Olli heräsi pimeässä huoneessa. Kesti tuokion, ennen kuin hänelle
selvisi missä oli. Mutta vähitellen edellisen päivän kirjavat tapaukset
johtuivat hänen mieleensä, ja nopeasti hän kiiruhti pukeutumaan niin
hyvin kuin osasi puolipimeässä. Sen tehtyään hän töytäsi ovelle
lähteäkseen ulos, mutta se oli lukossa.
-- Jopa nyt, ei meillä koskaan nukuta ovet lukossa, mutisi hän
kiukustuneena. Ja pimeä täällä lisäksi on kuin säkissä. Hän koetti
vetää ikkunankaihtimia ylös, mutta se ei onnistunut.
Alakuloisena hän istui isoon nahkaiseen nojatuoliin. Epämääräinen
pelontunne valtasi hänen mielensä, ja levottomina hänen ajatuksensa
palasivat edelliseen päivään. Olikohan Pentti loukannut itsensä
pahoin? Hän koetti lohduttautua sillä, että he niin usein ennen olivat
tapelleet keskenään ja saaneet kuhmuja kumpikin. Kunpa hän vain ei
olisi lyönyt päätään terävään kivensärmään!
Istuttuaan omasta mielestään hirveän kauan kolkossa, pimeässä huoneessa
hän viimein kyllästyi yksinoloon ja alkoi koputtaa ovelle, ensin
hiljaa, sitten yhä rajummin.
Eipä aikaakaan, kun ovi aukeni ja Kaarle astui sisään.
-- Varovasti, varovasti, kiihkeä serkkuni, älähän huoli särkeä
taloamme. Harmaalan lahot seinät eivät kestä niin kovakouraista
pitelyä. Hyvää huomenta muuten. Hän paiskasi ystävällisesti kättä
Ollille. Annoimme sinun nukkua rauhassa, kun arvelimme sinun olevan
hyvinkin väsyksissä. Mutta olet tainnutkin jo ikävystyä täällä yksinäsi.
-- Täällä on niin pimeätä, mutisi Olli nyrpeästi.
-- Vedetään kaihtimet ylös. Ja sitten syömme aamiaista.
-- Minä lähtisin mielelläni jo kotiin, sanoi Olli.
Kaarle serkku kävi äkkiä vakavan näköiseksi. Hän katseli ulos ikkunasta
ja rummutti sormillaan ruutua.
-- Näkikö kukaan, kun sinä pitelit pahoin sitä voudin poikaa? kysyi hän.
-- Näki kyllä, Mimmi ja Martti, puutarharenkimme, vastasi Olli
häpeissään.
-- Hm, hm, ikävä juttu. -- No niin, mitäpä asia salaamallakaan paranee.
Seikka on näet sellainen, Olli rukka, että tuo poika on saanut
pahanlaisen aivotärähdyksen. Sinä pitelit häntä vähän liian rotevasti.
Vouti lienee kauheasti suutuksissaan ja uhkaa mennä nimismiehelle
kantelemaan. Siitä voi koitua sinulle ikävä juttu.
Olli oli käynyt kalpeaksi.
-- Mistä serkku sen tietää? ankkasi hän.
-- Kuulin palvelijaltani, joka oli käynyt Koivumäen naapurissa. Isäsi
on kauhean vihoissaan ja lupasi kepittää sinut oikein perinpohjaisesti.
Saat kiittää onneasi, jos sillä pääset, pahempia syntyy nimismiehen
ryhtyessä asiaan. Laki ei siedä leikkiä.
Olli kuunteli tyrmistyneenä. Nimismies, laki olivat hänelle vieraita,
kauhistuttavia käsitteitä, jotka ankaroina ja peloittavina nousivat
häntä uhkaamaan.
-- Joudunko minä silloin vankeuteen? kysyi hän miltei kuiskaten.
-- Hm -- en voi sanoa. Kenties -- kenties et. Muistelen vain, että pari
vuotta sitten eräs poika sai istua linnassa koko vuoden, kun oli lyönyt
toverinsa käsivarren pilalle.
Olli katseli silmät renkaina serkkuaan, joka näytti kovin
huolestuneelta ja vakavalta. -- Kauheata, jos hänen täytyy istua
pimeässä vankilassa! Hän ei sitä kestä, ei päivääkään.
-- Olen niin aprikoinut, miten voisin auttaa sinua, Olli poika, ryhtyi
Kaarle serkku taas puheeseen. -- Mieleeni juolahtikin muuan keino, joka
ehkä voisi pelastaa sinut ikävyyksistä. Minä matkustan tänä iltana
Tukholmaan asioille. Mitä jos sinä lähtisit mukaan? Saisit nähdä
Ruotsin komean pääkaupungin ja matkustaa suuressa laivassa. Viipyisimme
siellä korkeintaan pari viikkoa, ja sillä aikaa unohtuu koko tämä
kiusallinen juttu. Mitä arvelet ehdotuksestani?
Olli suostui ilomielin. Hänen silmänsä välkkyivät, kun hän ajatteli
hauskaa matkaa. Kaarle serkku oli sentään aika reilu.
-- Sinä olet kovin hyvä, Kaarle serkku, sanoi hän ja ojensi
käsivartensa syleilläkseen nuorta miestä.
Tumma puna peitti Kaarlen posket, ja miltei kärsimättömästi hän työnsi
kiitollisen pojan syleilyn luotaan.
-- Loruja, sanoi hän. -- Minun pitää nyt rientää matkavalmistuksia
tekemään. Sinun täytyy pysyä täällä huoneessa, kukaan ei saa nähdä
sinua.
Hän etsi kirjakaapista pari vanhaa kuvalehteä pojan katseltavaksi ja
poistui huoneesta kiireesti.
Olli alistui nöyrästi vankeuteensa. Hän katseli hetken aikaa
kuvalehtiä, söi aamiaisen, jonka Maleena neiti ankaran näköisenä
kantoi hänelle ja koetti kuluttaa aikaansa parhaimman mukaan. Mutta
mitä pitemmälle päivä kului, sitä raskaammin valtasi koti-ikävä hänen
mielensä. Sen lisäksi kalvoi omatunto häntä. Oli hirveätä ajatella
Penttiä! Oi, jospa kaikki olisikin ollut vain pahaa unta! Jospa hän
heräisi omassa mukavassa vuoteessaan Koivumäellä ja kuulisi äidin
rakkaan äänen vuoteensa ääressä!
Hämärissä astui Maleena täti huoneeseen vaatekerta käsivarrellaan. Hän
koetti saada kalsean äänensä mahdollisimman ystävälliseksi.
-- Kaarle arveli, että sinun pitäisi pukeutua tytöksi, sanoi hän. Tässä
on kaikki mitä tarvitaan tytön pukua varten.
-- Tytöksi! huusi Olli. -- Ei ikinä! Minä en voi sietää tyttöjä. Hyi,
minäkö pukisin hameen ylleni. Ei vaikka...
-- Kyllä sinun on pakko, sanoi Maleena täti. Nyt hänen äänensä ei enää
ollut lainkaan ystävällinen. Mutta Olli oli järkähtämätön. Hän ei lähde
ollenkaan matkalle, jos hänen täytyy pukeutua tytöksi.
Maleena täti meni noutamaan Kaarlea.
-- Älä oikkuile, Olli poika, sanoi Kaarle reippaasti. Kyllä sinun nyt
on toteltava. Jos sinä joudut kiinni, saan minä ikävyyksiä siitä, että
olen koettanut auttaa sinua pakoon. Tukholmassa saat olla poikana
mielin määrin.
Olli ei enää vastustanut. Hän, joka ei koskaan ollut tottunut ketään
tottelemaan, tunsi, että Maleena tätiä ja Kaarle serkkua täytyi
totella. Hän antoi siis vastahakoisesti vanhan neidin pukea ylleen.
Ja pian hän oli muuttanut hahmoaan. Sievä tytön matkapuku verhosi
hänen hennot jäsenensä -- Olli oli nimittäin varsin hento -- kuten
hemmotellut lapset useinkin -- ja tiheällä harsolla varustettu päähine
peitti hänen lyhyen tukkansa. Hän oli tosiaan hyvin soma pieni tyttö.
-- Ja nyt matkaan, kiirehti Kaarle serkku. Hevoset ovat jo portaiden
edessä.
Kun Olli astui alas pimeälle pihalle ja näki katetut vaunut portaiden
edessä, valtasi hänet äkkiä outo pelko.
-- Minä... minä tahtoisin ajaa ensin kotiin jäähyväisille, änkkäsi hän.
Isä ja äiti ovat varmaan kovin levottomia.
-- Me kirjoitamme heille Tukholmasta, sanoi Kaarle lyhyesti ja nosti
pojan muitta mutkitta vaunuihin. Itse hän istuutui hänen viereensä ja
viittasi Kaaprolle, joka istui ajajana. Hevoset lähtivät liikkeelle.
Olli ennätti vain nähdä vilauksen Maleena tädin pahansuovista
kasvoista, sitten katosi Harmaala heidän taakseen.
He ajoivat koko yön pysähtymättä. Vasta aamulla he seisahtuivat
lepuuttamaan hevosia, mutta Kaarle serkku kehoitti Ollia pysymään
vaunuissa, jotta ei kukaan näkisi häntä. Olli vastusti kiivaasti,
hänen vilkas luontonsa kärsi pitkällisestä yhdessä kohdin istumisesta.
Mutta Kaarle oli jyrkkä ja oli osannut niin peloittaa Ollia lailla ja
nimismiehellä, että pieni itsepintainen poika viimein nöyrästi taipui
ja istui koko sen ajan, jolloin hevosia juotettiin ja lepuutettiin,
kyyristyneenä vaunujen nurkkaan, kunnes hänet uni lopulta tapasi.
Vasta iltapuolella saapuivat matkustajat Turkuun ja ajoivat suoraa
päätä laivasillalle. Kaarle talutti Ollin, joka kömpelösti liikkui
tytönpuvussaan, laivaan, osti piletin ja sulki pojan hyttiin. Siinä
hän sitten sai olla koko matkan, kannelle hän ei lainkaan päässyt.
Kaarle ilmoitti lyhyesti siivoojalle pikku matkakumppaninsa sairastavan
tuhkarokkoa ja peitti hänet visusti vuoteeseen. Olli vastusteli, hän ei
muka ollut sairas lainkaan, mutta Kaarle väitti, että hänen kasvonsa
olivat aivan punaiset ja pöhöttyneet. Ja koska Olli kestämiensä
mielenliikutusten ja pitkän ajomatkan jälkeen todella oli uuvuksissa ja
pahoinvointinen, uskoi hän viimein serkun vakuutuksia ja pysyi siivosti
koko merimatkan vuoteessa. Sen lisäksi oli hänestä ikävä näyttäytyä
ihmisille tytön puvussa.
Välkkyvän sinisenä hohti meri, kun laiva laski Tukholman rantaan ja
Kaarle serkku ja Olli astuivat maihin muiden matkustajien joukossa.
Olli oli kalpea, hänen päätään kivisti, vaikka hän oli nukkunut
suurimman osan matkaa. Kaarle serkku oli antanut hänelle meritaudin
varalta jotakin lääkettä, joka oli vaivuttanut hänet sikeään uneen ja
hän oli herännyt vasta Tukholman edustalla.
Raitis ilma virkisti häntä ja iloissaan siitä, että hän nyt ainakin
sai vapaasti liikkua, hän istui vaunuihin serkun viereen. Nopeasti
kävi kulku hyvin kivetyillä kaduilla. Olli näki kuninkaan linnan,
Ritariholman kirkon ja monta muuta komeata rakennusta. Hän oli niin
innoissaan näkemistään, ettei ollenkaan huomannut matkatoverinsa käyvän
yhä harvasanaisemmaksi ja synkemmäksi. Vähitellen upeat rakennukset
kävivät pienemmiksi ja vaatimattomammiksi, kadut kapenivat, näkyi
selvästi, että lähestyttiin laitakaupunkia.
Kun oli vielä ajettu tovin aikaa ylös vaillinaisesti kivettyä katua,
jota tuskin sillä nimellä saattoi kunnioittaa, pysähtyivät ajopelit
ruman, ränsistyneen puutalon eteen. Kaarle serkku astui alas vaunuista
katsellakseen, oliko talon numero oikea.
Ajomies oli pahalla tuulella.
-- Jos olisin tiennyt, että herra ajaa tänne Södermalmille asti, en
olisi antanutkaan hyviä vaunujani.
Joukko likaisia, huonosti puettuja lapsia kokoontui vaunujen ympärille.
Nähtävästi olivat näin komeat ajopelit niillä paikoin harvinaisuus.
Uteliaina he töllistelivät hienoa herraa.
-- Olemme perillä, sanoi Kaarle Ollille.
Olli katseli hämmästyneenä häneen.
-- Mitä me täällä teemme? kysyi hän. --Tällaisessa hökkelissä?
Serkku rypisti kulmiaan. -- Minulla on asioita, sanoi hän lyhyesti.
Hän kääntyi lasten puoleen kysyen suutarimestari Simolinin asuntoa.
Laiha poika, jonka tukka riippui otsalla ja iho oli täynnä pisamia,
astui esiin toisten joukosta.
-- Kyllä minä vien herran ja mamsellin sinne, jos saan kymmenen äyriä,
sanoi hän.
Olli kääntyi tulipunaisena pojan puoleen.
-- Minä en ole mikään mamselli, sanoi hän kiivaasti, minä olen poika.
Koko lapsiliuta räjähti äänekkääseen nauruun. Kaarle viittasi
käskevästi pisamaista poikaa, joka salaa hänen selkänsä takana
irvisteli Ollille, mutta nuolen nopeudella muutti naamansa hurskaan
näköiseksi, kun vieras herra häneen katsahti.
-- Kyllä se osaa viisata herralle tien, huusivat toiset pojat heidän
jälkeensä, se on Simolinin Janne.
Likaisen, pahalta haisevan pihan poikki kuljettiin perällä olevaan
rähjäiseen taloon ja pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen.
Janne vetäisi oven auki ja huusi.
-- Mamma, täällä on vieraita!
Huone oli puolihämärä, mutta siitä huolimatta pisti heti silmään siinä
vallitseva huono järjestys ja likaisuus. Pöydän ääressä istui lihava
nainen särpien kahvia korvattomasta kupista. Vieraat nähtyään hän
nopeasti laski kupin pöydälle ja löi kätensä yhteen tarkattuaan heitä
hetkisen.
-- Oi herra jeemene! huusi hän kimeällä äänellä nöyrästi niiaten, sehän
on itse Harmaalan nuori herra.
-- Onko Simolin kotona? kysyi Kaarle.
-- On, on kyllä. Hän on tässä viereisessä huoneessa, verstaassaan.
Simolin, Simolin, tule joutuin tänne, täällä on herrasvieraita.
Pois tuolilta, kakarat, että armollinen herra saa istua. -- Hän
pyyhkäisi esiliinallaan tuolia töytäisten lapsia, jotka sormi suussa
töllistelivät vieraisiin.
Simolin astui sisään nahkaesiliina edessään pyyhkien käsiään housuihin.
Hän oli pieni laiha mies, jonka punainen nenä ja luihut tihrusilmät
heti ensi näkemällä herättivät Ollissa vastenmielisyyttä. Hän kumarteli
ja pokkuroi ja oli nöyrä kuin Koivumäen vanha Vahti.
-- Enpä olisi koskaan uskonut, että Harmaalan armollinen herra itse
astuu kurjan ja matalan kattoni alle.
-- Minulla olisi Simolinille hiukan asiaa, keskeytti Kaarle
suutarimestarin liehittelevän sanatulvan.
-- Jaaha, jaaha. Menkää ulos sitten lapset ja sinäkin, Fiina. Ai,
Kaarle herralla on mukanaan seuraa, niin sievä neiti. Istukaa, pikku
fröökynä.
-- En minä ole mikään fröökynä, kivahti Olli luoden vihaisen katseen
oven suussa tirskuvaan Janneen.
-- Rauhoitu Olli, minä kyllä selitän asian Simolinille. Mene tuonne
toiseen huoneeseen matamin kanssa, käski Kaarle serkku tuimalla äänellä.
Olli totteli. Kummallista, kuinka ankaraksi Kaarle serkku oli käynyt.
Harmaalassa hän oli ollut pelkkää ystävällisyyttä.
Suutarimestari Simolin ja hänen vaimonsa olivat suomalaisia. Simolin
oli ollut Harmaalassa piharenkinä, ja Fiina oli ollut kartanossa
keittäjänä toistakymmentä vuotta. He olivat menneet naimisiin,
ja koska Simolin osasi suutarin työtäkin, rupesi hän oikein
ammattisuutariksi. Mutta kun häntä alettiin paikkakunnalla epäillä
joistakin pahanlaatuisista kolttosista, katsoi hän parhaaksi siirtyä
Itämeren toiselle puolelle perheineen. Maleena neiti, jonka erityisessä
suosiossa mielinkielinen suutari ja hänen suulas vaimonsa aina olivat
olleet, auttoi heitä parhaansa mukaan. Silloin tällöin lähetti Fiina
nöyriä kerjuukirjeitä vanhalle neidille. Simolinit olivat näet
alituisessa rahapulassa.
Jäätyään kahden kesken Simolinin kanssa, sanoi Kaarle:
-- Olette taas rahan puutteessa, Simolin, päättäen kirjeestä, jonka
vaimonne lähetti tädilleni.
Simolinin punertavalle naamalle levisi murheellinen ilme.
-- Ah niin, armollinen nuori herra, me olimme kovin uskaliaita, mutta
Fiina, joka tuntee armollisen neidin lempeän -- --
Kaarle keskeytti hänen puheensa.
-- Vaikka en pidä siitä, että vaivaatte neitiä alituisilla
rahahuolillanne, tahdon tällä kertaa kuitenkin auttaa teitä. Mutta minä
tarvitsen myös teidän apuanne, tietysti korvausta vastaan, lisäsi hän
ylpeästi, kun liehakoiva suutari riensi ilmaisemaan kiitollisuuttaan ja
alamaisuuttaan.
-- Me teemme, Fiina ja minä kaikki, mitä armollinen herra ja rakas
armollinen vanha neiti suinkin haluavat meiltä.
-- Hyvä. Minä olen tuonut mukanani pojan, hänet, joka on tuossa
viereisessä huoneessa.
-- Jassoo, vai pojan, minä luulin häntä fröökynäksi, sanoi Simolin
ällistyneenä.
-- Hän on poika, teidän vaimonne sisarenpoika, ymmärrättekö? sanoi
Kaarle katsellen kiinteästi tyhmistynyttä suutaria, joka seisoi silmät
pystyssä kuin ilmetty kummastus.
-- Anteeksi, armollinen herra, mutta meidän Fiinalla ei ollut sisarta,
kolme veljeä vain, nekin aika lurjuksia.
-- Olkoon, hän on sitten vaimonne veljenpoika. Hänen isänsä ja äitinsä
ovat kuolleet, ja te olette ottanut orporaukan kasvatiksenne. Itse
saatte määrätä hänen nimensä. Hän väittää olevansa minun serkkuni,
Koivumäen kartanon poika, mutta siinä hän erehtyy.
Suutarin tyhmistyneille kasvoille alkoi levitä viekas hymy.
-- Anteeksi, armollinen herra, etten heti käsittänyt. Vai väittää
junkkari olevansa Koivumäen patruunan lapsi? Niin, niin, hänellähän
pitäisi olla sen ikäinen poika. Mutta entäs sitten, jos poika pysyy
väitteessään ja kertoo valeitaan muille?
-- Silloin te uhkaatte ilmiantavanne hänet poliisille murhasta. Hän on
tappanut Koivumäen voudin pojan.
-- Herra jesses! Mutta eihän se voi olla totta!
Kaarle herra kohotti kärsimättömästi hartioitaan.
-- Teidän järkenne on huomattavasti sumentunut, Simolin, sanoi hän.
Hetkisen mietittyään hän lisäsi:
-- Minulle ja tädilleni on tärkeätä, jopa välttämätöntä, että tämä
poika ei esiinny Koivumäen perillisenä. Hänen olemassaolostaan ei
kukaan saa tietää, ymmärrättekö, ei _kukaan_. Hän on _kuollut,
kadonnut_ omaistensa tiedosta. Teidän asianne on pitää huolta siitä,
että hän pysyy salassa, minä huolehdin siitä, ettei hän itse, ei
ainakaan lähivuosina ilmaise itseään.
-- Kyllä herra saa luottaa minuun, olkaa vain rauhallinen. Simolin ei
ole eilisen teiren poikia, mitä oveluuteen tulee.
Hän hihitti hiljaa hykertäen käsiään.
-- Minä maksan tietysti hänen ylläpidostaan teille, jatkoi Kaarle
herra. Hän laski sadankruunun setelin pöydälle. Tuossa on aluksi.
Suutari tarttui ahnain sormin rahaan.
-- Entä jos hän kuolee! Tämä kaupunginosa on tautinen ja poika näyttää
hennolta, sanoi hän luoden vaanivan silmäyksen vieraaseensa.
Harmaalan isäntä vältti hänen katsettaan.
-- Jos hän kuolee, ette te tule vahinkoa kärsimään, sanoi hän
hiljentäen ääntään. -- Ja ihmiskunta ei myöskään kärsi haittaa hänen
kuolemastaan, lisäsi hän kohottaen olkapäitään. -- Hänen terveytensä on
aina ollut huono.
-- Eipä tietenkään kärsi, sanoi Simolin ilkeästi hymyillen. Luulenpa,
että olisi parempi pojalle itselleenkin kuolla pois. Hän näyttää
huonolta.
-- Mutta muistakaa, ei mitään väkivaltaa, sanoi Kaarle äkkiä. Ei
mitään, joka aiheuttaisi poliisin sekaantumista asiaan. Kiellän sen
ankarasti.
-- Ymmärrän, sanoi Simolin nöyrästi kumartaen.
Kaarle herra nousi lähteäkseen.
-- Muistakaa, minä vaadin ehdotonta vaiteliaisuutta sekä teiltä että
vaimoltanne. Fiina oli ainakin ennen, mikäli muistan, varsin suulas ja
kielevä, ja te, Simolin, olette viinaan menevä. Varokaa kieltänne!
-- Hoo, herra saa olla huoleti. Kyllä Fiina osaa pitää suunsa kiinni,
kun rahasta on kysymys, ja mitä minuun tulee, Simolin ei puhu itseään
pussiin.
Kaarle herra ei enää jatkanut keskustelua. Hän kutsui Ollin luokseen ja
laskien kätensä pojan olkapäälle hän vakavasti lausui:
-- Minä lähden nyt tärkeille asioille enkä voi ottaa sinua mukaani.
Saat jäädä siksi aikaa näiden ystävällisten ihmisten luo. Simolin on
suomalainen, luotettava ja kelpo mies, Harmaalan entisiä alustalaisia.
Matami hankkii sinulle pojan vaatteet. Käyttäydy siivosti, kunnes
palaan.
Ollia ei lainkaan haluttanut jäädä köyhään, likaiseen suutarin kotiin.
Hartaasti hän pyysi saada seurata serkkuansa kaupungille, mutta tämä
oli järkähtämätön. Heitettyään lyhyet jäähyväiset suutarin väelle
Kaarle herra poistui. Simolin saattoi hänet porstuaan, jossa vieras
vielä jonkin aikaa hiljaa keskusteli hänen kanssaan.
Olli odotti serkkua kiihkeästi koko päivän. Häntä ei miellyttänyt olo
Simolinilla. Suutari ja hänen vaimonsa olivat ikävän tuttavallisia,
pojat, joita oli kaksi, Janne ja Kalle, röyhkeitä ja pahasuisia.
Ilta joutui, mutta Kaarlea ei kuulunut. Sen sijaan tuli Simolinille
kirje, jonka sisässä oli pieni paperilippu Ollillekin. Se sisälsi vain
seuraavat sanat:
"Olli, olen saanut tiedon läheisen sukulaisen kuolemasta ja
minun täytyy vielä tänä iltana matkustaa takaisin Suomeen. Pidän
viisaimpana, että sinä jäät Simolinille, kunnes palaan. Silloin minulla
toivottavasti on hyviä uutisia sinulle. Rohkeutta siis, poikani, viikon
tai parin kuluttua saat toivottavasti palata takaisin kotiin. Ja
muista, että olet luvannut vaieta."
Kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta Olli ymmärsi hyvin keneltä se
oli. Hän joutui suunniltaan vihasta ja mielipahasta. Kuinka Kaarle
serkku saattoi jättää hänet tänne, tällaiseen pesään! Ja aivan yksin!
Se oli häpeällistä, sydämetöntä! Hän töytäsi ovelle, mutta Simolin
asettui nopeasti tielle.
-- Minne nyt? kysyi hän virnistellen.
-- Minä tahdon lähteä pois, vastasi Olli ynseästi.
-- Ei käy laatuun, Kaarle herra on käskenyt meidän pitää huolta teistä.
-- Hänellä ei ole valtaa minun ylitseni, vastasi Olli ylpeästi. Minä
tahdon lähteä kotiin, omaan kotiini Koivumäkeen. Ja näin sanoen hän
kaikin voimin alkoi tempoa ovea.
-- Siivosti, siivosti, fröökynä kulta, sanoi Simolin ivallisesti, ja
kallistaen pojan puoleen innoittavaa naamaansa hän kuiskasi:
-- Onko teillä niin kiire joutua poliisin käsiin?
Ollin kädet irtaantuivat lukosta, silmät kauhusta suurina hän tuijotti
suutariin.
-- Poliisin! ankkasi hän.
-- Niin, niin, virkkoi Simolin virnistäen, on paras olla varovainen.
Tukholman poliisi on kovakourainen, ja pienet linnut ovat ehkä jo
ennättäneet tuoda tänne asti tiedon tihutyöstä Suomessa.
Ollin pää vaipui rinnalle. Sanatonna hän totteli suutaria, kun tämä
teeskennellyn ystävällisesti käski hänen riisuutua ja mennä nukkumaan.
Simolinska laittoi hänelle vuoteen puusohvalle ja otti hänen vaatteensa.
-- Niistä saa kyllä parikymmentä kruunua, mutisi hän. -- Ja pojalle
annan Jannen vanhat housut.
Kolmas luku.