Kadun päässä oli aukea kenttä. Siinä oli vähän nurmen tapaista sekä
kallioita, joista kaupungin työmiesten oli tapa louhia kiviä. Se oli
mieluinen leikkipaikka sen tienoon lapsille. Siinä pojat heittivät
palloa, olivat intiaanisilla ja rosvosilla, tytöt leikittelivät
nukeillaan, olivat pilppasilla tai pitivät muuta hauskaa keskenään.
Sinne Ollikin uskalsi eräänä sunnuntaina, kun hän oli saanut uudet
vaatteet. Ujostutti lähteä toisten lasten seuraan, mutta ikävä oli
sisässäkin istua yksin. Salaa hän toivoi tapaavansa Hillevinkin tai
ainakin Heleenan.
Oli kirkas syksyinen iltapuoli. Iloinen parvi poikia ja tyttöjä touhusi
kallioilla. Pojat painiskelivat, toiset olivat nappikuoppasilla tai
juoksivat natskua harpaten kiveltä toiselle ja silloin tällöin kaatua
muksahtaen sateen jälkeen liukkaalle kalliolle. Isommat tytöt istuivat
ryhmissä, toisilla oli laulukirjat mukanaan, he olivat juuri tulleet
pyhäkoulusta. Niiden joukossa Olli huomasi Hillevin ja Heleenan.
Pienemmät tarjosivat nukeilleen näkymättömiä herkkuja porsliini- ja
lasisirpaleilta. Muutamat rajuimmat juoksentelivat kilpaa poikien
kanssa. Näiden joukossa oli talonmiehen Emma hurjimpia, tummat hiukset
silmillä hän hyppeli ja juoksi, kiusoitteli toisia tyttöjä ja nauraa
kikatti, niin että kuului kauas.
-- Kas suutarinnaskalia, kun on uudessa rustingissa! huusi
hän jo kaukaa nähdessään Ollin, joka hitaasti ja näennäisesti
välinpitämättömänä asteli leikkipaikkaa kohti. Minä tarvitsen uudet
kengät, tules ottamaan mittaa.
Olli hätkähti ja aikoi kääntyä pois. Häntä kiusoitti Emman ja Vilhon
alituinen härnäily. Hyvä tuuli, jonka vallassa hän oli lähtenyt
kotoa, haihtui. Hän oli iloinnut uusista vaatteistaan, oli katsonut
Jokelan pieneen peilirähjään ja tyytyväisyydellä todennut, että hän
näytti "melkein herraspojalta". Ja siinä nyt Emma oli heti häntä
suutarinnaskaliksi ärhentelemässä. Vieläpä Hillevin kuullen.
Tytöt supattivat jotakin keskenään, sitten Heleena huusi:
-- Mitä sinä, Emma, häntä kiusaat. Tule, Olli, tänne meidän joukkoon,
täällä on veljenikin.
-- Voi suutari sentään, kun räätälit lentää! ivaili Emma ja nauraa
virnisteli, niin että valkoiset hampaat kiilsivät ja silmät olivat
yhtenä viiruna.
Olli astui epäröiden pikku ryhmän luo. Heleenan veli, Antti, ehdotti,
että he rupeisivat polttopallosille. Siihen ei kumpikaan tytöistä
suostunut, Hillevin mielestä se oli liian meluava leikki pyhänä, ja
Heleenalla oli ahdas hame kainaloista, hän pelkäsi sen repeävän.
-- Jätetään mamselit ja mennään poikien reiluun seuraan, ehdotti Antti
Tuossa on Vilho ja pari muuta poikaa meidän pihalta. Yhdytään heihin.
Mutta Ollia ei haluttanut mennä Vilhon pariin. Hän pelkäsi uutta
härnäilyä ja kiusantekoa. Ja tapella hän ei tällä kertaa tahtonut. Hän
mutisi jotakin kipeästä jalasta ja jäi tyttöjen luo, kun Antti lähti.
Hetken aikaa olivat kaikki kolme ääneti, sitten katkaisi Heleena
vaitiolon.
-- Jopas sinä olet hienon näköinen, kun olet siisti!
Olli sormeili hämillään nappejaan. Hän huomasi Hillevin ajattelevan
jotakin samantapaista kuin Heleenakin, vaikka hän oli vaiteliaampi.
Tuntui niin hyvältä saada hitunenkin myötätuntoa osakseen.
Heleena alkoi kertoa teatterista. Hänen laihat värittömät kasvonsa
elostuivat, ja käsivarret, jotka olivat pieneen vartaloon verraten
liian pitkät, tekivät tuon tuostakin vilkkaita liikkeitä.
-- Malttakaa, sanoi hän äkkiä luoden pälyvän katseen ympärilleen. --
Minä näyttelen teille Juliata. Toiset on kaikki omissa puuhissaan, ei
ne huomaa. Mennään tähän kallion suojaan. Kas näin. Kuulkaa nyt, mitä
Julia puhuu yksikseen parvekkeellaan.
Hän alkoi lausua, ensin hiljaa, sitten sitä myöten kuin innostus
kasvoi, yhä selvemmin. Hänen tummat, arkioloissa hiukan uneliaat
silmänsä laajenivat, kasvot punertuivat, rinta laski ja nousi, ääni
vaihtui sanojen kera.
Olli ja Hillevi kuuntelivat ihmeissään. He olivat vielä liian
lapsellisia täysin käsittääkseen Julian sanojen ihanaa runoutta, mutta
kuitenkin tempasi Heleena heidät mukaansa.
-- Nyt tulee Romeo, selitti Heleena lopetettuaan Julian yksinpuhelun
ja sitten he vaihtavat keskenään monta kaunista sanaa. Minä en kaikkea
muista, mutta sen kohdan vielä osaan, kun Julia kuolee hautaholvissa.
Hän heittäytyi pitkälleen nurmelle, kietoi huivinsa ympärilleen ja
esitti ylitulvivan tunteellisesti Julian heräämistä hautakammiossa ja
hänen kuolinkohtaustaan Romeon ruumiin ääressä.
-- Älä, älä, pyysi Hillevi, se on niin kamalaa. Minua ihan itkettää. Ja
samalla on sentään niin hauskaakin.
Heleena kohosi istumaan. Hän oli taas kalpea ja mitättömän näköinen
kuten tavallisesti.
-- Mennään kotiin, sanoi hän, -- minun pitää hoitaa pikku siskoa, kun
äiti menee asioille.
-- Heleena, lausui Hillevi, kun he kolmisin palasivat kotiin,
näyttelethän toisenkin kerran vielä jotakin. Mutta ei niin surullista.
-- Minä näyttelen mieluimmin surullista, vastasi Heleena, -- mutta
voinhan Hillevin mieliksi esittää muitakin kappaleita. Mutta
muistakaakin, ettette kerro kenellekään, varsinkaan ei Emmalle.
Olli ja Hillevi antoivat juhlallisen vaitiololupauksen, ja Heleena
lupasi seuraavana sunnuntaina esittää heille Regina von Emmeritziä.
-- Miksi et ole enää käynyt kirjoja lainaamassa? kysyi Olli Hilleviltä
häntä hyvästellessään.
-- Täti ei anna, vastasi Hillevi surullisesti, -- hänen mielestään
ei saa tuhlata aikaa turhaan, ja sitä paitsi ovat useimmat kirjat
synnillisiä.
-- On Jokelakin jumalinen, uskalsi Olli väittää, mutta hän lukee usein
iltaisin kaikenlaisia kirjoja.
Hillevi ei vastannut, pujahti vain sisään ovesta. Olli seisoi hetkisen
portilla. Hän näki neiti Anderssonin astuvan katua ylös virsikirja
kädessä. Vaistomaisesti aikoi poika vetäytyä portista sisään, mutta
kyttyräselkäinen neiti teki kädellään ehkäisevän liikkeen hänelle.
-- Etkö sinä ole mestari Jokelan oppipoika? kysyi hän.
Olli kohotti hattuaan.
-- Olen, vastasi hän.
-- Oletko sinä siivo ja rehellinen poika? kysyi neiti tuikeasti.
-- Sitä on paras kysyä mestarilta, vastasi Olli nenäkkäästi.
-- Noh, älä viisastele. Minä kysyn tätä sen tähden, että tarvitsisin
halonpilkkojaa, ja mestari sanoi, että sinä mahdollisesti kelpaisit
siihen.
-- Mestaristahan se riippuu, tuumi Olli, -- minä olen hänen työssään.
-- Jokela kyllä suostui siihen. Hän arveli sinun voivan ylimääräisesti
jonkin markan ansaita.
Olli oli kieltäytymäisillään. Häntä loukkasi neidin käskevä tapa. Mutta
saihan hän ehkä, jos suostui, olla useimmin yhdessä Hillevin kanssa,
joka aina oli niin ystävällinen hänelle.
-- Kyllähän minä voin koettaa, sanoi hän, -- ellei halot ole kovin
pitkiä ja tukevia.
-- Kyllä sinä ne pieniksi saat, sanoi neiti Andersson. Voit tulla jo
huomenillalla. Keittiöstä saat kellarin avaimen.
Seuraavana päivänä koetti Olli jouduttaa töitään minkä kerkesi
päästäkseen mitä pikemmin uuteen toimeensa. Iloisesti viheltäen hän
käytteli naskalia ja pikilankaa ja odotteli illan tuloa.
-- Ei siitä tuosta Ollista oikeata mestaria koskaan tule ainakaan
suutarin ammatissa, sanoi Jokela herra Soilalle, mutta ahkera ja kelpo
poika hän tuntuu olevan, vaikka alussa pahoin epäilin hänen luonteensa
laatua.
-- Minä usein ihmeekseni häntä katselen, sanoi kirjailija. -- Hänessä
on jotakin erikoista, jotakin, joka panee ajattelemaan, että hän on
parempiakin päiviä nähnyt.
-- Kyllä siitä sitten on pitkä aika, sanoi Jokela, -- nälkiintynyt ja
räsyinen hän oli minun luokseni tullessaan ja keppiä hän myös on saanut
tuta, sen huomasi hänen arasta olennostaan. Mutta koetapas ottaa selkoa
hänen vanhemmistaan ja lapsuudestaan -- hän on vaiti kuin muuri. Mikä
lienee syynä!
Aavistamatta olevansa keskustelun aiheena Olli sillä aikaa peseytyi,
harjasi tukkansa ja pukeutui uusiin vaatteisiinsa.
-- Minä menen nyt, huusi hän lähtiessään ovesta Jokelalle.
-- Älähän toki parempiin vaatteisiin pukeudu, kun menet
halonhakkuuseen, neuvoi mestari.
-- En minä viitsisi niissä vanhoissa ryysyissäni enää ihmisille
näyttäytyä, sanoi Olli hämillään ja livahti ulos ovesta.
Hillevi seisoi keittiössä astioita pesemässä, kun Olli hiljaa
koputettuaan ovelle astui sisään. Tytöllä oli yllään vaalea esiliina,
joka peitti miltei koko hameen, tukka oli kahdella pitkällä palmikolla,
kumpaisenkin palmikon päässä oli silkkinauharuusuke. Hän oli niin
puhdas ja sievä puuhatessaan siinä pienen astianpesupöydän ääressä, ja
puhdas ja siisti oli keittiökin, kaikki kiilsi ja hohti. Ellei huone
olisi ollut niin pimeä, olisi se tuntunut oikein kodikkaalta, mutta
sellaisenaan kuin se nyt oli, pieni ikkuna likaiselle takapihalle
antaen, vaikutti se kaikesta siisteydestään huolimatta kolkolta.
Hillevi ojensi kellarin avaimen Ollille.
Heiluttaessaan kirvestä hiukan tottumattomasti pimeässä kellarissa Olli
muisti hirveät hetket, jotka hän oli viettänyt Simolinin puukellariin
teljettynä. Häntä värisytti ajatellessaan, että hän yhä vielä olisi
Simolinin vallassa. Missähän oli nyt Ränni-Pelle? Varmaan hän purjehti
jossakin kaukana Atlantilla. Ja Janne ja Kalle maleksivat Tukholman
kaduilla kai entiseen tapaansa näpistellen ja lurjustellen. Ja Simolin
räyhäsi ja kiroili kuten ennenkin toraillen vaimonsa kanssa.
Kepeät askelet saivat hänet käännähtämään. Siinä seisoi ovessa Hillevi
valkoisena ja hentona, lempeä hymy huulilla. Ollista tuntui kuin olisi
joku hyvä enkeli tullut johtamaan häntä pois pimeiden muistojen mailta.
-- Minä tulin hakemaan vähän halkoja, sanoi Hillevi, täti on vilustunut
ja tahtoo tulta pesään.
Hän asetti halkokantimen lattialle ja alkoi latoa puita siihen.
-- Äläs huoli, kyllä minä ne kannan ylös, sanoi Olli. Olen jo pilkkonut
kahden päivän varalle. Tulen sitten uudestaan.
-- Voi kuinka vahva sinä olet, sanoi Hillevi ja katseli ihaillen, miten
kevyesti Olli kantoi halkoja. Minä aina niin väsyn kantaessani puita.
-- Ei sinun tarvitse niitä enää kantaa niin kauan kuin minä teillä olen
halonhakkaajana, sanoi Olli nopeasti. -- Minä tuon aina samalla sylyksen
ylös, kun tuon kellarin avaimenkin.
-- Kiitos, sanoi Hillevi ujosti ja lisäsi hetkisen kuluttua: -- Sinä
olet kiltimpi kuin Vilho ja Antti ja muut pojat.
Olli karaisi kurkkuaan. Tuntui oudolta, että joku sanoi häntä kiltiksi.
Simolinilla häntä aina vain oli moitittu.
Neiti Andersson istui suureen huiviin käärittynä kiikkutuolissa, kun
Olli toi halot sisään ja alkoi latoa niitä pesään.
-- Et kai likaa mattoja, huudahti hän säikähtyneenä ja lisäsi kiivaasti
Hilleviin kääntyen:
-- Miksi toit pojan tänne sisään likaisine saappaineen?
Olli huomasi kauhukseen jättäneensä pahat tahrat huoneen vaaleille
matoille. Hämillään hän pyyteli anteeksi huolimattomuuttaan ja lupasi
vasta varoa enemmän.
-- Niin, sanoi neiti Andersson, jos omasta halustasi tahdot kantaa
puita sisään, suostun siihen, mutta en minä siitä maksa erikseen.
Hillevi voi kyllä kantaa puut, jos hän vain viitsii.
Olli vakuutti, ettei hän halunnut mitään palkkiota, hän kantoi halot
samalla kun toi avaimen sisään.
Neiti Andersson näytti leppeämmältä ja komensi Hillevin pesemään tahrat
pois matolta.
Olli puhalteli tulta ja oli miltei iloissaan siitä, etteivät märät puut
heti ottaneet syttyäkseen. Oli niin outoa oleksia huoneessa, jonka
naisen kädet olivat järjestäneet. Hän muisti kyllin hyvin vielä oman
kotinsa ymmärtääkseen, että neiti Anderssonin koti oli vaatimaton ja
köyhä. Mutta siinä oli sittenkin kodin tuntu. Olli ei luullut, että
hänen äitinsä olisi pitänyt kauniina pientä kukikkaalla kretongilla
verhottua sohvaa tai kaikenlaisella pikkuromulla peitettyä pöytää
kuva-albumeineen ja tekokukkineen. Seinällä riippuvat öljypainokuvat
eivät varmaankaan olleet samanlaisia taideteoksia, joita Koivumäen
seinät olivat täynnä, ja koko huoneen somistelu osoitti enemmän hyvää
tahtoa kuin aistia, mutta Ollista se sittenkin oli oikea koti niiden
kotien rinnalla, joissa hän oli viimeksi asunut.
-- Etkö saa tulta syttymään? kysyi neiti Andersson kärsimättömästi.
Olli avasi uuninluukut.
-- Kyllä se nyt palaa, sanoi hän nousten epämukavasta asennostaan. Ja
luotuaan vielä viimeisen viipyvän katseen huoneeseen ja Hilleviin hän
lähti.
-- Katso vain, ettei hän pääse mitään näpistelemään, kuuli hän neiti
Anderssonin sanovan Hilleville matalalla äänellä.
Hillevi vastasi jotakin niin hiljaa, ettei Olli kuullut, mutta siihen
sanoi täti:
-- Ei sellaisiin voi koskaan luottaa.
Olli tunsi poskiensa kuumenevan. Ei hän koskaan niiden surullisten
vuosien aikana, jotka hän oli viettänyt vanhempainsa pannaanpanemana,
ollut niin selvästi tuntenut alennustilansa katkeruutta kuin tällä
hetkellä. Hänen verensä kuohahti, ja hän oli jo kääntynyt takaisin
viskatakseen neiti Anderssonille jonkin vihaisen sanan vasten silmiä,
mutta kohtasi Hillevin aran katseen ja lähti ulos. Mutta vielä kadulla
hän itsekseen kiroili "tekopyhää siirappimamselia" ja päätti olla sinne
enää menemättä.
Parin päivän kuluttua hän kuitenkin taas illalla ilmestyi rihkamakaupan
keittiöön, tosin hiukan ynseänä ja tylynä. Hilleviä ei ollut
keittiössä, neiti Andersson ojensi hänelle avaimen ja varoitti moneen
kertaan jättämästä ovea auki, etteivät varkaat pääsisi kellariin.
Olli oli varmasti kotona päättänyt, että jos hän meneekin halkoja
pienentämään, niin hän ei ainakaan kanna niitä keittiöön enää
milloinkaan. Kantakoon siirappimamseli itse halkonsa. Tai Hillevi. Mitä
tyttö häntä liikuttaa? Ei niin vähääkään!
Mutta kirvestä heiluttaessaan hän oli näkevinään Hillevin hennon selän
taipuvan raskaan kuorman painosta. Ja hän oli taas kuulevinaan hiukan
valittavan äänen lausuvan: "Minä aina niin väsyn halkoja kantaessani."
Ei auttanut, vaikka hän uudelleen mutisi: -- Mitä tyttö minua
liikuttaa! Vasten tahtoaan hänen täytyi tunnustaa, että Hillevi
liikutti häntä paljonkin. Hän ei ollut mikään röyhkeä, rivokielinen
katutyttö, jollaisiin Olli Södermalmin kujilla oli tottunut. Hän oli
niin soma ja sievä, niin kaino ja hieno, kaikki hänessä oli puhdasta,
puku, puhetapa, käytös. Ei edes Leila kotona Koivumäellä ollut häntä
suloisempi. Hillevin ikäinen Leila nyt olikin. Pikku Leila! Ollin
silmät hämärtyivät. Hän muisti, miten hän pienillä kärryillä usein oli
vetänyt Leilaa, joka oli hyvin laiska kävelemään. Joskus hän saattoi
istua tielle, ojentaa pienet hennot käsivartensa Ollia kohti ja pyytää:
"Veikko kantaa, Leila on väsynyt, Leila ei tahdo kävellä."
Hurja koti-ikävä valtasi taas hänen mielensä. Hän istuutui halkoläjälle
ja purskahti katkeraan, hillittömään itkuun.
Silloin hän tunsi aran kosketuksen käsivarrellaan, ja kun hän
säpsähtäen katsahti ylös, seisoi Hillevi hänen edessään säikähtynyt
ilme silmissään.
-- Sitäkö sinä itket? kysyi hän. Sitä, mitä täti silloin sanoi. Älä
huoli surra. Täti pelkää aina var -- -- Hän nielasi loukkaavan sanan.
Olli pyyhki häpeissään silmiään.
-- En minä sitä itkenyt. Oli vain muutoin niin ikävä ja paha mieli.
-- Kyllä kai sinulla oli hyvin paha mieli, kun itkit, sanoi Hillevi
totisesti ja verkkaan. -- En ole vielä koskaan nähnyt noin ison pojan
itkevän. Onko joku tehnyt sinulle pahaa?
Olli ei vastannut. Hänet valtasi kova halu kertoa Hilleville kaikki.
Säälisikö tyttö häntä? Vai kääntyisikö pois kauhistuen. Tietysti.
-- Minullakin on usein ikävä, jatkoi Hillevi. -- Toivoisin, että minulla
olisi isä ja äiti ja sisaria niinkuin muillakin. Sitäkö sinäkin
ikävöit, sanoi hän vilkastuen, luullen vihdoinkin arvanneensa syyn
pojan suruun.
Olli nyökkäsi. Tottahan se oli. Hän ikävöi isää, äitiä, sisarta.
Hillevi istui halkoläjälle Ollin viereen.
-- Minä olin pieni, aivan pieni, kun isä ensin kuoli ja sitten
äiti, kertoi Hillevi. Ja siitä asti olen elänyt tädin luona, täällä
rihkamakaupassa. Joskus rupean ajattelemaan, minkälaista olisi asua
korkeassa, valoisassa talossa, johon päivä paistaa sisään akkunoista,
ja jonka ympärillä suuret tuuheat puut suhisevat. Silloin suljen
silmäni ja kuvittelen olevani Rauhalassa.
Hillevi hämmentyi. Rauhalan nimi oli pujahtanut hänen huultensa yli
aivan epähuomiossa.
-- Mikä se Rauhala on? kysyi Olli osaaottavasti.
Hillevissä taisteli ujous halun kanssa saada kerrankin uskoa jollekin
rakas salaisuus.
-- Rauhala -- -- hän empi hetkisen. -- Rauhala, katsos, on sellainen
paikka, jossa on aina kesä, jossa päivä paistaa ja ihmiset ovat
onnelliset.
-- Missä se semmoinen paikka on? kysyi Olli ihmetellen.
Hillevi nauroi hämillään. -- Se on kaukana, kaukana täältä. Tai
oikeastaan sitä ei ollenkaan ole, minä vain kuvittelen niin.
Olli katseli häntä säälien. Pikku raukka! Hän oli aina hengittänyt
vain laitakaupungin pilaantunutta, raskasta ilmaa, oli nähnyt vain
harmaita kivimuureja ja likaista takapihaa, kummako siis, jos hän
loi itselleen Rauhalan? Kuinka usein olikaan Olli toivonut kaupungin
ahtaudesta pääsevänsä hengittämään Koivumäen raikasta ilmaa, näkemään
sen maalaista kauneutta.
-- Niin, ajatteli hän ääneen, siellä on ihanaa! Hämärät lehmuskäytävät
johtavat pihalle, suuret, vanhat puut levittävät tuuheita oksiaan
ikään kuin tervehtiäkseen sinua. Keskellä pihamaata on pylvään
nenässä kiiltävä metallipallo. Siihen taittuvat auringonsäteet niin
hauskasti. Ja ylt'ympärillä loistaa kauniita kukkia. Niitä on niin
paljon, erivärisiä: keltaiset ja punaiset georgiinit, pienet siniset
lehto-orvokit, tuoksuvat reseedat, komeat leukoijat.
-- Voi niin, sellainen juuri on Rauhala! huudahti Hillevi ihastuneena.
-- Kerro lisää.
Olli katsahti häneen hymyillen. Helpotti mieltä, kun sai puhua
Koivumäestä, vaikkei Hillevi arvannutkaan, että se oli hänen kotinsa.
-- Pihalta johtaa kapea käytävä leikkituvalle. Se on punainen ja
siinä on värilliset ikkunat. Kun siitä katselee ulos, näyttää maailma
siniseltä, punaiselta tai viheriäiseltä, aina sitä mukaa, mistä
ruudusta tirkistää.