virkaylennyksiä. Jota suurempi hiippakunta
suojelusherralla, sitä lihavampi seurakunta suosikille. Ja sitten on
olemassa Rooma. Piispa, joka osaa kohota arkkipiispaksi, arkkipiispa,
joka älyää yletä kardinaaliksi, voi myös laittautua paavin
valitsijakunnan apulaiseksi; sitten pääsee hän korkeimpaan
kirkko-oikeustoon, hän saa komean viitan ja hänestä tulee neuvoston
jäsen, hänet korotetaan paavin ylimmäksi kamariherraksi, hän saa
monsignor-arvonimen, ja Teidän Korkeudestanne Teidän Jalouteenne ei ole
kuin yksi askel, ja Teidän Jaloutenne ja hänen Pyhyytensä välillä on
vain yksi äänestyssavu. Jokainen patalakin kantaja voi uneksia paavin
hiippaa. Pappi on meidän päivinämme ainoa ihminen, joka saattaa
säännöllisesti tulla kuninkaaksi. Ja minkälaiseksi kuninkaaksi?
Ylhäisimmäksi! Mikä kunnianhimoisten toiveiden taimitarha onkaan
sentähden pappisseminaari! Kuinka moni punastuva kuoripoika, kuinka
moni nuori apulaispappi kantaakaan päälaellaan Perretten
maitoastiaa![25] Ja miten helposti annetaankaan kunnianhimolle sisäisen
kutsumuksen nimi! Kenties tapahtuu se hyvässä uskossa, itsepetoksen
suojassa, sillä kunnianhimohan on ulkokullattu.
Hänen ylhäisyyttään Bienvenutä, tuota nöyrää, köyhää, yksinäisyyttä
rakastavaa miestä ei laskettu kirkon mahtihenkilöiden joukkoon. Sen
saattoi selvästi huomata siitäkin, että hänen ympäriltään puuttui
täydellisesti tuo nuorten sananpalvelijain lauma. Olemmehan jo nähneet,
kuinka hänelle Pariisissa "oli käynyt nolosti". Ei kukaan onnenetsijä
halunnut istuttaa tulevaisuutensa ymppioksaa tähän vanhaan
runkoon. Ei mikään itävä kunnianhimo ollut tarpeeksi tyhmä puhjetakseen
taimelle hänen varjossaan. Hänen tuomiokapitulinsa jäsenet ja
hänen apulaispappinsa olivat hyvänsävyisiä vanhuksia, hiukan
rahvaanomaisia kuten hänkin, jotka olivat hänen laillaan sulkeutuneet
tähän hiippakuntaan, mistä ei pääsyä kardinaalin arvoon ollut
ajateltavissakaan; he olivat muutenkin hyvin piispansa kaltaisia, sillä
erotuksella vain, että he lähenivät loppua, hän täydellisyyttä. Niin
selvästi tunnettiin mahdottomaksi kohota hänen ylhäisyytensä Bienvenun
suojissa, että hänen vihkimänsä, juuri seminaarista päässeet nuoret
papit pyrkivät kaikin keinoin Aixin ja Auchin arkkipiispojen suosioon
ja lähtivät matkoihinsa niin pian kuin voivat. Sillä -- toistamme sen
vieläkin -- jokainenhan tahtoo mennä eteenpäin. Pyhimys, joka elää
ylenpalttisissa kieltäymyksissä, on vaarallinen tuttavuus. Hänhän voisi
tartuttaa teihin parantumattoman köyhyyden, kielijänteiden
auttamattoman kankeuden kohoamiseen tarpeellisten sanojen lausumisessa,
lyhyesti: enemmän kieltäytymystä kuin te oikeastaan haluattekaan. Ja
silloin on parasta paeta tätä ruttotautista hyvettä! Siitä johtui hänen
ylhäisyytensä Bienvenun eristetty asema. Me elämme kurjassa
yhteiskunnassa. Pitää päästä eteenpäin! pitää nousta kukkuloille! siinä
oppi, joka aste asteelta vie mädännyksestä täydelliseen häviöön.
Sanottakoon sivumennen, että menestys on sangen turmiollinen seikka.
Sen petollinen yhdennäköisyys ansion kanssa johtaa ihmiset harhaan.
Suuren yleisön silmissä näyttää onnistuminen jotensakin samanlaiselta
kuin etevämmyys. Menestys, tuo nerokkuuden erehdyttävän yhdennäköinen
kaksoisveli, pitää etenkin historiaa pilkkanaan. Vain Juvenalis ja
Tacitus ovat tähän asiaintilaan tyytymättömiä. Meidän aikoinamme on
muuan viisaustieteellinen ajatustapa melkein julkisesti astunut sen
palvelukseen, kantaa menestyksen korupukua ja toimittaa askareet sen
vastaanottohuoneessa. Kokekaa menestyä, siinä opinjärjestelmä!
Onnistuminen välttää kykyä auttajakseen. Jos voitatte arpajaisissa,
niin on se todistavinaan teidän taitoanne. Joka onnistuu, häntä
kunnioitetaan. Syntykää sirot hiukset päässä, siinä kaikki! Tehkää vain
voitollisia vetoja, muu seuraa itsestään; menestykää, ja teitä luullaan
suuriksi miehiksi. Lukuunottamatta viittä tai kuutta suunnatonta
poikkeusta, jotka loistollaan häikäisevät koko vuosisataa, on oman ajan
ihailu tuskin muuta kuin likinäköisyyttä. Kultaus käy kullasta. Oli
mies minkälainen tahansa, se ei haittaa mitään, kunhan vaan pääsee
perille. Alhainen kansa on kuin entisajan Narcissus, joka jumaloi
itseään ja joka taputtaa käsiään omille alhaisille taipumuksilleen.
Tuon suunnattoman kyvyn, joka on tehnyt miehestä Moseksen, Aiskyloon,
Danten, Michel-Angelon tai Napoleonin, sen omistaa suuri yleisö tuota
pikaa yleisellä riemulla jokaiselle, joka vaan saavuttaa päämääränsä,
tapahtukoonpa se sitten miten ja missä tahansa. Kun muuan asioitsija
kohoaa kansaneduskunnan jäseneksi, kun eräs vale-Corneille tekee
_Tiridaten_, kun erään kuohilaan onnistuu päästä haaremin omistajaksi,
kun muuan sotaisa poroporvari voittaa sattumalta koko aikakauden
kohtaloita ratkaisevan taistelun, kun eräs apteekkari keksii laittaa
Sambre-et-Meusen armeijalle kengänpohjat pahvista ja luo näin tämän
nahkana myydyn pahvin avulla itselleen neljänsadantuhannen livren
korot, kun muuan kulkukauppias laillistuttaa koronkiskomisen ja
pakottaa sen synnyttämään seitsemän, kahdeksan miljoonaa, joiden isä
hän on ja joiden äiti on koronkiskominen, kun muuan saarnamies pääsee
piispaksi pelkän honottavan puhetapansa takia, kun erään tunnetun
kauppahuoneen toimitusjohtaja on niin rikas palveluksesta poistuessaan,
että hänestä tehdään raha-asiain ministeri, niin kutsuvat ihmiset sitä
Neroksi, samalla lailla kun he nimittävät kauniiksi Mousquetonin naamaa
ja majesteetilliseksi Klaudian kaulaa. He eivät osaa erottaa
mittaamattoman avaruuden tähtisikermiä niistä merkeistä, joita ankkain
räpyläjalat painavat lätäkön pehmeään liejuun.
13.
Mitä hän uskoi.
Oikeaoppisuuden asiassa ei meidän ole lähteminen tutkistelemaan Dignen
piispaa. Sellaisen hengen edessä täyttää mielemme vain kunnioitus.
Rehellisen miehen omaatuntoa on uskottava pelkästä sanastakin. Muuten
luulemme erinäisten luonteiden kykenevän kehittämään itsessään
inhimillisen hyveen kaiken kauneuden uskokunnissa, joiden opit eroavat
meidän tunnustamistamme.
Mitä ajatteli hän tästä opinlauselmasta tai tuosta järjelle
käsittämättömästä asiasta? Nämä sisäiset tunnon salaisuudet paljastaa
vasta hauta, minne sielut astuvat alastomina. Ainoa, josta olemme
varmat, on se, ett'eivät uskon vaikeudet johtaneet häntä milloinkaan
ulkokultaisuuteen. Minkäänlainen mädännäisyys ei voi pystyä timanttiin.
Hän uskoi kaiken sen, minkä voi. _Credo in Patrem_,[26] huudahti hän
usein. Ja hyvistä töistä ammensi hän sen tyydytyksen joka riittää
omalletunnolle ja joka kuiskaa ihmiselle: "Jumala on kanssasi!"
Mutta siitä pidämme velvollisuutenamme huomauttaa, että ulkopuolella
uskoansa niin sanoaksemme, tai uskonsa ohessa, ei piispan
ihmisrakkaudella ollut rajaa. Juuri tältä kohdalta, _quia multum
amavlt_,[27] katsoivat "vakavat ihmiset", "arvokkaat henkilöt" ja
"ajattelevat kansalaiset" voivansa hyökätä hänen kimppuunsa; tällaisia
lauseparsia: "vakavat ihmiset", "arvokkaat henkilöt" ja "ajattelevat
kansalaiset" suosii erikoisesti tämä meidän katala maailmamme, missä
itsekkäisyys saa tunnussanansa jäykältä kaavamaisuudelta. Millainen
sitten oli tämä ylenpalttinen rakkaus? Se oli tyyntä hyväntahtoisuutta,
jota hän tuhlaten osotti ihmisille, kuten olemme jo maininneet, ja joka
tilaisuuden tullen saattoi ulottua elottomiin esineihinkin. Hän ei
ketään halveksinut. Hän oli suvaitsevainen Jumalan luomakuntaa kohtaan.
Jokaisessa ihmisessä, parhaimmassakin, on jonkunlainen itsetiedoton
kovasydämisyys eläimiä kohtaan. Dignen piispassa ei löytynyt tätä
kovasydämisyyttä, niin yleinen kuin se muutoin onkin etenkin pappein
keskuudessa. Hän ei tosin mennyt yhtä pitkälle kuin intialainen
bramiini, mutta hän näytti miettineen seuraavaa Salomonin Saarnaajan
lausetta: "Tiedetäänkö, minne päätyy eläinten sielu?" Ulkomuodon
rumuus, vaiston erilaisuus eivät häntä häirinneet eivätkä
tuskastuttaneet. Hän oli siitä liikutettu, milt'ei heltynyt. Näytti
kuin olisi hän ajatuksissaan etsinyt sille syytä, selitystä tai
puolustusta ulkopuolelta tämän näkyväisen elämän. Näytti, kuin olisi
hän joskus pyytänyt Jumalalta rangaistuksen lievennystä juuri näiden
seikkojen nojalla. Ilman vihamielisyyttä ja silmällä kielimiehen, joka
kokee ottaa selkoa vanhasta käsikirjoituksesta, tutkisteli hän sitä
luomis-aineen paljoutta, mikä luonnossa on. Tämä mietiskeleminen sai
joskus hänen lausumaan sangen kummia sanoja. Eräänä aamuna hommaili hän
puutarhassaan ja luuli olevansa yksin, vaikka hänen sisarensa kävelikin
lähistössä hänen huomaamattaan. Äkkiä hän pysähtyi ja katseli jotakin
maassa, siinä oli suuri hämähäkki, musta, karvainen, inhottava. Hänen
sisarensa kuuli hänen sanovan: "Elävä-parka! se ei ole hänen vikansa".
Miksi ei voisi kertoa näitä melkein jumalaisen hyvyyden lapsellisia
lausumia? Lapsellisuuksia, sanotte. Mutta tällaisia yleviä
lapsellisuuksia ovat olleet myös pyhän Fransiskus Assisilaisen ja
Markus Aurelion ajatukset. Eräänä päivänä niukahutti hän jalkansa, kun
ei tahtonut polkea muurahaista kuoliaaksi.
Näin eli tämä hurskas mies. Joskus nukahti hän puutarhaansa, ja se oli
kunnioitusta herättävä näky.
Hänen ylhäisyytensä Bienvenu oli kertomusten mukaan ollut intohimoinen,
ehkäpä hurjakin nuoruutensa ja vielä miehuusaikansakin aikoina. Hänen
kaikkea syleilevä lempeytensä ei ollut niin paljon luonnon vaisto kuin
valtavan vakaumuksen tulos, vakaumuksen, joka oli kautta elämän
vaiheiden hiljaa ajatus ajatukselta vuotanut hänen sydämeensä. Sillä
luonteessa niinkuin kalliossakin voi löytyä vesipisarain kaivamia
reikiä. Nämä kovennukset ovat lähtemättömiä; nämä muodostukset ovat
häviämättömiä.
Vuonna 1815 oli hän, kuten luullaksemme olemme jo maininneetkin,
seitsemänkymmenenviiden vanha, vaikkei hän näyttänyt edes
kuudenkymmenen ikäiseltä. Hän ei ollut pitkä; hänessä oli alkua
lihavuuteen ja sitä poistaakseen teki hän mielellään pitkiä
kävelyretkiä. Hän astui varmasti ja vakavasti, vain hyvin vähän
kumarassa -- seikka, josta emme mene tekemään mitään johtopäätöksiä.
Gregorius XVI kävi vielä kahdeksankymmenen vanhana suorassa ja näytti
hymyilevää naamaa, mikä ei estänyt häntä olemasta huono piispa. Hänen
ylhäisyydellään Bienvenulla oli se, mitä kansa kutsuu "jaloksi
muodoksi", mutta se muoto oli niin rakastettava, että unohdettiin, että
se oli myös jalo.
Kun hän haasteli tuolla lapsellisella iloisuudella, joka oli yksi hänen
viehättäviä ominaisuuksiaan ja josta jo olemme puhuneet, tuntui niin
hyvältä hänen läheisyydessään, koko hänen olemuksestaan tuntui
säteilevän iloa. Hänen verevä ja raikas ihonsa, hänen valkoiset, hyvin
säilyneet hampaansa, jotka hänen nauraessaan tulivat näkyviin, antoivat
hänelle tuon avonaisen ja säyseän muodon, joka saa sanomaan miehestä:
Siinä on hyväluontoinen mies, ja vanhuksesta: Siinä on kunnon ihminen.
Juuri tällaisen vaikutuksen oli hän -- kuten tiedämme -- tehnyt
Napoleoniinkin. Ensi hetkellä ja ensi näkemältä oli hän vain tavallinen
kelpo ukko. Mutta jos viipyi hänen seurassaan jonkun aikaa ja näki
hänet ajatuksiin syventyneenä, muutti tuo kelpo ukko suuresti muotoansa
ja herätti erikoista kunnioitusta. Hänen leveä ja vakava otsansa, jonka
valkeat hapset tekivät yleväksi, tuli yleväksi myös mietiskelyn kautta.
Ylevä jalous ikäänkuin erottautui hyvyydestä, hyvyyden lakkaamatta
siltä säteilemästä; tuntui aivan siltä kuin olisi hymyilevä enkeli
hitaasti levittänyt siipensä lakkaamatta hymyilemästä. Kunnioituksen
tunne, sanoin selittämätön kunnioituksen tunne tunki silloin aste
asteelta olentoosi ja vallotti sydämesi, ja silloin tunsit edessäsi
yhden noita sieluja, lujia, koeteltuja, lempeitä. Sieluja, joissa
ajatukset ovat niin suuria, ett'eivät ne voi enää muuta olla kuin
sopusointuisia.
Me olemme jo nähneet, miten rukous, uskonnollisten menojen
suorittaminen, almujen jakaminen, murheen alaisten lohduttaminen,
pienen maapalan hoitaminen, veljeyden, kohtuullisuuden,
vierasvaraisuuden ja kieltäymisen harjottaminen, uskallus,
tutkisteleminen, työ täytti jokaisen päivän hänen elämästään. 'Täytti',
sanomme, ja se on juuri oikea sana, sillä tosiaankin oli jokainen
piispan päivä täpösen täynnä hyviä ajatuksia, hyviä sanoja ja hyviä
tekoja. Kuitenkaan ei se hänen mielestään ollut oikein täyteläinen, jos
kylmä tai sateinen sää esti häntä viettämästä vielä iltasin, kun
molemmat naiset olivat poistuneet huoneisiinsa, tuntia, paria
puutarhassaan ennen levolle menoa. Saada näin valmistautua makuulle
menemään vaipumalla hiljaiseen mietiskelyyn öisen taivaan suuria näkyjä
katsellessa, näytti kuuluvan myös hänen uskonnollisiin menoihinsa.
Joskus hyvin myöhäänkin vielä kuulivat nuo kaksi vanhaa naista,
ell'eivät sattuneet nukkumaan, hänen astuskelevan hitaasti käytäviä
pitkin. Hän oli silloin yksin oman itsensä kanssa, hiljaisiin,
rauhallisiin, hurskaisiin ajatuksiin vaipuneena, vertaillen oman
rintansa ylevää rauhaa avaruuden ylevään rauhaan; häntä liikutti yön
synkeydessä tähtisarjojen loistoisa välkyntä ja Jumalan näkymätön
kirkkaus, ja hän avasi sielunsa mittaamattoman avaruuden ajatuksille.
Näinä hetkinä, jolloin hän uhrasi sydämensä niinkuin yökukat
tuoksunsa uhraavat, jolloin hän oli kuin sytytetty lamppu keskellä
tähti-loistavan yön, jolloin hän kiiti kaukomaille koko luomakunnan
salaperäisen säteilyn kantamana, ei hän ehkä olisi voinut itsekään
sanoa, mitä silloin tapahtui hänen sielussaan. Hän tunsi jotakin
lentävän hänestä kauvas ja jotakin taas häneen laskeutuvan. Mitä
käsittämättömiä vaihtumuksia tapahtuukaan sielun syvyyksien ja maailman
kaikkeuden syvyyksien välillä! Hän ajatteli Jumalan suuruutta ja
läsnä-oloa; tulevaa ijankaikkisuutta, käsittämätöntä uskonnon
salaisuutta; kulunutta ijankaikkisuutta, vieläkin suurempaa
salaisuutta; kaikkia niitä äärettömyyden maailmoita, jotka hänen
silmiensä edessä kaikilla tahoilla syöksyivät avaruuden kuiluun; ja hän
katseli kokematta käsittää käsittämätöntä. Hän ei tutkinut Jumalaa; hän
vain nautti Hänen häikäisevästä loistostaan. Hän tarkasteli noita
atoomien ihmeellisiä yhtymisiä, jotka antavat aineelle muodon, jotka
paljastavat voimia niitä osottamalla, jotka luovat yksilöitä
kaikkeuteen, määrättyjä suhteita avaruuteen, lukemattomia oleita
äärettömyyteen ja jotka valon avulla synnyttävät kauneutta. Näitä
yhtymisiä tapahtuu ja niitä purkaantuu lakkaamatta, ja siitä johtuvat
elämä ja kuolema.
Hän istuutui puupenkille, jonka takana yleni vanha viiniköynnös, ja hän
katseli tähtiä hedelmäpuittensa hentojen, koukeroisten hahmopiirteiden
läpi. Tämä muutaman kapanalan maa, jossa oli niin vähän kasvullisuutta,
jota joka haaralta ahdistivat vajat ja kivimuurit, oli hänestä rakas ja
se riitti hänelle.
Mitä kaipasikaan enempää tämä vanhus, joka jakoi elämänsä harvat vapaat
hetket puutarhansa hoitamiselle päivin ja sisäiselle mietiskelylle öin?
Eikö tämä ahdas ala, jonka kattona taivaan sinikupu kaareutui, antanut
kylliksi aihetta ihailla Jumalan käsi-aloja kaikissa Hänen teoissaan?
Eikö siinä todellakin ole kaikki, ja mitä vielä toivoa? Pieni puutarha
kävellä ja ääretön avaruus haaveilla. Jalkainsa juuressa se, mitä voi
kasvattaa ja poimia; päänsä päällä se, jota voi tutkia ja mietiskellä;
pari kukkaa maassa ja kaikki tähdet taivaanlaella.
14.
Mitä hän ajatteli.
Viimeinen sana.
Koska tämänlaatuisten yksityisseikkain kertominen saattaisi etenkin
nykyaikana heittää Dignen piispan maailmankäsitykseen "panteistisen"
värityksen -- käyttääksemme nykyään muotiin tullutta lausepartta -- ja
johtaa uskomaan -- olipa se sitten hänen moittimisekseen tai
kiittämisekseen -- hänen omanneen jonkunlaisen personallisen
filosofian, jonkalaiset ovat ominaisia meidän vuosisadallemme ja jotka
itävät yksinäisissä sieluissa, rakentuvat ja kehittyvät lopulta
korvaamaan varsinaista uskontoa, niin tahdomme tässä erittäin korostaa
sitä seikkaa, ettei kukaan, joka tunsi hänen ylhäisyytensä Bienvenun,
voinut väittää huomanneensa mitään sen tapaista. Sydän loi valoa tämän
miehen koko olemukseen. Tästä valosta lähti myös hänen viisautensa.
Ei mitään opinjärjestelmiä, vaan paljon tekoja. Haihattelevissa
mietiskelyissä on jotain pyörryttävää; mikään ei osota hänen rohjenneen
lähteä järjellään tutkimaan ilmestyskirjan ihmeitä. Apostoli voi kyllä
olla rohkea, mutta piispan täytyy olla varovaisen. Hän olisi varmaankin
tuntenut omantunnon epäilyksiä, jos hän olisi koettanut liian syvältä
tutkia muutamia ongelmia, joiden on määrä jäädä erinäisten voimakkaiden
suurhenkien selvitettäviksi. Pyhä kauhu täyttää ihmismielen suuren
salaisuuden edessä; synkeät oviaukot ovat tosin aivan ammollaan, mutta
joku ääni sanoo sinulle, että siitä ei ole lupa astua sisään, jos
tahtoo henkensä säilyttää. Turma sille, joka rohkenee tunkeutua sisään!
Puhtaan ajattelun ja mietiskelyn mittaamattomissa syvyyksissä
liikkuvat, niin sanoaksemme opinkaavojen yläpuolelle asettuneet nerot
ikäänkuin esittävät aatteensa suoraan Jumalalle. Heidän rukouksensa
on täynnä rohkeita väitteitä. Heidän jumalanpalveluksensa on
tutkistelemusta. Tuo on välitöntä uskontoa, täynnä levottomuutta ja
vastuunalaisuutta sille, joka rohkenee astua sen jyrkille poluille. --
Inhimillisellä mietiskelyllä ei ole rajoja. Omalla uhallaan tutkii ja
kaivelee se sitäkin, joka sitä häikäisee. Saattaisipa melkein sanoa,
että jonkunlaisen hämmästyttävän vastavaikutuksen voimasta hän myös
siten häikäisee luontoa; meitä ympäröivä salaperäinen maailma antaa
takaisin sen, mitä se saakin, ja onpa näin ollen luultavaa että
tutkistelijoita myös tutkitaan. Miten asian laita lieneekään, on niitä
maan päällä ihmisiä -- ovatko he ihmisiä? -- jotka huomaavat selvästi
haaveilun näköpiirin rajalla suunnattomia korkeuksia, ja jotka saavat
nauttia loppumattomain vuorten hirmunäystä. Hänen ylhäisyytensä
Bienvenu ei ollut näitä ihmisiä; hänen ylhäisyytensä Bienvenu ei ollut
mikään nero. Häntä olisivat kauhistuttaneet nämä rajattomat korkeudet,
joiden huipuilta muutamat suuretkin henget, kuten Swedenborg ja Pascal,
ovat syöksyneet mielipuolisuuden kuiluun. Näillä mahtavilla unelmilla
on kyllä siveellinen arvonsa, ja näitä vaikeakulkuisia teitä voi kyllä
lähetä ihannetäydellisyyttä. Mutta hän kävi evankeliumin oikopolkua.
Hän ei yrittänyt lainkaan saada messuhakaansa syntymään Eliaan viitan
laskoksia, hänen ei tehnyt mieli valaista millään tulevaisuuden
tiedolla tapausten käsittämätöntä kulkua, hän ei kokenut puhaltaa
loimuavaan liekkiin kappalten säteilemää hohdetta, hänessä ei ollut
jälkeäkään profeetasta eikä tietäjästä. Tämä nöyrä sielu rakasti, siinä
kaikki.
On mahdollista, että hänen rukouksensa läheni joskus yli-inhimillisen
innostuksen rajoja; mutta liiaksi ei voi rukoilla, yhtä vähän kuin voi
liiaksi rakastaa. Ja jos on kerettiläisyyttä rukoilla käsikirjan
kaavoista välittämättä, niin olivat pyhä Teresia ja pyhä Hieronymus
kerettiläisiä.
Hän kumartui niiden puoleen, jotka vaikeroivat ja niiden, jotka etsivät
sovitusta. Koko maailma näytti hänestä äärettömältä sairashuoneelta;
hän tunsi kuumetta kaikkialla, hän kuuli kaikkialla kärsimystä, ja
yrittämättä ratkaista arvotusta, koki hän parantaa vammoja. Luotujen
kappalten kauhistuttava näky kehitti hänessä hellyyttä. Hän ei muuta
ajatellut kuin löytää itse ja opettaa muille paras tapa sääliä ja
lohduttaa. Kaikki olevainen näytti tästä hyväsydämisestä kummallisesta
papista alituisen murheen murtamalta, joka kaipasi lohdutusta.
Niitä on ihmisiä, joiden työnä on kullan etsiminen; hänen työnään oli
laupeuden etsiminen. Maailman kurjuus oli hänen kaivoksensa. Kaikkialla
vaikeroiva kärsimys oli hänelle vaan tilaisuus saada osottaa aina
altista hyvyyttään. _Rakastakaat toinen toistanne_; sen selitti hän
riittäväksi, muuta hän ei toivonut ja se oli hänen koko oppinsa. Eräänä
päivänä sanoi piispalle samainen senaattori, jonka jo olemme maininneet
ja joka piti itseään "viisaustieteilijänä": "Mutta tarkatkaahan toki
maailman näkymöä; kaikkien sota kaikkia vastaan; voimakkain on aina
älykkäin. Teidän käskynne _Rakastakaat toinen toistanne_ on suuri
tyhmyys". "_Sepä se_", vastasi hänen ylhäisyytensä Bienvenu
levollisesti, "_Jos se on tyhmyys, niin tulee sielun sulkeutua tuohon
tyhmyyteensä niinkuin helmen simpukkaan_". Hän siihen sulkeutui, hän
eli siinä, hän tyytyi siihen täydellisesti; hän jätti syrjään
käsittämättömät kysymykset, jotka viehättävät ja jotka kauhistuttavat,
mietiskelyn mittaamattomat alueet, kaiken olevaisen alkusyytä
tutkistelevan järjen ammottavat kuilut, kaikki nuo samanne päin
pudottavat syvyydet: apostolin Jumalaan, jumalankieltäjän tyhjyyteen:
kohtalon, hyvän ja pahan, olion sodan toista oliota vastaan, ihmisen
omantunnon, eläimen unenkaltaisen ajattelun, kuoleman muutoksen, elämän
muotojen toistumisen haudan tuolla puolen, perättäisten kiintymysten
käsittämättömän vaikutuksen samana pysyvään minuuteen, kaikkien
olioiden synnyn ja alku-aineen, Niilin ja Emsin, sielun, luonnon,
vapauden, pakon; kaikki nuo syvät ongelmat, nuo kamalat, tutkimattomat
asiat, joiden edessä ihmishengen jättiläis-enkelitkin taivuttavat
päänsä; nuo kauhistuttavat kuilut, joita Lukretius, Manu,[28] pyhä
Paavali ja Dante tarkastelevat tuolla leimahtavalla näkemyksellä, joka
katsoessaan äärettömyyttä herkeämättä, värähtämättä silmiin, ikäänkuin
sytyttää siihen uusia tähtiä palamaan.
Hänen ylhäisyytensä Bienvenu oli aivan yksinkertaisesti ihminen, joka
ulkoapäin todensi nuo salaperäiset ongelmat, ryhtymättä niitä tutkimaan
ja penkomaan ja antamatta niiden häiritä henkensä rauhaa. Hänen
sielussaan asui syvä kunnioitus yötä kohtaan.