Herra Soilan lainakirjasto ei sisältänyt kovin monta nidettä. Mutta
se oli silti suuri tapahtuma sekä omistajansa että naapuriston
silmissä. Väsynyt kirjailija oli kuin uudesti syntynyt, hän kirjoitti
pitkiä kirjaluetteloja, numeroi kirjat, järjesti ne hyllyille
aakkosjärjestyksessä, paperoi ja korjaili rikkinäiset niteet.
Suutari ja Olli eivät olleet vähemmän innostuneet. Suutaroitiin
kyllä kuten ennenkin, mutta ajatukset askartelivat kirjastossa.
Ensin piisasi pitkältä puhetta siitä, mihin kirjat sijoitettaisiin.
Koska kirjat olivat herra Soilan, oli luonnollista, että ne olivat
hänen huoneessaan. Mutta kun lainanottajien siinä tapauksessa olisi
täytynyt käydä suutarin keittiön läpi, pidettiin parhaimpana sijoittaa
kirjasto kenkämyymälään. Jokela oli hyvin mielissään tästä päätöksestä,
hänelläkin oli silloin niinkuin osaa "lainakirjastosta". Olli oli
vaiti, kun asiaa pohdittiin, mutta riemuitsi salaa mielessään, kun
kirjat sijoitettiin myymälään. Silloin hänkin sai lomahetkinään
vilkaista kirjoihin ja osaltaan hoitaakin liikettä. Herra Soila oli
opettanut häntä miten menetellä, kun joku tuli kirjoja lainaamaan, ja
Olli perehtyi pian kirjastoon, niin että hän osasi heti pyydettäessä
antaa halutun kirjan. Lainanpyytäjiä ei aluksi ollut monta, mutta
vähitellen niitäkin karttui.
Eräänä aamupäivänä mestari Jokela riisui yltään nahkaesiliinansa, veti
päällystakin ylleen, kehoitti Ollia pitämään huolta myymälästä ja lähti
ulos. Parin tunnin kuluttua hän palasi kainalossaan mahdottoman suuri
käärö. Hengästyneenä hän laski sen pöydälle. Olli katseli uteliaana,
kun Jokela availi käärepapereita ja veti esille läjän kirjoja, jotka
kaikki olivat enemmän tai vähemmän kuluneita.
-- Siinä on lisää kirjastoomme, sanoi Jokela pyyhkien isolla
nenäliinallaan hikeä otsalta. Ostin ne erinäisistä vanhojen tavarain
myymälöistä ja huokeita olivatkin. Nyt ei muuta kuin herra Soila
numeroimaan ne.
Kirjailija pudisti päätään nähdessään uusien kirjojen nimilehdet.
-- Hyvä mestari, sanoi hän, useimmat näistä kirjoista ovat vailla
kaikkea taiteellista arvoa. Emme me voi näitä lainata ihmisille.
Mestari kynsi niskaansa.
-- Mutta kun ihmiset valittavat, että herra Soilan kirjat ovat niin
vaikeatajuisia. Näitä ne paremmin haluavat, niissä on niin kauniit
kannetkin.
Soila huokasi ja lausui:
-- Valitettavasti lienette oikeassa, mestari.
Olli paloi innosta saada ruveta kirjoja lajittelemaan ja numeroimaan.
Suutarintyö ei miellyttänyt häntä nyt enempää kuin ennenkään, vaikka
hän olikin onnellinen jouduttuaan niin hyvän mestarin luo, kuin Jokela
oli. Hajamielisenä hän nakutteli kengänpohjiin nauloja ja ompeli
saumoja. Hänen ajatuksensa olivat alkaneet viivähtää mielikuvituksen
maailmassa, kirjat, joita hän oli lukenut, olivat avartaneet hänen
näköpiiriään, joka Simolinin luona oli kutistunut ahtaiden rajojen
sisälle. Koivumäki, hänen rikoksensa, viha Simolineja kohtaan ja
katutoverien kepposet -- siinä ympyrä, jota hänen ajatuksensa ennen
kiersivät. Nyt oli toisin. Mestarin ja Soilan keskustelut elämästä ja
ihmisistä auttoivat häntä näkemään maailmaa toisilla silmillä, hän ei
enää ollut toivottoman tylsä, uusi voima alkoi hänessä elpyä.
Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin Heleena oli käynyt Hillevin luona,
kilahti ovikello aamulla aikaisin, ja Hillevi astui ujosti sisään. Olli
tunsi hänet, se oli sama tyttö, joka niin osaaottavasti oli katsellut
häntä rouva Laaksosen ruokapuodissa.
Tyttö laski kymmenpennisen myymäläpöydälle ja sanoi:
-- Saisinko lainaksi kirjan, jonka nimi on Romeo ja Julia.
-- Se ei ole nyt kotona, sanoi Olli luotuaan katseen kirjahyllyille.
Tyttö näytti pettyneeltä ja aikoi kääntyä pois. Mutta silloin Olli
esitti:
-- Onhan täällä paljon muita kirjoja. Esimerkiksi Talismani.
-- Onko se hauska? kysyi tyttö luoden suuret harmaat silmänsä totisesti
Olliin.
-- Hurjan hauska. Olen juuri lukenut sen. Siinä kerrotaan ristiretkistä
ja eräästä kuninkaasta nimeltä Rikard Leijonamieli ja Saladin
sulttaanista ja kaikenlaisesta muusta.
-- Ehkä minä sitten saan sen, pyysi Hillevi. Hetkisen kuluttua hän
lisäsi: -- Onko täällä paljon kirjoja?
-- Onhan niitä, kehui Olli, ja eilen mestari osti lisäksi kaikenlaisia
kuvalehtiä oikein isot määrät.
Hän oli niin innostunut ja ylpeä kirjastosta, että nosti läjän
kuvalehtiä pöydälle. -- Tässä niitä on, katsopas.
Hillevi käänsi epäröiden paria lehteä, mutta unohti pian ujoutensa
nähdessään hauskat kuvat. Olli kumartui tiskin yli ja alkoi selittää
kuvia. Molemmat unohtivat ajan ja paikan ja syventyivät tykkänään
katselemaan ja lukemaan.
-- Hoo, Hillevi, mitäs luulet hienon tätisi siitä sanovan, että seisot
suutarin oppipojan kanssa yhdessä kuvia katsomassa! huusi kimeä ääni.
Lasten huomaamatta oli talonmiehen punaposkinen, mustatukkainen tytär
astunut myymälään ja katseli nauraa virnistäen Hilleviä. Tämä säpsähti
ja sulki äkkiä kirjan.
-- Hyi sinua, Emma, kun säikäytit, sanoi hän moittivalla äänellä.
-- Syystäkin, virnisteli Emma yhä. Menenkö ma kertomaan tädillesi?
Hillevin suu kävi mutruun.
-- Mitäs annat, jos en mene? kysyi Emma.
Hillevi veti pienen sinipäisen neulan rinnastaan ja aikoi ojentaa
sen Emmalle. Olli katseli molempia tyttöjä äänetönnä. Hän ei voinut
itselleen selvittää, miksi hän ei olisi tahtonut, että Hillevi olisi
antanut neulaansa. Olihan hän itse niin monen monta kertaa napeilla,
sulilla ja muulla rojulla ostanut katupojilta lupauksen olla kertomatta
jostakin kepposesta Simolinille tai hänen vaimolleen.
Juuri kun Hillevi oli laskemaisillaan neulan Emman kouraan, hän
pikaisella liikkeellä vetäisi kätensä takaisin ja sanoi:
-- Saat mennä kertomaan, jos tahdot.
-- Menenkin, sanoi pettynyt Emma, jonka silmät jo olivat kiiluneet
halusta saada neulan omakseen.
-- Tässäpä on hauska kuva! huudahti Olli samassa. Tulkaa katsomaan.
Molemmat tytöt kurottautuivat näkemään. Kuva esitti neekerihäitä
Amerikassa ja oli todella hassunkurinen: mustat veljemme ja sisaremme
olivat pyntätyt ylen hienoihin pukuihin ja nauttivat silminnähtävästi
koreudestaan. Emma unohti pikku suuttumuksensa ja jäi innostuneena
selailemaan kuvalehteä.
Hillevi pisti Talismanin kainaloonsa ja lähti. Ohi mennessään hän
suhahti Ollille:
-- Kyllä minä tiedän, miksi sen teit. Kiitos!
-- Minun piti mennä ostamaan kengännauhoja, selitti Emma, kun teillä
olisi niitä, niin ei tarvitsisi muualle mennä, vaan saisin katsoa näitä
kuvia kauemmin.
-- Katso vain, sanoi Olli, ja samalla juolahti hänen mieleensä sukkela
tuuma. Minä annan kyllä sinulle kengännauhat. Saat ne kohta.
Hän juoksi ulos keittiön ovesta, riensi vastapäiseen kauppaan, osti
parin kengännauhoja ja palasi nopeasti myymälään, jossa Emma yhä istui
nojautuneena kuvalehteen.
-- Kuulkaa, mestari, sanoi Olli tytön lähdettyä, teillä pitäisi olla
kaikenlaista pientä suutarinalaan kuuluvaa rihkamaa kaupan. Ja pannaan
nuo kuvalehdet pöydälle, ihmiset tulevat mielellään ostamaan, kun
saavat samalla nähdä jotakin hauskaakin.
Mestari katsahti silmälasiensa takaa hyväntahtoisesti hymyillen poikaan.
-- Sinusta taitaa tulla ihan liikemies, sanoi hän verkkaan ja lisäsi
hetken kuluttua: -- Mutta liikemieheksi sinulla on vallan liian huonot
housut. Käypäs illalla kysymässä, eikö tuo Helanteri ompelisi sinulle
vaatteita, niin ostetaan kangasta ja teetetään hänellä. Ei hän mikään
mestari ole, mutta kyllä häneltä sinun ikäisellesi pojalle sentään
vaateparsi syntyy.
Helanteri asui pihan perällä talonmiehen huoneiston vieressä. Hänellä
ei ollut omaa vakituista liikettä, vaan hän työskenteli eräässä
räätälinliikkeessä. Ylitöikseen hän sentään leikkasi ja ompeli
koko talonmiesväelle vaatteet. Hänellä oli kuusi lasta ja kolmas
järjestyksessä oli Heleena.
Ylen onnellisena Olli esitti asiansa pyytäen, että räätäli ottaisi
hänestä mitan. Uusia vaatteita ei hänellä ollut ollut siitä kuin kotoa
lähti.
Helanteri oli juuri palannut kotiin työstä ja istui perheensä
keskuudessa aterioimassa. Hän oli hintelä, kivulloisen näköinen mies,
jonka suurissa tummissa silmissä asui surumielisyys.
-- Vai vaatteet se Jokela taas teettää oppipojalleen? Ja kun olet
ne saanut, sinä kai livahdat tiehesi ja jätät ukkopahan, kuten nuo
lurjukset ennen sinua ovat tehneet, sanoi hän Ollin asian kuultuaan.
-- En minä niin hyvää mestaria vähällä jätä, vastasi Olli.
-- Vai et -- noh otetaan sitten mitta. Heleena, käy noutamassa
mittanauha.
Heleena totteli. Kun Olli oli pois lähtemässä, hyppäsi tyttö hänen
jälkeensä.
-- Onko teillä uusia kirjoja? kysyi hän.
-- Onhan niitä muutamia.
-- Minä käyn huomenna katsomassa.
Olli kohotti hattuaan hyvästiksi ja juoksi portaita alas niin kovaa
vauhtia, että törmäsi Vilhoa vastaan, joka juuri oli kotiin tulossa.
-- Senkin raato! kiljaisi Vilho pidellen nenäänsä, joka oli saanut aika
paukun yhteentörmäyksessä.
--Tuosta saat! ja polttava korvapuusti seurasi sanoja.
Ollin kiivas luonne leimahti ilmituleen.
-- Vai sinä! Kuin vihainen haukka hän oli Vilhon niskassa koettaen
molemmilla käsillään saada hänet maahan painetuksi. Vilho ponnisti
vastaan, ja vimmattu kamppailu nousi poikien kesken. Kaksi kertaa oli
Vilho maassa pölyisellä pihalla ja kaksi kertaa hän kimmahti ylös
jälleen. Kolmannella kerralla Olli jäi istumaan kahdareisin hänen
vatsalleen.
-- Jokos tunnustat olevasi alakynnessä? kysyi hän huohottaen, punaisena
ja hikisenä.
-- Maltas, räsypekko, kyllä sinulle näytän, uhkaili Vilho kiukusta
vavisten. -- Mikä lienet maankiertäjä.
-- Nouse heti ylös, suutarinnaskali! kuului Emman kimeä ääni. Poikien
mellastus oli kerännyt pihalle joukon talon nuorempaa sukupolvea, joka
jännittyneenä seurasi kaksintaistelua.
-- Nouse heti ylös siitä! jatkoi Emma kiukustuneena veljensä puolesta.
Vai aiotko hänet tappaa?
Ollin punoittavat kasvot kalpenivat. Hän loi aran, epäluuloisen katseen
Emmaan ja päästi irti otteensa. Siinä samassa kirmasi Vilho pystyyn ja
ojensi nyrkkinsä Ollia kohti.
-- Koetetaanko uudestaan?
-- En viitsi, kuului Ollin hiljainen vastaus tuottaen suurta pettymystä
kaikille niille uteliaille katselijoille, jotka olivat toivoneet uutta
tappelukohtausta.
-- Etkö uskalla, härnäsi Vilho, joka oli käynyt rohkeammaksi nähdessään
Ollin hämmingin.
-- En halua tapella kanssasi, vastasi Olli ja jättäen tyrmistyneen
Vilhon hän astui portista ulos.
-- Eipäs uskaltanut, kuuli hän Vilhon kerskailevan toisille. Olli
puristi huulensa yhteen ja pui nyrkkiään. Mutta äkkiä hänen sormensa
suoristuivat, hän oli kohdannut Hillevin säikähtyneet silmät. Tyttö
seisoi portilla paljain päin iso kori kädessä ja oli nähtävästi
seurannut tappelua hänkin.
Ollin posket punastuivat jälleen. Hän naurahti hämillään ja
huomatessaan rasittuneen liikkeen, jolla tyttö kohotti vasuaan hän
kiirehti auttamaan häntä.
-- Saanko minä kantaa tämän? kysyi hän.
Hillevi vetäytyi äkkinäisellä liikkeellä pois pojan luota.
-- Kyllä minä itse kannan, vastasi hän vältellen.
Olli painoi päänsä alas. Tytön tyly vastaus tuotti hänelle pahempaa
mieltä kuin kaikki Vilhon äskeiset haukkumasanat. Hillevi huomasi sen.
Hetkisen epäröityään hän sanoi laskien korin maahan.
-- Taitaa se sentään olla liian raskas. Siinä on pesuvaatteita.
Olli tarttui nopeasti koriin.
-- Minne tämä olisi menevä? kysyi hän.
-- Tuonne kadun päähän vain, pesijälle.
Molemmat astuivat ääneti. Sitten Hillevi kysyi moittiva sävy äänessään.
-- Miksi sinä tappelit Vilhon kanssa?
-- Tapeltiin vain niinkuin pojat ainakin. Minä törmäsin vahingossa
häntä vastaan, kun tulin Helanterilta, hän iski minua korvalle, ja
sitten me tapeltiin, selitti Olli nöyrästi.
-- Mitä sinä Helanterilla teit? Näitkö Heleenaa? kysyi Hillevi
uteliaana.
-- Kävin antamassa mittaa vaatteisiin, vastasi Olli mielissään siitä,
että sai Hilleville kertoa suurta uutista. Heleenan kyllä näin.
Hillevi tunsi mielihyvää kuullessaan Ollin saavan uuden puvun. Hän
oli siististi puetun lapsen vastenmielisyydellä nähnyt Ollin risaiset
vaatteet.
Saatettuaan tytön pesijän oven eteen, Olli heitti hyvästi.
-- Tuletko vielä kuvalehtiä katsomaan? kysyi hän, -- niissä on monta
oikein metkaa kuvaa.
Hillevi pusersi huulensa myttyyn pikkuvanhasti.
-- Kunhan ensin saat uudet vaatteet ja olet oikein siisti kuin
herraspoika, virkkoi hän ja livahti hiljaa nauraen ovesta sisään.
Olli riensi juoksujalkaa kotiin. Hän oli viipynyt aivan liian kauan
matkalla. Jokela näytti vakavalta, kun poika tuli sisään.
-- Kauanpa viivyitkin mitanottomatkallasi, sanoi hän kuivasti.
Olli oli hetken ääneti. Sitten hän nopeasti vastasi:
-- En minä räätälissä niin kauan viipynyt, mutta pihalla tappelin vähän
talonmiehen Vilhon kanssa ja --
-- Entäs sitten? kysyi Jokela. Emma kävi jo tuokio sitten kantelemassa
tappelusta, mutta sinä tulet nyt vasta.
-- Kävin saattamassa rihkamakaupan Hilleviä, kun hänellä oli niin
raskas vasu kannettavana, selitti Olli punaisena. Häntä hävetti
tunnustaa tyttöä palvelleensa.
-- Pysy vasta erilläsi tappeluista, neuvoi Jokela lauhasti, ja
varsinkin talonmiehen Vilhoa karta, hän on ilkeänlainen poika.
Kun Olli illalla laskeutui levolle, mietti hän hetken aikaa Hillevin
sanoja: "Kunhan ensin saat uudet vaatteet ja olet oikein siisti kuin
herraspoika."
Mitähän tyttö niillä sanoilla tarkoitti? Härnäilikö vain vai tekikö
pilkkaa? Hän hymähti. Jospa Hillevi aavistaisi! Mitähän hän sanoisi,
jos tietäisi, että Olli oli oikea herraspoika, vaikka kulkikin
risaisena suutarin oppipoikana!
Hän peitti kädellä silmänsä ja huokasi. Ja ikäänkuin säestyksenä
hänen surullisille ajatuksilleen kuului Jokelan yksitoikkoinen ääni
keittiöstä hänen lukiessaan vitkaan Raamattua vanhan ihmisen laulavaan
tahtiin:
"Oi Herra kuinka kauan -- -- --"
Yhdeksäs luku.