HILLEVI.

Hillevi istui korkealla tuolillaan ikkunan ääressä ja virkkasi pitsiä.

Puoli lankakerää oli jo muodostunut tähdiksi ahkerien pikkusormien

välissä, mutta toinen puoli oli vielä jäljellä, ja täti oli sanonut,

että hänen täytyi saada loppuun koko kerä määräajan kuluessa. Hillevi

haukotteli salaa kouraansa. Kunpa edes joku ostaja tulisi! Tädillä oli

vieraita. Viereisestä huoneesta kuului kahvikuppien iloinen kilinä ja

vilkas puheensorina. Aina välistä kaikui Siionin virren harras sävel.

Tip-tip pani sade kadulla. Hillevi laski hetkeksi kätensä helmaansa

ja sulki silmänsä. Näin kun oli, saattoi kuvitella istuvansa jossakin

muualla kaukana raskaista kivimuureista, pimeästä puotihuoneesta,

ajopelien rätinästä ja ummehtuneesta ilmasta. Saattoi kuvitella

olevansa vaikkapa Rauhalassa, missä metsä vihannoi, linnut liversivät

heleällä äänellä ja suuret punaiset ruusut kukkivat. Hillevi hymyili

silmät yhä ummessa.

Rauhala! Se oli hänen pikku unelmiensa ja ajatustensa koti. Siitä

hän näki unta, kun elämä pimeässä puotihuoneessa ja yhtä pimeässä

keittiössä kävi liian ikäväksi. Rauhala oli hänen suuri salaisuutensa,

siitä ei tiennyt kukaan muu, ei täti, ei Heleenakaan, hänen ainoa

tyttöystävänsä.

Ovikello helähti, Hillevi heräsi unelmistaan. Pienikasvuinen, hento

tyttö, jolla oli kalpeat, vanhat kasvot astui sisään.

-- Päivää Hillevi.

-- Heleena! Hillevi hypähti iloisena pystyyn. Mikä tuuli sinut toi?

-- Onko tätisi kotona? kysyi Heleena luoden aran silmäyksen

sivuhuoneeseen.

-- On, mutta hänellä on vieraita. Kyllä me saamme hetken jutella.

-- Minulla on sitäpaitsi asiaa. Heleena laski tärkeän näköisenä markan

rahan tiskille. -- Onko teillä kapeata vaaleanpunaista silkkinauhaa?

-- Taitaa olla, annas kun katselen.

Hillevi nousi tuolille, tarkasti hyllyjä tuokion ja veti esille

pahvikotelon.

-- Tässä niitä pitäisi olla. Paljonko tahdot?

-- Metrin verran.

Hillevi mittasi nauhan ja kääri sen paperiin.

-- Mihinkä sinä sitä tarvitset?

-- Olen saanut uuden osan. Minun pitää olla keijukaisena kauhean

komeassa näytelmässä, joka esitetään parin viikon kuluttua.

-- Voi, niinkö? Onko se hauska kappale?

-- Hirveän hieno. Siinä on kuningas ja kuningatar ja kaikenlaisia

prinssejä ja prinsessoja.

-- Voi sentään.

-- Kuule, Heleena kumartui lähemmäksi Hilleviä. Etkö pääsisi sitä

katsomaan?

Hillevi pudisti surullisena päätään.

-- En minä uskalla pyytääkään. Täti sanoo, että teatteri on syntiä.

Vihainen pärskähdys osoitti Heleenan syvän ylenkatseen yllämainittua

tätiä kohtaan.

-- Siirappimamseli! Mutta, -- tässä tyttö hiljensi ääntään --, etkö

voisi tulla sittenkin? Esimerkiksi jonakin sunnuntai-iltapuolena, kun

se annetaan alennetuin hinnoin. Silloin minäkin saan vapaalipun, annan

sen sinulle. Tulet niin, ettei täti tiedä mistään.

Hillevin suuret harmaat silmät katselivat kauhistuneina kiusaajaan.

-- Ettäkö salaa! Ja vielä sunnuntaina! Mitä luulet Jumalan siitä

sanovan?

-- Jumalanko? Heleena näytti hiukan epäröivän. Tokko hän siitä niin

lukua pitää! Ja täytyyhän sinullakin olla joskus lystiä.

Hillevi pudisti päätään, niin että vaalea tukka hulmusi poskille.

-- En minä uskalla. Täti sanoo, että teatteri on syntiä, ja täti tuntee

Jumalan paremmin kuin sinä ja minä.

-- Olkoon sitten! Heleena heitti loukkaantuneena niskojaan. Taitaa olla

paras, että minä menen menojani.

-- Älä mene vielä, Heleena, en minä pahaa tarkoittanut.

-- Sinä aina pistelet minua siitä teatterista, vaikka -- Heleenan ääni

oli käynyt itkun sekaiseksi -- vaikka tiedät, että minun täytyy olla

siellä, kun äiti tahtoo niin eikä rahat muutoin riittäisi elatukseen.

Konstiko sinun on istua täällä jumalisen tädin turvissa ja myydä

silkkinauhaa ja nuppineuloja, mutta meitä on kuusi lasta eikä isä saa

kuin jonkin markan päivässä. Ja kuitenkin sinä moitit minua synnistä!

-- Älä, rakas Heleena kulta, en minä sinua moittinut, enhän. Täytyyhän

sinun auttaa äitiäsi ja sisariasi.

-- Välistä olen niin väsynyt, etten tahdo pystyssä pysyä, ja kuitenkin

täytyy tanssia näyttämöllä ja tulla kotiin vasta keskiyöllä. Ja päätä

pakottaa melkein aina, jatkoi Heleena valitteluaan kerran alkuun

päästyään.

Hillevin herkkä sydän oli liikutettu kyyneliin asti.

-- Älä, ystävä kulta, älä ole surullinen. Ilkeä teatteri!

-- Ilkeäkö? Heleena kohotti päänsä ja katseli kyynelten takaa hymyillen

Hilleviin. -- Kuule, se on hauskin paikka maailmassa! Kun tulen

suureksi, voi Hillevi! -- kun tulen suureksi ja pitkäksi --. Hän

huokasi katsellen pientä varttaan -- silloin, oi silloin saan ehkä

oikeita osia. Minä tahdon olla Julia ja Ofelia ja Hedda -- -- mikä sen

nimi olikaan, en nyt oikein muista. Minä rakastan teatteria!

Hillevi katseli hämmästyneenä ystäväänsä, jonka mieliala niin äkkiä

muuttui.

-- Kuka se Julia on? kysyi hän sitten.

-- Hän oli nuori, ylhäinen tyttö, hirveän kaunis ja onneton. Hän oli

kihloissa Romeon kanssa, joka myös oli kaunis ja kovin uljas, mutta

heidän vanhempansa olivat kireissä väleissä aivan niinkuin sinun tätisi

ja rouva Laaksonen, ja vanha, kaljupäinen munkki vihki heidät salaa, ja

sitten he kuolivat molemmat pimeässä hautaholvissa. Se on hurjan ihana

näytelmä, ja minä itken aina, kun olen sitä katselemassa.

-- Voi, kun minäkin näkisin sen! pääsi Hillevin huulilta.

-- Sinähän et tahdo tulla teatteriin. Mutta kuules, sinä voit sen

lukea. Ai tosiaan, minulla on hauska uutinen, jota en ole muistanutkaan

kertoa sinulle. Jokelassa on lainakirjasto.

-- Lainakirjasto! Mikä se on?

-- Se on sellainen kaappi, josta annetaan kirjoja lainaksi rahasta.

Muistathan, että Jokelalla oli kaksi kaappia kaupassaan, nyt on

isommasta tyhjennetty kengät pienempään kaappiin, ja hyllyt on täynnä

kaikenlaisia kirjoja. Niiden joukossa on Romeo ja Juliakin.

-- Saako niitä kirjoja lainata kuka vain? kysyi Hillevi innostuneena.

-- Saa kun maksaa, täysikasvuiset kaksikymmentä penniä ja lapset

kymmenen penniä kirjalta. Se on oikeastaan Jokelan vuokralaisen, herra

Soilan oma koko kirjasto, mutta kaappi on mestarin. Minä jo lainasin

sieltä yhden kirjan. Se oli Wilhelm Tell, jota on näytelty meilläkin.

-- Hillevi, kuului kimeä ääni ovelta, neiti Andersson seisoi siinä.

Tule pesemään kupit.

Heleena niiasi, otti käärönsä ja poistui hätäisesti.

-- Mitä hän täällä teki? kysyi neiti Andersson.

-- Osti silkkinauhaa, vastasi Hillevi ja työnsi Heleenan markan

rahalaatikkoon iloisena siitä, että tytöllä todellakin tällä kertaa oli

asiata.

-- Vai niin, muutoin minä en pidä siitä, että hän turhanpäiten

juoksentelee täällä. Tuollainen teatterityttö ei ole sopivaa seuraa

sinulle, Hillevi, joka olet hyvästä perheestä ja jumalisen kasvatuksen

saanut.

-- Heleenan täytyy olla teatterissa, kun hänen isänsä on köyhä, uskalsi

Hillevi arasti puolustaa ystäväänsä.

-- Meidän ei koskaan täydy tehdä syntiä, muista se, lapsi. Mutta joudu

nyt pesemään kupit. Minä suljen puodin. Vieraat jo lähtivät. Ja ota

sitten kirjasi ja lue pyhäkoululäksysi.

Hillevin kädet liikkuivat nopeasti astioita pestessä, mutta ajatukset

karkasivat viereiseen kenkäkauppaan. Minkälainen se lainakirjasto

oikein oli? Uskaltaisikohan sinne mennä pyytämään sitä Romeota ja

Juliata!

Jokela oli jo varmaan sulkenut kauppansa hänkin, mutta huomenna oli

koetettava.

Kahdeksas luku.