Levottomat näyt olivat häirinneet Ollin unta. Tuon tuostakin hän
säpsähti unissaan ja huusi äitiä. Vasta aamupuoleen yötä hän sai
rauhallisemmin nukkua.
Hän heräsi kovaan meluun. Janne ja Kalle torailivat keskenään, ja
seitsenvuotinen Miina säesti heitä ohuella kimakalla äänellään. Suurin
kummastunein silmin tarkasti Olli huonetta, joka nyt aamusiivossaan
näytti entistä epämiellyttävämmältä. Simolinska raoitti ovea.
-- Vai niin, taisitpa jo herätäkin. Nouse pystyyn, että saadaan huone
kuntoon.
Olli etsi katseillaan vaatteita.
-- En minä voi nousta, sanoi hän ynseästi. Minulla ei ole vaatteita.
Simolinska ojensi hänelle karhean, paikatun paidan, kuluneet housut ja
puuvillapuseron.
-- Tässä on.
Olli kävi tulipunaiseksi.
-- Tuommoisia vaatteita en minä pane päälleni.
-- Ole sitten ilman, muita ei ole.
-- Missä minun entiset vaatteeni ovat?
-- Ne tytönvaatteetko? ilkkui Fiina.
Olli mykistyi. Totta -- hänen omat vaatteensa olivat jääneet Harmaalaan.
-- Se on nyt paras, kun Olli vain siivosti mukautuu kohtaloonsa, sanoi
Simolinska. Hänen kävi sääliksi poikaa, joka kuitenkin oli herrassukua.
Fiinalla oli aina ollut suuri kunnioitus herrassäätyä kohtaan. Ja
Harmaalassa palvellessaan hän oli tuntenut Ollin vanhemmat. -- Ostetaan
sitten uudet vaatteet, kun Kaarle herra lähettää rahaa. Ja takkihan on
vallan uusi. Ostin sen vasta eilen juutalaiselta.
Olli tuumi hetken aikaa, ennenkuin hän vastenmielisesti tarttui
vaatekertaan ja hitaasti alkoi pukeutua. Mieli apeana hän seurasi
Simolinskaa keittiöön; ruoka, jota hänelle siellä tarjottiin, ei
maistunut. Janne ja Kalle töllistelivät häntä suu irvessä. Kalle
ujosteli vielä jonkin verran uutta poikaa, mutta Janne alkoi pian
härnätä häntä.
-- Siivolla pojat, ärjäisi Simolin, joka istui särpimässä olutta. --
Anna sen pojan olla rauhassa, mitä sinä serkkuasi kiusaat.
-- Onko hän mun serkkuni? kysyi Janne silmät renkaina.
-- On, usko, kun minä sanon, äitisi veljenpoika.
-- En minä ole Simolinskan veljenpoika, sanoi Olli kiivaasti. Minun
isäni on Koivumäen patruuna.
-- Soo, vai sillä lailla, nauroi Simolin. Kyllä sinä osaat lasketella.
Koivumäen patruuna ei ole sinulle enemmän sukua kuin Jannellekaan.
Olli katseli häntä mykistyneenä. Laskiko suutari leikkiä?
-- Se on nyt sillälailla, että parasta on, kun heität kaikki
metkuilemiset ja turhat jutut. Fiina on sinun tätisi ja sillä hyvä.
Olli ponnahti pystyyn, silmät säihkyen hän asettui suutarin eteen.
-- Fiina ei ole minun tätini. Minulla ei ole kuin yksi täti, Harmaalan
Eeva täti, ja hän on kuollut jo monta vuotta sitten.
-- Suu kiinni, minä en viitsi kuulla sinun lorujasi, tiuskaisi Simolin.
-- Enkä minä teidän valheitanne, sanoi Olli ja alkoi ylpeästi astua
ovelle.
-- Maltas, sanoi Simolin, ja tarttuen poikaa lujasti käsivarteen hän
kohotti toista kättään.
-- Sinä pysyt siivosti sisällä tai saat maistaa kourastani.
Olli katseli häntä rohkeasti silmiin.
-- Odotahan, kun Kaarle serkku palaa. Minä kerron, minkälaisia te
olette.
Simolin rähähti hiljaiseen, ilkeään nauruun. Simolinska ryhtyi
sovittelemaan.
-- Älä huoli, Olli, tule tänne kamariin minun kanssani. Katsotaan kuvia.
Hän vei Ollin toiseen huoneeseen ja otti esille piironginlaatikosta
kuva-albuminsa, joka oli hänen suurin ylpeytensä. Siinä oli
ensimmäisenä Maleena tädin kuva. Tuikein silmin hän katseli Ollia,
ja pojasta tuntui kuin olisivat hänen ohuet huulensa hymyilleet
pahaenteistä hymyä. Hänen rinnallaan oli saman herrasmiehen kuva, joka
oli riippunut Harmaalan seinällä. Ja alapuolella olivat Eeva täti ja
Kaarle serkku kadetin puvussa.
Olli loi silmänsä kuvista Fiinaan.
-- Tässä on minun tätini, sanoi hän. Mutta sinähän olit palvelijana
Harmaalassa.
-- Hiljaa, hiljaa, varoitti Fiina, se on vain Ollin omaksi hyväksi, kun
niin sanotaan. Ettei poliisit saa vihiä. Simolin on minulle kertonut,
kuiskasi hän vilkuttaen silmää Ollille. Enkä minä sitä kenellekään
kieli. Ei huoli pelätä.
Olli katseli häntä tyrmistyneenä. Outo pelko valtasi hänen mielensä.
Turvattomuuden tunteessaan hän tarttui Fiinaa käteen:
-- Olkaa hyvä minulle, pyysi hän nöyrästi. Minä tahtoisin kirjoittaa
äidille.
Simolinska toi pojalle paperia ja mustetta. Olli kirjoitti nöyrän,
ikävöivän kirjeen äidilleen ja sulki sen lohdutettuna. Äiti kyllä
lähettäisi isän häntä noutamaan. Simolinska otti kirjeen ja lupasi
viedä sen postiin. Hän pisti sen taskuunsa ja poltti sopivassa
tilaisuudessa kirjeen Ollin tietämättä.
Mieli täynnä iloista toivoa Olli alkoi odottaa uutisia Suomesta.
Hän kuvitteli, miten isä tulisi häntä noutamaan ja kuinka hän
kauhistuisi nähdessään millaisessa kurjuudessa hänen poikansa oli
elänyt. Simolin saisi pokkuroida mielensä mukaan, Olli ei antaisi
hänelle anteeksi, ei ikimaailmassa. Ja Kaarle serkulle hän päätti
kertoa, millainen lurjus Simolin pohjaltaan oli. Hän oikein nautti jo
edeltäkäsin kuvitellessaan, miten Kaarle serkku ankarin sanoin moittii
Simolinia, Fiinaa ja poikia heidän käytöksestään. Hän ei uskaltanut
itse suutarille mitään puhua, mutta pojille hän silloin tällöin antoi
vihjauksia siitä, että heidän oli paras pysyä siivolla, muuten Kaarle
serkku tai isä heille kyllä näyttää. Janne ja Kalle nauroivat tällöin
hänelle täyttä kurkkua ja väittivät, että vieras herra ei suinkaan
ollut hänen serkkunsa -- pötyä -- Ollihan oli päin vastoin heidän
serkkunsa, äidin veljenpoika, jonka vieras oli tuonut heidän harmikseen
isän ja äidin niskoille. Hämmästyneenä moisesta röyhkeästä väitteestä
Olli vaikeni ylpeästi ja päätti odottaa, kunnes Kaarle serkku palaisi.
Kului viikko, toinenkin, Kaarle serkkua ei kuulunut. Olli huomasi,
että häntä pidettiin miltei vankina. Janne ja Kalle vartioivat häntä
oikein mielihalulla, ja kun pojilla oli este, piti Simolinska itse
tai Miina häntä silmällä. Eikä Ollia paljon haluttanutkaan liikkua
ulkona. Simolinska ei ollut lupauksistaan huolimatta ostanut hänelle
uutta pukua, ja Jannen vaatteet, jotka hän oli saanut, olivat sekä
kuluneet että liian laajat. Olli häpesi näyttäytyä niin huonoissa
pukimissa ihmisille. Ja niin hän parhaasta päästä istui sisässä omissa
mietteissään koti-ikävän kalvaessa häntä niin suuresti, että posket
kalpenivat ja ruumis laihtui.
Viimein, kun hän jo oli nääntyä pitkälliseen odotukseen, saapui Kaarle
serkulta kirje Simolinin osoitteella, ja sen sisässä oli toinen kirje.
Kaarle serkku ilmoitti lyhyesti, että Pentti oli kuollut saamastaan
vammasta. Nimismies oli tarttunut asiaan, ja Ollia odotti vankila, jos
hän Suomeen tulisi. Kaarle serkkua epäiltiin Ollin auttajaksi, joten
oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Ollin täytyi toistaiseksi
pysyä Simolinien luona. Oli onnellista, että he pitivät hänet luonaan.
Ollin tuli olla kiitollinen ja nöyrä heille. Kaarle ei uskaltanut
kirjoittaa hänelle kuin silloin tällöin salavihkaa, eikä Ollikaan
saanut kirjoittaa. Oli parasta, että hän esiintyi Simolinin sukulaisena
epäluuloja välttääkseen. Mitä vanhempiin tuli, selvisi heidän kantansa
mukana seuraavassa isän kirjeessä ja tuli Ollin luonnollisesti
noudattaa heidän tahtoaan. Kirje päättyi ystävälliseen vakuutukseen,
että Kaarle aina tulisi pysymään onnettoman serkkunsa ystävänä ja
auttajana. Jos hän joskus tahtoi isälle tai äidille kirjoittaa, tuli
hänen osoittaa kirje Harmaalaan.
Isän kirje kuului seuraavasti:
Kurja, onneton poikani! Sinä olet tuottanut niin suuren surun
ja häpeän perheellemme, että minä tuskin kykenen enää antamaan
sinulle pojan nimeä. Äitisi on sairaana surusta ja minun tukkani
on käynyt valkoiseksi. Annamme sinulle anteeksi ainoastaan sillä
ehdolla, ettet koskaan enää tule kotiimme, vaan pysyt loitolla.
Emme tahdo, että pieni viaton Leilamme kasvaa yhdessä murhaajan
kanssa. Älä siis koskaan enää esiinny poikanamme, sinä olet
vieras meille sekä äidille että minulle. Jos lupaat tämän,
lupaamme mekin unohtaa, minkä häpeän olet saattanut perheellemme,
ja koettaa ajatella sinua kuin rakasta vainajaa. Matkustamme
parin päivän kuluttua ulkomaille, kenties iäksi pois Suomesta.
Jää hyvästi, kurja lapsi. Jumala antakoon sinulle anteeksi.
Murheellinen isäsi.
Olli istui kuin turtuneena kirjeet luettuaan. Varsinkin isän kirje
vaikutti häneen musertavasti. Kalpein huulin hän tuijotti mustiin
kirjaimiin, jotka olivat tuon julman tuomion tulkkeina. Isä ja äiti
olivat hylänneet hänet, hän ei koskaan enää saanut heitä nähdä. "_Älä
siis koskaan enää esiinny poikanamme, sinä olet vieras meille_." Kuinka
isä saattoi, kuinka äiti saattoi!
Hetken aikaa hän taisteli kyyneliä vastaan, hän ei olisi tahtonut
näyttää suruaan Jannelle ja Kallelle. Mutta tuska oli liian valtava,
ja kuuma kyynelvirta syöksyi hänen ponnistuksistaan huolimatta alas
poskia myöten. Tuntui kuin koko maailma olisi hänet hylännyt. Janne
ja Kalle nauroivat vahingoniloisesti, ja Simolinska työskenteli
välinpitämättömänä tapansa mukaan. Ei kukaan lohduttanut poikaparkaa.
Mutta lapsi, -- olkoon suru kuinka katkera tahansa, ei jaksa kauan
surra. Olli alkoi miettiä jotakin keinoa, joka auttaisi häntä pääsemään
kurjuudesta. Seuraavana päivänä, kun pojat olivat ulkona ja Simolinska
asioilla, hän sai Miinalta kauniilla puheella paperia ja kirjekuoren.
Ja sitten hän alkoi sepittää kirjettä äidille, osoittaen sen Kaarle
serkulle, kuten tämä oli neuvonut.
Rakas äiti, kirjoitti hän. Minulla on kauhean paha olla ja
ikävöin sinua ja isää ja Leilaa, niin etten voi yölläkään nukkua.
En minä tahtonut tehdä Pentille oikein toden perästä pahaa. Aioin
vain rökittää häntä, kun hän ei totellut minua. Olen rukoillut
Jumalaa joka päivä, että hän antaisi minulle anteeksi. Anna
sinäkin, rakas äiti ja isä myös. En minä tahdo tulla vankilaan,
mutta en tahdo olla täälläkään Simolinilla. Suutari on niin
ilkeä ja matami ja pojatkin. Enkö voisi päästä jonnekin muualle?
Olisin oikein kiltti ja tottelevainen. Tule, rakas äiti, minua
tervehtimään. En koskaan enää ole paha. Minulla on hirveän
likaiset ja rikkinäiset vaatteet. Ja ruoka on niin huonoa.
Oma Ollisi.
Hän oli tuskin saanut kirjeensä loppuun, kun Simolin pisti päänsä
sisään ja kysyi poikia. Kuultuaan, että he olivat ulkona, alkoi hän
manakoida, hän oli luvannut lähettää paikkaamansa kengät nyt heti
pesumatamille, joka asui naapuripihalla.
-- Ja se on sellainen suurisuinen akka, että nostaa koko elämän, ellei
saa kenkäruojujaan ihan minuutilleen, silloin kuin on luvattu.
Hän loi Olliin tuumivan katseen ja virkkoi sitten:
-- Tunnetkos Ränni-Pellen?
-- Tunnen, sanoi Olli.
-- No, lippaa sitten viemään nämä kengät hänen äidilleen. Hän asuu
tuossa talossa, jossa portti on rempallaan. Kysy Flinkin matamia.
Ollin sydän löi riemusta. Miten hyvästi sattuikaan! Nyt hän sai
kirjeensä postiin.
Reippaasti hän otti kengät suutarin kädestä ja avasi oven.
Mutta Simolin oli huomannut ilonvälkähdyksen hänen kasvoillaan.
-- Maltas, sanoi hän, muistahan tulla kotiin heti, muutoin sun käy
hullusti.
-- Tulen kyllä, vastasi Olli nopeasti ja oli jo ulkona.
Simolin murisi jotakin epäluuloisena ja laahusti verstaaseensa.
Kadulla Ollin ilo vaihtui pettymykseksi. Mitenkä hän saisi kirjeensä
menemään? Täytyi olla postimerkki. Alakuloisena hän astui naapurin
pihalle -- hänellä ei ollut penniäkään.
-- No, mitäs siinä töllistelet ja näytät happamelta kuin vihriäinen
ryssän kurkku? kuului iloinen ääni, ja kun Olli loi katseensa ylös,
kohtasi hän virkeän silmäparin ja päivettyneet, kulmikkaat kasvot.
Se oli Flinkin Petteri tai Ränni-Pelle, joksi häntä yleisesti
sanottiin, koska hän harvinaisella notkeudella kapusi rännejä myöten
katolle kaikkien isännöitsijöiden ja talonmiesten kiusaksi, mutta
poikatoveriensa riemuksi ja ihastukseksi. Ränni-Pelle eli alituisesti
sotajalalla Jannen ja Kallen kanssa, hän ei voinut kärsiä heitä eikä
ylipäänsäkään koko Simolinin joukkoa.
-- Onks suutari antanut sun maistaa nahkaremmiä? kysyi hän.
Olli pudisti päätään.
-- Minun piti tuoda nämä kengät äidillesi, sanoi hän, mutta purskahti
samalla itkuun.
-- Hyi helkkarissa! huusi Ränni-Pelle sylkäisten. Mikäs poika sinä
olet, joka poraat! Minä en viitti kattellakaan tommosta.
Olli pyyhki likaisella kourallaan poskensa tahraisiksi. Mutta hän ei
voinut enää pysäyttää kyyneliään. Haikeasti nyyhkyttäen hän istui
vanhan puutalon portaille ja kätki pään käsiinsä.
Ränni-Pelle seisoi viheltäen hänen vieressään.
-- Oleks saanut selkääs? kysyi hän uudestaan.
Olli ei vastannut, nyyhkytykset tärisyttivät hänen hentoa laihtunutta
ruumistaan.
Ränni-Pelle sysäsi hattureuhkansa takaraivolle ja raapi neuvotonna
paksua kiharaista tukkaansa. Äkkiä hän huomasi rutistuneen kirjeen,
jota Olli yhä piteli kädessään.
-- Mikäs tää on? kysyi hän osoittaen paperia.
-- Minun kirjeeni, sai Olli sanotuksi nyyhkytysten kesken. -- Ja
minulla ei ole rahaa lähettää sitä, tässä hänen itkunsa kiihtyi.
-- Eiks Simolini anna?
-- En minä uskalla sitä Simolinille kertoa. Kirje on äidilleni.
Ränni-Pellen kasvoille levisi ymmärtävä hymy.
-- Jassoo, sinä meinaat niinkuin kannella mursallesi suutarinväestä.
-- Minä pyydän vain päästä kotiin, sanoi Olli puolustautuen.
-- No en minä sitä kummastelekaan, jos sinä vähän niinkuin
kantelisitkin. Onks Simolinska sun fasteris?
-- Ei, sanoi Olli kiivaasti, hän ei ole sukua minulle lainkaan eikä
suutarikaan, he sanovat vain niin.
-- Vai täälläkö sinä nahjustelet! kuului samassa Simolinin äkäinen
ääni, ja aimo korvapuusti poltti Ollin poskea. -- Siitä pojasta tulee
samanlainen lurjus kuin isästäkin, selitti hän kääntyen Flinkin
matamiin, joka oli tullut pesutuvasta ulos.
-- Onko hän mestarin sukulainen? kysyi Ränni-Pellen äiti.
-- Vaimoni veljenpoika ja kuten sanoin, samanlainen lurjus kuin isäkin,
joka ei edes jaksa kasvattaa lastansa, vaan lähetti sen tänne köyhien
sukulaisten niskoille.
-- Minä en ole teidän sukulaisenne! huusi Olli vihan vimmoissaan. Minun
isäni on Koivu -- --
-- Suus kiinni, nulikka. Sun isäs oli lurjus ja äitisi ylpeä
tyhjäntoimittaja, joka ei muuta tehnyt kuin koreili ja kasvatti
pojastaan herraa, pauhasi Simolin. -- Mutta kyllä minä ne temput
sinusta pois kuranssaan. Mars kotiin!
Olli totteli vastustelematta. Hän oli jo oppinut pelkäämään Simolinia
ja hänen nahkaremmiänsä.
Ränni-Pelle ja hänen äitinsä katselivat poistuvien jälkeen.
-- Siinä on jotakin nurinpäin tuon pojan ja suutarin väen suhteissa,
sanoi Flinkin matami päätään pudistaen.
-- Poika rukka! Ei ole hyvä jäädä orvoksi. Ja vielä Simolinin turviin.
-- Minä, luulen ettei asia olekaan niin selvä kuin miltä näyttää, sanoi
Ränni-Pelle. -- Mitä vasten se poika tuli tytön puvussa tänne ja niin
pramean herran seurassa? Uskokaa pois, äiti, siinä on jokin niksi, sen
mä sanon. Ja Simolinska ei oo hänen fasterinsa.
-- Pidä omina tietoinasi sellaiset luulot, sanoi äiti. -- Meikäläisen
on paras pitää suu kiinni ja tehdä työtä. Ja Simolinin väen asioihin ei
ole puuttuminen. He ovat pahansisuisia ihmisiä.
-- Roistoja! mutisi Ränni-Pelle. Hän ei voinut unohtaa Ollin avutonta
itkua.
Illalla, kun Ränni-Pelle kävi maksamassa äidin kengät, sai hän
tilaisuutta kuiskata Ollin korvaan.
-- Kyllä ma panin sen preivis postiin.
Kiitollinen katse oli Ollin ainoa vastaus. Mutta siitä hetkestä
alkaen kasvoi hänen hylätyssä pojansydämessään uskollinen rakkaus
Ränni-Pelleen.
Ollin äiti ei koskaan vastannut poikansa avunpyyntöön. Kaarlelta
tuli sen sijaan Ollille kirje, jossa hän ankarin sanoin moitti Ollia
kiittämättömyydestä. Pojan pitäisi olla iloinen siitä, että oli
välttänyt vankilan ja päässyt kunnon ihmisten luo eikä nurkua. Hänen
oli turha lähettää enää mitään valituskirjeitä, Kaarle ei aikonut ottaa
niitä huomioon. Ja isä oli jyrkästi kieltäytynyt vastaanottamasta
kirjeitä Ollilta. Hän ei tahtonut tietää enää mitään pojasta, joka oli
käyttäytynyt niin pahasti.
Näin oli Olli siis jätetty oman onnensa nojaan. Illalla senjälkeen
kuin Olli oli saanut tämän ratkaisevan kirjeen, hän sairastui ankaraan
kuumeeseen. Levotonna hän heittelehti kovalla vuoteellaan sopertaen
sekavia sanoja. Tuon tuostakin hän sydäntä särkevällä äänellä huusi
äitiä tai Penttiä. Simolinska hiipi vähän väliä hänen vuoteensa ääreen.
Ääneti hän katseli pojan punoittavia kasvoja ja kuullessaan hänen
valitustaan hän tunsi kyynelkarpalon kiertyvän silmäänsä.
-- Kyllä meidän on kutsuttava lääkäri, sanoi hän miehelleen eräänä
päivänä, kun pojan tila vain paheni.
-- Lääkäri! huudahti suutari kiukustuneena. Oletko järjetön, akka?
Kuolkoon pois, jos hänen on niin huonosti laita. Kuka hänen kuolemaansa
suree, ei kai Kaarle herra, lisäsi hän hiljempaa ilkeästi hymyillen.
-- Simolin, sanoi Fiina katsoen vakavasti mieheensä. -- Minä en pidä
koko tästä jutusta. Sinä salaat minulta jotakin. Onko siinä todella
perää, että poika on tehnyt murhan ja että vanhemmat ovat hänet
hylänneet? Epäilen, että tässä on jotakin konnuutta.
-- Ole lörpöttelemättä, tiuskasi Simolin. Asia on niinkuin olen
puhunut, ja sillä hyvä.
Simolinska pudisti päätään. Hän ei luottanut miehensä sanoihin, mutta
ei myöskään mielellään olisi uskonut nuoresta Kaarle herrasta, jonka
hän oli nähnyt kasvavan lapsesta, mitään pahaa. Hän päätti kuitenkin
pitää miestään silmällä.
Jonkin ajan kuluttua alkoi Ollin kuume laskeutua, ja näytti siltä kuin
hän hiljakseen rupeaisi paranemaan. Simolin oli pahalla tuulella,
kiroili ja torui vaimoa ja lapsia. Hän oli varmasti toivonut pojan
kuolevan.
Eräänä yönä heräsi Fiina siihen, että ovi hiljaa narisi. Hän havahtui
ja huomasi miehensä vuoteen tyhjäksi. Kummallinen, paha aavistus
valtasi hänet. Nopeasti hän nousi vuoteeltaan, heitti hameen ylleen
ja hiipi viereiseen huoneeseen. Pienen lampun himmeässä valossa hän
huomasi Simolinin seisovan Ollin vuoteen ääressä. Hänellä oli vesilasi
kädessä, toisessa pieni valkoinen paperi, jonka sisältöä hän haisteli.
Silmänräpäyksessä oli vaimo hänen sivullaan. Hätäisesti hän kiskaisi
lasin ja tyhjän paperin miehensä kädestä ja katseli kauhistunein silmin
häneen.
-- Jumalan tähden, Risto, mitä sinä teet? sopersi hän vavisten koko
ruumiiltaan.
Simolinin kasvot vääntyivät kiukusta.
-- Sinä -- sinä, sai hän vaivoin änkätyksi. -- Mitä teet sinä täällä?
Simolinska purskahti hiljaiseen haikeaan itkuun. Hänen polvensa
vapisivat, niin ettei hän pysynyt pystyssä. Säikähtynyt Simolin, joka
pelkäsi poikien heräävän -- he nukkuivat kaikki kolme samassa huoneessa
-- pikemmin laahasi kuin veti hänet verstaaseen. Täällä istuutui
Simolinska pienelle kolmijalkaiselle tuolille ja itki niin, että koko
ruumis nytkähteli. Simolin seisoi kalpeana ja vihaisena, mutta samalla
pelästyneenä hänen vieressään.
-- Mitä sinä siinä turhia uliset? Lääkettähän minä pojalle olin
antamassa.
-- Risto, Risto, vaikeroi Simolinska. -- Älä valhettele. Paha henki
vietteli sinua surmaamaan turvattoman poikaparan. Jumalan kiitos, että
heräsin oikeaan aikaan.
-- Suu kiinni! ärjäisi Simolin. -- Entä sitten, lisäsi hän kuiskaten,
olisiko ollut niin suurta haittaa siitä, jos poika olisikin kuollut?
Kukaan ei häntä sure, ei edes hänen omat vanhempansa. Päinvastoin on
hänen kuolemastaan pelkkää hyötyä.
-- Risto, sanoi Simolinska, ja kohoten seisomaan hän asettui miehensä
eteen silmät kiinteästi häneen tähdättyinä. -- Sinä tiedät, että minä
en ole mikään helläsydäminen ja pehmeä tallukka. Minua on aina pidetty
äksynä ja lujaluontoisena ihmisenä, mutta sen minä sinulle sanon:
anna pojan olla rauhassa. Minä kuritan kyllä omia lapsiani ja annan
Ollillekin selkäsaunan milloin hyväksi näen ja sisuni niin vaatii,
mutta älä vainoa hänen henkeään, ja niin totta kuin tässä seison ja
nimeni on Fiina Simolin, ilmoitan asian poliisille.
-- Pöllö, tiuskasi Simolin vihasta vavisten, etkö ymmärrä, etten sitä
ilman edestä tee? Se, jolle pojan kuolemasta on hyötyä, maksaa meille
hyvin. Kauppaneuvos on upporikas, lisäsi hän kuin itsekseen.
-- Kauppaneuvos! huudahti Fiina, hän oli kuullut suutarin viimeiset
sanat. -- Arvasinhan sen, että minulta jotakin salaat. Poika ei siis
ole täällä pahoja töitään paossa, vaan toisista syistä. Voi, että
minun rakas, pieni Kaarle herrani on niin huonoilla poluilla. Herra
siunatkoon sentään!
-- Vaiti! puhisi Simolin. -- Jospa olisin tiennyt, että sinä olet
tuommoinen vetistelevä, pehmeäsydäminen akka, olisin toisin toiminut.
Nyt pilaat koko jutun. Me olisimme saaneet suuren rahasumman ja voineet
elää herroiksi, huolettomina koko loppuikämme.
-- Niinkö luulet, Risto? Ja miltä olisi tuntunut, kun tuolla
sydänalassa olisi sinua kalvanut mato, omantunnon vaivojen synnyttämä?
Simolinia värisytti ja sydämessään hän tunsi kiitollisuutta Fiinaa
kohtaan siitä, että tämä oli estänyt hänet tunnottomasta teosta.
-- Älä siinä nyt saarnaa, sanoi hän nyreästi. Olkoon poika rauhassa
minun puolestani.
-- Lupaatko sen, Risto? Autuutesi nimessä?
-- No lupaan. Mutta muista sinäkin, ettet hiisku näistä asioista
kenellekään. Poika on ihmisten silmissä kuollut. Hänen vanhempansakin
luulevat hänen kuolleen. Minä olen luvannut Kaarle herralle, ettei hän
enää koskaan näyttäydy Suomessa.
-- Entäs jos poika joskus saa tietää petolliset juonenne? Mitäs sitten!
Hän ei ole tyhmäjärkinen eikä aina pysy lapsena.
-- Siksipä juuri olisi ollut parempi, että hän olisi kuollut, sanoi
Simolin synkästi. -- Mutta ehkäpä vielä jokin neuvo keksitään. Ellei,
niin Kaarle herra pelastakoon nahkansa. Mutta nyt minä menen takaisin
nukkumaan.
Fiina tyhjensi lasin vaarallisen sisällön likaämpäriin ja laskeutui
sitten hänkin levolle. Mutta hän valvoi vielä kauan sen jälkeen kuin
kovat kuorsaukset ilmaisivat hänen miehensä nukkuneen. Siitä oli pitkä,
pitkä aika, kun suutarin äksy vaimo viimeksi oli rukoillut Jumalaa. Nyt
hän pani kätensä ristiin ja luki ahdistuksessaan vanhan virrensäkeen:
Voi sydän raadollinen,
kuink' olet surkea!
Sen tietää vihollinen,
siis alkaa kiusata;
pahaksi saa se häijy
myös lahjat parhaimmat;
hän valvoopi ja väijyy,
kun sinä nukahdat.
Neljäs luku.