Aamuaurinko pilkisti sisään yksinäisen niittyladon raoista. Olli
survaisi Pelleä kylkeen.
-- Jokohan lähdetään?
Pelle kohosi istumaan hiukset täynnä heinänkorsia ja haukotteli
kylkiään pidellen.
-- Hohhoh, kyllä oli kova tämä meidän vuoteemme. Olisivat jättäneet
vähän enemmän heiniä latoonsa. Vieläks sulla on leipää?
-- On vähäsen.
-- Haukataanpas sitten, ennen kuin lähdetään taas marssimaan.
Aterioidessaan kysyi Ränni-Pelle äkkiä Ollilta:
-- Kuules, mistä se Simolin oikein sai tietää sun olinpaikkas?
-- En tiedä. Ehkä Kaarle serkulta. Minä kirjoitin hänelle Helsingistä.
Pelle oli hetken ääneti. Sitten hän sanoi verkkaan:
-- Eiks sinusta sentään olis paras kertoa mulle reilusti ja rohkeasti
kaikki. Kyllä mä sen sentään hoksaan, että jotakin sinä salaat.
Olli mietti. Pelle oli hänelle kuin veli, hän ei saattanut loukata
häntä. Halveksikoon sitten, kun oli saanut kaikki tietää.
-- Kyllä minä sulle kerron, hän sanoi, -- mutta lähdetään ensin
matkaan. Nyt on vilpoinen kävellä.
He ravistivat heinänkorret vaatteistaan, avasivat ladon oven ja
pälyivät varovasti ympärilleen. Kaikki oli rauhallista. Varhainen
kesäaamun aurinko kultasi metsät ja maat. Niitty kimalteli
kastehelmissä ja linnut liversivät tervehtien nousevaa päivää. Pojat
hengittivät täysin rinnoin raikasta aamuilmaa, heidän vartensa
suoristui, kaikki pelko pakeni mielestä. He tunsivat olevansa nuoria ja
onnellisia.
Pelle otti esille kompassin povitaskustaan ja määräsi suunnan. He
olivat päättäneet kävellä lähimmälle asemalle, sillä Pelle tahtoi
ajoissa päästä Turkuun.
Matkalla Olli kertoi elämänsä surullisen tarinan alusta alkaen. Pelle
kuunteli totisena. Kun Olli viimein oli lopettanut, loi hän aran
katseen Pelleen. Hän pelkäsi näkevänsä hänen kasvoillaan kauhua ja
halveksimista. Pellen silmissä kiilsi kyynel.
-- Poika parka, mutisi hän ja tarttui lujasti ystävää käteen. On sulla
nuoreksi iäkses ollut paljon kestettävää.
-- Etkö sitten halveksi minua? kysyi Olli kiitollisena. -- Kaikki ovat
hylänneet minut, isä, äiti, Kaarle serkkukin, joka ensin oli niin hyvä
ja ystävällinen.
-- Top, poikani, top tykkänään. Min' en ikinä usko, että sun äitis on
sun hylännyt. Se ei mene mun kallooni, ei takomallakaan. Minä näes
tunnen hameväen. Ne toruu meitä ja pauhaa, mutta ei ne meitä hylkää,
silloin ainakaan kun muut hylkäävät. Ei, mun äitimuorini sotis mun
puolestani koko maailmaa vastaan, ja samanlaisia ne ovat kaikki äidit.
Ollin sydän täyttyi sanomattomasta onnen tunteesta. Tieto siitä, että
äiti oli hänet hylännyt, oli lähinnä Pentin kuolemaa eniten häntä
surettanut.
-- Mutta isä kirjoitti niin, sanoi hän. -- Ja äiti ei vastannut, kun
hänelle kirjoitin.
-- Min en sittenkään sitä usko, väitti Pelle. -- Sun äitisi ei oo
saanut ehkä kirjettäs. Osoititko sen suoraan hänelle?
-- En, minä osoitin sen Kaarle serkulle. Hänen kauttaan kulkivat kaikki
muutkin kirjeeni, kun isä ja äiti olivat ulkomailla.
-- Minkälainen mies se sun Kaarle serkkus on? Mua epäilyttää sellainen
serkku, joka jättää pienen pojan Simolinin haltuun. Jos hän tunsi
Simolinin, tiesi hän myös, mikä lurjus se konna on.
-- Kaarle serkku minut pelasti vankilaan joutumasta, sanoi Olli, --
mutta myönnän, etten häneen enää niin sokeasti luota kuin ennen. Mutta
miksi hän olisi minua pettänyt? Sitä en ymmärrä.
Pelle ei vastannut, hän vaipui ajatuksiin. Olli huomasi hänen jotakin
aprikoivan. Hän oli silloin aina vähän kipakka ja antoi lyhyitä
vastauksia.
Puolipäivän aikaan he poikkesivat erääseen taloon ja pyysivät saada
ostaa ruokaa.
-- Mutta ei paljon, kuiskasi Pelle Ollille, -- sillä mun kukkaroni
alkaa vähän niinkuin laihtua. Ja meidän pitää ostaa matkapiletit. --
Isäntäväeltä he saivat tietää lyhimmän tien asemalle. Sinne oli vielä
viisi kilometriä ja se oli Turkuun johtavan radan varrella.
-- Sun sijastasi minä olisin mennyt poliisille ja kertonut koko
jutun, sanoi Pelle, kun pojat taas olivat tiellä. -- On aina rehtiä
kärsiä rangaistus, kun on tehnyt pahaa. Et sinä sentään siitä suurta
rangaistusta olis saanut. Semmonen pieni pojannassikka kun silloin olit.
-- Kaarle serkku sanoi minun saavan ainakin vuoden olla vankilassa, ja
isä pelkäsi häpeää, joka siitä lankeisi nimellemme. Nyt Helsingissä
olin kyllä aikonut ilmoittaa kaikki, mutta tämä varkausjuttu tuli
väliin, ja silloin päätin olla vaiti, etten tuottaisi uutta häpeää
vanhemmilleni, puhui Olli. Hänen kuormaansa helpotti suuresti tämä
avoin keskustelu ystävän kanssa.
Iltapuolella pojat saapuivat asemalle. Oli outoa taas astua ihmisten
joukkoon, ehkä liian uskaliastakin. Ollia varsinkin peloitti. Arasti
hän katseli ympärilleen, mutta Pelle kuiskasi hänelle:
-- Pää pystyyn ja kulje kuin rehti meripoika.
Pelle osti piletit ja junaa odotellessaan pojat istuivat asematalon
tuuheassa lehtimajassa. Vasta kello kahdentoista tienoissa tulla
porhalsi juna. Ollin sydämessä tuntui niin kummalta. Nytkö hän saisi
lähteä kohti Turkua, kohti vapautta. Pelle oli luvannut koettaa saada
hänelle paikan Delfiinissä tai jossakin muussa laivassa. Sitä paitsi
kyti Ollin sydämessä hiljainen toivo, toivo nähdä koti, äiti, isä.
Junassa oli paljon matkustajia, ja poikien oli vaikea keskustella
muusta kuin aivan syrjäisistä seikoista. Pelle oli vaipunut ankaraan
tuumiskeluun. Selkä kyyryssä hän istui penkin nurkassa ja tuijotti otsa
rypyssä eteensä. Ollikin istui syvissä mietteissä. Näin he matkustivat
kauan aikaa, ja juna läheni sitä asemaa, joka oli lähinnä Koivumäkeä.
Nyt ei Olli enää malttanut olla vaiti.
-- Pelle, sanoi hän matalalla äänellä. -- Me matkustamme aivan sen
aseman ohi, josta on vain kolmen kilometrin matka minun kotiini.
Luuletko, että ehtisimme käväistä siellä? Minun tekee niin kovin
mieleni vielä kerran nähdä Koivumäki, ennen kuin lähden pois Suomesta.
Pelle nyökäytti päätään.
-- Sitähän minä justiin olen tässä tuuminut, vastasi hän yhtä
hiljaisella äänellä. -- Ei tiedä, mihin päin tässä asiat vielä
selviytyvät. Mutta kuules, jatkoi hän yhä hiljentäen ääntään, -- oleks
tarkannut tota miestä, joka istuu tossa seuraavassa vaununosastossa? Se
pitää meitä silmällä hiivatin visusti.
Olli loi silmäyksen Pellen neuvomaan suuntaan. Hän jäykistyi kauhusta.
Mies oli Virtanen kasvatuslaitokselta. Heidän jälkiään oli siis
seurattu tänne asti.
-- Kaikki on hukassa, mutisi Olli. Minä olen kerta kaikkiaan kovan
onnen lapsi.
Pelle näytti vihaiselta. -- On ne koko ajokoiria. Mutta maltas, tanssi
ei ole vielä loppuun tanssittu.
Juna hiljensi vauhtiaan. Pelle viittasi Ollille ja nousi
välinpitämättömän näköisenä seisomaan ikäänkuin katsoakseen
ikkunasta ulos. Kun muitakin matkustajia nousi liikkeelle järjestäen
kapistuksiaan poismenoa varten, syntyi hetken häiriötä, joka esti
katsastajaa näkemästä poikien puuhia. Tätä silmänräpäystä käyttivät
Pelle ja Olli hyväkseen. Ennen kuin juna ehti täydelleen pysähtyä, he
pujahtivat junasillalle.
-- Hyppää oikein! kirkaisi Pelle, -- muutoin taitat jalkas. Kas näin!
Seuraavassa silmänräpäyksessä vierivät pojat kuin kaksi kerää alas
pehmeätä ratavallia.
-- Satutitko itsesi? kysyi Olli Pelleltä.
-- Taisinpa vähän loukata käsivarttani. Aih! Pelle puri hampaansa
yhteen. Jokohan se katkes!
-- Voi Pelle, minun tähteni tämä kaikki!
-- Älä siinä turhia ruikuta. Ylös vain ja eteenpäin. Kyllä ma vielä
jaksan lipata.
Pojat lähtivät juoksemaan, juna oli jo seisahtunut asemalle ja vähän
heillä oli toivoa paon onnistumisesta. Pelle koetti kyllä panna
parastaan pysyäkseen Ollin rinnalla, mutta hänen käsivarttaan pakotti
niin kovin, ettei hän jaksanut juosta täydellä voimalla.
-- Juokse sinä vain ja jätä minut tähän, huohotti hän Ollille. Ehkä ma
jollakin lailla luovaan itseni pulasta.
Olli pysähtyi:
-- Ei, Pelle, Unkas ei heitä Haukansilmää. Tuossa jo joku juokseekin
jäljestämme. Taitaa olla turha enää koettaa.
Pellenkin muutoin niin reipas mieli oli lamaannuksissa. Hiljaista
hölkkää pojat puhalsivat vielä eteenpäin, vaikka tiesivät, että oli
turhaa. Seutu oli tiheästi asuttua eikä ollut metsää lähettyvillä.
Heidän järjestään tuli asemalta päin parivaljakon vetämät vaunut. Niitä
ajoi noin viidentoistavuotinen poika. Olli pysähtyi vaunut nähdessään
äkkiä.
-- Pelle! huusi hän, -- nuo ovat Koivumäen vaunut. Minä tunnen ne. Olen
niin monta kertaa niissä ajanut. Voi, kun pääsisi niillä ajamaan!
-- Tietysti päästään -- ja seuraavassa silmänräpäyksessä oli Pelle
viitannut huolettoman rohkeasti ajajalle. Tämä pysähdytti uteliaana
hevoset. Näillä seuduin ei usein liikkunut merimiehiä.
-- Voitko viedä meidät Koivumäkeen? kysyi Olli nopeasti. --
Takaa-ajajat olivat jo epäilyttävän lähellä.
-- Koivumäkeenkö ollaan menossa? kysyi ajopoika hiukan epäröiden. -- Ei
patruuna minulle mitään siitä puhunut, että tuli takaisin kyydittäviä,
minä vein vain pari matkustajaa Helsingin junaan.
Pelle hyppäsi muitta mutkitta vaunuihin ja viittasi Ollille.
-- Patruuna ei arvannut meidän tulevan, sanoi Olli ja hyppäsi hänkin
vaunuihin. -- Aja vain!
Poika ravisti tyhmistyneenä päätään, mutta vieraat meripojat herättivät
hänessä mielenkiintoa ja hän toivoi heistä hauskuutta matkalla. Jos hän
olisi katsahtanut taakseen, hän ei varmaankaan olisi lähtenyt ajamaan,
sillä kappaleen matkan päässä juoksivat katsastaja ja muuan toinen mies
käsiään huitoen. Ennen kuin he ennättivät saada äänensä kuuluville,
sivalsi poika pikkuisen piiskallaan hevosiaan, jotka rivasti lähtivät
laukkaamaan.
Pelle ja Olli istuivat miltei pökerryksissä tästä asiain nopeasta
käänteestä. Pelle nauraa hihitti, häntä huvitti aina, kun oli saanut
vetää jotakuta nenästä. Ollin mieli oli äärimmilleen järkytetty. Oli
niin outoa istua Koivumäen vaunuissa, Koivumäen hevosten vetämänä.
Kukahan mahtoi tuo ajopoika olla. Varmaan joku uusi? Hän oli
hiukan vinoharteinen, ja kun hän käännähti, näki Olli syvän arven
hänen ohimossaan. Samassa Pelle tunsi kovaa kipua loukkaantuneessa
käsivarressaan. Olli oli tarttunut siihen lujalla otteella.
-- Älä -- huusi hän, mutta väkevästi pippuroitu manaus, joka oli päästä
hänen huuliltaan, kuoli, kun hän näki Ollin kasvot. Ne olivat aivan
valkoiset, ja hänen silmänsä olivat suuret ja kauhistuneet.
-- Pelle, kuiskasi hän, ellen tietäisi, että Pentti on kuollut,
sanoisin, että tuo poika on juuri hän. Hän on kauheasti Pentin näköinen.
-- Äläs, pääsi Pellen huulilta. -- Sinä vaan kuvittelet niin, kun
vanhat asiat muistuvat mieleen täällä kotipaikalla.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin lähestyttiin Koivumäkeä.
-- Mitä nyt teemme? kysyi Olli. Hän oli kauhean liikutettu.
-- Mennään sisään vain, ja sinä puhut kerrankin oikein silmä silmää
vasten vanhempiesi kanssa, sanoi Pelle harvinaisen vakavasti. Jos he
nytkin sinut hylkäävät, lähdet merille. Kyllä siellä surut unhottuu.
Hevoset pysähtyivät tallin luona. Ajopoika ei nähtävästi pitänyt
vieraita niin tärkeinä, että olisi vienyt heidät portaiden eteen.
Nopeasti Olli hypähti maahan ja auttoi Pellenkin, jonka liikkumista
kipeä käsivarsi vaikeutti. Ääneti, totisena Olli suuntasi kulkunsa
päärakennukselle. Muistot valtasivat hänet voimakkaina. -- Tästä
samasta portista, josta hän nyt astui sisään, oli hän viisi vuotta
sitten lapsellisessa kiukussaan ja vihapäissään juossut ulos
aavistamatta, mikä häntä odotti.
Oli vielä varhainen aamu ja talo hiljainen.
-- Mennään sisään isän huoneeseen, sanoi Olli, -- hän on aina aikainen,
ja hänen huoneeseensa on eri sisäänkäytävä. Tässä se on.
He soittivat ovikelloa. Palvelija, joka tuli avaamaan, katseli
hämmästyneenä varhaisia tulijoita.
-- Patruuna on kyllä jalkeilla, sanoi hän, -- mutta hän ei tavallisesti
ota näin varhain vastaan kävijöitä.
-- Meillä on tärkeitä asioita, sanoi Pelle. Olli oli liian liikutuksen
vallassa saadakseen sanaa suustaan.
Palvelija katosi sisähuoneeseen ja palasi ilmoittaen, että patruuna
ottaa vastaan.
Ollin isä oli paljon vanhentunut näiden vuosien kuluessa Olli huomasi
sen heti. Isä rukka, kyllä hän oli kärsinyt!
Herra Wolmar loi kysyvän katseen molempiin poikiin.
Pelle, joka oli huomannut Ollin mielenliikutuksen, ryhtyi puheeseen.
-- Anteeksi, että häiritsemme patruunaa näin varhaisella hetkellä,
sanoi hän, -- mutta meillä olisi tärkeä asia, joka -- hm -- joka
varmaan on herra patruunallekin tärkeä. -- Hän nielaisi, nielaisi
koettaen keksiä sopivia sanoja ja tokaisi viimein lyhyeen tapaansa: --
Tietääkö patruuna mitään pojastaan Ollista?
Patruuna hätkähti ja loi kummastuneen katseen puhujaan.
-- Minun poikani kuoli viisi vuotta sitten, sanoi hän miltei tuimasti.
Pelle loi pikaisen katseen Olliin, joka painoi päänsä alas.
-- Isä ei tahdo minusta mitään tietää, ajatteli hän, -- olen kuollut
hänen mielestään.
Pelle ei kuitenkaan heittänyt niin vähällä.
-- Onko se aivan varma? kysyi hän.
-- Mitä tämä kuulustelu oikein tietää, sanoi patruuna kiivaasti,--
poikani on kuollut, johan sen sanoin.
-- Onko hänen äitinsäkin sitä mieltä? kysyi Pelle.
Patruuna jäi hämmästyneenä tuijottamaan poikiin. Samassa Olli teki
pikaisen liikkeen. Ikkuna oli maantielle päin, ja maantietä pitkin tuli
hevonen täyttä neliä. Kärryissä istui kaksi miestä.
-- Takaa-ajajat, mutisi hän.
Pelle käännähti kuullessaan hänen sanansa ja näki hevosen.
-- Kuulkaa patruuna, sanoi hän puhuen nopeasti.
-- Toverini tässä, hän veti Ollin patruunan eteen, on kovassa pulassa.
Katsokaa häntä tarkemmin. Te tunnette hänet.
-- Isä, kuiskasi Olli tuskin kuuluvasti.
Patruuna kohotti käden silmilleen. -- Mahdotonta, sopersi hän,
mahdotonta!
Vieno parkaisu sai heidät kaikki kääntymään. Ovella seisoi Ollin
äiti aamupuvussa, kalpeana, silmät suurina ja loistavina. Sanaakaan
sanomatta hän kepein askelin astui Ollin luo, painoi pojan pään
rintaansa vasten ja kuiskasi vapisevin huulin:
-- Poikani, oma poikani. Minä tiesin sen, tiesin ettet ollut kuollut.
Ja hän vaipui tajutonna miehensä syliin, yhä vielä painaen Ollin päätä
rintaansa.
-- Äiti, äiti, kuiskasi Olli.
Samassa kuului ulkoa puhetta ja raskaita askelia. Ovi avautui,
katsastaja astui sisään.
Neljästoista luku.