Helsingin hienoimmassa hotellissa istui eräässä sen komeimmin
sisustetuista huoneista Harmaalan kartanon omistaja. Hän ei enää ollut
sama verevä, hiukan huoleton ja kevytmielinen nuorukainen, jollaisena
hänet kolme, neljä vuotta sitten opimme tuntemaan. Kasvoihin oli tullut
huolten kyntämiä vakoja, silmät olivat levottomat ja ryhti hiukan
kumara. Rauhatonna hän käyskenteli edestakaisin sikaria kiihkeästi
polttaen. Silloin tällöin hän tarttui pöydällä olevaan sanomalehteen
heittääkseen sen taas luotaan hermostuneesti.
-- Kirottua, mutisi hän. Houkka olin, kun annoin Maleena tädin
houkutella minut tähän onnettomaan peliin. Mitä hyötyä on minulla ollut
kaikista juonistani ja vehkeilyistäni! Kauppaneuvoksen rahat tosin
perin, mutta niiden mukana alinomaisen pelon tunteen ja levottomuuden.
Eikä Simoliniakaan kuulu, vaikka olen hänelle kirjoittanut.
Ovelle koputettiin. Hotellin palvelija astui sisään.
-- Alhaalla on muuan mies, joka pyytää päästä patruunan puheille.
-- Kuka hän on?
-- Hän ei sanonut nimeään. Ilmoitti tulevansa Ruotsista.
-- Lähettäkää hänet tänne luokseni. -- Simolin, sanoi hän puoliääneen,
kun palvelija oli poistunut.
Hetkistä myöhemmin astui suutari Jannen seurassa huoneeseen. Hän
oli jos mahdollista vielä entistä ränsistyneemmän näköinen. Pienet
tihrusilmät olivat yhä samenneet, nenä oli sinipunainen ja leuan sänki
huonosti ajettu. Janne oli hiukan siistimpi, hän katseli suurella
uteliaisuudella ja kunnioituksella ympärilleen komeassa huoneessa.
Kaarle herra tarkasti otsa rypyssä renttumaista apulaistaan.
-- Hävetkää Simolin, sanoi hän äkäisesti, kuinka kehtaatte ilmestyä
eteeni noin viheliäisenä? Ettekö ymmärrä saattavanne minut siten pahaan
valoon?
Simolin painoi nöyrästi päänsä kallelleen.
-- Ah, armollinen patruuna, minä olen rehellinen mies ja minulla on
neljä lasta. Miten luulette rehellisen ihmisen tulevan toimeen näinä
onnettomina aikoina? Kiittää onneaan, kun saa leipää itselleen ja
perheelleen. Vaatteista ei puhettakaan.
-- Hävetkää, ettekö ole saanut minulta säännöllisesti kuukausirahaanne?
-- Olen kyllä, armollinen herra, mutta poika nieli kaiken. Hän söi
kauheasti ja vain parhaita herkkuja ja hänen pukunsa -- -- --
-- Vaiti! -- Missä hän nyt on?
Simolin käänteli vanhaa haalistunutta huopahattuaan ja ryki hämillään.
-- Armollinen patruuna, hän karkasi, kuten tiedätte, ja lienee nyt
parhaillaan matkalla Meksikoon Delfiini-laivalla.
-- Valehtelette! Poika on Suomessa -- täällä Helsingissä.
Simolin peräytyi pari askelta.
-- Helsingissä, toisti hän änkäten.
-- Niin juuri, sain häneltä pari päivää sitten Helsingissä leimatun
kirjeen. Varovaisuuden vuoksi hän on pannut osoitteekseen: Poste
restante. Näyttää siltä, kuin ei hän oikein luottaisi serkkuunsa.
Onneksi hän tällä kertaa osoitti kirjeensä minulle eikä vanhemmilleen,
ensi kerralla hän voi kirjoittaa heille suoraan. Ja silloin, kelpo,
rehellinen Simolin, ei meidän turvallisuutemme ole monen kopeekan
arvoinen.
Simolin ähkyi hiljaa ja kynsi takkuista tukkaansa.
-- Peeveli sentään, ettei se poika kuollut silloin kun -- -- Hän loi
nopean syrjäsilmäyksen Janneen ja keskeytti puheensa.
Kaarle oli myös nyt huomannut pojan, joka tähän asti oli pysytellyt
isän selän takana. Hän rypisti otsaansa.
-- Miksi olette tuonut pojan tänne? kysyi hän tuimasti. --Tahdon puhua
kanssanne kahden kesken.
-- Anteeksi, herra patruuna, mutta poika on hiivatin älykäs ja ovela.
Ajattelin, että hän voisi auttaa, jos tässä tarvitaan erikoista. Mutta
jos patruuna niin suvaitsee, voi hän poistua. Ulos huoneesta, tolvana!
Janne totteli vastenmielisesti. Käytävässä hän nähtyään sen olevan
tyhjän jäi oven taakse seisomaan painaen korvansa avaimen reikään.
-- No, kelpo suutarini, sanoi Kaarle, Jannen poistuttua, mikä nyt
neuvoksi?
-- Sitä en minä tiedä, patruuna on viisas mies ja keksii kyllä neuvon.
Mutta se mun täytyy heti sanoa, että meidän Fiina on tullut niin
kummalliseksi viime aikoina, että minun täytyy olla hyvin varovainen
hänen suhteensa. Sen jälkeen kuin poika silloin alussa oli henkensä
heittää, hän on käynyt niin epäluuloiseksi ja minun täytyi ihan vannoa,
etten pojan henkeä vainoa. Se naisväki on niin ylen käsittämätöntä
joukkoa. Meidän muijallakin on neljä omaa lasta, mutta kun Olli
karkasi, niin hän poikaa suremaan, kuin olisi se ollut hänen ainoa
lapsensa. Itkee ulisee nyt vain ja veisaa virsiä ja vaatii minuakin
parannukseen ja katumukseen.
Kaarle herra kohautti olkapäitään kärsimättömästi.
-- Teidän perheasianne eivät minua huvita, sanoi hän pikaisesti.
-- Kysymys on siitä, miten suoriudumme siitä umpisokkelosta, johon
kaikesta päättäen ennen pitkää joudumme. Miksi taivaan nimessä
päästitte pojan karkaamaan! Nyt ei meillä ole muuta edessä kuin joko
joutua oikeuden käsiin tai karata maasta.
-- Voisihan vielä olla jokin kolmas keino, sanoi Simolin matalalla
äänellä.
-- Ei, ei, sanoi Kaarle tehden torjuvan liikkeen kädellään. -- Olen
saanut kyllikseni kaikista juonitteluista. En halua enää vehkeillä.
-- Niin, sanoi Simolin, -- mutta miten tulee Kaarle herra toimeen
köyhänä? Kauppaneuvoksen omaisuus lankeaa tietysti Ollille, heti kun
tulee ilmi, että hän onkin elossa.
-- Saan ruveta työtä tekemään, sanoi Kaarle jyrkästi.
Simolin näytti levottomalta. Jos Kaarle herra heitti koko asian
sikseen, täytyi hänenkin taas ahkerammin ruveta työtä tekemään,
kauppaneuvoksen rahoista oli tähän asti hänelle koitunut osa, nyt se
ansio häviäisi.
-- Ei ole helppo sen työtä tehdä, joka on tottunut elämään rikkaan
tavoin, sanoi hän.
Kaarle myönsi itsekseen suutarin olevan oikeassa. Vaikea oli hänen
ruveta elämään köyhän miehen tavoin, vaikea elatuksensa ansaita, kun
oli tottunut rehentelemään isosedän rikkauksilla.
Simolin lähestyi mielistelevä ilme konnankasvoillaan entistä isäntäänsä.
-- Voisihan ajatella tämän pulman ratkaisuksi keinoa, joka olisi
molemmille puolille edullinen.
Kaarle naurahti ivallisesti.
-- Jos sellaisen keinon keksitte, olette taikuri, hyvä Simolin, ja minä
palkitsen teidät runsaasti.
Simolinin silmät kiilsivät ahneudesta. Hän oli luonnostaan laiska
mies ja pelkäsi työtä. Jos hän nyt saisi Kaarle herran taivutetuksi
tuumaansa, voisi hän ansaita sievosen summan. Silmänräpäyksen aikaa hän
näki edessään vaimonsa kasvot, niissä oli varoittava, miltei pyytävä
ilme. Hän taisteli tuokion oman paremman itsensä kanssa, sitten voitti
ahneus.
-- Jos patruuna luottaa alhaiseen palvelijaansa, sanoi hän imartelevaan
tapaansa, voin ehkä keksiä neuvon. Mutta ensin on kai otettava selko
pojan olinpaikasta.
-- Voitteko saada tietää siitä?
-- Koetamme, patruuna, panemme parastamme, Janne ja minä.
-- Minä viivyn vielä muutaman päivän täällä. Sitten lähden takaisin
Harmaalaan. Voitte tulla ilmoittamaan minulle, kun olette saanut
tietoja. Mutta olkaa varovainen, Simolin, en halua poliisia kimppuuni.
Ja jos saatte pojan pysymään vaiti maksamalla hänelle kelpo hyvityksen,
niin älkää säästäkö rahoja.
-- Olkaa huoleti, herra patruuna, ja luottakaa minuun.
Hän poistui huoneesta nöyrästi kumartaen ja törmäsi ovessa Janneen,
joka ei ennättänyt ajoissa peräytyä.
-- Ahaa, lurjus, olet kuunnellut, naureskeli isä pojalleen. Sen
parempi, silloin pääsen sinulle kertomasta asioita. -- -- --
Pari päivää yllä mainitun kohtauksen jälkeen oli Olli Jokelan asioilla
Kruununhaassa päin. Jossakin Maariankadun puolella oli tulipalo, ja
poika pysähtyi toisten uteliaitten joukkoon katselemaan sammutustyötä.
Äkkiä hän oli tuntevinaan, että joku piti häntä silmällä. Hän käännähti
ja huomasi keskenkasvuisen pojan, joka seisoi toisten joukossa hattu
syvään silmille vedettynä. Pojan koko olento tuntui tutulta, mutta
kun Olli alkoi häntä tarkata, hävisi hän toisten sekaan. Olli ennätti
kuitenkin nähdä vilauksen hänen kesakkoisista kasvoistaan ja punaisesta
tukasta.
-- Janne! parkaisi hän miltei ääneen. Hänen sydämensä alkoi rajusti
sykkiä, hänen täytyi nojautua viereisen talon seinään. -- Ei, ei, se ei
ole mahdollista, mutisi hän sitten, se oli vain joku hänen näköisensä.
Mutta sellainen kauhu valtasi hänet, että hän kiireesti lähti pois
palopaikalta. Seurasiko häntä kukaan? Tuolla käveli sama poika hänen
jäljestään vinhaa vauhtia. Olli kiirehti askeleitaan, poikkesi
syrjäkadulle, oikaisi parin pihan kautta ja riensi sitten miltei
juoksujalkaa kotia kohti. Vielä kerran hän katsahti taakseen. Jumalan
kiitos, poikaa ei enää näkynyt! Kotona hän koetti rauhoittaa mieltään.
Hän oli tietysti nähnyt aaveita keskellä päivää. Kuinka Janne voisi
olla täällä Helsingissä?
Äkkiä juolahti hänen mieleensä peloittava ajatus. Olisiko Kaarle serkku
ilmaissut Simolinille hänen oleskelupaikkansa? Kylmä hiki kohosi
hänen otsalleen hänen tätä ajatellessaan, niin kauheana kuvana olivat
Simolin ja hänen kotinsa syöpyneet hänen mieleensä. Nyt, kun hän oli
oleskellut hyvien ihmisten parissa, tunsi hän entistä suurempaa inhoa
sitä matalamielisyyttä ja raakuutta kohtaan, joka vallitsi suutarin
perheessä. Kalpeana ja äänetönnä hän palasi kotiin ja istuutui työnsä
ääreen. Joka kerta kun ovikello kilahti, loi hän levottoman katseen
kauppaan päin. Ja vaikka hän muutoin aina nopeasti riensi palvelemaan
ostajia ja kirjastossa kävijöitä, oli hän nyt siihen silminnähtävän
haluton. Jokela huomasi hänen omituisen käytöksensä ja ihmetteli sitä,
mutta arveli, että poika mahdollisesti oli sairas.
Kun Olli pari päivää myöhemmin illalla palasi kotiin asialta, huomasi
hän lähellä porttia Vilhon keskustelussa erään pojan kanssa. Samassa
tuokiossa, kuin Olli näyttäytyi, katosi vieras poika porttikäytävän
pimentoon. Mutta kevätillan valossa ennätti Olli kuitenkin selvästi
nähdä hänet. Se oli Janne, siitä ei ollut epäilystäkään!
Kun pelottava totuus selvisi, vaihtui Ollin levottomuus
uhkamielisyydeksi. Pää pystyssä, varsi suorana hän astui sisään
suutarin pieneen kotiin. Nyt hän ei enää viivytellyt päätöksensä
toteuttamista. Jo huomisaamuna hän aikoi mennä poliisilaitokselle
ilmaistakseen itsensä. Hän ei aikonut kauemmin elää kuin ahdistettu
metsänpeto. Hän oli tehnyt rikoksen ja tahtoi kärsiä rangaistuksen.
Rauhallisin mielin hän laskeutui levolle ja vaipui sikeään uneen.
Aamuyöstä hän säpsähtäen heräsi. Tuntui aivan kuin joku olisi liikkunut
puodissa. Hän nousi istualleen ja tarkkasi hetkisen kuuloaan heristäen,
mutta rauhoittui, kun ei kuulunut sen enempää. Uni ei kuitenkaan
enää maistunut. Hän nousi hetken kuluttua ja alkoi hiljakseen koota
pikkukapineitaan myttyyn. Hänenhän täytyi nyt lähteä talosta -- kenties
ikiajoiksi.
Siinä työssä tapasi hänet Jokela, kun hän kello kuuden tienoissa tulla
taapusteli sukkasillaan pienestä makuuhuoneestaan.
-- Muuttoako sinä hommailet, sanoi hän enemmän leikillään kuin
tosissaan astuessaan pojan ohi puotihuoneeseen.
-- Muuttoa, vastasi Olli, ja sitten hän vielä hetkisen epäröityään
lausui tuskin kuuluvalla äänellä: -- Minulla olisi mestarille vähän
puhumista.
-- Puhutaan vain, sanoi mestari, -- minä avaan ensin oven. Mutta mitä
tämä on! huudahti hän kiivaasti. Ovi on auki!
Olli juoksi puotiin. Totta tosiaan, ovi oli auki! Hän loi nopean
silmäyksen hyllyille. Ne olivat merkillisen tyhjät.
-- Täällä on ollut varas! kirkaisi Jokela ja riensi rahalaatikolle. Se
oli tyhjä! Ei epäilystäkään. Kaupassa oli kuin olikin käynyt varkaita.
Jokela vaipui tuolille istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.
-- Jopa tekivät vahingon, päivitteli hän, neljä paria naisten
nappikenkiä ja kahdet miehen kengät. Ja vielä lisäksi rahaa
kolmattasataa markkaa. Keitähän ne peevelit ovat olleet?
-- Minä olin kyllä kuulevinani jotakin liikettä, änkkäsi Olli. Hän oli
pahoillaan siitä, ettei ollut noussut ottamaan asiasta tarkempaa selkoa.
Tieto siitä, että Jokelalla oli käynyt varkaita levisi hämmästyttävällä
nopeudella talon asukkaiden kesken. Jokela oli yleensä suosittu ja
kunnioitettu henkilö, ja varkaus sinään oli näihin aikoihin varsin
harvinainen tapaus laitakaupungillakin. Vilho ja Helanterin Mikko
kilpailivat siitä, kuka ensinnä ennättäisi poliisia hälyttämään,
ja lähtivät täyttä laukkaa vilistämään poliisikamariin. Heille oli
tällainen varkaus kuin luku jännittävää rosvoromaania.
Poliisi saapui ja piti mahtipontisen kuulustelun. Siinä ei kuitenkaan
ilmennyt muuta kuin mitä Olli tiesi. Hän oli aamuyöstä kuullut
hiljaista liikettä puodista -- siinä kaikki.
-- Hm, hm, sanoi lihava poliisi tärkeän näköisenä varsin salaperäinen
juttu. Oikeus ottaa kyllä asiasta selvän, minulla ei ole täällä enää
tekemistä.
Samassa avautui ovi ja sisään astui Simolin, puhtaana, sileäposkisena
ja arvokkaana, puettuna pitkään mustaan takkiin ja siistinä kiireestä
kantapäähän. Hän tervehti läsnäolijoita ja kysyi juhlallinen sävy
äänessään.
-- Kuka arvoisista herroista on suutarimestari Jokela?
Jokela astui esiin.
Simolin tervehti häntä kumartaen syvään.
-- Herra mestari, raskas velvollisuus on ajanut minut luoksenne.
Sydämeni vuotaa verta, mutta kunnon kansalaisena olen aina totellut
lakia, ja sen vuoksi täytyy minun nytkin haikein mielin täyttää
tehtäväni.
Jokela seisoi kysymysmerkkinä, poliisi ja yleisö tarkastivat
kunnioituksella lainkuuliaista kansalaista. Simolin avasi oven ja huusi
kadulle:
-- Janne, tule sisään, poika parkani.
Janne astui sisään, siistinä ja säveänä, suuri mytty kainalossa.
Simolin otti mytyn, laski sen Jokelan eteen ja lausui murheellisella
äänenpainolla:
-- Herra mestari, ovatko nämä teidän? Jokela tarkasti kenkiä, jotka
vierähtivät mytystä lattialle.
-- Kyllä ne ovat minun, sanoi hän hämmästyneenä. Mistä herra on ne
saanut, ja kuka ne on varastanut?
Simolin huokasi raskaasti, hänen katseensa etsi huoneessa
seisoskelevien joukosta ja pysähtyi viimein Olliin.
-- Kurja lapsi, sanoi hän ojentaen sormensa poikaan. Näinkö pitkälle
olet siis tosiaan eksynyt? Aina meillä on ollut sinusta surua ja
huolta, mutta emme koskaan olisi uskoneet sinun rupeavan varkaaksi.
Hämmästyksen kohina kävi yli huoneen. Jokela kääntyi nopeasti Olliin.
-- Hänkö, änkkäsi hän masentuneena, -- ei, ei, sitä en usko. Hän on
itse rehellisyys.
Simolin naurahti katkerasti. -- Huonostipa häntä silloin tunnette,
mestari. Uskokaa minua, ovelampaa veijaria ei tämän maan kamaralla ole
elänyt.
Olli astui kalpeana, silmät säihkyen syyttäjänsä eteen. Hän oli tähän
asti ollut kuin tyrmistynyt, nyt hän kiivaasti puhkesi puhumaan.
-- Te valehtelette, Simolin, luulette tällä tavoin saavanne
minut valtoihinne, mutta te erehdytte, minä en ikinä enää alistu
käskettäväksenne.
Simolin ravisti murheellisena päätään.
-- Onneton lapsi, kadu syntisi ja tunnusta, silloin voit saada anteeksi.
Nyt ryhtyi poliisi puheeseen.
-- Olkaa hyvä ja kertokaa, mitä tiedätte varkaudesta, sanoi hän
päättävästi.
Simolin huokasi taaskin raskaasti.
-- Koska oikeus vaatii, sanoi hän, täytynee minun kertoa totuus, vaikka
se onkin katkera. Tuo hairahtunut poika, -- hän viittasi Olliin --, on
vaimoni veljenpoika. Jo aikaisin hän jäi orvoksi vanhemmistaan, jolloin
minä vaimoni hartaasta pyynnöstä otin hänet luoksemme. Mutta pian
huomasin kasvattaneeni kyykäärmettä povellani. Poika oli uppiniskainen,
epärehellinen ja laiska. Helläsydäminen vaimoni hemmoitteli orpoa,
ja tämä tuli siitä vain pahemmaksi. Viimein kun huomasin, että hänen
kurittomuutensa yhä yltyi, aloin käydä ankaraksi. Sitä hän ei sietänyt,
ja tehtyään kerran ruman kolttosen hän karkasi. Vasta viikko sitten
kauan etsittyäni sain kuulla hänen oleskelevan täällä Helsingissä.
Eilen tapasi Janne poikani hänet, ja hän lupasikin tulla takaisin
meille, koska oli kyllästynyt työntekoon. Mutta sitä ennen hän ennätti
tehdä tämän suuren synnin. Aamulla aikaisin tänään kuulin poikani
innokkaasti keskustelevan jonkun kanssa. Pari sanaa herätti huomioni,
nousin katselemaan heidän puuhiaan. Minut huomatessaan poika kiireesti
livisti pois. Mutta Janne kertoi minulle, että serkku oli saanut
lahjaksi mestariltaan sekä kengät että rahat ja oli käskenyt hänen
kätkeä ne. Arvasin heti, miten asian laita oli ja riensin täyttämään
velvollisuuteni. Kengät ovat tuossa ja tässä -- Simolin kopeloi
taskuaan ja veti esille tukun seteleitä -- ovat rahanne.
Tuskallinen äänettömyys seurasi suutarin kertomusta. Jokela seisoi
pää painuksissa hetken aikaa, näytti siltä, kuin olisi hämmästyttävä
paljastus musertanut hänet. Mutta sitten valtasi äkillinen vihanpuuska
hänet. Hän tarttui Ollia hartioihin ja rytyytti häntä ankarasti:
-- Sellainen lurjusko sinä olitkin! huusi hän. Tekopyhä konna. Olisihan
minun pitänyt se arvata.
Olli riuhtaisihe irti mestarin kourista.
-- Älkää uskoko häntä, mestari, rukoili hän hädissään ristissä
käsin. Jumalan tähden älkää uskoko. Joka sana on valhetta. Minä en
ole koskenutkaan tavaroihinne tai rahoihinne. Olenhan aina ollut
rehellinen. Enkö olekin?
Pojan hätä liikutti mestaria.
-- Se on totta, sanoi hän rauhallisemmin. -- Rehellinen sinä olet ollut.
-- Hän valehtelee, jatkoi Olli hätäisesti edelleen. Minä en ole hänen
vaimonsa veljenpoika. Olen Koivumäen -- -- -- Olli epäröi. Nytkö hän
tunnustaisi kaiken, näiden uteliaiden, uutishaluisten ihmisten kuullen?
Simolin oli asettunut hänen viereensä ja kuiskasi:
-- Niin, tunnusta vain kuka olet, se, joka on murhannut, voi kyllä
varastaakin. Häpäise vanhempiasi, jos tahdot.
Olli kalpeni. Se on totta, asia kävisi vain pahemmaksi. Turha oli
häväistä hänen kunniallisten vanhempainsa nimeä. Häntä ei mikään enää
voinut auttaa. Kaikki oli mennyttä.
Toivotonna hän tuijotti eteensä. Hän oli kuin kärpänen hämähäkin
seitissä, avuton, turvaton.
Jokela katseli häntä jännittyneenä ja huokasi hiljakseen. Näytti
todella siltä kuin poika olisi syyllinen. Hän laski kätensä Ollin
olkapäälle ja sanoi matalalla äänellä:
-- Olli, tunnusta avonaisesti ja minä annan sinulle anteeksi. -- Miksi
kokosit tavarasi tänä aamuna?
Olli säpsähti.
-- Minä en ole varastanut, sanoi hän lujasti, en ole koskaan
varastanut. Ja hän kesti silmiään rävähtämättä mestarin tutkivan
katseen.
Nyt ryhtyi poliisi asiaan. Töykeällä liikkeellä hän tarttui Ollia
käsivarteen lausuen:
-- Mars poliisikamariin vain. Siellä otetaan asiasta selko.
Olli katseli hätääntyneenä ympärilleen. Eikö kukaan auttanut häntä?
Hän loi rukoilevan katseen Jokelaan. Tämän hyväntahtoiset, ryppyiset
kasvot sulkeutuivat hänelle. Niiden tavallisesti niin leppeä ilme
oli vaihtunut kovaksi. Simolin ja Janne seisoivat siinä syyttävinä,
tekopyhinä. Ei ainoatkaan kasvot heltyneet hänen hädästään. Jokainen
uskoi varmasti, että hän oli varas.
-- Sanoinhan minä heti, että se poika on lurjus, kuiskasi talonmiehen
emäntä rouva Laaksoselle. Tämä nyökkäsi. -- Minäkin näin heti, että se
oli sitä oikeata sorttia, vastasi hän. Aika veijari!
-- Jospa edes herra Soila olisi ollut täällä, hän oli muita viisaampi,
ehkä hän olisi oivaltanut Simolinin juonen, välähti salamana Ollin
aivoissa. Mutta hän oli lähtenyt maalle, sisarensa luo.
-- Kas niin, eteenpäin vain, ärjäisi poliisi. Olli seurasi häntä kuin
unessa. Kadulla hän loi vielä viimeisen katseen rihkamakauppaan. Sen
ikkunassa hän näki kalpeat kasvot, joiden kauhistunut ilme sai Ollin
suunniltaan. Hän riuhtaisihe irti kuljettajansa kädestä ja riensi
nuolen nopeudella sisään.
-- Hillevi, Hillevi! huusi hän tarttuen tytön laihoihin, hentoihin
käsiin. Se ei ole totta, usko minua.
Tyttö loi häneen harmaat, luonnottoman suuret silmänsä.
-- Sanotko sinä, ettei se ole totta, sai hän vaivoin kuiskatuksi.
Samassa syöksyi neiti Andersson heitä erottamaan.
-- Pois Hillevin luota, sinä paatunut poika, huusi hän. Minä epäilin
sinua aina.
Olli totteli ja astui odottavan poliisin luo. Mutta Hillevi kohosi
seisomaan ja ojensi käsivartensa hänen jälkeensä. -- Olli, minä uskon
sinua, lausui hän selvällä äänellä.
Portilla seisoi talon nuori väki äänetönnä katselemassa Ollin lähtöä.
Heleena itki hiljaa, Antti ja Mikko näyttivät alakuloisilta. Olli
nyökkäsi heille.
-- Hyvästi, sanoi hän vakavalla äänellä,-- minä en ole varastanut.
Kuului kimeä parkaisu. Emma oli kalpeana seisonut muitten joukossa.
Äkkiä hän hyökkäsi päin poliisia. Hän tarrautui kiinni häneen, potki,
löi, puri ja itki miltei ulvoen.
-- Ei saa viedä Ollia, huusi hän, ei saa. -- Olli on viaton, minä
tiedän sen. Ei saa, ei saa!
-- Ottakaa pois tuo villikissa, ärjäisi poliisi vihoissaan. Päästä
irti, hurjimus. Revit takkini pilalle. Maltahan, minä vien sinut
putkaan.
Emman äiti oli kauhistuneena juossut tytärtään hillitsemään. Hänellä
oli täysi työ saada hänet talttumaan ja irti poliisista. Ja vielä
toiselle kadulle tultuaankin Olli kuuli Emman lohduttoman itkun ja
huudon:
-- Ei saa! Ei saa!
Kahdestoista luku.