Sattuipa Dignessä surullinen tapaus. Muuan mies oli tuomittu murhasta
kuolemaan. Miesparka ei ollut kovin oppinut, mutta ei aivan
sivistymätönkään: hän oli ollut markkina-ilveilijänä ja yleisenä
kirjurina. Juttu herätti kaupungissa suurta huomiota. Mestauspäivän
aattona sairastui vankilan saarnaaja äkkiä. Pappia tarvittiin
välttämättömästi valmistamaan kuolemaan tuomittua hänen viimeiselle
matkalleen. Kysyttiin kirkkoherraa. Hän kuului kieltäytyneen, sanoen:
"Asia ei kuulu minuun. Minulla ei ole mitään tekemistä tämän
silmänkääntäjän kanssa; minäkin olen sairas; ja muutenkaan ei minun
paikkani ole siellä". Kun tämä vastaus ilmotettiin piispalle, sanoi
hän: "_Kirkkoherra on oikeassa. Se ei todellakaan ole hänen paikkansa,
vaan minun_".
Hän lähti heti paikalla vankilaan, hän meni "silmänkääntäjän" koppiin;
hän kutsui häntä nimeltä, tarttui hänen käteensä ja puhui hänelle. Hän
vietti koko päivän hänen luonaan, unohtaen ruuan ja levon, rukoillen
Jumalaa kuolemaantuomitun miehen sielun puolesta ja kehottaen vankia
muistamaan sielunsa tilaa. Hän julisti hänelle yksinkertaisia
iki-totuuksia. Hän oli tuolle onnettomalle isä, veli, ystävä; piispa
vain häntä siunatakseen. Hän puheli miehelle kaikista asioista,
rohkaisten ja lohduttaen. Tämä mies oli astumaisillaan kuolemaan
epätoivon vallassa. Kuolema näytti hänestä hirvittävältä kuilulta.
Seisoessa vavisten kuoleman kynnyksellä, valtasi kauhistus hänet. Hän
ei ollut niin tietämätön, että olisi voinut pysyä täysin
välinpitämättömänä. Hänen tuomionsa oli valtavan sysäyksen lailla
rikkonut siellä ja täällä hänen ympäriltään väliseinää, joka erottaa
meidät kaiken olevaisen perussalaisuuksista ja jota me kutsumme
elämäksi. Hän katseli herkeämättä näiden kauhistuttavien aukkojen
kautta tämän ilmiömaailman ulkopuolelle, mutta näki vain varjoja ja
pimeyttä. Piispa sai hänet näkemään valoakin.
Kun seuraavana päivänä tultiin hakemaan onnetonta, oli piispa vielä
siellä. Hän seurasi tuomittua ja näyttäytyi kansanjoukolle
sinipunervassa viitassaan ja piispanristi kaulassaan, tämän köysillä
sidotun raukan vieressä.
Hän nousi miehen kanssa vaunuihin, hän nousi hänen kanssaan
mestauslavallekin. Kuolemaan tuomittu, joka eilen illalla oli ollut
niin synkkä ja murtunut, säteili nyt varmuutta. Hän tunsi sielunsa
sovitetuksi ja hän toivoi Jumalaan. Piispa syleili häntä ja sanoi
hänelle vähää ennen mestauskirveen surman-iskua: "Kenen ihminen tappaa,
hänet herättää Jumala uuteen eloon; hänet, jonka veljet työntävät
luotaan, ottaa isä hoivaansa. Rukoilkaa, uskokaa, astukaa sisään
elämään! Isä odottaa teitä". Kun hän laskeutui alas mestauslavalta, oli
hänen katseessaan loiste, joka sai ihmiset väistymään. Ei tiedetty,
mitä enemmän ihmetellä: hänen kalpeuttaan vaiko hänen tyyntä
juhlallisuuttaan. Palatessaan yksinkertaiseen asuntoonsa, jota hän
hymyillen kutsui _palatsikseen_, sanoi hän sisarelleen: _Olen
toimittanut jumalanpalveluksen piispana ja ylimäisenä pappina_.
Koska ylevimpiä asioita usein kaikkein vähimmin käsitetään, löytyi
kaupungissakin ihmisiä, jotka piispan käytöstä selvitellessään
sanoivat: _Se on teeskenneltyä huomion hakua_. Näin arveltiin sentään
vain hienoston piireissä. Rahvas, joka ei ilku hyville töille, tuli
liikutetuksi ja sen ihailu piispaa kohtaan kasvoi kasvamistaan.
Mitä piispaan itseensä tulee, oli mestauskoneen näkeminen siinä määrin
tärisyttänyt hänen mieltään, että hän toipui siitä vasta pitkän ajan
kuluttua.
Synkkänä kohoava, korkea mestauslava on tosiaankin järisyttävä näky.
Tavallisesti ollaan jokseenkin välinpitämättömiä kuolemanrangaistuksen
suhteen, ei lausuta varmaa mielipidettä sen poistamisesta tai
säilyttämisestä, niinkauvan kun ei olla omin silmin nähty
mestauskonetta, guillotinia. Mutta joka kerran sellaisen näkee, saa
niin voimakkaan täräyksen, että hänen täytyy ottaa ratkaiseva askel ja
olla myötä tai vastaan. Toiset sitä ihailevat, kuten de Maistre; toiset
sitä inhoavat, kuten Beccaria. Mestauskone on lain sovellutuksen
huippukohta; se kutsuu itseään _kostajaksi_; se ei ole puolueeton, eikä
se salli meidänkään pysyä puolueettomina. Ken sen näkee, häntä
värähyttää kaikkein salaperäisin väristys. Kaikki yhteiskunnalliset
kysymykset panevat kysymysmerkkinsä tämän surmanterän ympärille.
Mestauslava on ilmestys. Mestauslava ei ole pelkkä hirsilaitos,
mestauslava ei ole kone, mestauslava ei ole mikään puusta, raudasta ja
köysistä kyhätty tahdoton kone. Se näyttää olevan jonkunlainen olento,
jolla on ties mikä kamala voima; tuo hirsijalusta tuntuu näkevän, tuo
kone kuulevan, nuo liikkuvat osat ymmärtävän, tuo puu, tuo rauta ja nuo
köydet tahtovan. Siinä hirvittävässä hourailussa, johon sen näkeminen
syöksee ihmissielun, astuu mestauslava esiin kauhistuttavana, tekojensa
tietoisena täyttäjänä. Mestauslava on pyövelin rikostoveri; se
raatelee; se syö lihaa, se juo verta. Mestauslava on jonkunlainen
tuomarin ja kirvesmiehen yhteisesti ihmisten ilmoille loihtima
kummitus, hirviö, joka näyttää elävän inhottavaa elämäänsä kaiken sen
kuoleman avulla, jota se on ympärilleen levittänyt.
Niinpä olikin tapauksen vaikutus hirvittävän syvä; seuraavana päivänä
ja pitkät ajat vielä jälkeenkinpäin näytti piispa ylen alakuloiselta.
Kauhunhetkien milt'ei väkivaltainen tyyneys oli kadonnut;
yhteiskunnallisen oikeuden aave vaivasi häntä. Hän, joka tavallisesti
palasi kaikilta toimiltaan niin säteilevän tyytyväisenä, näytti nyt
soimaavan itseään jostakin. Joskus puheli hän itsekseen ja hymisi
puoli-ääneen synkkiä lauseita. Hänen sisarensa muisti hänen eräänäkin
iltana puhelleen itsekseen seuraavaan tapaan:
"En uskonut sen olevan niin hirvittävää. On väärin siinä määrässä
syventyä jumalallisen lain salaisuuksiin, ett'ei enää huomaakaan
inhimillistä lakia. Kuolema kuuluu yksin Jumalalle. Millä oikeudella
uskaltavat ihmiset koskea tähän salaisuuteen?"
Vähitellen vaimenivat nämä vaikutelmat, ehkäpä häipyivät
jäljettömiinkin. Piispan huomattiin kuitenkin jälkeenpäin aina
välttävän mestauspaikkaa, jott'ei tarvitsisi kulkea sen poikki.
Herra Myrieliä voitiin kutsua milloin tahansa sairaiden ja kuolevain
vuoteen ääreen. Hän tiesi sen olevan tärkeimmän velvollisuutensa ja
tärkeimmän työnsä. Perheiden, joissa oli leskiä tai orpoja, ei
tarvinnut edes häntä kutsua: hän tuli itse. Hän osasi istua vaieten
monet pitkät tunnit miehen luona, joka oli kadottanut rakkaan vaimonsa,
tai äidin luona, joka oli lapsensa menettänyt. Niinkuin hän tapasi
oikean hetken vaietakseen, niin tapasi hän myös oikean hetken
puhuakseen. Oi ihmeellistä lohduttajaa! ei hän yrittänyt haihduttaa
surua unohduksen avulla, mutta hän koki kohottaa ja jalostaa sitä
toivon voimalla. Hän sanoi: "Huolehtikaa tarkoin tavasta, millä
ajattelette kuolleita. Älkää pysähtykö siihen, minkä on määrä mädätä.
Katsokaa tarkkaan, ja te olette näkevä rakkaan vainajanne kirkkaana
loistavan taivaan ihanuudessa". Hän tiesi, että usko tekee hyvää
murheissa. Hän pyrki neuvomaan ja tyynnyttämään epätoivoista ihmistä,
osottamalla hänelle osaansa tyytyväistä ihmistä, hän pyrki jalostamaan
hänen hautaan tuijottavaa suruansa, osottamalla hänelle surun, joka
kohottaa katseensa taivaan tähtiin.
5.
Miten hänen ylhäisyytensä Bienvenu sai pukunsa kestämään kauvan.
Herra Myrielin yksityiselämää ohjasivat samat periaatteet kuin hänen
julkistakin toimintaansa. Joka olisi nähnyt hänet lähempää, olisi
varmaankin sekä hämmästynyt että ihmetellyt sitä vapaaehtoista
köyhyyttä, jossa Dignen piispa eli.
Kuten kaikki vanhat ihmiset ja enimmät ajattelijat nukkui hän vähän.
Hänen lyhyt unensa oli syvä. Aamuisin viihdytti hän mielensä hartauteen
hetkiseksi tai pariksi ja luki sitten messunsa joko tuomiokirkossa tai
kotonaan. Messunsa luettuaan söi hän aamiaisekseen palan ruisleipää
omien lehmäinsä lypsämän maidon keralla. Sitten ryhtyi hän hommiinsa.
Piispalla on paljon tehtävää; hänen täytyy joka päivä ottaa vastaan
sihteerinsä, jona on tavallisesti joku tuomiokapitulin jäsen, ja
melkein joka päivä etevimmät apulaisensa. Hänellä on seurojen ja
yhdistysten toiminta tarkastettavanaan, etu-oikeuksien jakaminen
huolenaan, kokonainen hengellinen kirjakauppa valvottavanaan,
virsikirjat, katekismot, rukouskirjat y.m. hyväksyttävinään,
julistukset kirjotettavinaan, saarnat määrättävinään, kirkkoherrat ja
kunnanvanhimmat sovitettavinaan, hengellinen kirjevaihto,
hallinnollinen kirjevaihto, yhtäältä valtion, toisaalta paavin istuimen
kanssa, ja tuhannet muut asiat hoidettavinaan.
Ajan, mikä hänelle jäi näiltä lukemattomilta toimilta,
jumalanpalveluksilta ja rukouskirjalta, käytti hän etusijassa
kärsiväin, sairaiden ja murheellisten hyväksi; näiltä murheellisilta,
sairailta ja kärsiviltä liikenevän ajan uhrasi hän työhön. Milloin
muokkasi hän puutarhaansa, milloin luki tai kirjotteli hän. Hän käytti
vain yhtä sanaa näistä molemmista työskentelytavoista: hän kutsui sitä
_puutarhan hoitamiseksi_. "Ihmishenkikin on puutarha", tapasi hän
sanoa.
Puolipäivän tienoissa läksi hän -- jos ilma oli kaunis -- pienelle
kävelymatkalle maaseudulle tai kaupunkiin ja pistäytyi usein kurjain
hökkelien vieraaksi. Hänen nähtiin astelevan yksinään, tykkänään
ajatuksiinsa vaipuneena, silmät maassa, nojautuen pitkään keppiinsä,
puettuna sinipunervaan, silkkiseen, pumpulisisusteiseen, lämpimään
päällysvaatteeseensa, jalassa sinipunervat sukat ja suuret solkikengät,
päässä matala hattunsa, jonka kolmesta kolkasta riippui kolme paksua
terhonmuotoista kultalankatupsua.
Juhla oli kaikkialla, minne hän ilmestyi. Hänen läheisyydessään tuntui
jotakin lämmittävää, valoisaa. Lapset ja vanhukset tulivat kynnykselle
ottamaan piispaa vastaan kuin päivän sädettä. Hän siunasi ja häntä
siunattiin. Hänen taloonsa opastettiin kaikki jotka jotakin
tarvitsivat.
Joskus pysähtyi hän puhelemaan pikkupojille ja pikkutytöille, tai
hymyili lempeästi äideille. Hän kävi köyhien luona niin usein kun
hänellä vaan oli rahaa; kun hänellä ei enää ollut, kävi hän rikkaiden
taloissa.
Kun hän aina piti kauvan samaa pukua, ei hän milloinkaan lähtenyt ulos
ilman sinipunervaa päällysvaatettaan, jott'ei kuluneisuutta
huomattaisi. Kesällä tuo häntä vähän vaivasi.
Kotiin palatessaan hän söi päivällisensä. Päivällinen oli samanlainen
kuin aamiainenkin.
Kello puoli kahdeksan istuutui hän illallispöytään sisarensa kanssa,
takanaseisovan rouva Magloiren tarjoillessa. Ateria oli hyvin
yksinkertainen. Jos sattui joku kirkkoherra olemaan piispan
illallisvieraana, käytti rouva Magloire tilaisuutta saadakseen tarjota
hänen ylhäisyydelleenkin mainiota järvi-kalaa tai vuoristojen
verratonta metsänriistaa. Kirkkoherra oli näin hyvän aterian tekosyynä;
piispa ei pannut vastaan. Mutta tavallisesti olivat hänen ruokanaan
vain vedessä keitetyt vihannekset ja öljyliemi. Niinpä sanottiinkin
yleensä kaupungilla: _Kun ei piispa aterioi kirkkoherramaisesti, on
hänen ruokansa kerjäläismunkin_.
Illastettuaan jutteli hän hetkisen neiti Baptistinen ja rouva Magloiren
kanssa. Sitten hän vetäytyi huoneesensa ja ryhtyi jälleen
kirjottelemaan, milloin irtonaisille paperiliuskoille, milloin jonkun
kirjan reunoihin. Hän oli sivistynyt ja hiukan oppinutkin. Häneltä on
säilynyt viisi tai kuusi sangen merkillistä käsikirjotusta. Eräskin
selvittelee seuraavaa Moseksen ensimäisen kirjan lausetta: _Alussa
liikkui Jumalan henki vetten päällä_. Hän vertaa tätä värsyä kolmeen
tekstiin: arapialaiseen, joka kuuluu: _Jumalan tuulet puhalsivat_,
Flavius Josephukseen, joka sanoo: _Tuulenpuuska syöksyi ylhäältä maan
päälle_, ja vihdoin onkelon kaldealaiseen toisintoon: _Jumalasta
lähtevä tuuli puhalsi vetten pinnalla_. Eräässä toisessa kirjotelmassa
tutkii hän Ptolemain piispan Hugon, tämän kirjan tekijän sedän
iso-isän, jumaluusopillisia teoksia, ja todistaa, että täytyy asettaa
tämän piispan kirjottamiksi ne monet pikkuteokset, jotka julaistiin
viime vuosisadalla Barleycourtin salanimellä.
Joskus vaipui hän kesken lukemistaan, olipa hänen käsissään mikä kirja
tahansa, syvään mietiskelyyn, josta vihdoin havahtui kirjottamaan
muutamia rivejä tuon samaisen kirjan lehdille. Näillä riveillä ei ole
usein mitään tekemistä sen kirjan kanssa, johon ne ovat joutuneet.
Meillä on tässä edessämme muuan mietelmä, jonka hän on kirjottanut
erään nelitaiteteoksen reunoihin; teoksen nimi oli: _Lordi Germainin
kirjevaihto kenraalien Clintonin, Cornwallisin ja Amerikan
laivastonamiralien kanssa. Versaillesissa, kirjakauppias Poinçoi, ja
Pariisissa, kirjakauppias Pissot, Augustinein rantakadulla_.
Mietelmä oli tällainen:
"Oo Sinä kaiken olevaisen alku!"
"Vanhan Testamentin Saarnaaja kutsuu Sinua kaikkivaltiaaksi,
Makkabealais-kirjat nimittävät Sinua Luojaksi, Efesolaiskirje
Vapaudeksi, Baruk kutsuu Sinua Äärettömyydeksi, Psalmit Viisaudeksi ja
Totuudeksi, Johannes nimittää Sinua Valkeudeksi, kuningasten kirjat
Valtiaaksi, Toinen Moseksen kirja nimittää Sinua Kaitselmukseksi,
kolmas Moseksen kirja sanoo Sinua Pyhyydeksi, Esra oikeudeksi, koko
luomakunta kutsuu Sinua Jumalaksi, ihminen Isäksi; mutta Salomo sanoo
Sinua Laupeudeksi, ja se on kaikista nimistäsi kaunein".
Yhdeksän maissa nousivat naiset huoneisiinsa toiseen kerrokseen ja
jättivät hänet alas yksikseen aamuun asti.
Vaan onpa jo aika yksityiskohdittain kuvata hänen ylhäisyytensä Dignen
piispan asunto.
6.
Ketä hän käytti talonsa vartijana.
Olemme jo sanoneet, että se talo, jossa piispa asui, oli
kaksikerroksinen; kolme huonetta alakerrassa, kolme huonetta
yläkerrassa, ylinnä ullakko. Talon takana neljännestynnyrinala
puutarhaa. Naiset asuivat yläkerrassa. Piispa majaili alhaalla.
Ensimäinen huone, jonka ovi oli kadulle, oli ruokasalina, toinen
makuuhuoneena ja kolmas hartaushuoneena. Ei voinut poistua tästä
rukoushuoneesta, käymättä makuuhuoneen läpi, eikä taas makuuhuoneesta,
kulkematta ruokasalin kautta. Hartaushuoneen perällä oli suljettu
vuodekammio sijoineen vieraiden varalta. Piispa tarjosi tämän vuoteen
maalaispapeille, joita asiat tai seurakunnan tarpeet pakottivat Digneen
tulemaan.
Sairaalan lääkehuone, taloon liitetty pahanpäiväinen rakennus puutarhan
puolella, oli muutettu keittiöksi ja varastohuoneeksi.
Puutarhassa oli sitäpaitsi navetta, joka oli entinen sairaalan keittiö
ja jossa piispa piti kahta lehmäänsä. -- Miten paljon maitoa ne hänelle
antoivatkaan, aina lähetti hän joka aamu muuttumattomasti puolet siitä
sairaalan potilaille. _Maksan kymmenyksiäni_, sanoi hän.
Hänen huoneensa oli melkoisen suuri ja vaikea oli pitää sitä lämpimänä
kylmään vuodenaikaan. Koska halot olivat sangen kalliita Dignessä, oli
hän keksinyt laitattaa lehminavettaan lautaseinällä eristetyn pienen
huonehuisen. Siellä vietti hän ankarat pakkais-illat. Hän kutsui sitä
_talvisalongikseen_.
Tässä talvisalongissa ei ollut, enempää kuin ruokasalissakaan, muita
huonekaluja kuin neliskulmainen maalaamaton pöytä ja neljä olkituolia.
Ruokasalia koristi sentään vanha vesimaalilla punertavaksi sivelty
astiakaappi. Toisesta samanlaisesta kaapista oli piispa, pukemalla sen
asianmukaisesti valkein liinoin ja nypläyskoristein, tehnyt
rukoushuoneeseensa alttarin.
Hänen rikkaat rippilapsensa ja Dignen uskovaiset vaimot olivat
useammankin kerran koonneet keskuudessaan varoja uuden kauniimman
alttarin hankkimiseksi hänen ylhäisyytensä rukoushuoneeseen; hän oli
joka kerta ottanut rahat ja antanut ne köyhille. "Ihanin alttari",
sanoi hän, "on lohdutetun onnettoman sielu, joka kiittää Jumalaa".
Hartaushuoneessa oli kaksi olkikuteista rukoustuolia, sekä
makuuhuoneessa samaten olkikuteisilla käsinojilla varustettu nojatuoli.
Kun joskus hänen vieraikseen osui seitsemän tai kahdeksan henkilöä
yht'aikaa, maaherra, komentava kenraali, linnotusväen upseereja tai
pappisseminaarin oppilaita, oli pakko hakea navetasta talvisalongin
tuolit, hartaushuoneesta rukoustuolit ja makuuhuoneen nojatuoli; näin
voitiin saada istuimia aina yhdelletoista henkilöille. Jokaisen
vierailun sattuessa täytyi tyhjentää ainakin yksi huone.
Joskus sattui seurassa olemaan kaksitoista henkeä; silloin salasi
piispa aseman tukaluuden seisomalla itse talvisin takan ääressä tai
käyskennellen puutarhassa, jos oli kesä.
Suljetussa vuodekammiossa oli vielä yksi tuoli, mutta siitä oli jo
olkikudos puoliksi varissut, eikä siinä ollut enää kuin kolme
jalkaakaan, niin että sitä saattoi käyttää vain seinää vastaan
nojallaan. Neiti Baptistinella oli tosin myös huoneessaan suuren suuri
täytetty nojatuoli, jonka puuosat olivat muinoin olleet kullatut ja
jonka verhona oli kukallista kiinalaista silkkikangasta; mutta tämä
nojatuoli oli pitänyt nostaa ikkunan kautta yläkertaan, koska
rappukäytävä oli sille liian ahdas. Sitä ei siis voitu ottaa lukuun
tilapäis-huonekalujen järjestelyssä.
Neiti Baptistinen mielihaaveita oli ollut ostaa keltaisella
ruusukoristeisella Hollannin sametilla verhottu mustapuinen salin
kalusto sekä leposohva. Mutta se olisi tullut maksamaan ainakin
viisisataa frangia, ja kun hän huomasi viidessä vuodessa voineensa
säästää sitä varten vain neljäkymmentäkaksi frangia viisikymmentä
penniä, oli hän lopulta luopunut koko unelmasta. Kukahan muuten
pääseekään aina toiveittensa perille?
Piispan makuuhuone oli mahdollisimman yksinkertainen. Akkuna-aukolla
varustettu ovi aukeni puutarhaan; sitä vastapäätä oli rautasänky
vihreine sarsikankaisine uutimineen, sairaalan peruja; sängyn vierellä,
esiripun takana olivat tavalliset siistimistarpeet, mikä ilmaisi
maailmanmiehen entisiä hienostuneita tottumuksia. Huoneesta johti takaa
viereinen ovi hartaushuoneeseen ja toinen kirjakaapin viereinen
ruokasaliin. Kirjakaappi oli suuri, lasilla varustettu, täynnä kirjoja.
Takka, marmorin värisiksi maalattuine puukehyksineen, oli tavallisesti
ilman tulta. Tulisijan halkoalusta oli tehty rautaristikoista ja sitä
koristi kaksi kukkaköynnös-maljakkoa ja joskus ristiviivoin hopeoidut
uurteet, mikä oli jäännöstä entisestä piispallisesta komeudesta.
Takan päällä oli hopeakiilloituksensa kadottanut kuparinen
ristiinnaulitunkuva, joka oli kiinnitetty kuluneelle mustalle
sametille, kullattuun puukehykseen; mutta kehyksestäkin oli kultaus
rapissut. Ovi-akkunan ääressä oli suuri pöytä, jolla oli
kirjoitusneuvot, paperikasoja ja raskaita kirjoja. Pöydän edessä,
olkikuteinen nojatuoli. Vuoteen ääressä hartaushuoneesta lainattu
rukoustuoli.
Seinässä, molemmin puolin vuodetta, riippui kaksi soikeakehyksistä
muotokuvaa. Pienet kultakirjaimet taulujen värittömällä kankaalla,
kuvien vieressä, ilmottivat niiden esittävän apotti de Chaliota,
Saint-Clauden piispaa sekä Tourteauta, Agden rovastia, Chartresin
hiippakuntaan kuuluvan Grand-Champin cistersiläisluostarin apottia.
Tullessaan tämän huoneen asukkaaksi sairaalan potilaiden jälkeen, oli
piispa löytänyt nämä kuvat seinällä ja antanut niiden olla paikallaan.
Ne esittivät pappeja ehkäpä lahjottajiakin, siinä kaksi syytä hänen
kohdella niitä kunnioituksella. Kaikki mitä hän tiesi näistä kahdesta
henkilöstä, oli, että kuningas oli nimittänyt toisen hiippakuntaansa,
toisen rovastikuntaansa samana päivänä, 27 p. huhtikuuta 1785. Kun
rouva Magloire oli kerran ottanut taulut nauloistaan pudistaakseen
niistä pölyn, oli piispa löytänyt tämän yksityistiedon kirjotettuna
vaalenneella musteella pienelle kellastuneelle paperipalaselle, joka
oli neljällä lakkasulauksella kiinnitetty Grand-Champin apotin kuvan
taakse.
Akkunaa suojustivat vanhanaikuiset paksusta villakankaasta valmistetut
uutimet, jotka lopulta kävivät niin kuluneiksi, että rouva Magloiren
täytyi neuloa aivan keskelle suuri paikka, jott'ei tarvitsisi kustantaa
uusia. Tämä paikka oli ristin muotoinen. Piispa huomautti siitä usein.
"Se sopii niin hyvin!" sanoi hän.
Kaikki talon huoneet niin ala- kuin yläkerrassa olivat järjestään
valkaistut kalkkivedellä, aivan kuin jossain kasarmissa tai
sairaalassa.
Kuten edempänä saamme nähdä, löysi rouva Magloire myöhemmin
kalkkivedellä silattujen paperien alta maalauksia, jotka olivat
koristaneet neiti Baptistinen huonetta. Ennenkuin tästä talosta tehtiin
sairashuone oli se ollut kaupungin asukkaiden seuratalona. Siitä nämä
koristukset. Huoneiden lattiat olivat punatiilestä ja niitä pestiin
kerran viikossa; vuoteiden edessä oli olkimatto. Muuten oli talo, kaksi
naista kun siitä piti huolta, ylhäältä alas asti erinomaisen siisti ja
puhdas. Tämä oli ainoa ylellisyys, jota piispa suvaitsi. Hän sanoi:
"_Se ei ryöstä köyhiltäni mitään_".
Täytyy kuitenkin myöntää, että hänellä oli vielä entisen omaisuutensa
jäännöksinä kuusi hopeaista pöytäkalua sekä yksi liemikauha, joiden
rouva Magloire riemuissaan näki joka päivä loistavan ja hohtavan
suurella valkealla pöytäliinalla. Ja koska meidän on tässä pyrkimys
esittää Dignen piispa aivan sellaisena kuin hän oli, täytyy meidän
lisätä, että hän tuli usein sanoneeksi: "Minun olisi varsin vaikea
luopua hopeaisista pöytäkaluistani".
Tähän hopeakalustoon tulee lisätä kaksi suurta jykevätekoista
kynttilänjalkaa, jotka hän oli perinyt eräältä vanhalta tädiltään.
Näihin jalkoihin oli pantu kaksi vahakynttilää ja ne seisoivat
tavallisesti piispan makuuhuoneen takan otsalla. Kun talossa oli joku
päivällisvieraana, sytytti rouva Magloire kynttilät ja asetti ne
jalkoineen ruokapöydälle.
Piispan huoneessa oli sängyn pääpuolessa pieni seinäkaappi, johon rouva
Magloire korjasi joka ilta nuo kuusi hopeista pöytäkalua ja suuren
kauhan. Tarvinneeko sanoa ett'ei sen suulta koskaan otettu avainta
pois.
Puutarhassa, jota hiukan rumensivat edellämainitut muodottomat
rakennukset, oli neljä käytävää, jotka läksivät säteenomaisesti
keskikohdalle tehdystä likakaivosta; viides käytävä kiersi koko
puutarhan, kulkien pitkin valkoisen muurin viertä. Näiden käytäväin
välissä oli neljä puksipuiden reunustamaa multapenkkiä. Kolmessa niistä
viljeli rouva Magloire vihanneksia; neljännessä kasvatti piispa kukkia.
Siellä ja täällä seisoi hedelmäpuita. Kerran sanoi rouva Magloire
piispalle lempeän ivallisesti: "Teidän Ylhäisyytenne, Tehän tahdotte
saada tosihyötyä kaikesta, ja tuossa on kuitenkin multapenkki, jolla ei
ole iki mitään virkaa. Olisi parempi istuttaa siihenkin salaatia kuin
kukkia". -- "Rouva Magloire", vastasi piispa, "Te erehdytte. Kaunis on
yhtä hyödyllistä kuin hyödyllinenkin". -- Hetkisen vaiettuaan lisäsi
hän: "Ehkäpä hyödyllisempääkin".
Tämä multapenkki, joka oli jaettu kolmeen, neljään pengermään, antoi
piispalle melkein yhtä paljon puuhaa kuin hänen kirjansakin. Hän vietti
sen ääressä mielellään tunnin, kaksikin, leikellen, kitkien ja
pistellen multaan sinne tänne reikiä, joihin pudotti siemeniä. Hän ei
vaan asettunut hyönteisiä vastaan niin kiivaile sotakannalle kuin oikea
puutarhuri olisi tahtonut. Muuten ei hän noudattanut mitään
kasvitieteellistä järjestelmää; hän ei tuntenut heimoja eikä luokkia;
hän ei vähimmässäkään määrässä pyrkinyt asettumaan Tournefortin[3] tai
luonnollisen järjestelmän puolelle; hän ei suosinut hituistakaan
enemmän sammalkasveja sirkkalehtisten vahingoksi eikä Jussieutä[4]
Linnén kustannuksella. Hän ei tutkinut kasveja; hän vaan rakasti
kukkia. Hän piti oppineita suuressa arvossa, hän kunnioitti
oppimattomia vieläkin enemmän, ja tekemättä vääryyttä kumpaisellekaan
ihmislajille, kasteli hän kesä-illoin kukkapenkereitään viheriäksi
maalatulla ruiskukannullaan.
Koko talossa ei ollut ainuttakaan lukollista ovea. Ruokasalin ovea,
jonka jo tiedämme avautuneen vallan maantasalla tuomiokirkon torille,
koristivat muinoin lukot ja salparaudat kuten vankilan ovea. Piispa oli
poistattanut kaikki nämä lukkokojeet, ja niin oli tämän oven ainoana
sulkeena päivällä ja yöllä vain säppi. Kuka ohikulkija tahansa voi
millä hetkellä hyvänsä avata sen. Alkuaikoina vaivasi naisia kovasti
tämä aina avonainen ovi, mutta Dignen piispa sanoi heille: "Laittakaa
lukot ja salvat huoneisiinne, jos tahdotte". Lopulta olivat hekin
tulleet yhtä luottavaisiksi kuin hänkin, taikka ainakin näyttivät
siltä. Rouva Magloirea vain hirvitti joskus. Mitä piispaan tulee,
löydämme hänen ajatuksensa selitettynä tai ainakin hahmostettuna
seuraavissa kolmessa rivissä, jotka hän oli kirjottanut raamatun
reunaan: "Tällainen on erotus: lääkärin ovi ei saa koskaan olla
suljettu, papin oven tulee aina olla auki".
Erääseen toiseen kirjaan, jonka nimi oli: _Lääketieteen peri-aatteet_,
oli hän kirjottanut jälleen seuraavan mietelmän: "Enkö minä ole lääkäri
samoin kuin hekin? Minullakin on potilaani; ensiksi on minulla heidän
potilaansa, joita he nimittävät sairaiksi; ja sitten on minulla omat
potilaani, joita minä kutsun onnettomiksi".
Kerran kirjotti hän taas näin: "Älkää koskaan kysykö henkilön nimeä,
joka teiltä pyytää yösijaa. Etupäässä juuri sellaista ihmistä hänen
nimensä vaivaa, joka on suojan tarpeessa".
Sattuipa kerran, että eräs arvoisa kirkkoherra, en muista enää oliko se
Couloubrouxin tai Pompierryn, sai päähänsä kysäistä, luultavasti rouva
Magloiren vihjauksesta, oliko hänen ylhäisyytensä todellakin varma
siitä, ett'ei hän menetellyt jotenkuten varomattomasti jättäessään näin
ovensa auki päiviksi ja öiksi kenen hyvänsä tunkeutua sisään, ja eikö
hän edes peljännyt minkään onnettomuuden voivan tapahtua niin huonosti
huolehditussa talossa. Piispa laski lempeän vakavana kätensä hänen
olkapäälleen ja sanoi: "_Nisi Dominus custodierit domum, in vanum
vigilant qui custodiunt eam_".[5] Sitten käänsi hän puheen toisaalle.
Mielellään tapasi hän myös sanoa: "Sitä on papin urheutta niinkuin on
rakuunaeverstin urheutta. -- Mutta", lisäsi hän, "meidän urheutemme
täytyy olla rauhallista laatua".
7.
Cravatte.
Tässä yhteydessä sopii meidän luontevasti esittää eräs tapaus, jota
meidän ei tule jättää mainitsematta, koska se näyttää erinomaisen
selvästi, millainen mies Dignen piispa oikeastaan oli.
Gaspard Bèsin rosvojoukon hävittämisen jälkeen, rosvojoukon, joka oli
hätyyttänyt ja ryövännyt ihmisiä Ollioulesin solissa, pakeni yksi hänen
alapäälliköitään, Cravatte, vuoriseutuihin. Hän piileskeli kauvat
aikoja ryöväritovereinsa, Gaspard Bèsin joukkion jäännösten kanssa
Nizzan kreivikunnassa, meni sittemmin Piemontiin ja ilmestyi jälleen
yht'äkkiä Ranskassa, Barcelonnetten tienoilla. Ensin nähtiin hänet
Jauziersissä, sitten Tuilesissä. Hän kätkeytyi Joug-de-l'Aiglen luoliin
ja sieltä laskeutui kyliin ja ihmisasunnoille Ubayen ja Ubayetten
rotkoteitä myöten. Hän eteni aina Embruniin asti, tunkeutui eräänä yönä
tuomiokirkkoon ja ryösti sakariston. Hänen ryöstöretkensä saivat seudun
kauhun valtaan. Pantiin santarmit hänen kintereilleen, mutta siitä ei
lähtenyt apua. Hän pääsi aina livahtamaan pakoon; joskus ryhtyi hän
vimmattuun vastarintaankin. Hän oli rohkea roisto. Kesken hurjinta
kauhua saapui piispa paikkakunnalle. Hän läksi tarkastusmatkalleen
Chastelariin. Kunnanvanhin tuli hänen puheilleen ja neuvoi häntä kaikin
mokomin kääntymään takaisin. Cravattella oli koko vuoristo hallussaan
aina Archeen asti ja siitäkin edemmäs. Saattojoukonkaan suojaamana ei
olisi vaara voitettu. Oli turhaa näin syyttä suotta panna alttiiksi
kolmen tai neljän santarmiparan henki.
"Niinpä onkin aikomukseni", sanoi piispa, "mennä ilman saattojoukkoa".
"Älkää ajatelkokaan, Teidän Ylhäisyytenne!" huudahti kunnanvanhin.
"Ajattelen minä vaan niin, että en huoli millään ehdolla santarmeja ja
että lähden matkaan tunnin kuluttua".
"Matkaan?"
"Matkaan".
"Yksin?"
"Yksin".
"Teidän Ylhäisyytenne, ettehän toki tehne sitä".
"Siellä on, siellä vuoristossa", puheli piispa, "eräs vaatimaton,
pikkuruinen seurakunta, jota en ole käynyt katsomassa kolmeen
vuoteen. He ovat hyviä ystäviäni, sävyisiä kunniallisia paimenia.
Kolmestakymmenestä paimentamastaan vuohesta on yksi heidän omansa. He
valmistavat sangen sieviä erivärisiä villanauhoja ja soittelevat
vuoristosävelmiä pienillä kuusiläpi-huiluilla. On tarpeen puhua heille
tuolloin tällöin hyvästä Jumalastakin. Mitä ajattelisivatkaan he
piispasta, joka pelkää? Mitä sanoisivatkaan, ell'en menisi sinne?"
"Mutta rosvot, Teidän Ylhäisyytenne?"
"Sepä se", sanoi piispa, "nythän muistankin. Olette oikeassa. Minä voin
tosiaankin tavata heidät. Lieneepä tarpeellista puhua heillekin
Herrasta Jumalasta".
"Mutta, Teidän Ylhäisyytenne, sehän on ryövärijoukkio! Hehän ovat lauma
susia!"
"Herra kunnanvanhin, ehkäpä Jeesus on pannut minut juuri tämän lauman
paimeneksi. Kuka voi arvata kaitselmuksen tiet?"
"Teidän Ylhäisyytenne, he ryöstävät Teidät putipuhtaaksi".
"Minullahan ei ole mitään otettavaa".
"He tappavat Teidät".
"Vanhan papinkähnyksen, joka kulkea köntystää rukouksiaan mutisten?
Kaikkia vielä! Mitäpä hänestä?"
"Oi Jumalani! jos Te sittenkin kohtaisitte heidät!"
"Pyytäisin heiltä almua köyhilleni".
"Teidän Ylhäisyytenne, älkää menkö sinne, älkää taivaan nimessä!
panette henkenne vaaraan".
"Herra kunnanvanhin", sanoi piispa, "eikö todellakaan ole muusta
kysymys? Minä en ole maailmassa kaitakseni henkeäni, vaan kaitakseni
sieluja".
Täytyi antaa hänen mennä. Hän läksi matkaan, vain erään lapsen
seuraamana, joka tarjoutui hänelle oppaaksi. Huhu hänen
itsepäisyydestään kulki kulovalkeana ja saattoi kaikki kauhuihinsa.
Hän ei tahtonut ottaa mukaansa sisartaan eikä rouva Magloirea. Hän
kulki vuoriston halki muulin seljässä, ei kohdannut ketään ja saapui
niin täysin vahingoittumattomana "hyvien ystäviensä" paimenten luokse.
Hän viipyi siellä viikkoa pari, saarnasi, opetti, neuvoi, varotti.
Lähtöpäivän lähetessä päätti hän laulaa _Te Deumin_ täydessä
piispallisessa pukimessa. Hän mainitsi asiasta kirkkoherralle. Mutta
mitä tehdä: ei ollut piispan juhlatamineita. Hänelle voitiin hankkia
huonosti varustetusta kylä-sakaristosta vain vanhoja kuluneita
silkkikaapuja ala-arvoisine nauhakoristeineen.
"Välipä sillä!" sanoi piispa. "Ilmottakaa joka tapauksessa saarnassanne
_Te Deumista_. Kyllä me siitä selviämme".
Pengottiin kaikki ympäristön kirkot. Kaikki näiden köyhien seurakuntain
kootut komeudet eivät olisi kyenneet säädyllisesti vaatettamaan edes
tuomiokirkon lukkaria.
Juuri kun pula oli pahimmillaan, toi kaksi tuntematonta ratsumiestä
suuren laatikon pappilaan herra piispalle; asiansa toimitettuaan
suorivat ratsumiehet kiireesti tiehensä. Laatikko avattiin, se sisälsi
kulta-ompeleisen kuoriviitan, jalokiviä säihkyvän hiipan, arkkipiispan
ristin, komean sauvan, kaikki piispan vaatteet, jotka kuukausi sitten
oli varastettu Embrunin Pyhän Neitsyen kirkon aarrekammiosta.
Laatikosta löytyi myös paperi, jolle oli kirjotettu nämä sanat:
_Cravattelta hänen ylhäisyydelleen Bienvenulle_.
"Sanoinhan minä, että kyllä me siitä selviäisimme!" huudahti piispa.
Sitten lisäsi hän hymyillen: "Joka tyytyy kappalaisen messupaitaan,
hänelle lähettää Jumala arkkipiispan kuoriviitan".
"Teidän Ylhäisyytenne", mutisi kirkkoherra hymysuin päätään pudistaen,
"Jumala -- tai paholainen".
Piispa katsahti tuikeasti kirkkoherraan ja toisti arvokkaan painavasti:
"Jumala!"
Hänen saapuessaan Chastelariin ja pitkin tietä jo tulvasi uteliasta
kansaa häntä katsomaan. Chastelarin pappilassa tapasi hän neiti
Baptistinen ja rouva Magloiren odottamassa, ja hän sanoi sisarelleen:
"No, enkö ollut oikeassa? Köyhä pappi meni köyhien vuoristolaistensa
luo tyhjin käsin ja hän palaa sieltä täysin käsin. Läksin matkaan
mukanani vain luottamukseni Jumalaan; palatessani on minulla muassani
kokonaisen tuomiokirkon kalleudet".
Illalla ennen maata-menoa puheli hän vielä: "Älkäämme milloinkaan
peljätkö varkaita tai murhamiehiä. Ne ovat vain ulkonaisia vaaroja,
pieniä vaaroja. Itseämme tulee meidän peljätä. Ennakkoluulot, siinä
vaaralliset varkaat; paheet, siinä vaaralliset murhamiehet. Suurimmat
vaarat väijyvät meidän omassa sydämessämme. Mitä huolisimme vaarasta,
joka uhkaa päätämme tai kukkaroamme! Ajatelkaamme vain vaaroja, jotka
uhkaavat sieluamme".
Sitten jatkoi hän sisarensa puoleen kääntyen: "Sisareni! Papin ei tule
milloinkaan ryhtyä varokeinoihin lähimäistään vastaan. Mitä tuo
lähimäinen tekeekään, sen on Jumala sallinut. Tyytykäämme vain
rukoilemaan Jumalaa, kun kuulemme jonkun vaaran meitä uhkaavan. Häntä
rukoilkaamme, ei itsemme hyväksi, vaan veljemme puolesta, jott'ei hän
lankeaisi syntiin meidän tähtemme".
Muuten ei hänen elämässään juuri erikoisempia tapauksia sattunut.
Kerromme ne, jotka olemme saaneet tietoomme; tavallisesti vietti hän
päivänsä tekemällä aina samat työt samoilla hetkillä. Yksi kuukausi
hänen vuodessaan oli kuin yksi tunti hänen päivästään.
Mitä sitten tulee Embrunin tuomiokirkon "kalleuksien" myöhempiin
kohtaloihin, joutuisimme tukalaan asemaan, jos niitä meiltä
udeltaisiin. Ne olivat kaikki, nuo kalleudet, sangen kauneita kaluja,
viekottelevia, soveliaita vaikka varastettaviksi köyhien ja kurjuutta
kärsiväin hyväksi. Nehän oli sitäpaitsi jo kerran varastettu. Puolet
tekosesta oli tehty; tarvitsi enää vain muuttaa varkauden suuntaa ja
viedä sitä pienen, pienen matkan köyhien puoleen. Muuten emme voi sanoa
tästä seikasta mitään ehdottoman varmaa. Piispan papereista on
kuitenkin löydetty eräs hämäränpuoleinen muistiinpano, joka ehkä on
jossain tekemisissä tämän asian kanssa ja joka kuuluu näin: _Kysymys
on, tuleeko antaa ne tuomiokirkolle vai sairashuoneelle_.
8.
Viisaustiedettä viinilasin ääressä.
Senaattori, josta on ylempänä ollut puhe, oli sangen taitava mies; hän
oli kulkenut tietänsä eteenpäin uskomattoman suoraan, vähääkään
välittämättä esteistä, jotka etenemistä hidastuttavat ja joiden nimet
ovat omatunto, vannottu vala, oikeus, velvollisuus. Hän oli käynyt
suoraan päämääräänsä päin, kertaakaan kompastumatta polullaan
nousemistaan ja omaa etuaan kohti. Hän oli entinen asianajaja, jonka
menestys oli tehnyt melkein helläsydämiseksi: hän ei ollut lainkaan
ilkeä, teki päinvastoin mitä voi poikainsa, vävyjensä, sukulaistensa,
vieläpä ystäväinsäkin hyväksi. Elämästä oli hän osannut taitavasti
valita vain hyvät puolet, paraat tilaisuudet ja lihavimmat palat.
Kaikki muu oli hänestä jonninjoutavaa. Hän oli älykäs ja juuri
tarpeeksi oppinut, jotta luuli olevansa Epikuron opetuslapsi, vaikk'ei
ehkä ollut muuta kuin Pigault-Lebrunin[6] tuotetta. Hän naureskeli
mielellään ja herttaisesti kaikille ijäisyys-asioille sekä
"piisparahjuksen turhanpäiväisille houreille". Rakastettavalla
arvokkaisuudellaan naureskeli hän niille joskus itsensä herra
Myrielinkin läsnäollessa.
Eräässä puolivirallisessa juhlatilaisuudessa joutuivat kerran
kreivi ------ (tämä senaattori) ja herra Myriel yht'aikaa päivällisille
maaherran luo. Aterian lopulla huudahti senaattori hiukan hilpeänä,
vaikka yhä vielä arvokkaana:
"Lempo vieköön! Jutellaanpas jotakin, herra piispa. Senaattorin ja
piispan on vaikea katsella toisiaan silmää iskemättä. Me olemme
molemmat merkkien selittäjiä. Tunnustanpa teille jotakin. Minullakin on
viisaustieteeni".
"Siinä olette oikeassa", vastasi piispa. "Niinkuin viisaustieteensä
laittaa, niin saa maatakin. Te olette päässeet purppuravuoteelle, herra
senaattori".
Senaattori jatkoi rohkaistuneena:
"Olkaamme iloisia poikia taas".
"Vaikkapa iloisia miehiäkin", sanoi piispa.
"Minä julistan Teille", jatkoi senaattori, "ett'eivät Argensin
markiisi,[7] Pyrrho,[8] Hobbes[9] eikä Naigeon ole mitään kukonpoikia
hekään. Minulla on kirjastossani kaikki viisaustieteilijäni
kultakoristeisissa kansissa".
"Aivan kuten Te itsekin, herra kreivi", keskeytti piispa.
Senaattori jatkoi:
"Diderota minä vihaan. Hän on vain tuollainen aate-repostelija,
suurisuinen vallankumous-kiivailija, joka pohjimmalta sittenkin uskoo
Jumalaan ja joka on vielä Voltaireakin ulkokullatumpi. Voltaire on
pilkannut Needhamia,[10] mutta siinä hän teki väärin; sillä Needhamin
ankeriaat näyttävät toteen, että Jumala on tarpeeton. Tippa etikkaa
lusikalliseen jauhosekotusta vastaa _fiat luxia_.[11] Ajatelkaa tippa
suuremmaksi ja lusikka avarammaksi ja siinä on maailma valmis. Ihminen
on ankerias. Mihin tarvitaan siis sitä Ijankaikkista Isää? Herra
piispa, minä olen jo perin väsynyt tuohon Jehovah-taruun. Siitä ei ole
muuta hyötyä, kuin että se tuottaa kuivakiskoisia ihmisiä, jotka
miettivät mielettömiä. Alas tämä suuri Kaikkivoipa, joka minua
suututtaa! Eläköön Nolla, joka antaa minun olla rauhassa! Tullaksemme
Teistä minuun ja puhuakseni suuni puhtaaksi ja ripittääkseni itseni
sielunpaimenelleni, niinkuin tulee ja sopii, tunnustan Teille, että
minulla on terve järkeni tallella. En ole tullut hulluksi tuon teidän
Jeesuksenne takia, joka kaikissa kujien käänteissä huutaa
kieltäytymistä ja uhrautumista. Oikea saiturin neuvo kerjäläisille!
Kieltäymistä! miksi? Uhrautumista! minkä hyväksi? En luule suden
antavan repiä itseänsä kappaleiksi toisen suden onnen takia.
Pysykäämme siis luonnon kannalla. Me seisomme huipulla; olkoon siis
viisaustieteemmekin korkeata. Miksi sitten ylimmillä asteilla olisimme,
ell'emme näkisi kauvemmaksi kuin muutkaan, jotka eivät erota omaa
nenänpäätänsä edemmäs? Eläkäämme iloisesti. Tämä elämä on kaikki. Että
ihmisellä olisi toinenkin tulevainen elämä, jossain muualla, ylhäällä,
alhaalla, ties' missä, siitä minä en usko halaistua sanaa. Ah! minulle
suositellaan kieltäytymistä ja uhrautumista, minun käsketään varoa
kaikkia tekojani, minun pitää paneman pääni pyörälle hyvän ja pahan,
oikean ja väärän, luvallisen ja kielletyn takia. Miksi? koska minun
pitää tekemän tiliä kaikista teoistani. Milloin? kuolemani jälkeen.
Mikä hassu haave! Saisipa olla koko ovela, joka minusta kuolemani
jälkeen selvän ottaisi. Pankaapa nyt haamun käsi kahmaisemaan
kourallinen tuhkaa. Puhukaamme totta, me, jotka olemme saaneet
salaisuuksista selvän ja jotka olemme päässeet kohottamaan Isiksen
hametta: ei ole hyvää eikä pahaa; on vain kasvuvoimaa. Etsikäämme
todellisuutta. Miettikäämme tyystin. Menkäämme pohjaan saakka, lempo
soikoon! Totuutta täytyy vainuta, täytyy kaivaa maata ja siepata se
lopulta kiinni. Silloin tuottaa se ihmiselle verratonta riemua. Silloin
tulee hänestä voimakas ja hän nauraa. Herra piispa, puhe ihmisen
kuolemattomuudesta on hassutusta. Oh! mikä ihana lupaus! Luota vaan
siihen. Hyvät on Adamilla toiveet! Nyt on ihminen henki, sitten tulee
hänestä enkeli, sitten saa hän sirot siivet lapaluihinsa. Auttakaahan,
eikö juuri Tertullianus sano, että autuaat siirtyvät taivaankappaleesta
toiseen? Sepä se. Niin tulee ihmisestä tähtien hyppysirkkoja. Ja sitten
saadaan nähdä Jumala. Ohoi! Typeryyttä kaikki nuo paratiisit. Jumala on
pelkkää kummitusjuttua. En menisi sanomaan tätä _Moniteurin[12]
palstoilla, en hitto soikoon menisikään! mutta voipa siitä kuiskutella
näin ystävysten kesken. _Inter pocula_.[13] Uhrata tämä maailma
paratiisin takia, se on varman saaliin päästämistä käsistään unikuvan
takia. Enpä ole niin tyhmä, että uskoisin ijankaikkisuus-valeita! Minä
olen tyhjää. Nimeni on kreivi Tyhjä, senaattori. Olinko olemassa ennen
syntymistäni? En. Entäs kuolemani jälkeen? En. Mitä minä olen? Hiukan
tomua, jota elimistö pitää kasassa. Mitä minun on tehtävä täällä maan
päällä? Sen voin itse määrätä. Kärsiä tai nauttia. Mihin vie minut
kärsimys? Tyhjyyteen. Mutta minä olisin kärsinyt. Mihin vie minut
nautinto? Tyhjyyteen. Mutta minä olisin nauttinut. Minä olen valinnut.
Täytyy syödä tai olla syötävänä. Minä syön. Parempi on hampaan kuin
heinän. Siinä minun viisauteni. Loppujen lopuksi, mene minne menetkin,
haudankaivaja odottaa; on meillä edes Panthéon; kaikki kaatuu ahmivaan
kuiluun. Loppu. _Finis_. Lasku on kuitattu. Tiedottomuuden, tyhjyyden
paikka. Kuolema on kuollut, uskokaa pois. Nauran jo pelkkää ajatusta,
että olisi olemassa joku, jolla olisi minulle vielä jotain sanomista.
Imettäjäin keksintöä. Kummitukset lapsille, Jehovah ihmisille. Ei;
huominen päivämme on yön verhossa. Haudan tuolla puolen on vain
tasa-arvoista tyhjyyttä, mitättömyyttä. Olet ollut Sardanapalus, olet
ollut Vincentius Paulus_,[14] samaan tyhjyyteen vaivut. Kas siinä on
totuus. Siis: eläkää ennen kaikkea. Kuluttakaa ja käyttäkää minäänne,
niin kauvan kun se on vallassanne. Totta tosiaan, sanonpa Teille herra
piispa, minulla on viisaustieteeni ja minulla on viisaustieteilijäni.
En anna kietoa itseäni loruilla. Niillä sentään täytyy olla jotain --
kaikesta huolimatta -- jotka ovat alhaalla, ryysyläisillä,
maankiertäjillä, kurjimuksilla. Heille syötettäköön pyhimystaruja,
satukummituksia, sielua, kuolemattomuutta, paratiisia, tähtiä. Kyllä he
sen nielevät. He sivelevät kaiken tuon kuivalle leivälleen. Kenellä ei
mitään ole, hänellä on hyvä Jumala. Ja hyvähän se on sekin. En pane
vastaan, mutta pidänpä herra Naigeonin omina hyvinäni. Jumala on varsin
tarpeellinen rahvaalle".
Piispa taputti käsiään.
"Sepä oli puhe!" huudahti hän. "Erinomaista, tosiaan ihmeellistä tuo
materialismi! Niin pitkälle ei pääsekään kuka tahansa. Mutta ken
pääsee, hänestä on tyhmyys kaukana. Ei hän typeryyksissään toimita
itseään maanpakoon kuten Cato, ei hän anna kivittää itseään kuten
Stephanus, eikä polttaa itseään elävältä kuten Jeanne d'Arc. Niillä,
joiden on on onnistunut hankkia itselleen tämä ihmeellinen
materialismi, niillä on ilo tuntea itsensä edesvastuuttomiksi, niillä
on tyydytys ajatella, että he voivat ahmia kaikki vallan levollisesti:
ylhäiset asemat, virkapaikat, arvonimet, hyvällä tai pahalla hankitun
vallan, tuottavat sanan syömiset, hyödykkäät petokset, makealta
maistuvat omantunnon suostuttelut; ja sitten kun ruoka on sulanut,
astuvat he hautaansa. Se on sangen miellyttävää! En sano tätä erittäin
Teille, herra senaattori. Kuitenkin on minun kerrassaan mahdoton Teitä
onnitella. Teillä on, teillä suurilla herroilla, oma viisaustieteenne,
sanotte te, teitä varten ja teidän hyväksenne, hienostunut,
erinomainen, jonka vain rikkaat saattavat omaksua, joka sopii kaikkiin
tapauksiin ja joka maustaa ihmeellisiksi kaikki elämän nautinnot ja
hekuman. Tämä viisaustiede on syvyyksistä noudettu ja erikois-etsijät
ovat sen maasta kaivaneet. Mutta te olette hyväluontoisia
hallitsijoita, ettekä te pidä sitä pahana, että usko Jumalaan on
rahvaan viisaustieteenä, melkein samoin kuin hanhenreisi kastanjoiden
kanssa on köyhälle kalkkunapaistia multasienineen".
9.
Sisar kertoo veljestään.
Luodaksemme havainnollisen kuvan Dignen piispan koti-elämästä sekä
tavasta, millä nuo kaksi hurskasta naista alistivat tekonsa,
ajatuksensa, vieläpä herkästi naiselliset tunteensakin piispan tapojen
ja tarkotusten ohjattaviksi, hänen aina tarvitsemattansa edes niitä
sanoiksi pukea, on meidän paras jäljentää tähän eräs neiti Baptistinen
kirje lapsuudenystävälleen kreivitär de Boischevronille. Tämä kirje on
meidän hallussamme.
Digne, 16 päivä joulukuuta 18...
Hyvä ystäväni! Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhelisi Teistä. Se
on tullut jo meille melkein tavaksi, mutta on siihen toinenkin syy.
Ajatelkaahan, että rouva Magloire on pestessään ja tomuuttaessaan
seiniä ja kattoja tehnyt erinomaisia löytöjä; nyt eivät meidän
huoneemme vanhoine kalkkivedellä valkaistuine seinäpapereineen
rumentaisi edes linnaa sellaista kuin Teidän. Rouva Magloire
repi seiniltä kaikki paperit. Ja sieltäpä vasta kummia löytyi.
Minun vierashuoneeni, jossa ei ole huonekaluja ja jonne levitämme
liinavaatteet kuivamaan pesun jäljeltä, on viisitoista jalkaa
korkea, sen lattian pinta-ala on kahdeksantoista neliöjalkaa,
sen katto oli entisiin aikoihin koristettu kultamaalauksin ja
niskahirret siinä on myös niinkuin teilläkin. Kun talo oli
sairaalana, oli tämäkin huone kauttaaltaan kankaalla verhottu.
Seinälaudoitus on jäännöstä iso-äitiemme ajoilta. Mutta minun
asuinhuonettani sopii katsella. Rouva Magloire keksi kymmenin
kerroin toinen toisensa päälle liimattujen paperien alta
maalauksia, jotka tosin eivät ole kovin erinomaisia, mutta joita
sentään sietää. Siinä on Telemakos, jonka Minerva vihkii ritariksi.
Siinä esiintyy jälleen tämä nuori sankari puutarhassa, jonka nimeä
en tällä hetkellä muista, ehkäpä se lienee sama, jonne roomalaiset
eräänä yönä menivät. Mitäpä Teille esittäisinkään? Siinä on
roomalaisia miehiä ja naisia (tässä on eräs sana epäselvä), koko
joukko. Rouva Magloire puhdisti kaikki huolellisesti; tänä kesänä
korjaa hän vielä muutamia pahimmin vioittuneita kohtia, sivelee
vernissalla kaikki uudestaan ja niin tulee minun huoneestani oikea
museo. Sitäpaitsi löysi hän ullakon nurkasta kaksi vanhanaikuista
peilipöytää. Jos olisi laittanut niihin uudet kultaukset, olisi se
tullut maksamaan kaksi kruunutaalaria, joten on parasta lahjottaa
ne köyhille; eivätkä ne ole yhtään sieviäkään ja minä ottaisinkin
mieluummin mustapuisen pyöröpöydän.
Olen yhäti erinomaisen onnellinen. Veljeni on niin hyvä. Hän antaa
kaikki, mitä hänellä on, vaivaisille ja sairaille. Meidän asemamme
on sangen tukala. Talvi on ankara näillä seuduin, ja täytyyhän
toki auttaa puutteenalaisia. Me tulemme kutakuinkin toimeen lämmön
ja valaistuksen puolesta. Siinä on meidän osaksemme hyvyyttä
erinomaisesti, kuten huomaatte.
Veljelläni on omat tapansa. Haastellessaan meidän kanssamme
selittää hän, että piispan tulee juuri niin menetellä.
Ajatelkaahan, ett'ei talomme ovi ole milloinkaan lukossa. Kuka
tahansa voi astua sisään ja päästä veljeni asuntoon. Hän ei pelkää
koskaan, ei edes yölläkään. Se on hänen urheuttaan se, kuten hän
sanoo.
Hän ei tahdo, että minä pelkäisin hänen puolestaan, tai että rouva
Magloire pelkäisi. Hän antautuu kaikkiin vaaroihin, eikä hän tahdo,
että me näyttäisimme sitä edes huomaavan. Täytyy osata ymmärtää
häntä.
Hän menee ulos sade-ilmallakin, hän kävelee märätkin paikat, hän
matkustelee talvisinkin. Hän ei pelkää pimeätä, ei vaarallisia
teitä, ei pahoja ihmisiä.
Viime vuonna meni hän aivan yksinään eräälle ryöväriseudulle. Hän
ei tahtonut ottaa meitä mukaansa. Hän oli poissa pari viikkoa.
Palatessaan kotiin ei hänelle ollut tapahtunut mitään pahaa, häntä
luultiin kuolleeksi ja hän voi vallan hyvin ja hän sanoi: 'Katsokaa
nyt, miten minut on ryöstetty!' Ja hän avasi matkalaukun ja siinä
olivat kaikki Embrunin tuomiokirkon kalleudet, ja rosvot olivat
antaneet ne hänelle.
Tällä kertaa en voinut olla häntä hiukan torumatta paluumatkalla,
mutta varoin puhumasta muulloin kun vaunujen kolistessa, jott'ei
kukaan kuulisi.
Ensi aikoina ajattelin itsekseni: Ei ole vaaraa, joka hänet
pysäyttäisi, hän on vallan kauhea. Lopulta olen tottunut
siihen. Olen antanut rouva Magloirellekin vihjauksen olla häntä
vastustamatta. Hän kuitenkin aina seuraa omaa päätänsä. Vien rouva
Magloiren mukaani huoneeseeni, rukoilen hänen edestään ja vaivun
uneen. Olen rauhallinen, koska tiedän niin hyvin, että jos hänelle
onnettomuus sattuisi, olisi se minunkin loppuni. Minä menisin hyvän
Jumalan luo veljeni ja piispani kanssa. Rouva Magloiren on ollut
vaikeampi kuin minun tottua hänen varomattomuuksiinsa, niinkuin
hän sanoo. Mutta nykyään on hänkin tavastunut. Me rukoilemme
molemmin, me pelkäämme yhdessä ja nukahdamme vihdoin. Itse
paholainen voisi kenenkään estämättä astua taloon. Mutta mitäpä
sentään pelkäisimmekään tässä talossa? Onhan kanssamme Hän, joka on
kaikista voimakkain. Paholainen voi sinne tunkeutua joskus, mutta
hyvä Jumala asuu siellä aina.
Se riittää minulle. Veljeni ei edes tarvitse sanoa minulle
sanaakaan enää. Minä ymmärrän häntä hänen puhumattansakaan ja me
antaudumme Kaitselmuksen huomaan.
Tällaiselle kannalle täytyykin asettua mieheen nähden, jolla on
suuri henki.
Olen kysellyt veljeltäni tietoja, joita haluatte Fauxin
perheestä. Tehän tiedätte, miten hän tietää kaikki ja minkälaisia
muistoja hänellä on, sillä hän on yhäti kelpo kuningasmielinen.
Kyseessä-oleva perhe on todellakin sangen vanhaa normandilaista
perua Caennen tienoilta. Viisisataa vuotta takaperin elivät Raoul
de Faux, Jean de Faux ja Thomas de Faux, kaikki aatelismiehiä;
yksi heistä oli Rochefortin herra. Viimeinen oli Guy Etienne
Alexandre, ja hän oli eversti tai jotain sellaista Bretagnen
husaari-rykmentissä. Hänen tyttärensä Marie Louise joutui naimisiin
Ranskan päärin, Ranskan kaartin everstin ja sotajoukkojen
ylipäällikön herttua Louis de Gramontin pojan Adrien Charles de
Gramontin kanssa.
Hyvä rouva, pyydämme sulkeutua Teidän hurskaan sukulaisenne
Hänen Ylhäisyytensä kardinaalin esirukouksiin. Mitä taas Teidän
rakkaaseen Sylvanie-tyttöönne tulee, on hän tehnyt varsin oikein
siinä, ett'ei ole hukannut niitä lyhyitä hetkiä, jotka hän saa
Teidän luonanne viettää, minulle kirjottaakseen. Hän jaksaa hyvin,
tekee työnsä Teidän mieliksenne, rakastaa yhäti minua. Siinä
kaikki, mitä toivonkin. Hän on lähettänyt minulle terveisensä
Teidän kauttanne, siitä olen onnellinen. Terveyteni on ollut
jotensakin hyvä, mutta siitä huolimatta käyn päivä päivältä yhä
laihemmaksi. Hyvästi, paperikin loppuu ja minun on pakko jättää
Teidät. Tuhannet lämpimät tervehdykseni!
Baptistine.
J. K. -- Teidän veljenpoikanne on ihastuttava. Tietäkääpäs, että
hän tulee piakkoin viiden vanhaksi! Eilen näki hän hevosen, jolle
oli pantu polvisuojustimet ja hän huudahti: Mikähän tuon hevosen
polvissa on? -- Hän on niin soma, tämä lapsi! Hänen pikku-veljensä
raastaa vanhaa luuta-pahaa perässään pitkin huoneita kuin mitäkin
vankkureita, hoilaten: Hei vaan!
Niinkuin tästä kirjeestä käy selville, osasivat nämä kaksi naista
mukautua piispan elämäntapoihin sillä naisen omituisella kyvyllä, joka
ymmärtää miehen paremmin kuin hän itse. Dignen piispa, tuo niin
rehellisesti lempeän ja vakaisen näköinen mies, suoritti joskus suuria
tekoja, rohkeita ja loistavia, melkein kuin itse tietämättään. Naiset
vapisivat, mutta antoivat hänen pitää päänsä. Joskus yritti rouva
Magloire huomauttaa ennakolta; mutta sitä hän ei tehnyt milloinkaan
jälkeenpäin eikä yrityksen kestäessä. Koskaan ei häntä edes
pienimmälläkään viittauksella häiritty alotetussa työssä. Muutamin
hetkin tunsivat he hämärästi, että hän toimi piispallisen arvonsa ja
asemansa mukaisesti, hänen tarvitsemattansa siitä huomauttaa, hänellä
kun ei ehkä itsellään siitä ollut aavistustakaan, niin täydellinen oli
hänen vilpittömyytensä ja vaatimattomuutensa. Silloin liikkuivat he
vain kahden varjon lailla talossa. He palvelivat häntä kuin jonkun
välimatkan päästä, ja jos heistä tuntui paraalta kadota kokonaan
näkyvistä, niin he katosivat. He tajusivat ihmeteltävän herkällä
vaistollaan, että eräät huolehtimiset saattavat joskus olla kiusaksi.
Niinpä ymmärsivät he, vaikka tiesivät hänen vaaraankin antautuvan,
ehkeikään hänen mieltään, niin kuitenkin hänen luontonsa, eivätkä
lopulta enää vartioineet häntä. He jättivät hänet Jumalan huomaan.
Muuten toisti Baptistine usein, kuten edelläkin olemme nähneet, että
hänen veljensä loppu olisi myös hänen loppunsa. Rouva Magloire ei sitä
sanonut, mutta hän tiesi sen.
10.
Piispa tapaa valoa siellä, missä ei odottanut sitä olevankaan.
Vähän jälkeen edellisillä sivuilla esitetyn kirjeen päivämäärän
suoritti hän taas teon, jota koko kaupunki piti vieläkin
uhkarohkeampana kuin hänen kävelyretkensä ryöväri-vuoriston läpi.
Maaseudulla Dignen lähistössä eleli eräs mies erakon elämää. Tämä mies,
sanokaamme heti kohta kamala totuus, oli entinen konventin jäsen. Hänen
nimensä oli G.
Entisestä konventin jäsenestä puhuttiin Dignen porvarillisissa
piireissä jonkunlaisella kauhulla. Konventin jäsen, käsitättekö, mitä
se tietää? Hän oli niiltä ajoilta, jolloin ihmiset sinuttelivat
toisiaan ja sanoivat: kansalainen. Tämä mies oli melkein hirviö. Tosin
ei hän ollut äänestänyt kuninkaan kuolemaa, mutta eipä paljoa
puuttunutkaan. Hän oli tavallaan kuninkaan murhaaja hänkin. Hän oli
ollut aikoinaan vallan kauhea. Mistä syystä ei oltu tätä miestä
laillisen hallitsijan palatessa vedetty oikeuden eteen? Ei häneltä
juuri sentään olisi tarvinnut kaulaa katkaista, sillä täytyyhän olla
armahtavaisuutta, sanotte; mutta sellainen sopiva elinaikainen
maanpako! Täytyyhän sitä edes esimerkin vuoksi! j.n.e. j.n.e. Hän oli
vielä jumalankieltäjäkin, kuten kaikki hänenlaisensa. -- Hanhien
juoruja korppikotkasta!
Oliko hän sitten tosiaankin korppikotka, tämä G.? Kyllä, mikäli sitä
kävi päättäminen hänen ihmis-arasta, yksinäisestä elämästään. Koska hän
ei ollut äänestänyt kuninkaan kuolemaa, ei häntä oltu kirjotettu
maanpakoon tuomittujen luetteloihin, ja niin oli hän saanut jäädä
Ranskaan.
Hän asusti kolmen neljännestunnin matkan päässä kaupungista, kaukana
syrjäkylistäkin, kaukana kaikista teistä, eräässä tietymättömässä
vuorenonkalossa, aution laakson pohjalla. Sanottiin hänellä olevan
siellä jonkunlaisen pellonpalasenkin sekä luolan piilopaikakseen. Ei
ainuttakaan naapuria; ei edes ohikulkijaa. Senjälkeen kun hän oli
asettunut tähän laaksoon oli ruoho peittänyt sinne johtavan polun.
Tästä tienoosta puhuttiin kuin pyövelin majapaikasta.
Mutta piispalla oli omat ajatuksensa, ja silloin tällöin silmäili hän
taivaanrantaa siltä kohdalta, missä pieni puuryhmä osotti entisen
konventin jäsenen asuma-laakson sijaitsevan, ja hän puheli: Siellä
ikävöi yksinäinen sielu.
Ja ajatuksissaan lisäsi hän: Minun täytyy käydä häntä katsomassa.
Mutta tunnustaa tulee, että tämä ensi katsaukselta niin luonnolliselta
tuntuva ajatus näytti hänestä lyhyen miettimisen jälkeen oudolta,
mahdottomalta, melkeinpä vastenmieliseltä. Sillä pohjimmiltaan oli hän
yleisen vaikutelman alainen, ja konventin jäsen herätti hänessä, hänen
itsensäkään sitä selvästi tajumatta, tuon tunteen, joka on ikäänkuin
vihan rajamailta ja jota niin sattuvasti ilmaisee sana inho.
Mutta saako kapineinkaan lammas peljästyttää paimenta lähestymästä? Ei.
Mutta on lampaillakin eroa!
Hyväsydäminen piispa oli kahden vaiheella. Joskus suuntasi hän jo
askeleensa tuonne laaksoon päin, mutta kääntyi takaisin taas.
Eräänä päivänä vihdoin levisi kaupungissa huhu, että muuan paimenpoika,
joka teki entiselle konventin jäsenelle pieniä palveluksia hänen
lymy-luolassaan, oli tullut lääkäriä hakemaan; että tuo vanha
hirtehinen oli kuoleman kielissä, että hän oli saanut halvauskohtauksen
ja ett'ei hän luultavasti eläisi enää aamuunkaan asti. -- Jumalan
kiitos! huokasivat muutamat.
Piispa tarttui keppiinsä, heitti hartioilleen päällystakin osaksi kovin
kuluneen pappisviittansa takia -- kuten olemme sanoneet -- osaksi myös
iltatuulen tähden, joka varmaankin kohta alkaisi puhaltaa, ja läksi
matkaan.
Aurinko oli mailleen menossa ja kosketti melkein taivaanrantaa, kun
piispa saapui kirouksen paikalle. Hän huomasi sydämensä omituisesti
pamppaillessa olevansa lähellä luolaa. Hän hyppäsi erään kuopan yli,
tunkeusi läpi pensaston, siirsi syrjään risu-aidan telkeet, astui
poikki ruohottuneen peltopahasen, eteni rohkeasti muutamia askeleita ja
keksi äkkiä kedon perällä, korkean pensaston takana luolan.
Siinä näkyi aivan matala koju, puutteellinen, pieni, mutta siisti;
viiniköynnös kierteli sen julkipuolta pitkin. Oven edessä istui
vanhassa pyöräjalkaisessa maalaisnojatuolissa valkohapsinen vanhus,
hymyillen auringolle.
Vanhuksen vieressä seisoi nuori poika, pikku paimen. Hän ojensi
vanhukselle maito-kulhon.
Piispa katseli syrjästä, ja vanhus korotti äänensä:
"Kiitos", sanoi hän, "en tarvitse enää mitään". Ja hänen hymynsä
siirtyi auringosta lapseen.
Piispa astui esiin. Kuullessaan hänen askeltensa äänen, käänsi vanhus
päätään, ja hänen kasvonsa ilmaisivat kaikkea sitä hämmästystä, joka
voi olla mahdollista pitkän elämän jälkeen.
"Niin kauvan kuin olenkin täällä ollut", sanoi hän, "tapahtuu nyt ensi
kerran, että joku vieras tulee luokseni. Kuka Te olette, herra?"
Piispa vastasi:
"Nimeni on Bienvenu Myriel".
"Bienvenu Myriel! Olen kuullut mainittavan sitä nimeä. Teitäkö kansa
kutsuu hänen ylhäisyydekseen Bienvenuksi?"
"Minua".
Vanhus virkkoi vienosti hymyillen:
"Siinä tapauksessa olette Te minun piispani?"
"Kyllä sitäkin".
"Käykää sisään, herra".
Entinen konventin jäsen ojensi kätensä piispalle, mutta piispa ei
tarttunut siihen. Piispa sanoi vain:
"Ilokseni huomaan, että minut on johdettu harhaan. Te ette
totta-tosiaankaan näytä sairaalta".
"Herra", vastasi vanhus, "kyllä minä kohta paranen".
Hän oli hetkisen vaiti ja jatkoi:
"Minä kuolen kolmen tunnin kuluessa".
Sitten puheli hän:
"Minä ymmärrän hiukan lääkärintaitoa; tiedän tarkalleen, millä tavalla
kuolema tekee tuloaan. Eilen olivat vain jalkani kylmät; tänään on
kylmyys kohonnut polviin; nyt tunnen sen nousevan aina vyötäisiin asti;
kun se ehtii sydämeen, on minun lauluni lopussa. Aurinko on ihana, eikö
totta? Olen antanut hyryyttää itseni ulos, luodakseni viimeisen katseen
maailmaan. Te voitte kyllä puhua minulle; se ei rasita minua lainkaan.
Teette kauniisti tullessanne katsomaan kuolevaa miestä. On hyvä, että
löytyy todistajia silloin, kun hetkeni on lyönyt. Mielitekonsa
kullakin: olisin tahtonut kestää aamunkoittoon asti. Mutta minä tiedän,
että minulla on aikaa tuskin kolmea tuntia. Siksi tulee jo yö. Mutta
itse asiassa on se yhdentekevää! Kuoleminen on sangen yksinkertainen
temppu. Ei siihen aamua tarvita. Olkoon menneeksi! Kuolen siis tähtien
tuikkiessa".
Vanhus kääntyi paimenpojan puoleen:
"Mene sinä nukkumaan. Viime yönkin valvoit kokonaan. Olet väsyksissä".
Lapsi vetäytyi kojuun.
Vanhus seurasi häntä silmillään ja mutisi ikäänkuin itsekseen puhellen:
"Hänen nukkuessaan noutaa kuolema minut. Näin kaksi uinuvaa sopisi
hyvin toistensa seuraan".
Piispa ei ollut niin liikutettu kuin tilaisuuteen katsoen olisi
odottanut. Hänen mielestään ei tässä kuolemantavassa tunnuttu kovinkaan
paljoa välitettävän Jumalasta. Ja sanokaamme kaikki -- sillä suurten
sydänten pienet ristiriitaisuudet tulee mainita yhtä hyvin kuin kaikki
muukin -- häntä, joka niin mielellään tilaisuuden tullen nauroi Hänen
suuruudelleen, häntä loukkasi hieman se, ett'ei häntä kutsuttu "hänen
ylhäisyydekseen", ja hän oli vähällä vastata sanalla "kansalainen".
Häntä halutti jo heittäytyä tylyn tuttavalliseksi, mikä on sangen
yleistä lääkäreissä ja papeissa, mutta mihin hän ei ollut tavastunut.
Tuo mies, tuo entinen konventin jäsen, tuo kansanedustaja oli kaikesta
huolimatta ollut maan mahtavia; ehkäpä ensi kerran eläissään tunsi
piispa kääntyvänsä ankaran juhlalliselle mielelle.
Mutta konventin jäsen katseli häntä sävyisällä sydämellisyydellä, jossa
olisi ehkä saattanut erottaa nöyryyttäkin -- mikä sopiikin vallan hyvin
silloin, kun ihminen on juuri mullaksi muuttumaisillaan.
Piispa puolestaan -- vaikka hän tavallisesti ei ollutkaan utelias,
koska tuo ominaisuus hänen mielestään saattoi hyvin helposti muuttua
synnilliseksi -- ei voinut kuitenkaan olla silmäilemättä entistä
konventin jäsentä tarkkaavaisuudella, josta omatunto olisi epäilemättä
soimannut, jos kysymyksessä olisi ollut kuka muu ihminen tahansa, sillä
tuo tarkkaavaisuushan ei ollut lähtenyt myötätuntoisuudesta. Mutta
entinen konventin jäsen tuntui hänestä olevan lakien ulkopuolella, jopa
armeliaisuudenkin lakien.
G., tyyni, vartalo melkein vielä suora, värähtelevä ääni, oli noita
kahdeksankymmenvuotiaita, jotka hämmästyttävät ihmisruumiin tutkijoita.
Vallankumous on luonut paljon tällaisia miehiä, suuren ajan suuria
poikia. Tässä vanhuksessa tuntui piilevän mies, joka kykeni kestämään
mitkä koettelemukset tahansa. Vaikka hän oli niin lähellä loppuansa,
oli hän säilyttänyt vielä kaikki terveen ihmisen eleet. Hänen
kirkkaissa silmäluomissaan, hänen pontevassa puhetavassaan, hänen
hartioittensa voimakkaissa liikkeissä oli jotakin, joka olisi voinut
saattaa itse kuolemankin hämilleen. Azraël, muhamettilaisten
kuoleman-enkeli, olisi varmaankin kääntynyt takaisin ja luullut
kolkuttaneensa väärälle ovelle. Näytti aivan siltä, kuin kuolisi G.,
koska hän suvaitsi niin tahtoa. Hänen kuolonkamppailussaan oli
jonkunlainen vapaaehtoisuuden leima. Vain jalat olivat liikkumattomat.
Tuonen vallat hyökkäsivät sieltäpäin hänen kimppuunsa. Jalat olivat
kuolleet ja kylmät, mutta pää eli täysin elämänvoimin ja näytti olevan
täydessä valossaan. G. oli tällä ankaralla hetkellä itämaalaisen
taru-kuninkaan kaltainen, joka oli lihaa ylhäältä, marmoria alhaalta.