Neljä kuukautta oli Olli työskennellyt suutari Jokelan oppipoikana.
Tämä aika oli useissa suhteissa ollut hänelle kuin pelastus orjuudesta.
Ellei hän olisi tuntenut niin suurta vastenmielisyyttä suutarinammattia
kohtaan ja elleivät synkät muistot olisi aika-ajoin häntä vaivanneet,
olisi hän ollut kutakuinkin tyytyväinen kohtaloonsa. Tosinhan Jokelan
pieni, ahdas asunto suutarinkamppeineen ei ollut Koivumäki, ja
tuntuihan vaikealta istua kumarassa kenkiä paikkaamassa ja anturoita
nakuttamassa, mutta Jokela oli ystävällinen ja ruoka riittävä, ja sen
jälkeen mitä Olli oli kokenut Simolinilla, tuntui hänen olonsa nyt
oikein ruhtinaalliselta. Jokela ei rasittanut liiallisella työllä
oppipoikaansa, lainakirjaston hoito toi vaihtelua hänen elämäänsä, ja
illat, jotka hän lukuunottamatta halonhakkuuiltoja neiti Anderssonilla
vietti kotona, hän käytti oppimiseen. Hän istui joko vajoutuneena
johonkin kirjaan tai harjoitteli kirjoitusta. Herra Soila korjaili aina
silloin tällöin hänen vihkojaan ja antoi hänelle opetusta laskennossa.
Siitä korvaukseksi Olli juoksi kirjailijan pikku asioilla, harjasi
hänen vaatteensa ja kenkänsä ja siisti hänen huoneensa. Oman olentonsa
suhteen Olli alkoi noudattaa samaa huolellisuutta, jota huomasi herra
Soilan puvussa ja esiintymistavassa. Hän ei enää astunut sisään
hattu päässä, ei kiroillut eikä puuttunut sanasille vastaantulevien
poikaviikarien kanssa. Tämä hänen "mamselimainen" esiintymisensä
aiheutti paljon pilaa pihan nuorisossa. Vilho ja hänen toverinsa
härnäilivät ja pilkkasivat häntä, missä vain tapasivat, ja Emma oli
antanut hänelle nimen "täti Eufrosyyne", jonka pojat riemusta ulvoen
hyväksyivät. Heidän erikoisena huvinaan oli tulla sisään Jokelan
kauppaan ja mitä viattomimmalla äänellä pyytää täti Eufrosyyneä mamman
luo kahville tai tuoda terveisiä mammalta, että täti Eufrosyyne olisi
hyvä ja lähettäisi mammalle vähän hermotippoja.
Olli puri hampaitaan eikä ollut tietääkseen heidän kujeistaan. Mutta
viimein hänen kärsivällisyytensä loppui.
Helanterin Mikko astui eräänä päivänä kauppaan, nosti kohteliaasti
lakkiaan ja sanoi:
-- Mamma käski kysyä, eikö musteri lainaisi hänelle pyhähamettaan, kun
mamman pitää mennä ristiäisiin.
Mikko itse oli totinen tätä sanoessaan, mutta ovelta kuului iloista
naurun tirskuntaa. Siinä seisoi pari kolme pihan pahinta veitikkaa
nauttien Mikon sukkeluudesta.
Tuossa tuokiossa oli Olli hypännyt tiskin yli, tarttunut Mikkoa
kaulukseen ja retuuttanut hänet ulos kadulle. Oli vasta satanut lunta,
Olli painoi Mikon lumihankeen ja löylytti häntä parhaimpansa mukaan.
Kuin tulen leimaus hän sitten kääntyi töllistelevään poikaparveen,
ampaisi umpimähkään yhtä poikaa niskaan ja antoi hänelle saman kyydin
kuin Mikollekin. Toiset pojat olivat niin ällistyneet tästä äkillisestä
hyökkäyksestä, että lähtivät käpälämäkeen taakseen vilkaisematta.
Mutta pihalla seisoi Emma, piteli molemmin käsin sivujaan ja nauraa
hohotti täyttä kurkkua.
-- Hei, musteri, paina päälle vain. Anna niin, että tuntuu. Hop, hop.
Saitteko, pojat! Viis yhtä vastaan. Hameniekat, mamselit, suurisuut,
saittepa kerrankin. Sinäkin Helanterin Mikko, mene kotiin harsimaan
housuja papallesi. Voi, kun ihan veri tihkuu pojan nenästä.
Mikko kömpi nolona ja märkänä nenäänsä pidellen ylös kinoksesta.
-- Vieläkö tulet vasta kiusaamaan? kysyi Olli uhkaavana.
Mikko heitti häneen kujeellisen silmäyksen.
-- Enhän minä arvannut, että täti on niin reima mies! huusi hän ja
lähti samalla suu irvessä köpittämään kotiin.
Emman raikas nauru palkitsi hänen sukkeluutensa. Olli käännähti ja
palasi punaisena ja hengästyneenä työhönsä.
Poikien naljailu ei kuitenkaan muuttanut hänen päätöstään. Hän tahtoi
olla siisti ja siivo puvussaan ja käytöksessään, tahtoi erottautua
kadun pojista. Hän ei tahtonut alentua niiden tasalle, joiden joukkoon
kurja kohtalo oli hänet heittänyt.
Tähän aikaan Ollissa alkoi herätä jonkinlainen hämärä epäilys, etteivät
asiat olleet aivan niin kuin hän lapsellisuudessaan oli luullut.
Hän ei tosin tiennyt mitään kauppaneuvoksen testamentista eikä siis
arvannut Kaarle serkun osuutta hänen onnettomuuteensa, mutta hän oli
alkanut epäillä, tokko hänen vanhempansa olivat olleet oikeassa häntä
tuomitessaan. Hänhän oli vain pieni poika rikoksen tapahtuessa, eihän
laki voinut niin ankarasti rangaista kahdeksanvuotista lasta. Vanhemmat
menettelivät julmasti kieltäessään hänet. Oliko heidän ylpeytensä niin
paljon suurempi kuin rakkaus lapseen? ajatteli hän katkerana. Oli
sydämetöntä vaatia häntä luopumaan kaikista lapsenoikeuksistaan. Miten
äitikin saattoi! Äiti, joka Ollia oli niin sydämellisesti rakastanut.
Kivikovia he olivat kumpainenkin, sekä isä että äiti, kun olivat
saattaneet hänet hyljätä, ainoan poikansa.
Ja oliko hänen pakko pitää lupaus, jonka oli ymmärtämättömyydessään
antanut? Täytyikö hänen koko elämänsä väärällä nimellä piillä rikoksen
tähden, jonka hän lapsena oli tehnyt? Eikö ollut parempi ilmaista
itsensä, kärsiä rangaistus siitä ja sitten rohkeasti koettaa elää
eteenpäin. Jolleivät vanhemmat tahtoneet hänestä tietää, saattoi hän
tulla toimeen ilman heitäkin rehellisellä työllä.
Ja kenties oli isän sydän jo heltynyt; äiti häntä kaipasi, sen hän
varmasti tunsi. Ehkäpä he nyt jo katuivat, että olivat hyljänneet
hänet, ja antaisivat anteeksi, jos hän tulisi kotiin.
Miten Raamatussa sanotaankaan: "Minä nousen ylös ja menen isäni luo".
Usein hänen teki mieli kysyä neuvoa vanhalta Jokelalta tai herra
Soilalta, mutta yhtä usein pidätti häntä pelko siitä, että he
kauhistuneina vetäytyisivät hänestä pois kuultuaan hänen salaisuutensa.
Näissä surullisissa mietteissä eläen Olli kävi yhä vakavammaksi. Pihan
poikien rajut leikit ja huvit eivät häntä enää miellyttäneet. Sensijaan
hän mielellään oli Hillevin seurassa, eikä Hillevikään häntä välttänyt.
Olihan heillä yhteinen rakas salaisuus: Rauhala.
Toinenkin yhteinen salaisuus oli Hillevillä ja Ollilla. Heleena
oli eräänä sunnuntai-iltapäivänä salaperäisen näköisenä kutsunut
Hillevin ja Ollin ullakolle. Ja siellä ullakon konttorissa, jonne
pieni kattoikkuna loi säästeliäästi valoa, hän ilmoitti näyttelevänsä
heille lupaamaansa Regina von Emmeritziä. Näyttämölaitteet olivat
yksinkertaiset: vanha kolmijalkainen pöytä, rikkonainen korituoli ja
raajarikko jakkara. Katselijat istuivat puulaatikoilla ja puhalsivat
hyppysiinsä tuon tuostakin, sillä ullakolla alkoi jo näin myöhään
syksyllä olla kylmä.
Heleena ei paljon piitannut näyttämönsä vajavaisuuksista. Suurella
hartaudella hän esitti näytelmän eri henkilöitä, kavalaa pater
Hieronymusta, sankarillista kuningasta, intomielistä Reginaa, vieläpä
leikillistä Larssoniakin. Ja korvaton kuppi kädessä hän istuen
ontuvalla pöydällä lauloi raikkaalla äänellä Larssonin juomalaulun
katselijainsa suureksi huviksi. Mutta kun hän seuraavalla kerralla
taas esitti kuuluvasti samaa laulua, yhtyi Ollin ja Hillevin iloiseen
nauruun meluava hohotus. -- Emma oli toisten huomaamatta tullut
ullakolle, oli kuullut Heleenan laulun, uteliaana hiipinyt perälle,
jossa räätälin vinnikonttori sijaitsi, ja tirkistänyt sisään harvan
seinän kautta.
-- Mitä te täällä pelailette! huusi hän vahingoniloisena. Mutta sekä
näyttelijätär että katselijat istuivat mykistyneinä mielipahasta.
Siihenkö heidän ilonsa nyt päättyi. Emma oli talon pahin juorukello,
kun hän kerran sai vihiä jostakin, levisi se yli koko talon,
kellarikerroksesta ylimpiin huoneistoihin.
-- Päästäkää minutkin sisään, pyysi Emma.
Heleena mietti hetkisen. Ehkäpä se olikin viisainta?
-- Sinä pääset, Emma, mutta vain sillä ehdolla, ettet kenellekään
elävälle sielulle hiisku sanaakaan siitä, mitä täällä näet. Lupaatko
sen?
-- Lupaan, vastasi Emma.
-- Mutta oikein totisesti. Vanno näin: Minä lupaan ja vannon ikuisena
salaisuutena säilyttää sen, mitä täällä kuulen ja näen. Jos tämän
valani rikon, niin auetkoon altani maa ja elävältä nielaiskoon
Puustisen Emman!
-- Ihanko totta se aukeaa? kysyi Emma puolittain peloissaan.
-- Varmasti. Jos sinä olisit teatterissa niin usein kuin minä, saisit
kokea paljon ihmeellisempiä asioita. Maltahan, kun minä kerran
näyttelen Makpettia, ja verinen haamu tulee kesteihin, juuri kun
vieraat istuvat illallispöydässä.
-- Älä, älä, hätäili Emma. Hän kohotti kätensä ylös ja vannoi
juhlallisesti: -- Minä lupaan ja vannon ikuisena salaisuutena säilyttää
sen, mitä täällä kuulen ja näen. Jos tämän valani rikon, niin auetkoon
altani maa ja elävältä nielaiskoon Puustisen Emman ja sammakot syökööt
luuni, lisäsi hän vielä varmemmaksi vakuudeksi.
Hän pääsi nyt sisälle ja oli pian niin innostunut näkemäänsä, että
Heleena huomasi turhaksi pelätä mitään ilmiantoa hänen puoleltaan. Ja
täst'edes hän oli säännöllinen vieras Heleenan näyttämöesityksissä.
Hän istui aina hiljaa kädet ristissä helmassa, huulet puoliavoimina,
ahnaasti niellen jokaisen sanan, mikä lähti Heleenan huulilta.
Toisinaan hän itki haikeasti, toisinaan taas purskahti remakkaan
nauruun, aina sikäli kuin tilanne vaati.
Tammikuussa sairastui Hillevi kuumeeseen. Oli ollut kova pakkanen,
mutta lapset eivät olleet malttaneet kieltäytyä sunnuntaihuvista,
varsinkin kun Heleena oli luvannut näytellä ihka uutta kappaletta,
jossa hän itse oli esiintynyt pikku poikana oikein isossa teatterissa,
Arkadiassa, joka toisten mielessä häämötti saavuttamattomana
paratiisina. Jalkojaan kopistellen ja käsiinsä tiheästi puhaltaen
istuivat katselijat. Hillevin hampaat kalisivat kylmästä ja
vilunväristykset karmivat hänen ruumistaan. Mutta hän ei halunnut
lähteä pois, kotona oli niin kolkkoa ja ikävää. Illalla hän yski
pahasti ja valitti pistoksia rinnassaan.
Kun Olli seuraavana iltana meni noutamaan kellarin avainta, makasi hän
vuoteessa posket hehkuvanpunaisina ja puhui sekavia sanoja.
-- Kyllä kai hän nyt kuolee, huokasi neiti Andersson. Ja minä olen
täällä aivan yksin, ei ole ketään, joka käy lääkkeitäkään hakemassa.
Kun saisi lehmuksenkukkia, niin keittäisin teetä.
-- Kyllä minä juoksen apteekkiin, huudahti Olli. -- Ei siinä kauan
viivy.
Apteekkiin oli pitkä matka, mutta Olli juoksi sen välin uskomattoman
lyhyessä ajassa. Ajatus, että lääkkeet voisivat pelastaa Hillevin
hengen, pani hänen jalkansa liikkumaan nopeasti ja keveästi, kuin
olisi hänellä ollut siivet kantapäissä. Palattuaan hän heti käskyä
odottamatta teki tulen takkaan ja istuutui odottamaan lääkkeen
valmistumista.
-- Saat mennä kotiin nyt, sanoi neiti Andersson. Hän ei ylimalkaan
sietänyt poikia ja kohteli aina epäluulolla Olliakin.
-- Kyllä minä voisin huomenaamulla tulla avaamaan luukut ja siivoomaan
puodin, sanoi Olli arasti.
Rihkamakauppias loi häneen tutkivan katseen. Häntä epäilytti pojan
aulius, ehkäpä hän vain etsi tilaisuutta kehveltääkseen jotakin
kaupasta. Mutta toisekseen hän kovin kaipasi apua nyt, kun Hillevi oli
sairas.
-- Voithan tulla, sanoi hän lyhyesti, ja Olli poistui tyytyväisenä.
Porstuassa hän tapasi Heleenan. Silmät itkettyneinä seisoi pikku
näyttelijätär märkä nenäliina käsissään ja näytti perin onnettomalta.
-- Kuoleeko Hillevi? kysyi hän tarttuen Ollia käsivarteen.
-- En tiedä, vastasi poika.
-- Neiti Andersson sanoi, että jos Hillevi kuolee, on se minun syyni,
joka olen vietellyt häntä syntiin. Ja Hillevi kuiskasi minulle, kun
pujahdin hänen vuoteensa viereen, että Jumala rankaisee häntä siitä,
että hän sunnuntaina petti tätiään.
Olli näytti miettivältä. Hänen käsityksensä Jumalasta olivat perin
hämärät.
-- Minä en usko, että Jumala tahtoo Hilleville mitään pahaa, sanoi hän
päättävästi. -- Hillevi on niin hyvä ja kaikki rakastavat häntä, miksi
ei Jumalakin rakastaisi häntä.
Heleenaan näytti tämä päätelmä tepsivän. Hän pyyhki kyynelet silmistään
ja sanoi:
-- Sitähän minäkin. Mutta jos Hillevi kuolee, en minä koskaan enää voi
olla iloinen.
Olli tunsi mielessään samoin, mutta hän ei sitä kehdannut tunnustaa, ei
edes itselleenkään.
Hillevi parani, vaikka hitaasti. Hän yski yhä lyhyttä kuivaa yskää ja
pysyi heikkona ja laihana. Talvi oli sinä vuonna harvinaisen ankara,
ja neiti Anderssonin huoneissa oli hirveän kylmä. Puodin lattia oli
vetoinen ja seinistä tuntui huokuvan pakkasen viimaista henkeä.
Kyttyräselkäinen neiti istui paksuun villanuttuun ja päällyskenkiin
puettuna ja odotti ostajia, joita yhä harvemmin kävi kaupassa. Rouva
Laaksonen oli laajentanut varastojaan, hänellä oli paljon ostajia.
Iloinen, pyylevä rouva tiesi huvittaa yleisöä hauskoilla sukkeluuksilla
ja päivän juoruilla -- siihen ei hänen kilpailijasisarensa kyennyt. Yhä
pienemmäksi hupeni päiväkassa, kun neiti Andersson sen illoin laski,
yhä huolestuneemmiksi kävivät hänen kasvonsa. Mutta hän ei valittanut
kenellekään, kävi vain raskasmielisemmäksi ja vaiteliaammaksi.
Keväällä, maaliskuussa, oli Hillevi niin heikko, että hän tuskin jaksoi
kävellä ulkona. Hänen muutoinkin niin kalpeat kasvonsa olivat nyt
miltei vihertävät. Suurin, ikävöivin silmin hän tuijotti ulos ikkunasta
kadulle, jossa pienet purot ilmoittivat kevään tulleen. -- Hän näkee
nälkää, pelkään minä, sanoi suutari Jokela eräänä päivänä päätään
pudistaen, kun neiti Andersson oli käynyt kaupassa laihana ja kalpeana
hänkin. Ja hänen pieni sisarentyttärensä kuihtuu ravinnon puutteen
tähden.
Olli kuuli sanat ja tunsi kurkkuaan kuristavan. Hillevikö kuolisi
ravinnonpuutteesta? Ja hän ei voinut auttaa, pienen palkkansa hän oli
käyttänyt tyystin vaatevarastonsa korjaamiseen. Mutta hän tiesi myös
toisen syyn tytön asteittaiseen heikkenemiseen. Hillevi kaipasi valoa
ja päivänpaistetta. Hän surkastui kuin kasvi auringon puutteessa.
Hänen asuntoansa ei kevätpäiväkään päässyt valaisemaan, ikkunat
olivat pohjoista kohti ja korkea kivitalo kadun toisella puolen
esti päivänvalon pääsemästä sisään. Pihalta kohosi lumen sulaessa
epäterveellistä usvaa ja kosteutta, joka painoi heikkoa rintaa ja
salpasi hengen.
Olli huomasi hänen hiljakseen kuihtuvan ja tunsi sydämensä kouristuvan
nähdessään hänen laihat, läpikuultavat kasvonsa ja suuret kuumeiset
silmänsä. Hän uskalsi siitä huomauttaa neiti Anderssonille, mutta
kyttyräselkäinen täti katseli häneen paheksuvasti. Olli oli hänen
mielestään liian tunkeileva.
-- Hillevi on vielä heikko tautinsa jälkeen, sanoi hän, eikä sitä
paitsi koskaan ole ollut vankka terveydeltään. Kyllä hän taas
vaurastuu, kun kesä tulee.
Olli oli näihin aikoihin usein Hillevin luona. Neiti Andersson oli
vähitellen voittanut vastenmielisyytensä Jokelan oppipoikaa kohtaan
huomatessaan, ettei hän näpistellyt eikä kiroillut, kuten hän luuli
kaikkien poikalapsien tekevän. Kun hän oli liikeasioilla tai kirkossa,
salli hän Ollin tulla kotiinsa, Hilleviä ei voinut jättää yksin vielä.
Ja Olli tuli mielellään, milloin vain mestarin työltä pääsi. Saattoi
käydä niinkin, että neiti Andersson, kun hänen täytyi keskipäivällä
lähteä ulos, pistäytyi mestarilta pyytämässä, että Olli saisi pitää
myymälää silmällä sillä aikaa. Joskus täti myös toi Hillevin Jokelan
luo. Tyttö istui silloin aina suutarin ainoassa mukavassa tuolissa,
katseli mestarin ja Ollin työtä ja kuunteli Jokelan juttuja entisiltä
ajoilta. Soila, joka silloin tällöin näki tytön, oli antanut hänelle
nimen: Lumikukka.
Yhä useammin puhui Hillevi Rauhalasta.
-- Eikö totta, kysyi hän usein Ollilta, Rauhalassa paistaa aurinko koko
päivän? Siellä ei koskaan ole kylmää eikä kosteata.
-- Siellä on aina aurinkoinen kesä, vakuutti Olli, metsä tuoksuu niin
ihanalle, tuoreelle pihkalle ja puitten latvassa on pieniä linnunpesiä
tai pörhöhäntäisen oravan koti.
-- Rauhalassa minä tulisin terveeksi, huokasi Hillevi ikävöiden.
Näihin aikoihin teki Olli ratkaisevan päätöksen. Hän kirjoitti Kaarle
serkulle ja pyysi, että tämä puhuisi hänen puolestaan vanhemmille ja
järjestäisi niin, että hän saisi tulla kotiin. Hän oli valmis kärsimään
rangaistuksen rikoksestaan, mutta hän ei kauemmin tahtonut elää vailla
vanhempien anteeksiantoa ja rakkautta. Kun hän sulki kirjeen, tunsi hän
tehneensä päätöksensä yhtä paljon Hillevin kuin hänen itsensä tähden.
-- Jos isä ja äiti antavat minulle anteeksi, ajatteli hän, pyydän heitä
ottamaan Hillevin Koivumäkeen. Äiti on niin hyvä ja helläsydäminen, hän
rupeaa kyllä rakastamaan Hilleviä.
Yhdestoista luku.