Koivumäen kartanon puutarhasta kuului äänekkäitä huutoja, itkun
vaikerrusta ja kiivasta puhetta.
Pieni kiharatukkainen poika juoksi pitkin hiekoitettua käytävää,
hengästyneenä, hatuttomin päin. Hänen järjestään riensi vaaleaan
pumpulihameeseen puettu nuori tyttö pelästyneen näköisenä.
-- Olli, Olli, minne sinä menet? huusi hän.
Poika pysähtyi, käänsi punoittavat kasvonsa häneen ja huusi jalkaa
polkien:
-- Minä lähden pois täältä. Karkaan. Te olette kaikki pahoja. Isä ja
äiti, Pentti ja sinä. Minä en tule koskaan enää takaisin.
Hän tarttui portin salpaan, avasi sen ja heitti portin kiinni
jälkeensä, niin että kumahti yhä hokien: -- Minä karkaan, karkaan.
-- Voi, voi, päivitteli lastenhoitaja nähdessään hänen juoksujalkaa
jatkavan matkaansa. Ihanko se poika tosissaan puhuu? Pitääpä juosta
jälkeen.
-- Anna lapsen kiukutella, sanoi sisäkkö, joka melun kuullessaan oli
juossut paikalle. -- Mokomakin äkäpussi, ei hänestä ole muuta kuin
kiusaa. Vasta yhdeksänvuotias ja komentaa koko taloa, aivan kuin olisi
kartanon isäntä.
-- Se on totta se, sanoi Martti, puutarharenki. Kyllä siitä pojasta
vielä pomo varttuu, kunhan kasvaa.
-- Kuinka hän tuollaisen vallan onkaan saanut? kysyi lastenhoitaja,
joka vasta oli taloon tullut.
-- Rouva on niin heikko, ja kun poikakin on sairaalloinen, hän ei henno
sitä kurissa pitää, hemmottelee vain. Ja patruunan aika menee niin
tyystin kartanon ja tehtaan hoitoon, ettei hän ehdi kovistelemaan muuta
kuin silloin tällöin, vastasi sisäkkö.
-- Minä en ole koskaan vielä niin häijyluontoista poikaa hoitanut,
valitti lastenhoitaja.
-- Mistä hän suuttui? kysyi sisäkkö.
-- He olivat voudin Pentin kanssa heittämässä keilaa keilaradalla ja
riitaantuivat kuten tavallisesti. Pentti on itsepintainen hänkin,
ja Olli kiusaa häntä lakkaamatta. Mistä lienee heille syntynyt
tappelu, mutta Olli sysäsi Penttiä niin pahasti, että tämä putosi
keilahuoneen aituukselta alas ja jäi nurmelle pitkälleen. Martti tuli
siihen ja nosti pojan ylös, hän oli valkea kuin palttina ja voihki
vain hiljaa. Juuri kun Martti oli kantamassa Penttiä kotiin, tuli
patruuna käytävällä vastaan. Hän tietenkin kysyi, mikä oli hätänä, ja
kuullessaan asian hän lennätti aika korvapuustin Ollille. Minut hän
määräsi viemään pojan sisään kotiarestiin, kunnes hän itse ennättää
tulla takaisin tehtaalta, jonne oli menossa. Pojan piti siihen
asti istua patruunan huoneessa. Mutta kun patruuna oli hävinnyt
näkymättömiin, kiskaisi Olli itsensä irti minun kädestäni ja alkoi
juosta ulkoportille. Kai minun täytyy mennä häntä hakemaan.
-- Loruja, sanoi sisäkkö. Antaa pojan mennä.
-- Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, murahti Martti. Tarvitsisi se poika
aika selkäsaunan. Pentti jäi vuoteeseen, kyllä hän sellaisen paukun sai.
-- Mutta rouva toruu, kun poika on poissa. Ja patruunakin määräsi hänet
arestiin. Mene sinä, Martti, hänen jälkeensä ja tuo poika kotiin.
-- Sama se, sanoi Martti ja alkoi hitaasti taapustaa portista ulos.
Mutta tallirakennuksen luona hän tapasi tallirengin, joka pyysi häntä
katsomaan uutta hevosta, jonka patruuna vast'ikään oli ostanut. Martti
oli innokas hevosystävä, ja miten ollakaan, unohtui Olli häneltä
tykkänään.
Sillä aikaa Olli juoksi eteenpäin pitkin leveätä, koivujen varjostamaa
mäkitietä. Hän saapui pian isolle portille, josta erkani kolme
tienhaaraa. Umpimähkään hän valitsi keskimmäisen tien ja alkoi nyt
juosta hitaammin. Silloin tällöin hän kääntyi katsomaan, näkyisikö
ketään tiellä häntä takaa-ajamassa. Hän oli täynnä kapinahenkeä. Isä
oli määrännyt hänet istumaan alallaan päivälliseen asti, mutta Olli
oli toista mieltä. Isä oli vielä lisäksi uskaltanut antaa hänelle
korvapuustin, ja sitä Olli ei aikonut kärsiä. Ja mitä Penttiin tuli
-- kuka käski hänen itsepintaisesti kiivetä keilahuoneen aituukselle
ja huutaa: "minä olen kuningas!" Olli oli käskenyt hänen tulla alas,
oliko se hänen syynsä, että Pentti pudotessaan loukkasi päänsä vieressä
olevaan kiveen? Olli oli vain tahtonut sysätä hänet alas aituukselta.
Pois hän aikoi kotoa, pois aina Amerikkaan asti. Lähtee intiaanien luo
ja tappaa karhuja. Kyllä isä ja äiti ja Leila sitten saavat häntä itkeä
ja ikävöidä. -- Ollin silmiin kihosi kyyneliä, kun hän ajatteli heidän
suurta suruaan ja katumustaan. Mutta hän ei tule kotia, ennen kuin
hänestä on varttunut julma ja kuuluisa intiaanipäällikkö. Silloin vasta
hän palaa mahtavana ja suurena. Ja silloin ei isä uskallakaan antaa
häntä korville enää. -- --
Hetkisen kuluttua ratsasti samaa tietä nuori mies täyttä laukkaa komean
kimon selässä. Hänen kauniit, tummanpuhuvat kasvonsa punoittivat
kiukusta kuten pikku Ollin äsken. Tuon tuostakin pääsi kirous hänen
lujasti yhteenpuristettujen huultensa välitse, ja hänen toinen,
jalokivisormuksilla koristettu kätensä kävi nyrkkiin. Hän oli niin
vaipunut omiin ajatuksiinsa, että oli vähällä ratsastaa kumoon Ollin,
joka hiljennettyään vauhtiaan nyt käveli hänen edellään.
-- Pois tieltä, nulikka! huusi ratsumies. Mutta luotuaan katseen
säikähtyneeseen poikaan, joka töin tuskin oli pelastunut kimon jaloista
hän pysähdytti hevosensa.
-- Mitä näenkään! Sehän on arvoisa serkkuni, Koivumäen perintöruhtinas.
Kuulepas, pikku mies, mitä teet täällä yksin? Eiköhän liene parasta,
että marssit kotiisi takaisin?
-- Ei, vastasi Olli päättävästi. Minä en mene kotiin, ennen kuin
tulevat hakemaan ja anteeksi pyytämään.
-- Hoo, sinussapa on sisua. Ja minne aiot matkata, ylväs sankari?
Olli oli vaiti. Ivalliselle serkulleen hän ei uskaltanut mainita
sanaakaan Amerikasta. Melkeinpä häntä itseäänkin hävetti koko tuuma,
nyt kun pää oli hiukan selvinnyt äskeisestä vihanpuuskasta.
Kaarle serkun kasvot vetäytyivät äkkiä ilkeään hymyyn. Hän mutisi
itsekseen:
-- Sepä olisi mainio kepponen saiturienolleni. -- Hei, serkku, koska
sinä kerran olet pakomatkalla, voisit ratsastaa minun kerallani
Harmaalaan.
Olli epäröi. Harmaala oli kuitenkin liian kaukana kodista. Kokonaista
kaksi penikulmaa! Sen lisäksi hän ei oikein pitänyt Kaarle serkusta,
joka aina oli niin ylpeä ja ivallinen.
-- He ovat kai kotona kohdelleet sinua häpeällisesti, arvaan minä,
sanoi serkku viekkaasti.
-- Isä löi minua ja äitikin torui, vastasi Olli jurosti.
-- Entä mistä syystä? Mitä sinä olit tehnyt?
-- Kepitin vähän voudin Penttiä ja sitten sysäsin hänet alas
keilahuoneen aituukselta, kun hän ei totellut minua, selitti Olli
todenmukaisesti.
-- Ai, ai, siinä tapauksessa kehottaisin sinua seuraamaan itseäni.
Sillä jos nyt palaat kotiin, saat varmasti selkäsaunan. Isäsi oli
kauhean pahalla tuulella, kävin nimittäin juuri teillä.
Ollia alkoi peloittaa. Sen enempää vastustelematta hän nousi serkkunsa
avulla hevosen selkään, asettui Kaarlen eteen istumaan, ja kiiti pian
hyvää vauhtia Harmaalaa kohti.
Olli ei koskaan ennen ollut käynyt Harmaalassa. Hänen vanhempansa ja
Harmaalan väki olivat olleet huonoissa väleissä jo kauan. Olli ei
tiennyt syytä siihen eikä ollut sitä liioin aprikoinut. -- Heidän
ratsastusretkensä ei ollut kovinkaan hilpeä. Kaarle serkku oli
harvasanainen ja omiin ajatuksiinsa vaipunut. Ollista tuntui matka
pitkältä ja hän alkoi hiljakseen toivoa, ettei olisi lähtenytkään
serkun mukaan.
Hevonen alkoi äkkiä kiirehtää vauhtiaan, ja Olli huomasi, että he
pian olivat perillä. Siellä täällä keksi silmä vanhan kallellaan
olevan ladon, maa oli viljeltyä, ja vähän matkan päästä kuului kukon
kie'untaa. Ei kestänytkään kauan ennen kuin asuinrakennus alkoi näkyä
puitten välistä.
Harmaala oli vanha, rappeutunut kartano. Kaikki siinä oli
ränsistynyttä. Puisto ja käytävät olivat rikkaruohojen vallassa ja
miltei luonnontilassa, korkea portti oli rempallaan ja pihamaa vailla
hoitoa. Ollia värisytti, niin kolkkoa oli täällä, niin perin erilaista
kuin Koivumäellä. Siellä oli puisto Martin loppumattoman huolenpidon
esineenä, siellä olivat käytävät hiekoitetut ja aina yhtä siistit. Äiti
itse piti silmällä kukkatarhaa, jossa ei valppainkaan silmä huomannut
rikkaruohoja tai kellastuneita lehtiä. Kaikki oli siellä puhdasta ja
valoisaa!
Pihalle ilmestyi punatukkainen, noin viisitoistavuotias poika. Hän loi
tylsän katseen Olliin, tervehti nöyrästi Kaarle serkkua ja talutti
hevosen talliin.
Alkoi jo hämärtää. Olli oli kompastua portaisiin, joissa oli iso lovi.
Kaarle serkku naurahti ilkeästi.
-- Astu rohkeasti vain eteenpäin, serkku. Me täällä Harmaalassa emme
pelkää pieniä hiirenreikiä. Maleena täti! Maleena täti! huusi hän
kaikuvalla äänellä. Missä se vanha lohikäärme viipyy, mutisi hän
itsekseen.
He astuivat laajaan huoneeseen, joka näytti miltei autiolta. Keskellä
oli tamminen ruokapöytä, sen ympärillä korkeita tuoleja ja seinällä
vanha kaappi. Siinä koko kalusto lukuunottamatta paria vanhaa
muotokuvaa, jotka kuvasivat toinen tummanveristä, korskannäköistä
miestä ja toinen lempeätä, sinisilmäistä naista, joka oli hyvin Ollin
äidin näköinen.
-- Hienoa täällä Harmaalassa, eikö totta? kysyi Kaarle serkku
ivallisesti viitaten erääseen rikkinäiseen tuoliin. Me Harmaalan
paronit olemme vaatimattomampaa väkeä kuin Koivumäen tehtailija.
Samassa avautui ovi naristen ja Maleena neiti astui sisään. Hän oli
pitkä, lujarakenteinen vanha nainen. Ollin mielestä hän muistutti
vanhaa hevosta, sillä erotuksella vain, että ne useimmiten ovat lempeän
ja kärsivän näköisiä, mutta Maleena neidin pieniä, pistäviä silmiä,
terävää nenää ja pitkää, kapeahuulista suuta Olli tunsi pelkäävänsä.
-- Salli minun esittää sinulle, rakas täti, arvoisa serkkuni, Koivumäen
tuleva isäntä, sanoi Kaarle serkku liioitellun kohteliaasti.
Vanha neiti loi nopean katseen poikaan ja tervehti häntä kankealla
päännyökkäyksellä.
-- On kai sinulla jotakin syötävää meille, Maleena täti? Arvoisa enoni
ei suvainnut tarjota minulle päivällistä.
Maleena neiti katosi mutisten jotakin ja palasi vähän ajan kuluttua
tarjotinta kantaen.
Ollilla oli hyvin nälkä, mutta hänen ruokahalunsa katosi, kun hän
kohtasi Maleena tädin silmät, jotka katsoivat häneen tuikeasti ja
vihamielisesti. Ja vaikka Kaarle serkku syödessään puheli paljon ja
huolettomasti, huomasi Olli hänen olevan kiukuissaan jostakin.
Kun he olivat syöneet, sanoi Kaarle serkku: -- Olli jää tietysti tänne
yöksi. Kai Harmaalan vierashuoneessa on sijaa rakkaalle sukulaiselleni.
Maleena neiti sytytti kynttilän ja vei Ollin kolkonnäköiseen
makuuhuoneeseen. Äänetönnä hän valmisti pojalle sijan sohvalle ja käski
lyhyesti hänen paneutua nukkumaan. Olli olikin niin väsynyt kaikista
elämyksistään, että heti vuoteeseen päästyään vaipui uneen.
Maleena neiti palasi ruokailuhuoneeseen, jossa nuori isäntä kiivaasti
mitteli lattiaa.
-- Kuinka matka onnistui? kysyi vanha neiti.
Nuori mies naurahti katkerasti.
-- Niinkuin arvasinkin. Eno ei luvannut penniäkään. Hän ei muka halua
maksaa tuhlaavan sukulaisensa velkoja. Asia on sillä ratkaistu.
-- Senkin kitupiikki, mutisi vanha neiti hampaittensa välistä. Entä
missä tarkoituksessa toit tuon huonosti kasvatetun nulikan tänne?
-- Tehdäkseni rakkaalle enolleni pienen kepposen. Poika oli
käyttäytynyt kotona kuin äkäinen villikissa ja lähti käpälämäkeen.
Tapasin hänet tiellä. Häntä kai paraillaan huudetaan ja haetaan kautta
seudun.
Syntyi lyhyt hiljaisuus. Vanha neiti istui kädet ristissä helmassaan
kolkosti tuijottaen hehkuvaan tulennokseen. Kaarle oli pysähtynyt uunin
viereen, hän nojasi kättään korkeaan otsaansa ja seurasi synkin katsein
liekkien levotonta leikkiä. Huoneessa vallitsi pimeys, jota takkavalkea
vain huonosti riitti valaisemaan. Nuori mies ojensihe kumarasta
asennostaan väristen. Hän tarttui soitinkellon nuoraan vetäen sitä
kiivaasti.
-- Palvelijamme ovat käyneet merkillisen huolimattomiksi, huomautti hän
kärsimättömästi, kun ei kukaan tullut. Minä tahdon enemmän valoa.
Maleena neiti naurahti katkerasti.
-- Palvelijamme! Harmaalan vanhassa aateliskartanossa ei tällä haavaa
ole muita palvelijoita kuin tylsämielinen, kuuro Kaapro.
Kaarle kiepahti nopeasti kannallaan ja loi tätiinsä kysyvän katseen.
-- Mitä se merkitsee?
-- Se merkitsee, että ainoat jäljellejääneet palvelijamme lähtivät
eilen pois.
-- Hoo, rotat jättävät laivan, kun hätä on käsissä, sanoi Kaarle
ivallisesti. -- Onko vanha Nestorkin lähtenyt? kysyi hän sitten
otsaansa rypistäen.
-- On. Hän ei puoleen vuoteen ollut saanut palkkaansa, ja kun hän tuli
pyytämään sitä, ei minulla ollut antaa hänelle penniäkään. Ei väki
viihdy köyhässä talossa.
-- Kirottua, mutisi Kaarle jalkaansa polkien.
Ovi aukeni. Kaapro astui sisään ojentaen mustan vaakunalla koristetun
nahkalaukun isännällensä.
-- Ah niin, sanoi Kaarle, unohdin postin. Noudin sen ohiratsastaessani.
Kaapro poistui luotuaan nälkäisen ahneen silmäyksen pöydällä oleviin
aterianjäännöksiin.
Kaarle oli avannut postin. Kiusaantuneen näköisenä hän pisti taskuunsa
joukon kirjeitä, velkojien maksuvaatimuksia. Mutta äkkiä hän huudahti
hämmästyneenä.
-- Ukko on kuolemaisillaan, sanoi hän luettuaan lyhyen kirjeen.
-- Kuka? Kauppaneuvosko? kysyi Maleena neiti katse jännitettynä. Mutta
silloinhan -- --
-- Entä sitten, sanoi Kaarle kiukkuisesti. Tuo tuossa, hän viittasi
vierashuoneeseen, tuo yhdeksänvuotinen nulikka on pääperillinen, koska
ukko on hänen kumminsa ja pojan äiti, rakas rouva tätini, aina on
osannut liehitellä rikasta setä-ukkoa. Minä kai saan jonkin tuhantisen
hyvittäjäisiksi. Mutta se ei riitä pelastamaan Harmaalaa velkojien
käsistä.
Maleena neiti tuijotti synkästi eteensä.
-- Niin, sinä olet kyninyt ukkoa niin perinpohjaisesti, että hän
viimein suuttui ja kyllästyi sinuun ja kirjoitti testamenttinsa
Koivumäkeläisten mielen mukaan. Mutta -- tässä vanhan neidin ääni
hiljeni kuiskaukseksi --, jos poika kuolee ennen sinua, olet sinä hänen
perillisensä. Niinhän testamentissa sanotaan.
-- Mutta poika elää ja nukkuu parhaillaan terveen unta vierashuoneeni
sohvalla. Siinä kaikki.
Maleena neiti loi nuoreen sukulaiseensa leimuavan katseen mustista
silmistään. Hänen laiha, hiukan kumara vartalonsa suoristui kuin jänne,
ja hänen äänessään oli intohimoinen sävy:
-- Niin sanot sinä, mutta minä en aio ristissä käsin katsella, kuinka
Harmaala joutuu vieraitten käsiin. Minä olen syntynyt ja kasvanut
täällä. Isäni on viljellyt näitä maita ja elänyt täällä koko ikänsä
hänkin. Täällä olen vanhempieni kuoltua minä emännöinyt ja kasvattanut
veljeni, sinun isäsi. Kun kartano joutui hunningolle sen vuoksi, että
isäsi laiminlöi taloudenpidon ja tuhlasi omaisuutensa kaupungissa
peliveikkojen seurassa, pidin minä yksin taloa pystyssä. Äitisi murtui
suruihin ja huoliin, heikko raukka, minä yksin sain raataa ja laskea
tulot ja menot. Olen tehnyt työtä ja rehkinyt kuin halvin palvelija.
Toivoin sinusta apua, mutta sinä olet samanlainen kuin isäsikin. Rahoja
osaat menettää ja velkoja hankkia, muuta et. Ja nyt on loppu edessä,
nyt muka saan lähteä maantielle sukukartanostani. Ei ikinä! Harmaalaa
ei myydä, niinkauan kuin minä elän. Tapahtukoon ennen mitä tahansa.
-- Voitko keksiä mitään keinoa? kysyi Kaarle käheällä äänellä. Hänkin
oli kiihtynyt.
-- Kenties, vastasi vanha neiti lyhyesti. Menkäämme nyt nukkumaan. Minä
ajattelen selvimmin yöllä. Tule huomenaamulla varhain huoneeseeni, niin
saat kuulla suunnitelmani. -- Näkikö kukaan sinua ja Ollia yhdessä?
kysyi hän ovessa.
-- Ei kukaan, lukuunottamatta Kaaproa.
-- Hyvä, hänestä minä kyllä vastaan, mutisi Maleena neiti.
Toinen luku.