1.
Herra Myriel.
Vuonna 1815 oli herra Charles-François-Bienvenu Myriel Dignen piispana.
Hän oli noin seitsemänkymmenenviiden vuotias vanhus; Dignen piispan
virkaa hoiti hän vuodesta 1806.
Vaikk'ei tämä yksityiskohta millään tavoin koske kertomuksemme
pääjuonta, ei se sentään liene vallan hyödytönkään, sen nojalla kun
voimme esittää kaikki mahdollisimman tarkkaan, jopa kertoa tässä ne
huhut ja juorutkin, joita hänestä kierteli hänen saapuessaan
hiippakuntaansa. Osuttiinpa sitten oikeaan tai väärään, se mitä
ihmisistä puhutaan, on usein yhtä tärkeää heidän elämässään ja etenkin
heidän kohtalonsa muodostumisessa, kuin se, mitä he todellisuudessa
tekevät. Herra Myriel oli erään Aixin oikeusneuvoksen poika:
virka-aatelia siis. Kerrottiin, että hänen isänsä, joka toivoi pojastaan
virkansa perijää, oli naittanut hänet sangen aikaisin, kahdeksantoista
tai kahdenkymmenen vuoden ijässä, seuraten siinä ylhäisissä
virkamiesperheissä varsin yleistä tapaa. Tästä avioliitostaan
huolimatta oli Charles Myriel -- niin huhuttiin -- antanut paljon
puheen aihetta ihmisille. Hän oli melkoisen kaunis mies, vaikka
varttansa lyhyenlainen, hieno, sulava, henkevä; koko hänen elämänsä
ensimäinen osa oli kulunut huvituksissa ja hurjasteluissa.
Iski vallankumouksen salama, tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan,
virkamiesperheet hajosivat sinne ja tänne, huvenneina, vainottuina,
hätyytettyinä. Heti vallankumouksen alkaessa pakeni Charles Myriel
Italiaan. Siellä kuoli hänen vaimonsa rintatautiin, joka oli häntä jo
kauvemman aikaa vaivannut. Heillä ei ollut lapsia. Minkälaisen
käänteen sai sitten herra Myrielin kohtalo? Saivatko Ranskan vanhan
yhteiskunta-järjestyksen sortuminen, hänen oman perheensä häviö, 1773:n
hirmutapahtumat, jotka etäämmältä asioita seuraavain maapakolaisten
kauhu teki ehkä vieläkin hirvittävämmiksi, saiko kaikki tuo itämään
hänen mielessään varjoon vetäytymisen ja yksinäisyyden ajatuksia?
Sattuiko häneen äkkiä, keskellä iloja ja harrastuksia, jotka hänen
elämänsä täyttivät, yksi noita salaperäisiä ja hirveitä kohtalon
kolauksia, mitkä joskus suoraan sydämeen tähdätyllä iskulla musertavat
miehen, jota eivät olisi vähääkään järkähyttäneet yleiset tuhotapaukset,
ne kun koskevat vain hänen toimeentuloaan ja omaisuuttaan? Kukaan ei
olisi osannut sitä sanoa; kaikki, mitä tiedettiin, oli, että hän
Italiasta palatessaan oli pappi.
Vuonna 1804 oli herra Myriel kirkkoherrana Brignollesissa. Hän oli jo
ijäkäs ja eleli hiljaisessa yksinäisyydessään.
Keisarin kruunauksen aikoihin vei joku seurakuntaa koskeva pikku-asia
-- mahdoton enää sanoa, mikä -- hänet Pariisiin. Muiden mahtavain
henkilöiden joukosta meni hän esittämään seurakuntalaistensa anomuksia
myös kardinaali Feschille. Eräänä päivänä, kun keisari oli tullut
käymään setänsä luo, joutui etuhuoneessa odottava arvoisa kirkkoherra
tapaamaan Hänen Majesteettinsa. Napoleon, huomatessaan vanhuksen
tarkastelevan häntä jonkunmoisella uteliaisuudella, käännähti ja
tokaisi äkkiä:
"Kuka on tuo vanha mies, joka niin minua tirkistelee?"
"Armollisin herra", sanoi Myriel, "Te näette vanhan miehen, ja minä
näen suuren miehen. Kummallakin voi olla asiasta etunsa".
Vielä samana iltana tiedusteli keisari kardinaalilta kirkkoherran
nimeä, ja vähän aikaa jälkeenpäin hämmästyi herra Myriel aikalailla,
kuullessaan olevansa nimitetty Dignen piispaksi.
Kuinka paljon oli sitten perää niissä jutuissa, joita kerrottiin herra
Myrielin elämän ensimäisiltä ajoilta? Kukaan ei sitä tiennyt. Vain
muutamat perheet olivat tunteneet Myrielin perheen ennen
vallankumousta.
Herra Myriel sai kestää kaikkien tulokkaiden kohtalon pikkukaupungissa,
missä löytyy paljon suita, jotka lörpöttelevät, ja varsin vähän päitä,
jotka ajattelevat. Hän sai sen kestää, niin piispa kuin olikin ja
ehkäpä juuri siksi, että oli piispa. Mutta lopultakin olivat ne jutut,
joihin hänen nimensä sekotettiin, vain juttuja, huhuja, lauseparsia,
sanoja, vähemmän kuin sanoja: _sanansaivarrusta_, niinkuin lausuu
kansan ytimekäs kieli.
Olipa asian laita miten tahansa: kun hän oli ollut yhdeksän vuotta
piispana Dignessä, olivat myös kaikki nämä juorut ja lörpöttelyt, jotka
ensi hetkellä kiihottavat pikkukaupunkeja ja pikkuporvaristoa,
vaipuneet syvään unohdukseen. Kukaan ei olisi uskaltanut niistä puhua,
kukaan ei olisi uskaltanut niitä edes muistella.
Herra Myriel oli saapunut Digneen erään vanhan naisen, neiti
Baptistinen seurassa; neiti oli hänen sisarensa ja kymmentä vuotta
häntä nuorempi.
Palvelusväkenä oli heillä vain eräs neiti Baptistinen ikäinen
palvelijatar, jonka nimi oli rouva Magloire ja joka nykyään, oltuaan
ennen _herra kirkkoherran palvelijatar_, kantoi kaksinkertaista
arvonimeä: neidin kamarirouvan ja hänen ylhäisyytensä emännöitsijän.
Neiti Baptistine oli pitkä, hinterä, kalpea, lempeäilmeinen nainen.
Hänessä oli ruumillistuneena käsite, jota ilmaistaan sanalla "arvokas";
näyttää näet siltä, että naisen täytyy välttämättä olla äiti, jotta
häntä voisi sanoa "kunnianarvoisaksi". Hän ei ollut koskaan ollut
kaunis. Koko hänen elämänsä, joka oli ollut yhtämittainen sarja pyhiä
töitä, oli lopulta painanut häneen jonkunlaisen valkeuden ja kirkkauden
leiman, ja vanhetessaan oli hän saanut olentoonsa jotakin, jota
voisimme kutsua vaikka hyvyyden kauneudeksi. Mikä oli hänen
nuoruudessaan ollut laihuutta, oli nyt kypsyneemmällä ijällä muuttunut
läpikuultavaisuudeksi; ja tämä kuulakkuus muistutti enkeliä. Sielu,
henki siinä tuli enemmän näkyviin kuin neitsyt. Hänen olemuksensa
näytti varjomaiselta; ruumista oli tuskin tarpeeksi sukupuolen
esiintymiseksi; vähän ainetta, joka sulki sisäänsä hohtavan valon;
suuret, aina alas luodut silmät; vain veruke, joka esti kirkastuneen
hengen liihottelemasta maan päältä.
Rouva Magloire oli pieni eukko, vaalea, pyylevä, paksu, hommaileva,
aina hengästyksissään, ensimältä toimeliaisuutensa, sitten
hengenahdistuksensa tähden.
Heti kun herra Myriel oli saapunut kaupunkiin, sijotettiin hänet
piispanpalatsiinsa kaikilla niillä kunnianosotuksilla, mitkä
keisarilliset asetukset määräsivät, luokittaessaan piispan välittömästi
sotamarsalkan jälkeen. Pormestari ja neuvoston puheenjohtaja kävivät
häntä ensiksi tervehtimässä, ja hän taas puolestaan suoritti ensimäisen
vierailunsa kenraalin ja maaherran luona.
Kun kaikki muodollisuudet olivat ohi, odotti kaupunki piispansa
ryhtymistä tositoimeen.
2.
Herra Myrielistä tulee hänen ylhäisyytensä Bienvenu.
Dignen piispanpalatsi oli aivan sairashuoneen vieressä.
Piispan palatsi oli avara ja kaunis talo, jonka oli viime vuosisadan
alussa kivestä rakennuttanut hänen ylhäisyytensä Henri Puget, Pariisin
jumaluusopillisen tiedekunnan tohtori, Simoren apotti, ollessaan Dignen
piispana vuonna 1712. Tämä palatsi oli oikea valtaherran asunto. Kaikki
oli ylhäistä ja komeaa, siinä piispan huoneet, vastaanottohuoneet,
virkahuoneet, kaikki hyvin tilavia, siinä holvikaariset käytävät,
vanhaan florensilaiseen malliin, siinä puutarhat uhkeine puineen.
Suuressa, loistavassa ruokasalissa, joka oli alakerroksessa ja jonka
akkunat avautuivat puutarhaan, oli hänen ylhäisyytensä Henri
Puget 29 päivänä heinäkuuta 1714 antanut komeat juhlapäivälliset
heidän ylhäisyyksilleen Charles Brulart de Genlisille, Embrunin
arkkipiispa-ruhtinaalle, Antoine de Mesgrignylle, kapusinimunkille,
Grassen piispalle, Philippe de Vendômelle, Ranskan suurpriorille,
Saint-Honoré de Lérinsin apotille, François de Berton de Crillonille,
Vencen piispalle ja vapaaherralle, César de Sabran de Forcalquierille,
Glandèven piispalle ja herralle ja Jean Soanenille, rukous-isäin
munkkikunnan papille, kuninkaan vakinaiselle saarnaajalle, Senezin
piispalle ja herralle. Näiden seitsemän kunnianarvoisan herran
muotokuvat koristivat tätä salia, ja tämä muistettava päivämäärä,
heinäkuun 29 vuonna 1714, oli kaiverrettu kultakirjaimin valkoiseen
marmoritauluun.
Sairashuone oli ahdas ja matala talo, kaksikerroksinen, pihalla pieni
puutarha.
Kolme päivää kaupunkiin saapumisensa jälkeen kävi piispa katsomassa
sairashuonetta. Kun hän oli lopettanut tarkastuksensa, pyysi hän
johtajaa hyväntahtoisesti saapumaan luokseen.
"Herra sairaalan johtaja", kysyi hän, "kuinka monta sairasta on nykyään
Teidän hoidettavananne?"
"Kaksikymmentäkuusi, Teidän Ylhäisyytenne".
"Sen minäkin sain", sanoi piispa.
"Vuoteet ovat kovin ahdetut toinen toisensa viereen", puuttui puheeseen
johtaja.
"Sen minäkin huomasin".
"Sairassalit ovat vain pienenpuoleisia huoneita, ja ilmanvaihto käy
vaivaloisesti".
"Niin minustakin näyttää".
"Ja kun aurinko paistaa, on puutarha taas kovin pieni toipuvain
oleskella siellä".
"Samaa ajattelin minäkin".
"Kun kulkutaudit raivoavat, kuten esimerkiksi tänä vuonna lavantauti ja
ankara hikotauti toissa vuonna, on joskus satakin sairasta, ja silloin
emme tiedä mitä tehdä".
"Samaa minäkin mietin".
"Ei auta, Teidän Ylhäisyytenne", sanoi johtaja, "täytyy tyytyä
kohtaloonsa".
Tämä keskustelu tapahtui piispanpalatsin loistavassa ruokasalissa.
Piispa oli hetkisen vaiti, sitten käännähti hän äkkiä sairaalan
johtajaan päin.
"Herraseni", sanoi hän, "kuinka monta vuodetta luulisitte sopivan
yksistään tähän saliin?"
"Teidän Ylhäisyytenne ruokasaliinko?" huudahti johtaja hämmästyneenä.
Piispa mitteli salia katseellaan ja näytti tekevän laskuja.
"Tähän sopisi ainakin kaksikymmentä vuodetta!" virkkoi hän, ikäänkuin
itsekseen puhellen, sitten jatkoi hän ääntänsä korottaen: "Katsokaahan,
herra sairaalan johtaja, selitän Teille kohta asian. Tässä on
ilmeisesti olemassa erehdys. Teitä on kaksikymmentäkuusi ihmistä
viidessä tai kuudessa pienessä huoneessa. Meitä ei ole kuin kolme, ja
meillä olisi tilaa kuudellekymmenelle. Siinä on erehdys olemassa,
vakuutan Teille. Te saatte minun asuntoni ja minä Teidän. Antakaa
minulle taloni. Tämä on Teidän kotinne".
Seuraavana aamuna sijotettiin nuo kaksikymmentäkuusi sairasraukkaa
piispan palatsiin, ja piispa itse muutti sairaalaan.
Herra Myrielillä ei ollut omaisuutta, hänen perheensä kun oli
vallankumouksen myrskyissä menettänyt kaikkensa. Hänen sisarensa nosti
viidensadan frangin elinkautis-eläkkeen, joka tavallisissa olaissa
riitti hänen omiin menoihinsa. Herra Myriel sai valtiolta
piispanpalkkaa viisitoista tuhatta frangia. Samana päivänä, jolloin hän
asettui asumaan sairaalaan, määräsi herra Myriel kerta kaikkiaan tämän
summan käyttämisen seuraavalla tavalla. Jäljennämme tähän hänen
omakätisen muistiluettelonsa.
_Muistiluettelo taloni kulunkien järjestämistä varten_.
Seminaarille ... tuhannen viisisataa livreä.
Lähetysseuralle ... sata livreä.
Montdidierin lähetysseuralle ... sata livreä.
Ulkolähetys-seminaarille Pariisissa ... kaksisataa livreä.
Pyhän Hengen seuralle ... sataviisikymmentä livreä.
Pyhän Maan hengellisille laitoksille ... sata livreä.
Hyväntekeväisyysyhdistyksille ... kolmesataa livreä.
Arlesin hyväntekeväisyysyhdistykselle erittäin ... viisikymmentä
livreä.
Vankilain parantamista varten ... neljäsataa livreä.
Vankien vapauttamista ja heidän olotilansa huojentamista varten ...
viisisataa livreä.
Veloista vangittujen perheenisien vapauttamista varten ... tuhannen
livreä.
Avustusta hiippakunnan köyhien koulunopettajien hoitamiseksi ...
kaksituhatta livreä.
Ylä-Alppien yleiselle viljamakasiinille ... sata livreä.
Dignen, Manosquen ja Sisteronin naisyhdistyksille varattomain
tyttöjen maksutonta opetusta varten ... tuhannen viisisataa
livreä.
Köyhille ... kuusituhatta livreä.
Omiin menoihini ... tuhannen livreä.
Yhteensä ... viisitoistatuhatta livreä.
Koko sinä aikana, jolloin herra Myriel oli Dignen piispana, ei hän
muuttanut rahtuakaan tässä jaossa. Hän nimitti sitä, kuten näemme,
_talonsa kulunkien järjestämiseksi_.
Tämän järjestelyn hyväksyi neiti Baptistine ehdottomalla
alistuvaisuudella. Tämän pyhän neitsyen mielestä oli herra Myriel
samalla kertaa sekä hänen veljensä että hänen piispansa, hänen
ystävänsä luonnon mukaan ja hänen esimiehensä kirkon järjestyksen
mukaan. Hän rakasti ja kunnioitti häntä sydämen yksinkertaisuudessa.
Kun veli puhui, kumarsi hän myöntymykseksi; kun veli toimi, oli hänkin
aina yksistä puolin. Vain rouva Magloire murisi hiukan. Kuten olemme
nähneet, oli piispa varannut itselleen vain tuhannen livreä, mikä
yhdessä neiti Baptistinen eläkkeen kanssa teki tuhannen viisisataa
frangia vuotta kohti. Näillä tuhannella viidelläsadalla frangilla
elivät nyt nämä kaksi ijäkästä naista ja tämä vanhus.
Ja kun joku maalaiskirkkoherra tuli Digneen, kykeni herra piispa rouva
Magloiren ankaran säästeliäisyyden ja neiti Baptistinen nerokkaan
johdon avulla häntä vielä kestitsemäänkin.
Kun he olivat olleet Dignessä jo noin kolme kuukautta, sanoi piispa
eräänä päivänä:
"Eipä tämä kaikki tahdo oikein riittää!"
"Sen uskon hyvin!" huudahti rouva Magloire, "eihän Teidän Ylhäisyytenne
ole edes vaatinut maksettavaksi summaa, joka lääninhallituksen tulee
suorittaa Teille vaunujen hankkimiseksi ja tarkastusmatkojen
tekemiseksi hiippakunnassa. Entis-ajan piispat saivat niistä
korvauksen".
"Sepä se!" sanoi piispa, "olette oikeassa, rouva Magloire".
Hän esitti korvausvaatimuksensa.
Vähän aikaa jälkeenpäin määräsi läänin neuvosto, otettuaan anomuksen
tarkastettavakseen, hänelle kolmen tuhannen livren suuruisen, vuotuisen
summan; päätöksen päällekirjotus kuului näin: _Määräraha hänen
ylhäisyydelleen piispalle vaunuja, postia ja tarkastusmatkoja varten_.
Tämän johdosta piti paikkakunnan porvaristo pahaa ääntä, ja eräs
keisarikunnan senaattori, entinen viidensadan neuvoston jäsen, joka oli
mielihyvällä nähnyt sumukuun [1] kahdeksannentoista päivän tapahtumat
ja joka nyt omisti Dignen kaupungin lähellä komean senaattoritilan,
kirjotti kirkollisasiain ministerille, herra Biget de Préameneulle,
kiukustuneen, tutunomaisen kirjeen; sen sisällöstä otamme tähän
seuraavat alkuperäiset rivit:
"-- Vaunu-kulunkeja? Mihin niitä tarvitaan kaupungissa, jossa ei ole
neljää tuhatta asukasta? Tarkastusmatka-kulunkeja? Mitä hyötyä luulette
näistä tarkastusmatkoista olevan? Ja millä tavalla kuljetetaan sitten
postia näissä vuorimaissa? Teitä ei ole. Matkustetaan vain rattain.
Durancen siltakin kestää tuskin härkävaunujen kulkea. Kaikki papit ovat
samanlaisia: ahneita ja saitoja. Tämäkin näytteli pyhää apostolia
tullessaan. Nyt tekee hän niinkuin toisetkin. Hänelle pitää vaunut ja
postikärryt. Hänellä pitää oleman komeutta kuin entis-ajan piispoilla.
Ah! noita mustatakkeja! Herra kreivi, asiat eivät ole oikealla
tolallaan, ennenkuin keisari vapauttaa meidät näistä patalakkiherroista.
Alas paavi! (välit Rooman kanssa kiristyivät). Mitä minuun tulee, olen
ja pysyn yksin Cesarille uskollisena", j.n.e., j.n.e.
Seikka ilahutti sitävastoin kovasti rouva Magloirea.
"Hyvä", sanoi hän neiti Baptistinelle, "hänen ylhäisyytensä alotti
pitämällä huolta muista, täytyipä hänen toki lopulta huolehtia
itsestäänkin. Hän on järjestänyt kaiken hyväntekeväisyystyönsä. Vihdoin
saimme kolmetuhatta livreä itsellemmekin!"
Samana iltana kirjotti piispa seuraavan muistiluettelon ja antoi sen
sisarelleen:
_Rahamääräys vaunuja ja tarkastusmatkoja varten_:
Lihalientä sairaalan potilaille ... tuhatviisisataa livreä.
Aixin hyväntekeväisyysyhdistykselle ... kaksisataa viisikymmentä
livreä.
Draguignanin hyväntekeväisyysyhdistykselle ... kaksisataa
viisikymmentä livreä.
Löytölapsille ... viisisataa livreä.
Orpokodille ... viisisataa livreä.
Yhteensä ... kolmetuhatta livreä.
Sellainen oli herra Myrielin meno-arvio.
Mitä tulee piispan sivutuloihin, kuulutusmaksuihin, korvauksiin
eri-vapautuksista, hätäkasteista, saarnaamisista, kirkkojen tai
kappelien siunaamisista, vihkimisistä j.m.s., kantoi piispa ne rikkailta
sitäkin suuremmalla tarkkuudella, kun hän antoi kaiken jälleen köyhille.
Vähän ajan kuluttua alkoi rahalahjoja tulla tulvimalla. Ne, joilla
jotakin oli, ja ne, joilta kaikki puuttui, kolkuttivat herra Myrielin
ovelle, toiset anoakseen almua, jonka toiset juuri olivat piispan
haltuun uskoneet. Piispasta tuli vähemmässä kuin vuoden ajassa kaiken
hyväntekeväisyyden varainhoitaja ja kaikkinaisen hädän lievittäjä.
Suuria summia kulki hänen käsiensä kautta; mutta mikään ei saanut häntä
muuttamaan elämäntapojansa tai lisäämään pienintäkään ylimääräistä
ropoa välttämättömiin menoihinsa.
Kaukana siitä. Kun löytyy aina enemmän kurjuutta alahalla kuin
hyväsydämisyyttä ylähällä, oli jo kaikki niin sanoaksemme annettu pois
ennenkuin se oli saatukaan, aivan kuin vesi kuivalla maalla; hän otti
kyllä vastaan paljon rahaa, mutta koskaan ei sitä hänellä ollut.
Silloin riisti hän itsensä puille paljaille.
Koska on tapana että piispat panevat ristimänimensä julistustensa ja
paimenkirjeittensä alkuun, olivat seudun köyhät jonkunlaisen hellän
vaiston johtamina valinneet piispan ristimä-nimistä sen, jossa heistä
tuntui olevan aivan erikoinen mieli, ja niin kutsuivat he häntä
yksinomaan hänen ylhäisyydekseen Bienvenuksi.[2] Me menettelemme heidän
laillaan ja nimitämme häntä tästälähin myös sillä nimellä. Tämä nimi
miellytti muuten häntä kovasti. -- "Pidän tästä nimestä", tapasi hän
sanoa. "Bienvenu lieventää 'hänen ylhäisyyttään'".
Emme väitä, että tässä piirtämämme muotokuva on todennäköinen; me
tyydymme sanomaan, että se on näköinen.
3.
Hyvällä piispalla hankala hiippakunta.
Vaikka olikin muuttanut vaununsa almuiksi, teki herra piispa siitä
huolimatta tarkastusmatkansa. Dignen hiippakunta on vaivaloinen
hiippakunta. Siinä on sangen vähän tasankomaata ja paljon vuoria,
tuskin ainuttakaan kunnollista tietä, senhän saimme kuulla aivan
äskettäin. Kolmekymmentäkaksi kirkkoherrakuntaa, neljäkymmentäyksi
apulaispappikuntaa ja kaksisataa kahdeksankymmentäviisi kappelia. Olipa
aika työ käydä niitä kaikkia tarkastamassa. Herra piispa suoritti sen
kuin suorittikin. Jalan kulki hän lähiseudulle, rattailla tasangolle,
muulin seljässä vuoristoon. Molemmat vanhat naiset olivat mukana. Kun
matka oli liian vaivaloinen heidän suorittaa, meni hän yksin.
Eräänä päivänä saapui hän aasin selässä Seneziin, vanhaan
piispankaupunkiin. Hänen kukkaronsa, joka oli tällä hetkellä varsin
surkeassa tilassa, ei sallinut hänen kustantaa muunlaisia kulkuneuvoja.
Kaupungin pormestari tuli häntä vastaanottamaan piispantalon portille
ja katseli loukatun näköisenä hänen laskeutumistaan aasinsa selästä.
Jokunen porvari nauraa virnisteli hänen takanaan.
"Herra pormestari", sanoi piispa, "ja herrat porvarit, minä huomaan
kyllä, mikä teitä loukkaa; teidän mielestänne osottaa tällainen
pappipahainen aivan liian suurta ylpeyttä, ratsastaessaan samalla
ratsulla, jolla Herramme Jesus Kristuskin ratsasti. Minä tein sen
välttämättömyyden pakosta, vakuutan teille, enkä mistään
turhamielisyydestä".
Näillä kiertomatkoillaan esiintyi hän suvaitsevaisesti ja lempeästi,
eikä saarnannut niin paljon kuin puheli. Hän ei milloinkaan kaukaa
etsinyt järkisyitään tai esikuviaan. Tämän seudun asukkaille suositteli
hän tuon naapuriseudun esimerkkiä noudatettavaksi. Seurakunnissa, missä
oltiin tylyjä puutteenalaisia kohtaan, sanoi hän: "Katsokaa Briançonin
kansaa. He ovat antaneet köyhille, leskille ja orvoille oikeuden
niitättää niittynsä kolmea päivää kaikkia muita aikaisemmin. He
rakentavat maksutta heidän talonsa, kun ne ovat hajonneet. Niinpä
seuraakin sitä seutua Jumalan siunaus. Kahdensadan vuoden kuluessa ei
siellä ole ollut ainuttakaan murhamiestä".
Kylissä, joissa voittoa ja täysinäisiä elolatoja ahnehdittiin, jutteli
hän:
"Katsokaa Embrunin asukkaita. Jos jonkun perheenisän pojat ovat
elonkorjuun aikana sotapalveluksessa ja tyttäret kaupungissa
ansiotöillä, tai jos hän on sairas ja kykenemätön, puhuu kirkkoherra
saarnatuolista hänen puolestaan. Ja sunnuntaina messun jälkeen menee
koko kylän väki, miehet, naiset, lapset, tuon miesparan pellolle,
korjaa hänen elonsa ja tuo oljet ja jyvät hänen taloonsa".
Perheissä, joissa epäsopu vallitsi rahan tai perinnön tähden, haasteli
hän näin: "Katsokaahan Devolnyn vuoristolaisia, Devolnyn, joka
on niin karu seutu, ett'ei siellä kuulla satakieltä kertaakaan
viidessäkymmenessä vuodessa. No, kun nyt isä kuolee jossakin perheessä,
lähtevät pojat maailmalle onneaan etsimään ja jättävät maatilan
tyttärille, jotta nämä helpommin pääsisivät naimisiin".
Piirikunnissa, missä halusta käydään käräjiä ja missä talonpojat
joutuvat köyhyyteen karttapaperin takia puhui hän:
"Katsokaa noita Gueyrasin laakson hyviä ihmisiä. Heitä on kolmetuhatta
henkeä. Jumalani! se on kuin pieni tasavalta. Ei siellä tarvita
tuomareita eikä oikeudenpalvelijoita. Kunnanvanhin tekee kaiken. Hän
jakaa verot, arvioi kunkin maksuerän omantunnon mukaan, ratkaisee
riitajutut maksutta, jakaa perinnöt ilman korvausta, antaa lausuntoja
ilmaiseksi. Ja häntä totellaan, koska hän on oikeamielinen mies
rehellisten miesten joukossa".
Kylissä, missä hän ei nähnyt koulunopettajaa, otti hän jälleen
Gueyrasin asukkaat esimerkiksi.
"Tiedättekö, miten he menettelevät?" sanoi hän. "Kun pieni kahdentoista
tai viidentoista savun kulmakunta ei voi aina kustantaa koulumestaria,
on heillä koko laakson yhteisesti palkkaamia opettajia, jotka kulkevat
kylästä kylään, viipyvät yhdessä viikon verran, toisessa kymmenisen
päivää ja jakavat opetusta. Nämä koulumestarit käyvät markkinoillakin
ja siellä minäkin olen heitä nähnyt. Heidät tuntee helposti
kirjorassulista, joita he pitävät hattunsa nauhassa. Niillä, jotka
opettavat ainoastaan sisälukua, on yksi sulka, niillä, jotka opettavat
lukua ja laskentoa, on kaksi sulkaa; niillä, jotka opettavat sisälukua,
laskentoa ja latinaa, on kolme sulkaa. Nämä ovat oppineita miehiä.
Mutta mikä häpeä olla oppimaton! Tehkää niinkuin Gueyrasin asukkaat".
Näin haasteli hän vakavasti, isällisesti. Milloin ei suoranaisia
esimerkkejä löytänyt, keksi hän vertauksia, pyrkien lyhyesti ja
selvästi tekemään ajatuksensa ymmärrettäviksi, harvoin sanoin ja
lukuisin kuvin, aivan niinkuin menetteli Kristus varmassa ja
vakuuttavassa kaunopuheliaisuudessaan.
4.
Teot ja sanat sopusoinnussa keskenään.
Hänen haastelunsa oli ystävällistä ja iloista. Hän koki aina asettautua
niiden kahden vanhan naisen kannalle, jotka viettivät elämäänsä hänen
vierellään; kun hän nauroi, helisi hänen naurunsa kuin koulupojan.
Rouva Magloire kutsui häntä mielellään _Hänen suuruudekseen_. Eräänä
päivänä nousi hän nojatuolistaan ja ryhtyi etsimään muuatta kirjaa
kirjakaapistaan. Kirja oli aivan ylihyllyllä. Piispa kun oli varttansa
lyhyenlainen, ei hän ulettunut sitä ottamaan. -- "_Rouva Magloire_",
sanoi hän, "_tuokaapas minulle tuoli. Minun Suuruuteni ei uletu tuonne
hyllylle_".
Muuan hänen etäisiä naissukulaisiaan, kreivitär de Lô, ei jättänyt
ainuttakaan tilaisuutta käyttämättä hänen läsnäollessaan luetellakseen
kaikkea, mitä hän nimitti kolmen poikansa "toiveiksi". Hänellä oli
useampiakin hyvin vanhoja, haudan partaalla hoippuvia heimolaisia,
joiden perillisiksi hänen poikansa luonnollisesti joutuisivat.
Nuorimmalla noista kolmesta oli odotettavissa erään tädin peruina sata
tuhatta livreä korkoja; toinen saisi periä enonsa herttuan nimen;
vanhimman piti seurata isoisäänsä päärin arvossa. Piispa kuunteli
tavallisesti vaieten näitä äidin viattomia ja luvallisia kehuskeluja.
Kerran näytti hän kuitenkin tavallista hajamielisemmältä, rouva de Lôn
esitellessä yksityiskohtia myöten kaikki perintönsä ja kaikki
"toiveensa". Hän keskeytti sanatulvansa hiukan kärsimättömästi:
"Taivaan vallat, serkkuseni! mutta mitä Te oikeastaan mietitte?" --
"Minä mietin", sanoi piispa, "eräitä sangen ihmeellisiä sanoja, jotka
muistaakseni löytyvät Pyhässä Augustinossa: 'Pankaat toivonne
sellaiseen, jota ei peritä'".
Toisen kerran huudahti hän, saadessaan erään paikkakunnan aatelismiehen
kuolin-ilmotuksen, missä sangen laajasti lueteltiin, paitsi vainajan
arvonimityksiä, myös kaikkien hänen sukulaistensa pienimmätkin
läänitys- ja aatelis-arvot: "Onpa sillä miehellä selkää kuoltuaankin!
Annas nyt ilomielin kantaa tuollaista arvonimi-taakkaa! Mitenkä on
voinut ihmisten päähänkään pälkähtää näin käyttää kuolemaakin
turhamielisen ylpeytensä toitottajana!"
Tilaisuuden sattuen lausui hän jonkun lempeän ivasanankin, mutta
melkein aina niin, että se kätki vakavan ajatuksen. Paaston aikana
kerran tuli muuan nuori apulaispappi Digneen saarnaamaan
tuomiokirkossa. Hän puhui erinomaisen kauniisti. Hänen saarnansa
aiheena oli hyväntekeväisyys. Hän manasi rikkaita antamaan
yltäkylläisyydestään puutteenalaisille, jotta voisivat välttää helvetin
tuskia, jotka hän kuvasi niin hirveiksi kuin suinkin vain osasi, ja
jotta saisivat periä paratiisin riemut, jotka hän esitti mahdollisimman
houkutteleviksi. Kuulijain joukossa oli myös eräs liike-elämästä
väistynyt rikas kauppias, Géborand nimeltä, jossa oli hiukan
koronkiskurin vikaa ja joka oli ansainnut kaksi miljoonaa veran,
sarsi-, villa- ja harsokankaiden valmistamisella. Herra Géborand ei
ollut eläissään antanut almua onnettomuuteen joutuneelle. Tästä
päivästä lähtien huomattiin hänen antavan joka sunnuntai viisi penniä
vanhoille kerjäläis-akoille tuomiokirkon porraskäytävässä. Heitä oli
kuusi jakamassa saalista. Eräänä päivänä näki piispakin hänet
laupeudentyötään harjottamassa ja sanoi silloin hymysuin sisarelleen:
"Tuolla herra Géborand ostelee viisillä penneillä paratiisia".
Kun olivat kysymyksessä armeliaisuustyöt, ei hän säikähtänyt jyrkkää
kieltoakaan, vaan tapasi silloin sanoja, jotka panivat miettimään.
Kerrankin kokosi hän almuja köyhille eräissä iltakutsuissa.
Olipa siellä vanha, rikas, saita markisi Champtercierkin, joka
osasi yht'aikaa olla sekä äärimäinen kuningasmielinen että
kiihkovoltairelainen, mikä ei nykyäänkään ole kovin harvinaista. Piispa
meni hänen luokseen ja kosketti häntä käsivarteen: "_Herra markisi,
Teidänkin pitää antaa minulle jotain_". Markisi käännähti ja vastasi
kuivasti: "_Teidän Ylhäisyytenne, minulla on köyhäni_". -- "_Antakaa ne
minulle_", iski piispa.
Erään kerran saarnasi hän tuomiokirkossa näin:
"Rakkaat veljeni, hyvät ystävät! Ranskassa on miljoona kolmesataa
kaksikymmentä tuhatta talonpoikaistaloa, joissa ei ole kuin kolme
aukkoa, miljoona kahdeksansataa seitsemäntoista tuhatta taloa,
joissa on kaksi aukkoa: ovi ja akkuna, ja vihdoin kolmesataa
neljäkymmentäkuusi tuhatta mökkiä, joissa on vain yksi aukko: ovi. Ja
tämä niinkutsutun ovi- ja ikkunaveron takia! Kuvitelkaapa köyhien
perheiden, vanhojen vaimoraukkojen, pikku-lasten elämää tällaisissa
asunnoissa, ja ajatelkaa niitä tauteja ja sitä kurjuutta, mikä siitä on
seurauksena! Mikä surkeus! Jumala antaa ihmisille vapaasti raitista
ilmaa, laki myy sitä heille. En syytä lakia, mutta minä siunaan
Jumalaa. Iseressä, Varin piirikunnassa, sekä ylä- että ala-Alpeilla ei
talonpojalla ole edes käsikärryjä, miesten täytyy kantaa lantakin
pellolle seljässään; heillä ei ole talikynttilöitä, he polttavat
pihkapuikkoja tai piettyjä nuoran päitä. Niin on laita koko
ylä-Dauphinen maakunnassa. He leipovat leipänsä kuudeksi kuukaudeksi,
he paistavat sen kuivatulla lehmänlannalla. Talvella täytyy heidän
palotella tätä leipää kirveellä ja liottaa sitä vedessä vuorokauden,
saadakseen siitä elää. -- Veljeni, olkaa armeliaita! Kuulettehan miten
kärsimys huokaa ympärillänne".
Syntyperältään provencelaisena, oli hän helposti perehtynyt kaikkiin
etelän murteisiin. Hän sanoi: "_En bé! moussu, ses sage_?" kuten
ala-Languedocissa. "_Onté anaras passa_?" kuten alisilla Alpeilla.
"_Puerte un bouen moutou embe un bouen froumage grase_", kuten
ylä-Dauphinéssa. Tämä miellytti kovasti kansaa ja oli kai osaltaan
suurena syynä siihen, että hän niin helposti pääsi kaikkia sydämiä
lähelle. Olkikattomajassa ja vuoristohökkelissä oli hän kuin kotonaan.
Hän osasi puhua ylevimmistäkin asioista kurjimmallakin murteella.
Taitaessaan kaikkia kieliä, avasi hän myös kaikki sydämet.
Muuten oli hän samanlainen sekä ylhäisiä että alhaisia kohtaan.
Hän ei tuominnut ketään umpimähkään eikä ottamatta kaikkia asianhaaroja
huomioonsa. Hän tapasi sanoa: "Tarkastakaammepa mitä tietä paha on
kulkenut".
Koska hän oli itsekin, kuten hänen oli tapanaan hymyillen lausua,
_entinen syntisäkki_, ei hänessä löytynyt jälkeäkään suvaitsemattoman
kiivastelun itsehyväisyydestä, ja hän tunnusti julkisesti ja ankarain
hurskastelijain uskaltamatta rypistää kulmakarvojaan, oppia, jonka
saattaisimme lyhyesti esittää seuraavanlaisesti:
"Ihmistä vallitsee hänen lihansa, joka on samalla kertaa sekä hänen
taakkansa että hänen koettelemuksensa. Hän vie sen mukanaan, minne
meneekin, ja myöntyy usein sen tahtoon".
"Hänen tulee sitä vartioida, hillitä ja masentaa, eikä totella sitä
ennenkuin äärimäisessä tapauksessa. Tässä tottelemuksessakin voi tosin
vielä hairahdusta löytyä; mutta tällainen hairaus on heikkouden
hairausta. Se on lankeemus, mutta lankeemus polvilleen, ja siitä voi
kehittyä rukous".
"Pyhimykset ovat poikkeustapauksia; sääntönä on olla vilpitön.
Hairahtukaa, langetkaa, tehkää syntiä; mutta olkaa vilpittömiä".
"Mahdollisimman vähän syntiä, siinä ihmisen pyrkimys. Ei yhtään syntiä,
se on enkelin haave. Kaikki mikä on maallista, on synnin ala annettu.
Synnillä on ainainen vetovoimansa".
Nähdessään ihmisten pitävän suurta suuta ja närkästyvän hyvin vähästä,
sanoi hän hymyillen: "Oh! oh! näyttääpä tässä olevankin kyseessä suuri
rikos, johonka kaikki nuo ihmiset ovat vikapäät. Katsokaahan vaan noita
säikähtyneitä tekopyhiä, miten he rientävät pitämään melua, päästäkseen
itse piiloon".
Hän oli suvaitsevainen naisia ja köyhää kansaa kohtaan, joiden harteita
painaa inhimillisen yhteiskunnan kirous. Hän sanoi: "Naisten, lasten,
palvelijain, heikkojen, vaivaisten ja tietämättömäin synnit ovat
miesten, isien, isäntien, voimakkaiden, rikkaiden ja oppineiden
syntejä".
Hän puheli näinkin: "Opettakaa tietämättömiä, niin paljon kuin suinkin
voitte; yhteiskunta tekee rikoksen siinä, että se ei anna oppia
ilmaiseksi; sen on vastattava siitä pimeydestä, minkä se siten saa
aikaan. Tuossa on sydän, se on täynnä pimeyttä, synti itää siellä
helposti. Syyllinen ei ole se, joka synnin tekee, vaan se, joka tekee
pimeyden".
Kuten huomaamme, oli hänellä kummallinen ja erikoinen tapansa katsella
asioita. Epäilenpä pahoin hänen saaneen oppinsa evankelioista.
Hän kuuli kerran muutamassa seurassa keskusteltavan eräästä
rikosjutusta, jota parhaillaan tutkittiin ja josta piakkoin piti
annettaman tuomio. Eräs mies-kurja oli rakkaudessaan erääseen naiseen
ja heidän molempain lapseen tehnyt väärää rahaa, kun ei köyhyydessään
enään mitään muuta voinut. Väärän rahan tekijöitä rangaistiin vielä
siihen aikaan kuolemalla. Nainen oli vangittu, kun hän oli juuri
kauppaamassa ensimäistä miehen tekemää väärän rahan kappaletta. Asia
oli hänen suhteensa selvä, mutta todisteita ei ollut muita kuin häntä
vastaan. Hän yksin voi syyttää rakastajaansa ja syöstä hänet perikatoon
tunnustuksillaan. Hän kieltäytyi sitä tekemästä. Hänet pantiin
ahtaalle. Hän pysyi itsepintaisesti vaiti. Silloin keksi yleinen
syyttäjä osavan keinon. Hän väitti rakastajan olevan uskottoman ja
saikin tuon onnettoman taitavasti laadituilla kirjeenkatkelmilla
vakuutetuksi siitä, että hänellä oli kilpailijatar ja että mies petti
häntä. Mustasukkaisuuden raatelemana antoi hän nyt rakastajansa ilmi,
tunnusti kaikki, todisti kaikki. Mies oli mennyttä. Piakkoin oli hän
saava tuomionsa Aixissa, yhdessä rikostoveriensa kanssa. Tapauksesta
juteltiin, ja kaikki ylistelivät lakimiehen taitavuutta. Ottamalla
mustasukkaisuuden avukseen, oli hän pusertanut totuuden ilmi raivoisan
vihan voimalla, hän oli saanut kostonhimon avulla oikeuden pääsemään
valtaansa. Piispa kuunteli vaieten. Kun hän vihdoin sai sananvuoroa,
kysyi hän:
"Missä tuomitaan tämä mies ja tämä nainen?"
"Rikos-asiain oikeustossa".