YSTÄVYKSET.

Kuuma elokuun aurinko paahtoi katuja ja kivimuurien seiniä. Pojat

ja tytöt hyppelivät avojaloin tai loikoilivat nurmella joutilaina.

Ihana kesäilma oli houkutellut ulos jokaisen, jonka ei ollut pakko

istua sisässä. Iloiset äänet tunkeutuivat sisälle suutarin keittiöön,

jossa Olli istui tuudittaen Simolinien nuorinta vesaa, pientä

kuusikuukautista poikaa, joka tuskaisena inisi kätkyessä.

Vaikea olisi sen, joka kolme vuotta sitten oli nähnyt Koivumäen sievän

ja hemmotellun Ollin, nyt enää tuntea häntä. Kauniit kiharat olivat

tyystin pois leikatut, posket olivat kuopalla, ennen eloisat silmät

sameat. Karkea, rikkonainen puku verhosi hänen laihan vartalonsa, ja

jalassa oli raskaat puukengät.

Toivuttuaan taudistaan oli Olli kauan ollut niin heikkona, että

Simolin yhä vielä toivoi hänen kuolevan. Mutta kaikkien ihmeeksi

poika vähitellen alkoi voimistua ja huonosta ravinnosta huolimatta

hiljalleen kostua. Simolinska pisti tosin silloin tällöin hänelle

salavihkaa jonkin paremman palan, mutta kun kateellinen Janne tämän

huomasi, nosti hän hirveän melun, ja Simolin antoi vaimolleen sellaisen

läksytyksen, että Fiina vastedes varoi suosimasta "veljenpoikaa". Hän

ei kuitenkaan lakannut sydämessään säälimästä Ollia, vaikka hänen

kiukkuinen luontonsa usein puhkesi ilmi poikaa kohtaan. Säästääkseen

häntä Jannen ja Kallen kiusanteolta hän sanoi Simolinille tarvitsevansa

Ollia apunaan keittiössä. Niin sai Olli yhdessä Miinan kanssa toimittaa

pieniä kotiaskareita, pestä astioita ja juosta asioilla läheisissä

kaupoissa. Ennen niin ylpeä ja itsepintainen poika taipui nyt

vastustelematta tekemään halvimpiakin töitä. Hänet oli tautinsa jälkeen

vallannut jonkinlainen tylsä välinpitämättömyys, hän tunsi todella

olevansa hylätty orporukka. Yhdentekevä sanottiinko häntä Simolinskan

veljenpojaksi, isää ja äitiä hänellä ei missään tapauksessa ollut. Hän

viihtyi parhaiten Miinan ja Simolinskan parissa. He saattoivat kyllä

tiuskia ja torua häntä hekin, mutta he eivät olleet ilkeitä kuten

Simolin ja Janne ja Kalle.

Yksi ystävä oli Ollilla kuitenkin -- Ränni-Pelle. Ollin sairauden

aikana hän oli monta kertaa pistäytynyt Simolinilla jollakin

tekoasialla saadakseen tietoja pienen suomalaispojan tilasta. Ja kun

Olli tuli niin terveeksi, että saattoi liikkua ulkona, tapasi hän tuon

tuostakin Flinkin iloisen Petterin, jolla oli erityinen taito pujahtaa

pihalle ja kadota taas yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ja aina hän

toi mukanaan hyvää tuulta, lakritsia ja sukkeluuksia. Simolin katseli

karsain silmin molempien poikien ystävyyttä. Koska hän ei itse joutanut

pitämään silmällä Ollia, uskoi hän tämän toimen Jannelle, joka oli

tulemassa isänsä veroiseksi oveluudessa ja rahanhimossa. Isän tarvitsi

vain antaa hänelle viittaus, mihin suuntaan hän tahtoi asiaa ajettavan,

ja Janne haistoi oikean metsäkoiran vainulla, mitä tarkoitettiin. Isän

puheesta hän oli ymmärtänyt, että Olli ei saanut seurustella liian

paljon toisten poikien kanssa, koska hän saattoi ilmaista salaisuuksia.

Janne oivalsi heti ja vahti Ollia valppaasti, kulki hänen kintereillään

ulkona, kuunteli ja vakoili. Erityisesti epäili Simolinin väki Flinkin

matamia ja hänen poikaansa, ja Ollia oli ankarasti kielletty käymästä

Flinkillä, sillä tekosyyllä, että Simolinska ja Flinkin matami

olivat riitaantuneet ja jälkimmäinen oli sanonut edellistä Söderin

kielikelloksi.

Kielletty hedelmä on aina makea, ja tietoisuus siitä, että heitä

pidettiin silmällä ja vartioitiin, antoi poikien ystävyydelle erikoisen

viehätyksen. Oli niin jännittävää piiloutua yhdessä johonkin pimeään

kujaan tai puukellariin, kun tiesi, että Janne juoksi hakemassa Ollia

ja kierteli aivan käsivarren ulottuvilla huomaamatta heitä. He olivat

keksineet erityisen leikin: Janne oli kavala Ovela Kettu eli Magua,

Ränni-Pelle vanha Haukansilmä ja Olli nuori Unkas, hänen suosikkinsa.

Muut pojat saivat vihiä leikistä ja innostuivat mukaan. Jannea

ruvettiin aivan yleisesti kutsumaan Ovelaksi Ketuksi, ja pojat pitivät

jonkinlaisena jalona velvollisuutena suojella Unkasta häntä vastaan.

Tämä tällainen yhteinen liittoutuminen ei suinkaan taivuttanut Jannea

hyvänsävyisemmäksi Ollia kohtaan, päin vastoin hän siitä katkeroitui

ja koetti häntä vahingoittaa miten parhaiten saattoi. Hän ei tosin

uskaltanut kohdella häntä liian kovakouraisesti, sillä silloin saattoi

parvi villejä delavaareja hyökätä kadulla hänen kimppuunsa ja uhkaavin

elein vaatia hänen päänahkaansa. Janne oli suuri pelkuri ja pötki

pakoon näitä Unkasin puoluelaisia, vaikka turvaan päästyään uhkasikin

heitä ja haukkui "delamuoreiksi". Mutta salakavalalla tavalla hän

tiesi aina kiusata ja härnätä Ollia, kanteli äidillensä ja tekeytyi

marttyyriksi. Hän sai muka Ollin yllytyksestä kärsiä pahaa kohtelua

toisten poikien puolelta. Täten hän usein sai Simolinskan uskomaan

hänen puheitaan ja kurittamaan Ollia.

Tällaisessa melkein jokapäiväisessä ottelussa Ollin luonne karaistui.

Hän oppi tappelemaan ja puolustautumaan katupoikien lailla, oppi

pettämään Simolinia ja Jannea. Mutta lukuunottamatta tätä sotajalalla

liikkuvalle intiaanille luvallista taitoa, vihollisen pettämistä, pysyi

hän kaikissa vaiheissaan, vaikeimmissakin tilanteissa, rehellisenä.

Hänen oikeudentuntonsa oli pienestä pitäen ollut harvinaisen herkkä.

-- Me, intiaanit, emme petä muita kuin vihollisiamme, sanoi

Ränni-Pelle, ja tämän hiukan tavallisesta säännöstä poikkeavan

rehellisyysmääritelmän oli Ollikin omaksunut.

Vuosi vieri, toinen, kolmaskin. Ollista oli tullut tavallinen

suurkaupungin katupoika, jonka suurimpana ilona oli pujahtaa ulos,

milloin siihen tilaisuutta suinkin tarjoutui, maleksia kaduilla,

imeä paperossia, milloin semmoinen vain käsiin sattui, ja harjoittaa

kaikenmoista koirankuria ohikulkijoita kohtaan. Yhä harvemmin hän

enää ajatteli Koivumäkeä, äitiä ja isää, yhä vähemmän suri sitä, että

oli ollut syynä leikkitoverin kuolemaan. Vain joskus yksinäisyydessä

valtasivat entiset muistot hänen mielensä, ja hän joutui kauhulla

ajattelemaan nykyistä elämäänsä.

Niinpä nytkin. Muu väki oli poissa, mikä missäkin, ja hänet oli

määrätty hoitamaan pienokaista. Simolinska tuntien Ollin rehellisyyden

luotti häneen enemmän kuin omiin lapsiinsa ja jätti mieluummin

nuorimpansa Ollin huostaan, jonka hän varmasti tiesi pysyvän kotona,

silloin kuin hän lupasi. Olli tuuditteli lasta hiljakseen hyräillen.

Ja siinä, toistaessaan hyräilyä: "Tuu, tuu tupakkirulla", hän elävästi

muisti äidin, koti astui äkkiä hänen eteensä valoisana, onnellisena.

Ja sen vastakohtana ympäröi häntä pimeä, epäsiisti huone likaisine

pihoineen. Hän painoi päänsä alas ja vuodatti katkeria kyyneliä. Ja

vanhat kysymykset, jotka niin usein olivat häntä vaivanneet, heräsivät

taaskin.

Saattoiko hän enää koskaan palata kotiin? Kuinka isä ja äiti voivat

olla niin leppymättömiä? Miksi ei Kaarle serkku milloinkaan käynyt

häntä tervehtimässä? Ei hän edes kirjoittanut enää. Lähetti kyllä

säännöllisesti rahaa Simolinille, sen Olli tiesi, mutta hänelle vain

suutarin kautta jonkin tervehdyksen silloin tällöin.

Ulkoa kuului kolme kimakkaa vihellystä ja sitten varovainen kuiskaus:

-- Hyss, onks rauha maassa?

Ränni-Pelle pisti tummatukkaisen päänsä ikkunasta.

-- Ei ole ketään kotona, vastasi Olli nopeasti pyyhkien silmiään. Olisi

ollut suuri häpeä, jos Haukansilmä olisi nähnyt hänen itkevän.

-- Tuleks ulos? kysyi Pelle.

-- En pääse, täytyy katsoa lasta.

-- Minä meinaan mennä kattomaan laivoja.

Lapsi kätkyessä alkoi huutaa ja sätkiä pienillä väärillä säärillään.

-- Suutarin eukko tulee, ennätti Pelle kuiskata ja oli siinä samassa

kadonnut. Simolinska tuli pyykkituvasta, märkä esiliina vyöllä ja

käsivarret kyynäspäihin saakka paljaina. Hän oli vuosien kuluessa

tullut yhä lihavammaksi ja toraisammaksi. Äkeänä hän torui Ollia siitä,

että tämä antoi lapsen huutaa. Olli kuunteli tylsänä. Hän oli jo niin

tottunut soimauksiin ja uhkauksiin, etteivät ne häntä enää liikuttaneet.

Fiina otti lapsen syliinsä ja ojentaen Ollille rahan hän lausui:

--Tuossa on, mene Petterssonin kauppaan ostamaan pikilankaa ja hakasia.

Simolin sanoi niitä tarvitsevansa.

Olli otti rahan ja lähti livistämään, niin että puukengät kopisivat.

Ilma oli liian houkutteleva, jotta hän suoraa päätä olisi mennyt

Petterssonille. Oli paljon hauskempaa maleksia kaduilla, katsella

vilkasta ihmisvilinää ja silloin tällöin töytäistä kylkeen jotakin

avojalkaista katututtavaa. Kas, tuollahan oli Pellekin keskellä

poikajoukkoa, joka seisoi katselemassa, kuinka poliisi kuljetti

jotakuta taskuvarasta. Olli huomasi Kallenkin ja piiloutui nopeasti

erään rotevan pojan turviin. Kallea ei ollut vaikea puijata, hän oli

typerä ja hidasjärkinen.

-- Jokos pääsit? kysyi Ränni-Pelle. Olli oli pujahtanut hänen taakseen

ja veti häntä takinhihasta.

-- Jo, mennään muualle, ei tämä ole hauskaa.

-- Mennään vaan.

Pojat lähtivät laukkaamaan. Pelle kaivoi taskustaan kaksi

lakritsipiippua ja ojensi toisen Ollille.

-- Mennäänks laivoja kattomaan?

-- En minä niin pitkälle uskalla, sanoi Olli. -- Kiivetään luolaan.

Luola oli poikien yhteinen piilopaikka. Sen muodosti sola kahden

vanhan tuparähjän välissä mäen harjalla. Pojat olivat koonneet

sinne kaikenlaista tavaraa, hevosenkenkiä, suuren nahkapallon,

korvattoman kupin, poikkinaisen piipun, Pellen isävainajan oman, joka

oli "neuvottelupiippuna" silloin kun tärkeitä asioita pohdittiin.

Ränni-Pelle veteli jo pitkiä savuja, mutta Ollin oli vaikea tottua

tupakkaan.

Ränni-Pelle kaivoi piipun esille kiven alta, jonne hän sen oli kätkenyt.

-- Ensin tupakoidaan, sanoi hän, minulla on tärkeitä asioita. -- Hän

veti esille isän vanhan tupakkamassin, pisti kuivaa sammalta piippuun

ja veti pari savua. Sitten hän ojensi piipun toverilleen. Olli pisti

piipun suuhunsa, mutta antoi sen melkein heti takaisin irvistellen.

-- Maistuiks pahalle? nauroi Pelle. Hän kopisti piippua kiven kylkeen,

pisti tupakkamassin taskuunsa, samoin piipun. Sitten hän rykäisi pari

kertaa ja sanoi katseltuaan Ollia hetkisen kulmakarvat ankarasti

rypyssä.

-- Minä meinaan karata.

Olli katseli ystäväänsä pyörein silmin.

-- Karata?

-- Niin juuri karata. Merille! Ja sinä tulet mukaan.

Olli pidätti hengitystään. Tuuma oli huimaavan rohkea.

-- Mitä äitisi sanoo?

Pelle kävi arvelevan näköiseksi ja raapi kiharaista tukkaansa.

-- Siinähän se niksi onkin. Eihän mun tarttis karata, jos äitimuori

päästäis mun hyvällä. Olen halunnut merille jo siitä asti, kun

ensimmäisen laivan näin, mutta muori ei suostu. Itkee vain ja sanoo,

että hän on jo haudannut miehensä meren pohjaan eikä halua pojalleen

samaa loppua. Hän tahtois mun suutarinoppiin Simolinille, hyi sentään

-- tässä Pelle sylkäisi halveksivasti -- Simolinille! Luuleks minun

siihen suostuvan, ei maar, ennen rupean vaikka neekerin lapsenlikaks

kuin Simolinin oppipojaks. Ei, minä aion merille, se on vissi se, isäni

eli ja kuoli reiluna merikarhuna, ja niin minäkin meinaan.

Pelle oli kohonnut seisomaan ja katseli silmät innosta säihkyen

ympärilleen.

-- Katsos, sanoi hän viitaten sormellaan Meelarin sinisiin laineisiin.

-- Tuolla Meelarin takana on Itämeri. Siinä on vesi suolaista, ja sitä

tietä päästään Atlantille.

Hän heilutti hattua kädessään.

-- Hei, pojat, Atlantille! Tuuli puhaltaa, aallot heittelee laivaa, ja

meripojat heiluu mastossa. Se on elämää!

Olli seisoi liikahtamatta hänen vieressään.

-- Niin, sanoi hän hitaasti -- tuolla kaukana on Itämeri, ja sen takana

on Suomi.

Ränni-Pelle loi häneen nopean katseen.

-- Tekeekö sun mielesi Suomeen? Tule mukaan, ehkä saat tilaisuuden

pistäytyä sielläkin.

Olli ravisti surullisena päätään vastaamatta. Pelle laski päivettyneen

kätensä pojan hennolle olkapäälle.

-- Olli, eikös me olla ystäviä?

-- Ollaan, vastasi Olli ja katseli luottavasti ihailemaansa toveria.

-- Mutta ystävien kesken pitää olla reilu komento. Sinä salaat multa

jotakin.

Olli punastui hiusmartoa myöten.

-- Niin, etkös luule minun tietävän, että tuo juttu Simolinskan

veljenpojasta ja hänen isärukastaan on hölynpölyä. Sinä et oo sukua

Simolinille enemmän kuin kelpo laivan ankkuri suutarin naskalille.

Olli oli yhä ääneti.

-- No, ellet luota minuun, niin en minäkään väkisin pyri uskotuksesi,

sanoi Pelle ja kääntyi loukkaantuneena poispäin.

-- Älä suutu, Pelle, pyysi Olli. En minä olekaan sukua Simolineille, en

rahtuakaan, mutta minä en uskalla kertoa asioita, olen luvannut olla

vaiti. Isäni ja äitini ovat minut hylänneet, koska tein jotakin hyvin,

hyvin pahaa.

-- Sinäkö? Mitäs pahaa tommonen pikkunen pojannaskali vois tehdä? Pelle

oli hetkisen ääneti, sitten hän kysyi ankaralla äänellä. -- Et kai ole

varastanut?

-- En, vastasi Olli päättävästi. Varastanut en ole koskaan.

-- Se on hyvä se, sillä varkaita minä en kärsi. Tommonen epärehellinen

pojantolvana kuin tuo Jannekin kismittää mua kovasti. Hän kähveltää

taskuunsa mitä saa ja milloin saa. Hyi taavetti!

Pelle sylkäisi taas. Se oli hänellä syvimmän halveksumisen merkki.

Olli katseli ystäväänsä surumielisenä. Mitähän Pelle sanoisi, jos

saisi tietää hänen salaisuutensa? Raskaana se painoi häntä. Hän

aukaisi suunsa uskoakseen sen sille ainoalle ihmiselle, joka hänen

yksinäisyydessään oli osoittautunut ystäväksi, mutta silloin Pelle jo

ojensi kätensä hänelle vilkkaaseen, vilpittömään tapaansa ja huudahti:

-- Viis salaisuuksista, Olli! Meri on sen pojan koti, jolla ei muuta

turvaa ole. Heitä suutari ja hänen äkeä eukkonsa ja tule mukaan.

-- En kai minä mihinkään kelpaa, kun olen näin pieni ja hento?

-- Vanhaks olet?

-- Marraskuussa täytän kolmetoista.

-- Ja minä olen neljätoista, sanoi Pelle ojentaen pitkää, notkeata

vartaloaan. Ei meitä ikä paina, mutta kyllä meillekin jokin ammatti

keksitään laivan kannella. Minä rupean märssypojaks, ja sinä kelpaat

kyllä kokin apulaiseks.

-- Minä osaan pestä astioita ja lakaista ja keittää kahvia ja kuoria

perunoita ja... alkoi Olli luetella innostuneena.

-- Siinä näet. Me lähetään, niin että hurisee. Minä tunnen

Delfiini-laivan ruorimiehen. Hän on isäni toveri ja kiva mies onkin.

Halveksii suutaristi maamyyriä, kyllä hän meitä auttaa. Jo tänä iltana

käyn hänen puheillaan. Delfiini on nykyjään maissa.

Hetken aikaa vielä suunnitelmiaan kehitettyään pojat lähtivät

innostuneina astumaan kotia kohti. Portilla kohotti Pelle varovasti

sormeaan:

-- Mutta muista, suu kiinni kuin naulittu!

-- Totta kai.

Janne puikki poikien ohitse, kädet housuntaskuissa ja paperossi

hampaissa. Pojat katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä. Oliko hän kuullut

jotakin?

Kotona nousi kova myrsky kun Olli saapui pikilankoineen. Janne oli

ennättänyt ennen sisään ja ensi työkseen kielinyt, että Olli oli

Ränni-Pellen kanssa seisoskellut portilla. Simolin heilutti uhkaavana

nahkaremmiään.

-- Enkö ole kieltänyt sinua kuljeksimasta sen rentun kanssa pitkin

katuja, huusi hän. -- Fiina kertoi sun lähteneen jo pari kolme tuntia

sitten. Selkäsaunan ansaitset ja saatkin.

Mutta nyt Simolinska asettui väliin.

-- Anna pojan jo olla. Onhan nyt lauantai-ilta, ja hän on istunut

sisässä kaiken päivää lasta hoitamassa. Eikä Flinkin Pelle ole muita

katupoikia huonompi. Äiti on suupaltti, se on totta se, ja on mua

hävyttömästi soimannut, mutta en minä hänelle siitä vihaa kanna. Olin

siellä kahvilla eilen, ja matami esitti, että ottaisit Pellen tänne

oppiin.

-- Minä en hänen nokkaviisaasta pojastaan välitä, murahti suutari,

mutta jätti Ollin rauhaan.

Ollin pää oli täynnä uusia ihmeellisiä ajatuksia. Saadakseen

olla yksin hän meni verstaaseen. Simolin oli ruvennut käyttämään

häntä apulaisenaan viime aikoina, ja Olli oli jo vähän tottunut

suutarintöihin. Hän otti kengän, joka edellisenä päivänä oli jäänyt

häneltä kesken, ja alkoi lyödä nauloja korkoon. Mutta hänen ajatuksensa

eivät olleet mukana työssä. Loistavin silmin hän katseli eteensä ja

silloin tällöin karehti hymy hänen kasvoillaan. Hän ei huomannut, että

Janne liukkaana oli hiipinyt sisään ja salavihkaa piti häntä silmällä.

Seuraavana päivänä koettivat Olli ja Ränni-Pelle turhaan tavata

toisiansa. Olli oli kauhean utelias kuulemaan, mitä Pelle oli saanut

tietää Delfiinin ruorimieheltä, mutta hän ei voinut ottaa askeltakaan,

ettei Janne tai Kalle ollut hänen kintereillään.

Viimein hän rohkaisi mielensä ja ottaen hattunsa naulasta alkoi lähteä

ulos. Janne nousi heti ylös sängystä, jolla hän oli loikoillut risaista

kirjaa lukien. Hän viittasi Kallelle ja seurasi Ollia pihalle.

-- En minä sinun seuraasi ole pyytänyt, tiuskasi Olli hänelle

kiusaantuneena.

-- En minä sitä odotakaan, virnisteli Janne.

Läheisellä kentällä oli parvi poikia palloa heittämässä. Olli äkkäsi

Pellen heidän seurassaan ja suuntasi askelensa toisten joukkoon, Janne

ja Kalle kintereillään. Janne huomasi kuitenkin pian pari vauraampaa

poikaa, jotka istuivat erillään muista korttia lyömässä. Hän kuiskasi

Kallelle:

-- Minä menen tonne Raskin poikien sakkiin. Pirä silmällä Pelleä ja

Ollia. Jos huomaat heidän erottautuvan muista, mene kohta heidän

luokseen.

Kalle tottelikin vanhempaa veljeään niin tarkoin että Ollin ja

Pellen oli mahdoton vaihtaa kahdenkeskistä sanaa. Tehtyään pari

turhaa yritystä Pelle heittäytyi kentälle ja veti haukotellen kirjan

taskustaan.

-- Etkö enää pelaakaan, Pelle? huusivat toiset pojat.

-- En viitti, mulla on tässä niin peevelin hauska kirja.

Pojat kokoontuivat hänen ympärilleen.

-- Mikäs se on?

-- _Kahden pojan pakoretki merelle_, sanoi Pelle ja loi merkitsevän

silmäyksen Olliin.

-- Lues meillekin vähän.

-- Ei teistä ole kuulijoiksi, räyhäätte vain ja peuhaatte.

-- Me ollaan ihan hiljaa, lupasivat pojat ja asettuivat piiriksi Pellen

ympärille, Olli lähinnä häntä ja Kalle Ollin viereen.

Pelle alkoi lukea. Kirja oli nimeltään "_Jäämerellä_", ja Pelle luki

pari ensimmäistä sivua innostuneelle kuulijakunnalle. Kalle istui

jännittäen huomiotaan hänkin, mutta koska hänen ylimalkaan oli hyvin

vaikea tajuta painettua sanaa, alkoi häntä pian väsyttää. Lämmin ilma

sen lisäksi häntä painosti, hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän torkkui

silmät ummessa.

Pelle loi häneen veitikkamaisen katseen ja toisen yhtä veitikkamaisen

Olliin. Sitten hän selaili kirjaa pari kolme lehteä.

-- Minä alan tästä luvusta, se on hauskempaa, sanoi hän ja luki:

"Leo ja Wilhelm olivat vahvasti päättäneet lähteä merille. Delfiinin

ruorimies, Martti, oli heidän isänsä vanha ystävä ja hänen puoleensa

pojat kääntyivät pyytäen, että hän toimittaisi heille paikan laivassa.

Mutta saatuaan tietää, että poikien äiti vastusti heidän matkaansa,

vanha Martti ei suostunut auttamaan heitä. Jyrkästi tuo jörö merikarhu

käski poikien vielä odottaa pari vuotta ainakin. Silloin päättivät Leo

ja Wilhelm toimia omin päin. Eräänä varhaisena aamuna he karkasivat

kotoa ja piiloutuivat Delfiinin ruumaan -- tässä Pelle loi silmänsä

Olliin ja katseli häntä tuokion kiinteästi --. Vasta kun laiva oli

kaukana Tuk -- ulapalla, ryömivät pojat esille piilostaan. Vanha Martti

noitui ja pauhasi, mutta asiata ei enää voinut auttaa. Kapteeni ei

tietysti enää kääntänyt laivaa takaisin."

Pelle sulki kirjan. -- Nyt en viitti enää lukea, sanoi hän. Lyönpä

veikkaa siitä, että tuo Olli ei ole ymmärtänyt lukemastani sanaakaan.

Vai mitä? Ymmärsitkö, pässinpää?

-- Ymmärsin, vastasi Olli punoittavin poskin.

Hetkistä myöhemmin poikalauma hajosi kukin suunnalleen. Kallekin heräsi

silmiään hieroen.

-- Oliko niillä mitään keskinäisiä juonia? kysyi Janne Kallelta, kun

pojat menivät kotiin.

-- Vieläkös mitä! Pelle luki jotakin kirjaa, ja me istuttiin kaikki

siinä ympärillä, sanoi Kalle.

Uusi elämän toivo oli vallannut Ollin. Jokaiselle pojalle ominainen

seikkailuhalu eli hänessäkin vahvana. Yksin olisi häntä arveluttanut

lähteä merille, mutta kun Ränni-Pelle oli mukana, haihtuivat kaikki

epäilykset. Tuntui niin ihmeelliseltä ajatella, että hän muutamien

päivien kuluttua, ehkä jo viikon perästä olisi vapaa Simolineista.

Iloisesti viheltäen hän teki työnsä verstaassa ja kuunteli rauhallisena

suutarin torasanoja.

-- Ei hänen laitansa ole ikinä oikea, vakuutti Janne isällensä. --

Heillä on jotakin meininkiä yhdessä Pellen kanssa, sen voin vannoa.

Sinä saat antaa hänelle vaikka kolme korvapuustia yhteen menoon, ja hän

on yhtä iloinen.

-- Pidä häntä silmällä, poika, pidä silmällä. Kuka tietää mitä hän

keksii, arveli suutari itsekseen huolestuneena. Minun pitää kirjoittaa

Kaarle herralle, että on ryhdyttävä uusiin toimenpiteisiin pojan

suhteen. Hän voi ilmaista kaikki ja saattaa meidät poliisin käsiin.

Olli huomasi pian, että häntä pidettiin silmällä. Hän koetti hillitä

mielialaansa, mutta se onnistui huonosti, hän oli kuitenkin vielä

liian lapsellinen ja vilpitön osatakseen pettää Jannen ovelia silmiä.

Jännityksellä hän odotti lähempiä tietoja Pelleltä.

Eräänä iltana hän palasi kotiin käytyään yhdessä Simolinskan ja Jannen

kanssa vaatteita huuhtomassa. Portilla juoksi Miina häntä vastaan ja

pisti hänen kouraansa paperilapun. Siinä oli sanat: "Delfiini lähtee

Hulliin huomisaamuna kello 8." Ei mitään muuta.

Ollin sydän sykähti riemusta ja veri tulvi hänen poskilleen.

-- Mikä paperi se oli? kysyi Janne, joka oli huomannut Miinan nopean

liikkeen.

-- Eipä paljon mikään, vastasi Olli vältellen.

-- Keltä sinä sen paperin sait, Miina? kysyi Janne tytöltä.

Miina oli pieni villi katutyttö, mutta hän piti Ollista enemmän kuin

ilkeämielisestä Jannesta ja vastasi nenä pystyssä:

-- Sitäkö se sinuun kuuluu?

-- Kuuluu mitä kuuluu, ja ellet hyvällä sano, saat maistaa isän

nahkaremmiä, uhkasi Janne.

-- Mitä sinä tyttöä kiusaat, sanoi Simolinska, hoida omat asiasi.

He kantoivat vaatekorit sisälle ja sitä tehdessä Olli nopeasti pisti

paperipalan suuhunsa ja nielaisi sen yhtä nopeasti. Hän arvasi, että

Miina ei jaksaisi pysyä lujana.

-- Vai niin, kirkaisi Janne, joka ei ollut hellittänyt silmiään

hänestä. Paperi tänne ja heti.

-- Ei minulla ole sitä, vastasi Olli.

Janne kiehui raivosta. Keittiössä, jossa suutari jo istui piippua

polttaen, hän nopeasti kertoi, mitä oli tapahtunut.

-- Keneltä sait paperin? kysyi suutari Miinalta ja katseli tyttöön niin

vihaisesti, että lapsiparka empimättä tunnusti.

-- Ränni-Pelleltä, kuiskasi hän arasti.

-- Sanoiko hän mitään?

-- Ei muuta kuin että: anna tämä Ollille, niin ettei kukaan näe.

-- Puhutkos totta? jatkoi vihainen tuomari kuulusteluaan.

-- Puhun.

Simolin kääntyi Ollin puoleen.

-- Mitä paperissa oli?

Olli katseli häneen uhkamielisesti.

-- Sitä en sano.

-- Vai et sano. Koetetaanpa, Janne, hae nahkahihnani.

Janne totteli joutuisasti. Simolin tarttui hihnaan ja löi Ollia pari

kolme kertaa täyttä voimaa. Olli seisoi liikahtamatta hampaat lujasti

yhteen puristettuina. Iskut tekivät kauhean kipeätä, mutta hän hoki

itsekseen: -- Huomenna olen vapaa, huomenna olen vapaa.

-- Mitä paperissa luki? kysyi Simolin uudestaan.

Olli ei vastannut.

Raivostunut suutari kohotti kätensä uuteen iskuun, mutta silloin

alkoi Miina täyttä suuta parkua ja Simolinska sieppasi päättävä ilme

kasvoillaan hihnan miehensä kädestä.

-- Nyt se jo riittää. Poikaa ei saa rääkätä kuoliaaksi.

-- Se olisikin parasta, mitä saattaisi tapahtua, mutisi suutari

hampaittensa välistä. Hän jätti kuitenkin kurituksensa kesken.

Olli meni yhteenpuristetuin huulin ja vedet silmissä huoneen pimeimpään

soppeen. Hänen selkäänsä pakotti kauheasti. Simolin loi häneen

kiukkuisen katseen, mutta antoi hänen olla rauhassa, ja katosi Jannen

kanssa verstaaseen. Illemmalla sanoi suutari:

-- Janne, menes noutamaan halkoja kellarista. Pitäisi saada keitetyksi

vähän vernissaa.

-- Menköön Kalle, sanoi Janne kiukkuisesti.

Simolin kohotti päätään.

-- Ei, mene sinä, Janne, kun kerran käsken. Ja Olli menee mukaan. Mitäs

siinä nurkassa laiskana kökötät. Saat valaista lyhdyllä, eihän siinä

pimeässä käytävässä muutoin mitään näe.

Janne loi ovessa kysyvän katseen isäänsä. Tämä nyökkäsi päätään tuskin

huomattavasti.

-- Sulje ovi lujasti poistullessasi, sanoi hän painokkaasti.

Jannen silmissä välähti. Hän otti lyhdyn ja lähti ulos. Olli seurasi

häntä pimeitä portaita alas pitkään, kapeaan käytävään. Kellarin ovella

sanoi Janne:

-- Mene sinä sisään ottamaan halkoja. Minä valaisen tässä.

Olli teki niin, mutta äkkiä hänet valtasi outo pelko. Hän kääntyi

palatakseen, mutta samassa sulkeutui ovi paukkuen.

Hän oli yksin pimeässä, kolkossa kellarissa. Ulkopuolella kuului Jannen

hiljainen ivanauru.

-- Mieti nyt siinä, mitä paperissa luki, sanoi hän.

-- Janne, Janne, älä jätä minua tänne yksin! huusi Olli

sydäntäsärkevällä äänellä. Mutta Janne ei vastannut, Olli näki hänen

poistuvan lyhtyineen. Hetkisen seisoi Olli tyrmistyneenä, sitten

selvisi tilanteen koko kauheus hänelle. He olivat sulkeneet hänet

kellariin -- kenties koko yöksi. Hänen oli mahdotonta päästä pois.

Simolinin kellari oli aivan käytävän päässä takapihan puolella,

jossa ei kukaan ainakaan iltaisin liikkunut. Kellarin seinät olivat

vahvat, ei niiden läpi ääni päässyt tunkeutumaan. Hän koetti työntää

kellarinluukkua syrjään -- turhaan, se ei liikahtanut. Hän kolkutti

ovea, kunnes nyrkit väsyivät, ja vaipui viimein uupuneena, nyyhkyttäen

lattialle. Tieto siitä, että hänen kauniit unelmansa olivat rauenneet,

musersi hänet tykkänään. Simolinit olivat kai arvanneet hänen ja

Pellen tuumat ja koettivat täten estää häntä lähtemästä. Huomenaamulla

aikaisin lähtee Delfiini, mutta hän ei pääse mukaan, hän on täällä

teljettynä kellariin, avutonna, yksinään.

Hetkeksi lohdutti häntä ajatus, että Simolinska, joka niin usein oli

häntä säälinyt, nytkin tulee vapauttamaan hänet. Mutta tunti toisensa

jälkeen kului ja yhä virui hän lattialla.

Kamalaa oli kellarissa. Hän kuuli rottien loikkivan pimeässä ja kapusi

niin korkealle kuin pääsi puupinolle. Yön hetket kuluivat hitaasti,

silloin tällöin Olli nukahti hetkeksi painautuen kiinni halkoihin.

Viides luku.