Pitkän, tuulisen kadun päässä kohoaa likaisenharmaa kivimuuri. Siinä
on monta pientä huoneistoa, ja useinten ovesta tunkeutuu ummehtunut,
inhoittava haju. Huomaa, että raitis ilma ei ole ahkera vieras talossa.
Kellarikerroksessa on joukko myymälöitä. Siinä on suutari Jokelan
pieni, ahdas kenkäkauppa, joka viheriällä vaatteella on jaettu kahtia;
verhon takana istuu suutari itse kolmijalkaisella tuolilla silmälasit
nenällä ja musta patalakki päässä kenkiä paikaten. Kenkäkaupan vieressä
on rihkamakauppa, jonka omistaa kyttyräselkäinen, jumalinen neiti
Andersson. Hän on kivimuurin ylhäisöä, siisti ja puhdas. Talon muut
asukkaat moittivat häntä ylpeäksi, väittääpä joku matami nähneensä
hänet mustaan silkkipukuun puettuna kulkevan kerran rippikirkkoon.
Mutta ylipäänsä ei tätä väitettä uskottu. Neiti Andersson eli kireissä
väleissä rouva Laaksosen kanssa, joka omisti kenkäkaupan toisella
puolen sijaitsevan ruokakaupan. Hän kohteli jonkinmoisella ylemmyydellä
neiti Anderssonia, "vanhaapiikaa", ja kivitalon asukkaat olivatkin
jakaantuneet kahteen puolueeseen, ruokakaupan ja rihkamakaupan.
Välit pahenivat yhä senjälkeen kuin rouva Laaksonen alkoi myydä
kaupassaan lankarullia, silmäneuloja ja muuta pikku rihkamaa. Se oli
rihkamakaupan neidin mielestä säädytöntä kilpailua, ja hän päätti
kauan mietittyään ruveta kaupitsemaan siirappia ja piparkakkuja. Hänen
suureksi mielipahakseen keksi pahasuinen kilpailijatar tästä hänelle
nimen "siirappimamseli", jonka kivitalon lukuisat lapset riemulla
omaksuivat huutaen hänen jälkeensä, missä vain saattoivat, tämän
sopimattoman haukkumanimen: Hänen sisarentyttärensä, hentorakenteinen,
kalpea Hillevi, koetti lohduttaa tätiään sillä, että nimi oli oikein
kaunis, mutta neiti Andersson ei siitä leppynyt. -- Rouva Laaksonen
on halpamielinen ihminen, selitti hän suutari Jokelalle viedessään
kenkiänsä paikattaviksi, mutta Jumalan kiitos, minä olen kristitty ja
voin antaa anteeksi. Ja sitäpaitsi, kuka voi vaatia mitään ihmiseltä,
joka nuorena on ollut pyykinpesijä? Minun isäni oli vahtimestarina
valtionlaitoksessa, ja minä kyllä olen oppinut käyttäytymään.
Suutari myhäili tarkastaessaan neidin linttaan astuttuja korkoja.
-- Niin, niin, neiti hyvä, anteeksiantaminen on ihana hyve -- oikean
kengän korko on laitettava ihan uudestaan, taitaa olla paras panna
molempiin uudet korot yhdellä tiellä. Kuusi markkaa, vähemmällä en
saata sitä tehdä. Huomenna päivällisaikaan ne ovat valmiit.
-- Eikö ennen? Olisin tarvinnut ne jo huomenaamulla torille mennessäni.
-- Mahdotonta, hyvä neiti, minä olen tätä nykyä aivan yksin.
Oppipoikani, se lurjus, on jäänyt pois minulle sanaakaan puhumatta.
Vasta tänä aamuna kuulin hänen menneen muualle työhön.
-- Niin, tämä nykyajan nuoriso, se on niin turmeltunutta, päivitteli
neiti Andersson. Minä lähetän sitten Hillevin noutamaan ne huomenna.
Neidin lähdettyä aikoi suutari vetäytyä verhon taa, jossa oli hänen
työhuoneensa, mutta huomasi samassa noin 13-vuotiaan pojan, joka seisoi
ovensuussa aran näköisenä.
-- Mitä tahdot? kysyi Jokela.
-- Kuulin äsken, että olette oppipojan tarpeessa. Ettekö ottaisi minua
työhönne?
Suutari Jokela mittasi kysyjää tuikeasti silmälasiensa takaa. Pojan
olento ei ollut erityisen luottamusta herättävä. Vaatteet olivat
rikkinäiset, kasvot likaiset, tukka pitkä ja harjaamaton. Toisesta
kengästä oli kärki puhki.
-- Oletko ennen ollut suutarinopissa?
-- Olen.
-- Kenen luona?
Poika empi. -- Ei mestari häntä tunne. Hän on toisessa kaupungissa.
-- Onko sinulla todistuksia?
-- Ei.
Poika huomasi, että mestarin epäluulo oli herännyt.
-- En minä ota ketään palvelukseeni ilman todistuksia tai muita
suosituksia, sanoi Jokela lyhyesti.
Poika ei kuitenkaan mennyt. Tuntui mahdottomalta lähteä taas
kiertämään vierasta kaupunkia. Hän oli kulkenut koko laitakaupungin --
keskikaupungille hän ei risaisena yrittänytkään --, vaeltanut talosta
taloon, missä vain näki suutarin kilven. Mutta kaikkialla hän sai saman
vastauksen: -- Ei tarvita. Jokelan kenkäkauppaan hän oli astunut vain
koneellisesti jotakin tehdäkseen, mutta kuullessaan mestarin valittavan
oppipoikansa lähtöä, tunsi hän toivon kipinän mielessään.
-- Mitä sinulla vielä on asiaa? kysyi Jokela, kun poika ei lähtenyt.
Rahaako kerjäät?
-- Eikö mestari voisi koettaa minua? Osaan kyllä lyödä renkaita kenkiin
ja puolipohjatakin.
Pojan äänessä ilmeni niin paljon hätää, että mestari vielä kerran
katsoi häneen.
-- Mikä nimesi on?
-- Olli Koivu.
-- Jos minä nyt otan sinut työhöni, niin sinä ehkä istut täällä päivän
tai pari ja sitten livistät tiehesi puhaltaen jotakin tavaroistani.
-- Mestari koettaa sentään, -- pojan ääni oli rukoileva.
-- Missä asut?
Poika punastui ja vastasi hiljaa:
-- En missään. Minulla ei ole kotia. Tulin vasta viikko sitten
Helsinkiin.
Suutari vetäisi etusormellaan pari kertaa sieraimiaan. Varovaisuus
kielsi ottamasta tuollaista maankiertäjää luokseen, mutta työtä oli
juuri tällä kertaa paljon, ja toisekseen poika häntä säälittikin.
Hetken mietittyään hän sanoi:
-- Saat jäädä koetteeksi. Mutta varo petkuttamasta minua. Poliisi asuu
tuossa naapuritalossa.
-- Kiitos mestari!
-- Tule tänne työhuoneen puolelle. Tuossa on nahkaesiliina eteesi
ja tuossa pesuvati, jossa peset naamasi ja kätesi. Minä en kärsi
likaisuutta, en edes suutarintyössä.
Poika hankasi itseään tarmokkaasti, niin että Jokelan suupielet
vetäytyivät hymyyn. Ja kun hän oli pyyhkinyt kasvonsa karkeaan
käsiliinaan, näytti hän varsin siivolta ja sievältä.
-- Melkein kuin ihminen, päätteli mestari mielessään.
Olli sai käsiinsä saapasparin, jonka anturoihin mestari käski hänen
lyödä naulat. Mestari osoitti hänelle paikan, ja sitten alkoi ahkera
nakutus ja pauke. Tuon tuostakin Jokela loi silmäyksen poikaan, ja
hänen ajatuksensa askartelivat tähän tapaan:
-- Näyttää siivolta pojalta, mutta niinhän ne kaikki tekevät
ensimmäisenä päivänä. Eikös vain ollut se Aatu lurjuskin niin hauskan
näköinen, ja kuinkas teki! Kun olin antanut sille vanhat housuni ja
viikon palkan etukäteen, jäi pois työstä mitään puhumatta. Sen se
peeveli teki!
Ja mestari päätti tällä kertaa hallita herkkää luonnettaan, joka
yhtämittaa peijasi häntä osoittamaan liikanaista hellyyttä ja hyvyyttä
oppipojille, jotka yhtä usein vetivät ukkoa nenästä.
Olli istui omissa mietteissään hänkin.
-- Taitaa olla hyvä mies tämä suutari, niin vallan erilainen kuin
Simolin. Kunpa saisin jäädä tähän! Ei kai Simolin tänne löydä.
Huolimatta siitä, että hän koetti vakuuttaa itselleen olevansa
turvassa, tunsi Olli yhä vielä olonsa epävarmaksi, ja joka kerran kun
vanha ovikellorämä kilahti, hätkähti hän ehdottomasti ja loi aran
katseen sisääntulijaan. Kukapa tietää, vaikka Simolin olisi seurannut
hänen jälkiään, kun tiesi hänen paenneen yhdessä Pellen kanssa. Jokela
huomasi pojan arkuuden ja päätti olla varovainen hänen suhteensa.
-- Ei hänen asiansa oikealla tolalla ole, päätteli hän, liekö
näpistänyt? Olipa pahasti, että tuli otetuksi sellainen maankiertäjän
näköinen.
Onneksi Olli ei arvannut mestarin ajatuksia, muutoin hän olisi
kadottanut senkin vähän turvallisuuden tunteen, mikä hänellä nyt oli.
Kun päivällisaika joutui, otti mestari kukkaron taskustaan, antoi
pojalle kympin ja sanoi:
-- Menes tuonne ruokatavarakauppaan ja osta makkaraa ja leipää. Sano,
että ne on Jokelalle, niin rouva antaa sen tavallisen määrän.
-- Jeemine! huudahti rouva Laaksonen kuullessaan Ollin esittävän
asiataan -- tuollaisenko ryysyläisen se Jokela nyt on oppipojakseen
ottanut? Johan se ukko nyt on päästään vialla.
Olliin suorapuheisen rouvan huudahdus tuskin koskikaan, hän oli jo niin
tottunut kuulemaan halveksivia huudahduksia pukunsa suhteen. Simolinska
ei liioin ollut tuhlannut lankaa ja vaatetta "veljenpoikansa" pukuun.
Mutta kaupassa oli hoikka, kalpea tyttö, ja hän loi suuret harmaat
silmänsä Olliin rouvan kovat sanat kuullessaan. Olli huomasi katseen
--, siinä oli hänen mielestään jotakin säälin tapaista.
-- No, mitäs se Hillevi röökynä tahtoo? sanoi rouva Laaksonen kääntyen
tytön puoleen.
-- Sata grammaa poronlihaa, sanoi Hillevi niiaten.
-- Vai niin, vai oikein sata grammaa. No, eikös musterilla olekaan
poronlihaa kaupassaan, kun täytyy tänne tulla?
Suu happamen imelässä nipistyksessä rouva Laaksonen punnitsi lihan
tytölle, mutta koska hän oli luonteeltaan hyvänsävyinen ihminen,
selkenivät hänen kasvonsa pian tavanmukaiseen lauhkeaan rauhaansa.
Hillevi ja Olli menivät yhdessä ovesta ulos. Hillevi katosi sisään
rihkamakauppaan, ja Olli laski vähäiset ostoksensa Jokelan käteen.
-- Saitko rahoja takaisin? kysyi mestari.
-- Sain markka kahdeksankymmentä penniä.
-- Mitenkä niin, makkarahan maksaa 4 markkaa.
-- Se on halventunut nyt, sanoi rouva, kaksikymmentä penniä
neljänneskilolle.
-- Poika olisi yhtä hyvin voinut kehveltää rahat omaan taskuunsa,
mietti Jokela. Pettävä lempeys alkoi pehmittää hänen mieltään Ollin
hyväksi. Ulkonaisesti tylyn näköisenä hän käski pojan aterioida, mutta
tunsi taaskin heltyvänsä nähdessään, miten ahneesti uusi oppipoika söi.
Olli ei ollut työssään taitava, Simolin itse oli huono suutari eikä
kyennyt opettamaan muita. Mutta hän oli ahkera, ja kun ilta joutui, oli
Jokela kaikista järjen vastaväitteistä huolimatta päättänyt pitää hänet
luonaan.
-- Voit maata tuossa lattialla tiskin vieressä toistaiseksi, sanoi hän.
Olli sai ohuen olkipatjan ja vanhan peitteen ja asettui tyytyväisenä
vaatimattomalle vuoteelleen. Tuntui hyvältä ajatella, että hänellä
vihdoinkin oli jonkinlainen koti. Viisi vuorokautta hän oli
kuljeskellut Helsingin katuja, nukkunut taivasalla ja syönyt pienet
rahavaransa aivan vähiin. Harmaalaan hän ei uskaltanut lähteä, niinkuin
oli aikonut, viime hetkellä häntä alkoi peloittaa, että Kaarle serkku
lähettää hänet takaisin Simolinin luo. Nuoren, seikkailuhaluisen pojan
luottamuksella hän yhä toivoi jotakin odottamattoman hyvää kohtalolta.
Vanha suutari puuhaili vielä kotvan aikaa keittiössä. Sitten Olli kuuli
hänen koputtavan keittiön viereisen huoneen ovelle.
-- Hyvää iltaa, onko herra kotosalla? kuului hän kysyvän.
Olli ei kuullut, mitä toinen vastasi, hän vaipui sikeään uneen kovalla
vuoteellaan ja heräsi seuraavana aamuna niin myöhään, että mestari
oli jo ennättänyt keittää aamuteen valmiiksi. Häpeissään Olli pyyteli
anteeksi pitkää nukkumistaan, mutta mestari murahti vain vastaukseksi.
Pienelle vaatimattomalle kaappipöydälle oli katettu kolmelle hengelle.
Mestari koputti taaskin viereisen huoneen ovelle, ja kotvasen kuluttua
astui kolmas ruokavieras sisään. Hän oli pieni, kuiva mies, jonka
sisäänpainuneet kuoppaiset posket ja kellertävä iho heti juorusivat
nälästä ja puutteesta.
-- Herra kirjailija istuu, sanoi mestari osoittaen paikkaa pöydän
ääressä.
Mies tervehti kankeasti.
-- Huomaan, että mestari on saanut uuden oppipojan.
-- Olen, vastasi Jokela ja kääntyen Ollin puoleen hän lisäsi: -- Minä
toivon, että Koivu osaa olla kohtelias ja huomaavainen tälle herralle,
hän on vuokralaiseni. Kun olet juonut teesi, saat mennä siivoomaan
herran huonetta. Se kuuluu tehtäviisi.
Olli oli mielissään saadessaan hiukan vaihtelua yksitoikkoiseen
suutaroimiseen, joka oli hänelle niin suuresti vastenmielistä. Hän
sai mestarilta harjan, rikkalapion ja tomuliinan ja katosi viereiseen
huoneeseen.
Se oli pieni vaatimaton huone. Ikkunan edessä, joka antoi takapihalle,
oli sinisellä pinkopaperilla päällystetty pöytä ja vanha nahkatuoli.
Sohva, joka samalla näkyi toimittavan vuoteen virkaa, korkea, kömpelö
kaappi ja pari puutuolia, siinä muu kalusto. Seinällä riippui pari
kuihtunutta laakeriseppelettä. Olli katseli niitä ihmetellen ja
kohotti haalistuneita silkkinauhoja. Toisen seppeleen nauhoissa luki:
Mainehikkaalle kirjailijalle Suomalaisen teatterin Johtokunta --
"Siitäpä tie menevi, ura uusi aukenevi!" Toisen, pienemmän seppeleen
nauhoissa luki: Juho Soilalle -- kirjailijatoverit. -- "Kiitos
runokanteleesi helkähdyksestä!"
Olli seisoi sanatonna, ihailu ja hämmästys olivat vallanneet hänen
mielensä. Hän oli siis suuren kirjailijan huoneessa, miehen, joka oli
voittanut kunniaa ja mainetta. Mutta mistä johtui, että tämä eli näin
köyhänä, suutari Jokelan vuokralaisena? Miksi eivät nuo, jotka olivat
antaneet hänelle seppeleitä, pitäneet hänestä parempaa huolta? Syvän
kunnioituksen valtaamana hän siivosi huoneen parhaimpansa mukaan.
Pöydällä hän huomasi läjän kirjoja, joissa kaikissa oli Juho Soilan
nimi selkämyksessä ja se vielä enemmän lisäsi hänen ihailuaan.
Kun hän palasi keittiöön, istuivat mestari ja kirjailija yhä
paikoillaan kumpikin ahkerasti polttaen, mestari pitkää piippuaan ja
toinen pientä savukkeen pätkää imien. Mestari viittasi Ollia pesemään
astiat ja jatkoi keskustelua.
-- Jahaa, sitä eläkettä ei sitten tullut, sanoitte. Herra Soila pudisti
surullisesti kaljua päätään.
-- Ei tullut, ja nyt minä olen puilla paljailla, kunnes uusi kirjani
valmistuu.
Hän näytti niin heikolta ja väsyneeltä; mestari imi ahkerasti piippuaan
otsa kurtussa.
-- Minulla on kyllä vielä kirjastoni, jatkoi herra Soila, voisin ehkä
myydä sen, ainahan siitä jotakin saa.
Mestari rypisti otsaansa yhä enemmän ja imi piippuaan kiivaammin.
-- Missä ne kirjat ovat?
Herra Soila rykäisi hämillään.
-- Ne, ne jäivät pantiksi entiseen kortteeriini.
-- Teidän täytyy lunastaa ne -- poika, mene lyömään korkonaulat niihin
naisen nappikenkiin.
Olli totteli, puoliavoimesta ovesta hän kuuli molempien miesten
jatkavan keskusteluaan.
-- Teidän täytyy lunastaa ne, toisti Jokela.
-- Kyllä, tietysti, mutta tällä hetkellä olen juuri hiukan rahan
puutteessa, vastasi kirjailija.
Mestari otti piipun suustaan ja iski nyrkkinsä pöytään.
-- Mutta ne on lunastettava, ja tiedättekö miksi? Te perustatte
lainakirjaston, herra kirjailija.
-- Lainakirjaston? Herra Soila oli kysymysmerkkinä.
-- Niin juuri, lainakirjaston. Täällä asui ennen kadun tuolla puolen
vanha rouva, joka piti lainakirjastoa. Ja uskokaa minua -- se liike
kyllä kannatti. Hän muutti pari vuotta sitten toiseen kaupunginosaan,
hänellä oli samalla paperikauppa, ja se ei oikein ottanut onnistuakseen
täällä.
-- Mutta -- mutta, änkkäsi kirjailija neuvotonna, täytyisi olla paljon
kirjoja, ja siihen tarvitaan rahoja.
-- Paljostako ovat kirjanne pantissa?
-- Huoneeni vuokrasta -- se oli viisikymmentä markkaa kuussa.
-- Tuossa on rahat. Ottakaa poika mukaanne ja menkää noutamaan kirjat
käsikärryillä.
-- Mutta, herra mestari, tekö lainaatte minulle, tuntemattomalle
ihmiselle? sopersi kirjailija neuvotonna.
-- Lainaan maar, toivon saavani rahat takaisin korkoineen. Poika, mene
herran kanssa asioille. Minä valmistan kengät.
Ollin posket punottivat ja hänen sydämensä löi. Oli niin outoa tavata
ihminen, joka vapaaehtoisesti, pakotta auttoi toista. -- Mahtaakohan
ukko todella olla päästään vialla, kuten rouva Laaksonen oli sanonut.
-- Tämmöinenkö siis on hyvä ihminen?
-- Käy talonmieheltä pyytämässä hänen käsikärryjään lainaksi, käski
mestari.
Olli riensi pihalle ja löysi hetkisen etsittyään talonmiehen asunnon.
Se oli pimeä ja likainen. Paksu, epäsiistin näköinen vaimo keitti
hellan ääressä kahvia. Mustatukkainen tyttö istui kiikkutuolissa kirja
sylissä.
Olli toimitti asiansa. Vaimo naurahti halveksivasti.
-- Vai käsikärryjä! Vai Jokelalle mukamas! Kuka sen takaa, ettet
häviä niine hyvinesi ja vie kärryjäni ikiajoiksi. Oletko muka Jokelan
oppipoika, senkin ryysyläinen?
-- Olen, kuului Ollin arka vastaus.
-- Ja yhtä lurjusmainen kuin entisetkin, sen näkee päältäpäinkin.
-- Hyvä rouva, kuului kirjailijan sointuva ääni porstuasta Ollin selän
takaa. -- Minä menen vastuuseen siitä, että kärryt tulevat takaisin.
Vaimo loi tutkivan katseen miehen ahtaaksikäyneeseen, nukkavieruun
päällystakkiin, korkeaan silkkihattuun ja kuluneihin kenkiin.
-- Vai niin, sanoi hän pitkään, ja kukas herra on, jos saan luvan kysyä?
Herra Soila kohotti ryhtiään. -- Olen kirjailija Juho Soila, mestari
Jokelan vuokralainen.
-- Tottakin, Jokelan vuokralainen, olkoon menneeksi. Herra ottaa
kärryt, jos menetän ne, saa Jokela maksaa, lisäsi hän hiljempaa. Vilho,
käy antamassa kärryt, käski hän Ollin ikäistä poikaa, joka samassa
astui sisään.
Vilho totteli vastenmielisesti, pimeässä porstuassa hän käytti
tilaisuutta hyväkseen ja survaisi Ollia, niin että tämä oli mennä
kumoon. Olli kohotti kätensä läimäyttääkseen häntä korvalle, mutta
malttoi mielensä herra Soilan tähden.
-- Kyllä tämän vielä maksat, mutisi hän.
Vilho nauraa hihitti; annettuaan käsikärryt herra Soilalle hän vielä
mennessään iski Ollia selkään nyrkillä. Ja siitä päivin Olli ja hän
mukiloivat toisiaan, kussa ikinä kohtasivat.
-- Sivistymätön poikanulikka, murahti herra Soila. Lähtekäämme, nuori
ystäväni.
Olli veti hattunsa silmille -- voisihan sattua, että Simolin urkkisi
jossakin. Mutta vähitellen hän rauhoittui nähdessään, että ihmisten
huomio enemmän kohdistui herra Soilaan kuin häneen, harvoinpa kukaan
sentään heitä viitsi tarkemmin silmäillä. Silloin tällöin sattui joku
herra Soilan tuttava vastaan. Kirjailija tarttui silloin innokkaasti
häntä takin rintamukseen ja aloitti hartaan keskustelun, jonka toinen
kuitenkin vähän ajan kuluttua katkaisi syyttäen täpärää aikaa. Olli
teki sen johtopäätöksen mielessään, että herra Soila harrasti enemmän
tuttaviaan kuin nämä häntä.
Pienellä, pimeällä poikkikadulla herra Soila pysähtyi kapean portin
eteen.
-- Tässä on matkamme päämäärä, sanoi hän. Meidän täytyy kiivetä ylös
neljänteen kerrokseen.
-- Entä jos joku sillä aikaa varastaa kärryt, virkkoi Olli. Hän pelkäsi
talonmiehen vaimon vihaa.
-- Eihän toki, eihän toki, rauhoitti kirjailija. Tule sinä vain mukaan,
en minä yksin saa kirjojani alas.
Vuokrarouvan harmaat kasvot kävivät hiukan suopeammiksi, kun herra
Soila huolimattomalla kädenliikkeellä ojensi hänelle setelin ja pyysi
saada kirjansa.
-- Kyllähän herra Soila minun puolestani olisi saanut ne hetikin,
selitti hän puuhakkaana, se oli jonkinlainen väärinkäsitys.
Herra Soila ei suvainnut vastata. Hän muisti vielä liian selvästi
rouvan loukkaavat sanat, kun ei hänellä ollut maksaa vuokraa.
Kirjat olivat kahdessa suuressa vaatekorissa ja kaksi kertaa saivat
herra Soila ja Olli kiivetä portaita ylös ja alas, ennen kuin kaikki
oli käsirattailla ja valmiina poiskuljetettavaksi.
-- Siinä nyt on lainakirjastomme, naurahti kirjailija tyytyväisenä.
Olli katseli kunnioituksella korkeata kirjaröykkiötä. Niin paljon
kirjoja ei hän ollut nähnyt sitten kuin oli Koivumäeltä lähtenyt.
Olipa onni, että hän jo kotona oli oppinut lukemaan. Simolinilla hän
ei ollut kartuttanut tietojaan kuin minkä silloin tällöin jostakin
Pelleltä lainaamastaan kirjasta.
Seitsemäs luku.