Kaduilla vallitsi unelias kesäiltapäivän rauha. Sieltä täältä kuului
lasten ääniä, joku ajoi ajurilla, silloin tällöin vihelsi laiva
kimeästi satamaan tullessaan.
Reipas vihellys katkaisi tämän hiljaisuuden. Nuori, päivettynyt
merimies astui kädet housuntaskuissa liioitellun huojuvin askelin
pitkin katua. Tuon tuostakin hän pysähtyi katselemaan talojen
numeroita. Jokelan kenkäkaupan edustalla hän seisahtui, nyökkäsi
päätään nähtyään kyltin ja astui sisään.
-- Halloo, huusi hän raikuvalla äänellä.
Jokela astua köpötti verhon takaa myymälään.
-- Halloo, sanoi meripoika uudestaan. Saanko tavata Olli Koivua?
Mestarin suopeat kasvot jäykistyivät. -- Ei ole täällä, vastasi hän
lyhyesti.
-- Ei ole täällä! Mutta minähän sain häneltä kirjeen, joka oli päivätty
maaliskuussa ja siinä hän sanoo asuvansa Helsingissä, suutari Jokelan
luona.
Meripoika veti kirjeen taskustaan: -- Kas tässä, hän ojensi sen
Jokelalle. "_Delfiinin Laivapoika Petter Flink. Ruotsalainen
merimieslähetys. Hull_" luki Jokela.
Suutari antoi kirjeen takaisin. -- Hän on kyllä ollut täällä, mutta hän
on lähtenyt pois.
-- Sepä ihmeellistä, hän kirjoitti viihtyvänsä täällä hyvin. Missä hän
nyt on?
Jokela rykäisi hämillään, mutta ei vastannut.
-- Ettekö voi antaa minulle hänen osoitettaan, sanoi Pelle ja
huomattuaan, että ukko silminnähtävästi ei tahtonut vastata hän jatkoi:
-- Tahdotte ehkä salata hänen olinpaikkansa, ukkoseni, mutta kas minä
olen hänen hyvä ystävänsä.
-- Oletteko hänen ystävänsä? kysyi Jokela vilkkaasti.
-- Olen, ja koska minulla on parin viikon loma ja Delfiini poikkesi
Turkuun lastia tuomaan, tulin häntä tervehtimään. Ja siis tahdon tietää
missä hän on. Mistä syystä hän lähti pois teiltä?
Ukko ravisti murheellisena päätään.
-- Hän varasti, sanoi hän viimein.
-- Varasti! Pelle vaipui istumaan tuolille. Olli varasti!
Hän kimmahti taas jaloilleen ja pui nyrkkiä Jokelan nenän edessä.
-- Se ei ole totta! huusi hän. Olli oli raju ja itsepintainen ja kova
tappelemaan, mutta rehellinen hän oli.
-- Rehellisenä minäkin häntä aina pidin, mutta kyllä hän silti joutui
kiinni varkaudesta.
Pelle hypähti notkeasti myymäläpöydälle istumaan ja sanoi tarjoten
Jokelalle tupakkaa:
-- Istukaa tuohon tuoliin, mestari hoi, ja kertokaa minulle. Olisiko
poikaparka tosiaan niin pahasti karille ajanut, että olisi ruvennut
varkaaksi?
Jokela, jota Pellen reipas olento miellytti, alkoi murteellisella
ruotsinkielellä esittää kertomusta Ollin varkaudesta. Kun hän oli
päässyt siihen kohtaan, jossa pitkätakkinen setä ja hänen poikansa
esiintyvät näyttämölle, kirkaisi Pelle ja hyppäsi kuin ammuttu
ällistyneen suutarin eteen. Hän tanssi yhdellä jalalla, takoi
nyrkkejään yhteen ja päästeli tulvimalla oikeita merimiesmanauksia.
Jokela luuli hänen tulleen hulluksi ja peräytyi arasti muutamia askelia
taapäin.
-- Vai sinä, sen saamarin Simolin, sinä kaikkien konnien
pääpappa, sinä sakaali, hottentotti, kalmukki! Olisitpa tässä mun
merikarhunkäpälissäni, kyllä peittoisin sun selkäsi ihanaksi kuin
sateenkaari. Arvasinhan sen, poika on viaton.
Hän sieppasi pelästynyttä suutaria vyötäisiltä ja pyöritti häntä pitkin
lattiaa.
-- Ihminen, päästä minut irti, sinä olet hullu! huusi Jokela.
Pelle räjähti iloiseen nauruun, nosti suutarin istumaan tuolille ja
sanoi:
-- Kas niin, nyt saitte kokea miltä tuntuu, kun reilu meripoika on
samalla sekä vihainen että iloinen. Istukaa siinä nyt vain siivosti,
niin saatte kuulla, mikä tuo kelpo -- -- -- Mikä hän sanoikaan olevansa?
-- Jalkinetehtailija Simolinsky.
-- Hohhoo, ulvoi Pelle pikemmin kuin nauroi. Kuulkaas, mestari, hänen
nimensä on Simolin, ja hän on viheliäisin paikkasuutari, mikä ikinä
suutarin ammattikunnassa on naskalia ja pikilankaa käsitellyt. Olen
nähnyt häntä Tukholmassa enemmän kuin kyllikseni. Vai jalkinetehtailija
Simolinsky! Hahhaa.
Jokelan ryppyisille poskille oli kohonnut kaksi punaista täplää. --
Puhutteko totta, kysyi hän kiivaasti. Oliko mies petturi?
-- Oikein petturien pääfaari, johan sen sanoin, itse Beelsebub hän oli,
ja Olli on syytön, se on vissi se.
Ukko huojutti päätään.
-- Voi, voi, valitti hän, -- kyllähän minun tuntoni piti hänen
puoltaan, mutta kun merkit olivat selvät. Samana aamuna kuin varkaus
tapahtui, oli hän paraillaan panemassa kapistuksiaan kokoon lähteäkseen
meiltä äkkiä pois, kun minä tulin sisään. Ja edellisenä päivänä hän oli
niin levoton ja kummallinen, huomasin sen kyllä.
-- Hän oli kai silloin saanut tietää Simolinin olevan täällä, sanoi
Pelle. Ja sitten hän kertoi suutarille kaiken, mitä tiesi Ollista ja
hänen suhteestaan Simoliniin sekä heidän karkumatkastaan Tukholmasta
Delfiini-laivalla.
-- Poika parka, poika parka, hoki Jokela liikutettuna. -- Ja nyt
poloinen on kasvatuslaitoksessa kaikenlaisten pahantapaisten poikien
joukossa. Hohhoh, minuakin vanhaa oinasta, etten parempaa ymmärtänyt.
-- Kyllä minä hänet sieltä pois toimitan, kehuskeli Pelle mahtavana.
-- Niin, mutta kestää niin kauan ennen kuin oikeus tutkii asian.
-- Pyh, sanoi Pelle halveksivasti, en minä mitään oikeutta siihen
tarvitse. Poika on syytön, ja minun nimeni ei suotta ole Ränni-Pelle.
Kyllä ma asiat klaaraan.
Jokela, jonka herkkä mieli häntä ankarasti soimasi Ollia kohdanneesta
vääryydestä, koetti hyvittää rikostaan osoittamalla suurta
ystävällisyyttä Pelleä kohtaan. Hän keitti hänelle kahvia ja pyysi
häntä jäämään yöksi luoksensa. Siihen Pelle mielellään suostui.
Paljon juttelivat vanha suutari ja reipas laivapoika keskenään. Mutta
he päättivät noudattaa toistaiseksi suurta vaiteliaisuutta koko
varkausjuttuun nähden, ettei Simolin saisi asiasta vihiä.
* * * * *
Kasvatuslaitoksen laajassa makuusalissa oli kaikki keskustelu jälkeen
yhdeksän kielletty. Pojat makasivat kapeilla, kovilla vuoteillaan
silmät auki -- uni ei tahtonut maistua näin aikaisin valoisana
kesäiltana. Kiellosta huolimatta kuului aina tuon tuostakin hiljaista
supatusta, joku uskaliaampi kohosi istumaankin, kaivoi matrassinsa
sisästä savukkeenpätkän ja imi sitä onnellisena. Salin toisessa
päässä keskusteli kaksi nuorempaa poikaa hiljaisella äänellä. Toinen
niistä oli Olli. Hänen toverinsa, vankka, pystynenäinen poika, kertoi
rosvoromaania, jota Olli jännityksellä kuunteli.
Äkkiä ovi avautui, katsastaja astui sisään, loi nopean silmäyksen
ympärilleen ja riensi sinne päin mistä puhe kuului. Paperossia polttava
ennätti töin tuskin piilottaa kielletyn aarteensa, ja kertovan ääni
katkesi kesken.
-- Kuka puhuu? kuului katsastajan ääni ankarana
-- Sinäkö, Mäkinen, hän kääntyi kiivaasti pystynenäisen pojan puoleen.
-- En -- en, väitti Mäkinen hädissään.
-- Se oli sitten Koivu, jompikumpi teistä se oli. Kumpiko? tiukkasi
katsastaja.
-- Minä en ollut, intti Mäkinen.
-- Entä Koivu?
-- Puhuin minä, vastasi Olli.
-- Saat huomenna rangaistuksen sääntöjen rikkomisesta, tiuskasi
katsastaja vihaisesti. -- Minä ilmoitan johtajalle.
Kun hän oli mennyt, kääntyi Mäkinen Ollin puoleen.
-- Miksi sinä, hölmö, myönsit? kysyi hän hämmästyneenä. -- Pöllöhän
olet.
-- Minä en viitsi valehdella, vastasi Olli rauhallisesti.
-- Vai niin, pisteli toinen ivallisesti. -- Sinä olet sitten niitä
pyhiä. Mutta kuinka se mallaa, sinähän olet täällä varkaudesta, kuulin.
-- Minä en ole varastanut, supatti Olli kiivaasti.
Toinen nauroi hiljaa: -- Soo, mitä varten sinä täällä olet? Hyvien
töittesikö tähden!
Olli oli ääneti. Hän ei tahtonut jatkaa keskustelua. Minkähän
rangaistuksen ne hänelle panevat huomenna? Pistävätkö karsseriin?
Pistäkööt! Hänelle on kaikki yhdentekevää. Tukalaa siellä oli, kuin
vankikomerossa ikään, vettä ja leipää vain ravintona. Ja yksinäisyys
oli hirveä. Hän oli kerran istunut siellä, kun kiivaudessaan oli
uhmaillut johtajaa ja uhannut karata laitoksesta.
Taajat kuorsaukset ilmoittivat useimpien poikien jo nukahtaneen.
Ollin ajatukset harhailivat levottomina menneissä, viipyivät hetkisen
jossakin erikoisessa tapahtumassa ja palautuivat taas kovaan
todellisuuteen Tännekö hän nyt sai jäädä, kunnes oli 18 vuotta
täyttänyt? Niin määräsi laki, oli Mäkinen kertonut. Häntä puistatti.
Neljä vuotta hänen täytyi vielä viettää näiden kolkkojen muurien
sisällä, neljä vuotta kuulla rivojen toverien sanasutkauksia ja
pistosanoja. Hän peitti kasvot käsiinsä ja voihki hiljaa.
-- Oliko koko maailmassa ketään niin yksinäistä ja onnetonta kuin hän!
Ja mitä kannatti olla rehellinen ja pyrkiä hyvään? Kaikki häntä pitivät
varkaana.
-- Minä uskon sinua, Olli!
Yön hiljaisuudessa soivat Hillevin sanat hänelle lempeinä.
Hillevin tähden täytyi koettaa pysyä kunnon poikana täälläkin.
Seuraavana aamuna Olli sai kutsun saapua johtajan virkahuoneeseen.
Hiukan kalpeana hän toisten poikien sukkeluuksien ja neuvojen
saattamana totteli sanaa. Johtaja, tuo pitkäpartainen, synkkä mies,
jota Olli pelkäsi ja milt'ei vihasi, oli lähtenyt matkoille. Hänen
sijastaan istui apuopettaja, nuori, vaaleaverinen mies johtajan pöydän
ääressä.
Olli tervehti kumartaen ja jäi ovensuuhun seisomaan.
-- Kuulin katsastajalta, että Koivu taaskin on rikkonut määräyksiä
vastaan, sanoi opettaja vakavasti. Onko niin?
-- On, vastasi Olli lyhyesti.
-- Miksi Koivu on tottelematon? Eikö olisi parempi seurata määräyksiä,
niin pääsisi rangaistuksista?
-- On niin ikävä maata vallan hiljaa.
Opettajan suupielissä värähteli. Poika on vallan oikeassa, mietti hän,
vaikeata on todellakin tuonlaisen vilkkaan vekaran pitää suunsa kiinni.
Häntä miellytti Ollin avonainen, rehellinen olemus.
-- Kuulepas, Koivu, kysyi hän lempeästi, -- mistä se johtui, että sinä
varastit? Olitko rahan tarpeessa?
Olli suoristihe ylpeäksi ryhtinsä.
-- Minä en ole varastanut, sanoi hän pikaisesti.
Opettaja nojasi miettivänä päätään käteensä ja jäi tuijottamaan
poikaan. Omituinen ilmiö oli Koivu! Itsepintaisesti hän kielsi
syyllisyytensä, ei kuri, ei lempeä kohtelu saanut häntä tunnustamaan.
Johtaja piti häntä paatuneena veijarina, mutta opettaja oli toista
mieltä. Mitä jos poika todella oli syytön! Harvoin näki niin rehellisiä
silmiä. Ja muutenkin oli hänen käytöksensä hienostuneempaa ja
luotettavampaa kuin laitoksen muitten poikien.
-- Elääkö Koivun äiti vielä? kysyi hän äkkiä.
Olli karahti punaiseksi.
-- Elää, sopersi hän -- tai ainakin luulen niin.
-- Entä isä?
-- Elää hänkin, -- vastaus oli hiljainen, värähtelevä.
-- Varmaan Koivun äiti nyt suree. Etkö luule?
Kyynelet kohosivat Ollin silmiin. Opettaja tarkkasi häntä. Pojan oli
tuonut kasvatuslaitokseen hänen setänsä, ja samalla kertonut hänen
olevan hyvin pahantapaisen. Mutta miten se saattoi olla mahdollista?
Hän ei siltä näyttänyt. Vai osasiko niin hyvin teeskennellä?
-- Koivu menee nyt, sanoi hän hetkisen kuluttua. Ja rukoilee Jumalaa
pehmentämään kovan mielen.
Vasta pojan lähdettyä hän muisti, ettei ollut määrännyt hänelle mitään
rangaistusta. Hän avasi akkunan ja aikoi huutaa hänet takaisin. Tuolla
hän juosta keppasi nähtävästi iloisena siitä, että näin vähällä oli
päässyt. Opettaja hymyili. -- Menköön, iloitkoon, päivä paistoi niin
heleästi.
Olli riensi suutarinverstaaseen. Kasvatuslaitoksessa annettiin
kaikenlaista ammattiopetusta, ja koska Olli jo ennestään osasi
suutaroida, sai hän tehdä suutarintöitä. Työhuoneessa hän tapasi
Mäkisen. Tämä kysyi uteliaana:
-- No mitä sait?
-- En mitään, vastasi Olli ja lisäsi hiljaa kuin ujostellen: -- Se on
hyvä mies, tuo opettaja.
-- Taitaa olla, sanoi Mäkinen ja löi nauloja kenkiin.
-- Olisiko sinusta hauska olla hyvä? kysäisi hän äkkiarvaamatta.
-- Olisi, vastasi Olli vakavasti. Ja minä aion tullakin hyväksi.
-- Hui, hai, ei täällä kasvatuslaitoksessa hyväksi tule, paatuu vain
pahemmaksi. Jollet ole ennen valehdellut ja varastanut, niin täällä
opit.
-- Eipäs, sanoi Olli jyrkästi. Rehellinen voi olla missä hyvänsä, kun
vain tahtoo.
Mäkinen katseli häntä pitkään.
-- Sinä olet kumma poika, sanoi hän. Ja hiljempaa, arasti: -- Minun
äitini tulisi iloiseksi, jos minä kävisin paremmaksi täällä. Minulla on
niin hyvä äiti.
Mutta sitten ikään kuin häveten herkkyyttään hän alkoi pommittaa Ollia
nahkapaloilla. Olli vastasi hyökkäykseen, ja pian oli pojilla täysi
sota, kunnes katsastaja ilmestyi ja pojat nauraa hihittäen kumartuivat
työnsä yli.
Seuraavana päivänä saivat kaikki pojat mennä kasvitarhaan
työskentelemään. Se oli ilon aihe useimmalle, vain jotkut laiskat
valittivat työn raskautta ja haukottelivat ikävissään. Olli seisoi
parin muun pojan seurassa herneitä kepittämässä. Pojat kertoivat
kaskuja puoliääneen. Olli oli hitaampi muita ja oli vasta hernerivinsä
puolitiessä, kun toiset jo menivät noutamaan uusia keppejä.
Äkkiä Olli hätkähti ja kohosi kiivaasti hiukan kumarasta asennostaan.
Hän oli kuullut kolme hiljaista, pitkää vihellystä. Hänen sydämensä
alkoi rajusti sykkiä. Erehtyikö hän! -- Ei, nyt kuului taas kolme
pitkää vihellystä.
Tumma puna peitti Ollin posket. Oliko mahdollista? Ränni-Pelle se oli.
Ei kukaan toinen osannut noin viheltää. Hän oli huutaa ääneen Pellen
nimeä, mutta sulki pelästyneenä suunsa ja katsahti ympärilleen. Oliko
joku toinen kuullut? Siinä tulivat pojat takaisin keppeineen nauraen
ja jutellen. Olli kuuli rasahduksen jalkainsa juuressa. Nopeasti hän
kumartui katsomaan. Siinä oli kivi, se oli varmaan heitetty korkean
muurin yli. Hän otti sen nopeasti maasta. Sen ympärille oli sidottu
paperi. Olli avasi sen ja luki.
"Ole huomenaamulla kello kahdeksan ison portin seutuvilla."
Pojat lähenivät. Nuolen nopeudella Olli kätki paperin vaatteisiinsa ja
jatkoi hyräillen työtään. Salaa hän sentään pälyi ympärilleen. Oliko
kukaan nähnyt mitään? Ei -- pojat työskentelivät kuten ennenkin.
Sinä yönä ei Olli paljon nukkunut. Pelle on täällä, Pelle on lähelläni.
Nyt ei ole hätää mitään. Pelle kyllä auttaa. Näin hän hoki itsekseen,
ja sydän takoi rajusti jännityksestä. Ensimmäisen ilonpuuskan jälkeen
hän alkoi pelätä, että Pellen tuumat eivät onnistukaan. Mitä, jos
hän ei pääsekään portin luo kello kahdeksan! Se voisi ehkä herättää
epäilystä.
-- Tänään mennään taas kasvitarhaan työhön, kuului työnjohtajan käsky,
kun aamuhartaus oli pidetty.
Olli kävi alakuloiseksi. Miten hänellä nyt olisi tilaisuutta päästä
portille? Ja kellokin oli jo yli kahdeksan.
Juuri kun poikalauma aseistettuna haravilla, lapioilla ja kuokilla
kulki pihan yli, astui solakka, merimiespukuinen poika portista sisään.
Olli hätkähti. Se oli Pelle.
Pelle asteli reippaasti ruumistaan huojuttaen poikaparven luo ja
tervehti kohteliaasti hattuaan kohottaen työnjohtajaa.
-- Voisinko saada tavata herra johtajaa? kysyi hän laulavalla
ruotsinkielellä.
-- Kyllä kai, ellei hän jo ole lähtenyt ulos. Joku pojista menee
saattamaan vierasta.
-- Voisin ehkä saada jonkun sellaisen, joka osaa ruotsia, sanoi Pelle,
ja kääntyen Ollin puoleen, joka kenenkään huomaamatta oli pujottautunut
toisten poikien välitse etummaiseksi, hän kysäisi:
-- Osaatko sinä ruotsia?
-- Osaan vähäisen, vastasi Olli. Hän ei uskaltanut luoda silmiään
Pelleen, sillä hän pelkäsi ilmaisevänsä mielenliikutuksensa.
-- Koivu menee sitten, mutta tulee heti takaisin lanttumaalle. Siellä
on kitkemistyötä.
Pelle kumarsi työnjohtajalle ja katsahti kysyvästi Olliin.
-- Minne päin? kysyi hän reippaasti.
-- Tänne vain, vastasi Olli ja lähti opastamaan vierasta johtajan
asunnolle. Hän oli niin levoton ja jännittynyt, että koko ruumis oli
hien vallassa.
-- Rauhoitu, Olli, sanoi Pelle, sinä pilaat koko jutun. Ja kun he
samalla sivuuttivat erään katsastajan huomautti hän levollisesti: --
Tämä näkyy olevan iso laitos. Meillä Ruotsissa on sentään isompiakin.
Kun ei katsastaja enää voinut kuulla heidän puhettaan, kysyi Olli
matalalla äänellä:
-- Voi Pelle, kuinka sinä uskalsit? Mitä sinä sanot johtajalle. Hän on
niin tarkkanäköinen mies.
Pelle naurahti lyhyeen. -- En kai minä olisi pyytänyt päästä hänen
puheilleen, ellen olisi nähnyt hänen lähtevän pois. Odotin sinua portin
luona kauan aikaa, mutta kun huomasin, ettei sinua kuulukaan, ja näin
johtajan lähtevän, päätin käyttää tätä keinoa.
He olivat saapuneet pimeähköön porstuaan, josta portaat johtivat
johtajan asuntoon. -- Seis, Olli, kuiskasi Pelle, ja ennenkuin Olli
oli ennättänyt arvata hänen aikeensa, heitti hän merimiespuseronsa
yltään. -- Sinä riisut omat vaatteesi ja otat minun rehellisen
merimiesmunteerinkini yllesi.
-- Entä sinä?
-- Etkö näe, että minulla on toiset vaatteet alla. Kiireesti.
Parissa silmänräpäyksessä oli Olli vaihtanut vaatteet, ja nyt seisoi
käytävässä kaksi meripoikaa yhden asemesta. Toisen lakinkin oli Pelle
varannut puseronsa alle piiloon. Olli kääri vanhat vaatteensa nopeasti
mytyksi ja kätki sen komeroon.
-- Nyt sinä marssit kauniisti ja rauhallisesti pihan yli ja menet ihan
pääportista ulos. Tapaamme toisemme metsässä. Tiedätkö sen paikan,
missä on kaksi mäntyä kaatunut miltei vastatusten asemalle johtavan
tien oikealla puolella. Sen olen merkinnyt meille yhtymäpaikaksi. Siinä
on korkea litteä kivi tien laidalla. Piiloudu sen taakse.
-- Kyllä minä tiedän, vastasi Olli. Olemme kulkeneet siitä ohi joskus.
-- Hyvä on, lähde marssimaan.
-- Mutta kuinka sinä pääset?
-- Kyllä minä itteni pärjään. Ala talsia vaan ja sassiin. Joku tulee.
Käytävässä kuului todellakin askeleita. Pelle harppasi miltei
kuulumattomin askelin ylös portaita, mutta Olli astui ulos ovesta ja
lähti kulkemaan portille. Laitoksen piha ei ollut erityisen suuri,
mutta Ollista tuntui kuin olisi se ollut itse Saharan erämaa, niin
toivottomalta tuntui hänestä päästä kenenkään huomaamatta hiekoitetun
aukeaman yli. Kauheata, tuolla tuli katsastaja Virtanen, johtajan oikea
käsi, tarkka ja ankara mies, suoraan häntä kohti.
-- Nyt on kaikki mennyttä, mutisi hän itsekseen. Hädissään hän pani
kätensä ristiin ja rukoili: "Hyvä Jumala, auta minua! Sinähän tiedät,
että olen täällä syyttömästi."
-- Virtanen! kuului samassa iloinen ääni keittiön puolelta, ja
avoimesta ikkunasta pistihe keittäjättären keltatukkainen pää. Tulkaa
maistamaan uutta kaljaani.
Virtanen loi tutkivan katseen Olliin, mutta oli siksi kaukana,
ettei erottanut hänen kasvojenpiirteitään. Olli sai panna kaiken
hillitsemiskykynsä liikkeelle, ettei rupeaisi juoksemaan. Olisi ollut
hullua kiirehtää vauhtiaan. Vielä kymmenkunta askelta, vielä pari --
nyt hän oli portilla ja asteli maantietä näennäisen tyynesti. Kun hän
saapui Pellen määräämälle paikalle, poikkesi hän metsään ja piiloutui
korkean kiven taa odottamaan ystäväänsä.
Noin kymmenen minuutin kuluttua asteli toinen meripoika rauhallisin,
hitain askelin pihan poikki.
-- No, siinäkös se poika vielä kulkee, sanoi Virtanen katsahtaessaan
ulos keittiön ikkunasta. Mikä ihminen se oikein mahtaa olla?
-- Taisi käydä johtajaa tapaamassa, mutta johtaja ei olekaan kotona,
tiesi keittäjä kertoa.
Yhtymäpaikalla kapsahtivat pojat toistensa kaulaan.
-- Voi, Pelle, Pelle, puhui Olli kostein silmin. Sinä olet maailman
paras ja rohkein poika. Mutta mistä ja kuinka sinä tänne tulit noin
aivan kuin taivaasta?
-- Sen kerron sittemmin, sanoi Pelle vakavasti. Mutta tietysti, Olli,
olet syytön siihen rumaan juttuun, jonka vuoksi jouduit laitokselle?
Sillä näes, vaikka oletkin ystäväni, en panisi tikkua ristiin
vapauttaakseni sinua ansaitusta rangaistuksesta, jos olisit syyllinen.
-- Pelle, sanoi Olli ja katseli toveriaan silmiin. Minä olen viaton,
Simolin sen liemen keitti.
-- Sen tiesin kyllä, sanoi Pelle, ja nyt kiireesti matkaan. Pian pakosi
keksitään ja meitä ajetaan takaa.
-- Mihinkä päin me oikein rupeamme kulkemaan?
-- Meidän on pyrittävä Turkuun, missä Delfiini on. Se lähtee neljän
päivän kuluttua ja silloin minun täytyy olla siellä.
-- Entä minä? kysyi Olli arasti. Minne minä joudun?
-- Siitä saamme sitten puhua, nyt ei muuta kuin matkaan vain ja aika
hamppua Turkua kohti. Rataa pitkin emme uskalla kulkea eikä junallakaan
matkustaa. Siis umpimähkään vain kuin laiva sumussa. Hei hopp, ankkuri
ylös ja oikea suunta.
Koska Olli oli vasta ollut pari kuukautta kasvatuslaitoksessa eikä
luonnollisesti saanut samoilla ympäristössä, oli tienoo hänelle
verraten outoa. Aseman hän sentään tiesi ja sitä he päättivät kiertää.
He lähtivät siis astumaan reippaasti metsän läpi. Matkalla Pelle kertoi
Ollille, miten hän oli tullut Helsinkiin, tavannut Jokelan ja saanut
tältä tietää varkausjutun ja Simolinin osan siinä. Hän oli sitten
matkustanut Ollia vapauttamaan, oli asettunut asumaan majataloon ja
sieltä käsin pari päivää kiertänyt kasvatuslaitosta. Sattumalta hän
oli tavannut erään nuoren katsastajan ja tältä noin kuin ohimennen
onkinut yhtä ja toista kasvatuslaitoksen elämää koskevaa. Hän oli
sitten vakoillut ja kiertänyt lähettyvillä. Samana päivänä kuin pojat
olivat herneitä kepittämässä, hän oli kiivennyt korkeaan koivuun, joka
kasvoi kasvatuslaitosta ympäröivän muurin vieressä. Sieltä hän ilokseen
oli huomannut Ollin olevan työssä, oli viheltänyt ja sitten häthätää
raapinut kokoon pari riviä paperipalalle ja heittänyt sen kiven ympäri
käärittynä muurin yli.
-- Eikös ollutkin hyvin osattu, kun sattui melkein sun jalkoihis?
kehuskeli hän.
-- Kaikki oli niin prikulleen satutettu kuin parhaimmassa
seikkailukirjassa, kiitti Olli. -- Kun nyt vain päästäisiin
onnellisesti pois näiltä tienoin.
-- Tuohon suuntaan meidän on kuljettava, sanoi Pelle osoittaen länttä
kohti. Olen minä siitäkin vähän ottanut selkoa.
Pojat olivat astuneet reippaasti pari kolme tuntia, kun Pelle pysähtyi.
-- Eikö sun vatsassas ole tyhjää? kysyi hän.
-- On kyllä, vastasi Olli.
-- Koetappa, onko taskussas jotakin haukattavaa. Olin panevinani sinne
aamulla vähän pureksimista.
Olli kouraisi taskujaan ja veti esille isonlaisen makkarapalan ja
leipää. He eivät kuitenkaan rohjenneet pysähtyä syömään, vaan jatkoivat
matkaansa pureskellen vuoroin makkaraa, vuoroin leipää.
-- Eiköhän poiketa johonkin taloon juomaan? ehdotti Olli. Kai niitä on
jossakin maantien vieressä. Minua janottaa kovasti.
-- Ei vielä uskalleta. Pysytellään metsässä niin kauan kuin voidaan.
Aurinko kohosi korkealle ja poikia alkoi helle rasittaa. He riisuivat
takit yltään ja astuivat paitahihasillaan. Nyt tuli asutumpaa seutua.
Siellä täällä he sivuuttivat talonpoikaistalon tai pikku torpan.
Viimein he eivät jaksaneet hillitä enää janoaan, vaan poikkesivat
erääseen taloon juomaan. Miesväki oli pellolla, mutta emäntä oli
tuvassa voita kirnuamassa. Pojat tervehtivät kohteliaasti ja Olli pyysi
hiukan juomista.
-- Onhan tässä kirnupiimääkin, jos haluatte, sanoi emäntä
ystävällisesti. Taitaishan siinä olla pannussa kahviakin. Minä
vast'ikään keitin sitä eräälle matkamiehelle, joka ajoi hevosella
tästä ohi ja poikkesi meilläkin tiedustelemassa. Kuului olevan sieltä
kasvatuslaitokselta, oli takaa-ajamassa kahta poikaa, jotka tänä aamuna
olivat sieltä karanneet.
Pojat vaihtoivat keskenään silmäyksen. Oltiin siis jo heidän jäljillään.
Kun he olivat juoneet kirnupiimän viimeistä tippaa myöten, nousivat he
lähteäkseen ja maksoivat emännälle runsaasti.
-- On täällä lämmintä leipääkin, jos halutaan, sanoi emäntä mielissään
hyvästä palkkiosta. Pojat ottivat leivän kumpikin ja Pelle maksoi
kukkarostaan. Sitten he hyvästelivät ja Olli kysyi kuin ohimennen:
-- Meidän pitäisi astua junalle päin. Missähän päin se asema lienee.
-- Tuolla vain, selitti emäntä ja lähti oikein portaille neuvomaan.
-- Olisikohan ne olleet niitä karkulaisia, juolahti hänen mieleensä,
kun pojat olivat menneet. Tuskin vain, nämähän olivat niin höyliä ja
siivoja. Mutta merimiehen puvuissa he olivat, kuten se katsastaja
selitti. Olkoon miten tahansa, päätteli hän, en minä asiaan ryhdy.
Reilun näköisiä poikia olivat ja hyvästi maksoivat.
Kiirein askelin pojat astuivat eteenpäin. He olivat nyt saaneet tietää
sen verran, että heitä ajettiin takaa hevosella. Oli siis vältettävä
maantietä. Luultavaa oli, että nimismiehiäkin jo oli hälytetty heitä
kiinni ottamaan. Oli kuuma päivä, ja pojat hikoilivat vahvasti
helteessä. Suureksi ilokseen he joutuivat pienelle lammelle ja
heittäytyivät ilomielin sen kylmään, tummaan veteen.
Kylpy virkisti heidän väsyneitä jäseniään, ja uusin voimin he jatkoivat
matkaa.
Kolmastoista luku.