Nyt on jo ammoin kaikki ohi, kahdeksaskymmen käsissä, sormet kihdin
koukistamat, jaloissa särky, vaikka kuinka kuppuuttaisi, -- multa alkaa
puoleensa repiä.
Lapsuudestani en puhu sen pitempiä, tietäähän sen, köyhän lapsen.
Äitimuori vain sattui ylen ankara, liekkö liika työ kovettanut, vai
oliko jo luonnostaan, en tiedä. Sain kerrankin iltamyöhällä tuvan
avaimen kantaakseni, kun jostakin kyliltä tultiin, ja sitä sitten
lystikseni heilauttelin hyppysissäni, heilauttelin, kunnes ruohoon
putosi ja siihen kohdalleen hukkui, kuin maan rakoon mennen. Etsittiin
sitä lyhdynkin keralla, ei vain löytynyt. Äiti silloin katajanrisulla
pieksi minut, ison tytön, pahanpäiväiseksi; siitä asti kannoin kaunaa,
enkä ottanut oikein unohtaakseni. Olisi edes koivunoksan ottanut! Isä
sensijaan oli perin hyvä mies eikä meihin lapsiin kajonnut, mitä joskus
talvella suutaroidessaan lestillä tai kengänpohjalla päähän kopautteli.
Kuudentoista vuotiaana piti kodista pois, veljet olivat lähteneet
jo merille. Otin vuosipestin samaan pitäjään, keskulaiseen taloon.
Palvelin siinä parisen, kolmisen vuotta, aikaihmistyin, kasvoin
pituutta, ripilläkin kävin vasta palveluksessa ollessani. Tein työtä,
mitä vain eteeni pantiin, lasta korjasin, lehmiä ruokin ja maantyössä
kävin, mitä vain, en koskaan paljoksunut. Sain vaatetta palkakseni,
villaisen vaatekerran, paitakangasta ja kaksi paria kenkiä, rahaakin jo
aloin saada kymmenen ruplaa vuodessa. En ollut erin kaunis muodoltani
enkä mikään, olinhan vain tavallisen ihmisen kuvio, tukkaa vain kasvoi
niin ylenpalttisesti, ettei tiennyt mihin panna, ihan päänsäryn sain
palmikosta. Olin iloluontoinen ja muutenkin ihmisten seuraan sopeutuva,
ihmiset minusta aina ovat pitäneet ja seuraansa hakeneet. Itsekin olen
sitä ihmetellyt, kun en ketään kumartele enkä edessä kiitä, tosin en
takanakaan koskaan pahaa sanaa kenestäkään puhu.
Mikäpäs siinä siis minun oli mennäkseni, eivät painaneet vuodet, eivät
murheet, kävin kaikki kylän kiikut ja tanssit, kuin maailman lapsi
ikään, tappelupukareita vain en sallinut enkä heidän seuraansa lähtenyt.
Tuli sitten syksyllä samaan taloon Kärlan pitäjästä uusi renki,
Laur-niminen, hyvä käsistään, luonnostaan rehti, mies miehen tekoa.
Se oli kai niin minun osalleni määrätty, koska kohta toinen toiseemme
mielistyimme ja rupesimme yksissä olemaan, niinkuin nuoret ovat,
kävimme tansseissa ja Kuresaaren kaupungissa markkinoilla. Aittaani
vain en laskenut häntä, vaikka monesti pyyteli ja taisi suuttuakin, kun
en suostunut.
Ihmiset rupesivat meitä härnäilemään ja kihlattuna parina pitämään,
emmekä mekään enää kieltäneet, mitä turhasta salata, kun kerran niin
oli. Kynttilänpäivän aikoihin toi Laur sormuksen kaupungista, --
tuossa se on vielä sormessani kihtisormuksen vieressä! -- ja silkin,
isokukkaisen. Aloimme jo vähin kuulostella moisiolta mökin paikkaa
itsellemme, mutta häitä emme vielä kiirehtineet, nuoria ja köyhiä kun
olimme molemmat.
Ja niin meni se rakkaus syvälle sydämeen, ettei sitä sieltä enää muu
kuin kuolema irti saane.
Mutta Jumala se on semmoinen, että se suolaa joka ihmisen kakun, aina
määränsä mukaan.
Kirkkoherra rupesi tahtomaan Lauria kuskikseen, ja niin joutui Laur
pappilaan, kymmenen virstaa talosta, missä minä palvelin. Ja siellä se
sitten tapahtui. Oli siellä kirkkoherralla piikaihminen, Epp-niminen,
Lauria vuotta paria vanhempi, sellainen lyhytkaula, lihavanläntä, --
kuinka lie tullut, vaan Laur laittoi sille lapsen. Mikä lie tullut
erehdys, yhdessä kun aina olivat, liha on heikko, ja synti makea.
Minä kun kuulin siitä, ja kohtahan se tiedoksi tuli, niin sisuni
koveni, ihan kivikovaksi, nuori kun olin ja veriltä kärsimätön vielä.
En ottanut Lauria puheilleni, kirjeet palautin ja Eppua vihasin,
panettelinkin, nimitin rumilla nimillä. Kuka tietää, ehkä olisin
sentään ajan-oloon taas leppynytkin, ja kaikki parhaaksi kääntynyt,
mutta kirkkoherra puuttui puolestaan asiaan ja rupesi vaatimaan, että
Laur naisi Epun. Siinä se sitten oli. Mikä siinä enää rengin neuvoksi,
esivalta oli ankara, tekonen tehty, ja vielä lisäksi, kun sattuikin
olemaan itsensä kirkkoherran piika. Ei siinä pitkiä puheita pidetty,
kuulutuksiin pantiin, ja häät vietettiin ristiäisten kanssa yksin tein.
Mutta minulle koitui siitä kova paikka. En tiedä, lienevätkö kaikki
luojanluomat samanlaisia, vai olisinko tullut muita herkkäverisempi,
sen vain tiedän, että syvälle otti. Tulin kuin nöyräpäiseksi, sairaaksi
vallan, makasinkin monta viikkoa, aina vain poltteessa. Kerran olivat
jo luulleet hengenkin lähteneen ja panneet virsikirjan rinnalleni,
lähtövirrenkin veisanneet, mutta Isämeitää luettaessa olinkin avannut
silmäni. Mutta tukkani lähti taudin jälkeen tykkänään päästä, niinkuin
haravalla heinää tuli joka kerta kammalla sukiessa, mitä niskaan lie
jäänyt lyhyt saparo. Kokosin lähteneet hiukset ja laitatin niistä
Kuresaaressa palmikon, -- muistoksi muka. Jalkeille kun pääsin, lähdin
sen tien pois koko paikkakunnalta, otin pestin Kuresaareen, apteekkarin
luo.
Siellä, vieraissa, oli kevyempi ollakseni. Mutta eräänä päivänä,
kun juuri pihanpuolisilla portailla ahvenia perkasin, näin Laurin
tulevan portista pihalle. En näkevinäni ollut, veitsi vain alkoi käydä
käsissäni niin väleästi, että suomukset sinkoilivat.
Tuli Laur aivan lähelleni, portaitten alapäähän seisattui, ei edes
päivää sanonut, vaan kohta suoraan asiaan, että: "Maret, oletko minulle
vihoissa?"
Minä tätä kysymystä kohta sydämessäni säpsähdin, mutta en sanonut
muuta kuin: "Mitäs minulta kysyt, -- puhukin, hyvä mies, muuta asiaa.
Mene vaimosi luo, onhan sinulla Epp, mitä sinulla on minun kanssani
tekemistä?"
Niin sanoo taas Laur ja sieltä portaitten alapäästä katsoo:
"Sinua minä vain rakastan, että sen nyt tiedät, Maret."
Silloin nousi taas minulle luonto, oikein se vanha Aatami, menin
sisään, hain kätköstä sen palmikon, mikä minulta taudin aikana oli
lähtenyt, vein portaille ja näytin, otin huivinikin ohenneilta
hiuksiltani. "Näin minä olen sinua surrut", sanoin. "Mutta nyt mene
rauhaan, ja olkoon sinulla onni osanasi kaikissa edesottamisissasi."
"Maret", sanoo Laur eikä ota mennäkseen. "Pahoin tein, tiedän sen. Etkö
sinä enää yhtään minusta huoli?"
Mutta silloin minä taas sydämystyin ja sanoin:
"Se on synti ja häpeä, että toisen vaimon mies tulee ja puhuu, mitä ei
enää puhua sovi. Ettäs näytätkin minulle näkösi viimeistä kertaa."
Sipaisin käteni puhtaiksi suomuksista, menin vielä kerran sisään ja
toin sormuksen ja silkin.
"Tuossa on, -- otakin omasi", sanoin.
"En ota minä niitä, -- sinun ovat", se sanoo ja punoittaa kuin
vihapäissään.
Panin ne portaille ja niine hyvineni lähdin, ahvenet vein mukanani, en
taakseni katsonut.
Silloin se meni, näkyi sentään silkin ja sormuksen portailta
korjanneen. Vielä kerran lähetti minulle poikasen kautta sanan, että
tulisin sunnuntaina kirkolle sakariston kohdalle, -- en mennyt enkä
vastausta lähettänyt.
Sen tien se meni. Meni eikä takaisin tullut. En kutsunut minä, eikä
tullut hän. Mutta mihinkä ihminen ikävästään ja rakkaudestaan pääsee?
Se on sen ihmisen ikävä semmoinen, että se juoksee kuin pitkin lankaa,
penikuormia.
Päivällä vielä menettelee, on askarrusta ja touhua, köyhällä
piikaihmisellä liiatenkin, tämän maisen maailman melua yllin kyllin.
Mutta kun tulee yö, ja yksin vuoteellasi valvot, ja sattuu vielä
olemaan tuollainen suviyö, ei iltaa, ei aamua, yhtä kuultoa taivaalla
vain, silloin sen povessasi tunnet, ettei mikään muu kuin kuolema
ikävääsi irroita.
Ja senkin tiedät, että jossain on valveilla toinen, ei tule uni
senkään, vuoteellaan valvoo ja sinua ikävöi.
Kuulin minä heistä silloin tällöin yhtä ja toista, vaikka en
kysellytkään, aina niitä kontinkantajia löytyy. Jotkut kai luulivat
minua sillä hyvittävänsä, toiset tahtoivat nähdä mielipahaani, niin on
ihmisen luonto. Kuuntelin aina niinkuin olisi vieraista puhe ollut.
Laur oli heittänyt kuskina-olon silleen ja ruvennut itselliseksi,
asuivat jossain mökissä moision maalla, vain huoneet olivat omat. Oli
heille syntynyt vielä toinenkin tyttö, ensimmäisen lapsen lisäksi,
joka oli tyttö sekin. Elivät, kituuttivat, niinkuin kaikki muutkin
pien'eläjät, ei se sen kummempaa ollut. Kituliaaksi vain kuului Laur
viime aikoina muuttuneen, koska Epp oli käynyt meidän apteekissa
tippoja saamassa, rinnanpoltteeseen vai mihin lie pyytänyt.
Meni taas muutama vuosi, -- minä yhä vain samaisella apteekkarilla
palvelin, -- kun eräänä syyskuun päivänä tulee se Laurin vaimo, se Epp,
luokseni ja sanoo:
"Nyt taitaa Laur mennä, etkö tulisi vielä kerran katsomaan?"
Sydämeeni tuikaisi kuin tulisella neulalla, mutta olinpa ylpeä sitä
näyttääkseni ja kaikkein vähimmin Epulle. Kysyin vain, niinkuin olisin
oudosta tiedustanut:
"Laurko se minua tahtoi?"
Sanoi Epp ja aivan nöyrästi sanoikin:
"Laur itse, -- kuinkas muuten."
Katsoin sitä, ja sydämeni hieman heltyi, ajattelin: oletpa tainnut
kärsiä sinä, jos minäkin! -- niin oli muuttunut ja kellastunut Epp.
Menin sitten sen kanssa. Leipurin ohi mennessä poikkesin vielä ja ostin
kaksi nippua vesirinkilöitä.
Sillä ei ollut hevosta, Epulla, mentiin jalan, kahden kesken. Syksy
oli, pihlajissa marjat, orjantappuroita kiulukoineen kahden puolen
tietä. Ei puhunut Epp enkä minä. Kerran vain kysäisin:
"Jokos se on Laur kauankin sairastellut?"
Johon Epp vastasi:
"Johan se on kolmatta vuotta."
Sitten mentiin vaiti loput viisi, kuusi virstaa. Eikä se matka sen
pitempi ollutkaan.
Laurin mökillä tuli se vanhempi tyttö vastaan, tunsin heti Laurin
näöstä ja annoin sille vesirinkelit. Kamarin ovea avatessa sydäntäni
kiersi pahasti, olin ihan kynnykselle typertyä, niin jaloista hervotti,
sain sentään Epun takia itseni suoristetuksi.
Näin heti paikalla, että lähtöä tämä oli. Niin oli painunut näöstä,
poloinen, poskiluut korkealla, nenä kapea, ja henki rinnassa korisi.
Mutta minuun vain katsoi tiukkaan kuin seinään naulaten ja luisilla
käsillään viittilöi Eppua pois.
Kun kahden kesken jäimme, niin sanoo:
"Maret, oletko antanut minulle anteeksi?"
Itku tuli kurkkuuni, nousi kuin tulppa, niin etten puhua voinut, en
halaistua sanaa.
Mutta kuoleva yhä tiukkaa:
"Jeesuksen Kristuksen nimessä, oletko antanut minulle anteeksi?"
Silloin minä siihen vuoteen vierelle lysähdin, ei ollut enää voimaa
ruumiissani, olin kuin vyyhti ikään, itkin vain valtoinani ja sanoin:
"Olenhan, olenhan sinulle kaikki anteeksi antanut!"
Silloin se pani silmänsä hetkeksi umpeen ja sanoi sitten, silmät yhä
ummessa:
"Sinua minä vain olen rakastanut, Maret."
Olin siinä sängyn vierellä lattialla polvillani vielä hetken, olisin
voinut olla siinä ikäni kaiken, niin rakasta se oli, autuasta vallan.
Suli siihen itkuuni pois vuosien paha, kuollakin olisin voinut siihen,
hänen viereensä, ei olisi minulla elämästäni surku ollut.
Eikä se muuta enää minulle puhunutkaan.
Kun menin, niin se nukkui, -- Epp seisoi porstuassa, nuorempi lapsi
sylissä, ja vanhempi söi niitä vesirinkilöitä, jotka olin ostanut.
"Hyvästi nyt, Epp", sanoin ja kättä annoin. Aioin vielä jotain Laurista
sanoa, vaan ei tullut nimi yli huulteni, silleen jäi. Mutta sen tiedän,
ettei ollut enää sydämessäni kaunaa, ei Eppua eikä ketään muutakaan
kohtaan.
Yöllä se sitten olikin kuollut. Epp tuli vielä kerran luokseni
kaupunkiin ja toi sen Laurin sormuksen, sanoi niin olleen Laurin
viimeisen tahdon. Otin sen vastaan, kun hän kerran niin oli tahtonut,
mutta sormeeni en pannut, ennenkuin kuulin Epun kuolleen hänenkin,
kymmenisen vuotta takaperin.
Mutta Laurin kuoleman jälkeen en enää niillä maillakaan pysynyt, muutin
pois koko Saarenmaalta aina Tallinnaan asti palvelukseen, ja täällä
sitä sitten on oltu. Kotisaarella en ole siitä lähtien käynyt, kuolleet
ovat kaikki, vanhemmat ja velimiehetkin, jokunen käly lienee elossa.
Se repivä kipu kesti aikansa, asettui sitten ja meni menojaan, mutta
sydän jäi turraksi, ei pystynyt siihen enää ei ilo eikä suru.
Etsin iloni muualta, aloin käydä uskovaisten seuroissa ja tutkia
Jumalan sanaa, tulin herätykseen ja olen lohdutukseni löytänyt.
Kosijoita kävi minulla monta, -- tuli näet vuosien kuluessa aina vähin
sukansääreen pantua. Oli niitten joukossa saksojen kamaripalvelijoita
ja vielä aliupseerikin, olipa kerran talonisäntäkin maalta, leskimies,
oikein puhemiehen keralla. Lähetin ne menemään, jokikisen. Viimeinen
kävi vielä, kun jo lähenin kuuttakymmentä. Nyt ei niitä enää
pariinkymmeneen vuoteen ole kuulunut, rauhaan ovat jättäneet, vanhan
kompuran. On oma kamari, on vanhanpiianlohdutus kukkimassa akkunalla,
on lähetysjuhlat joka kesä, -- ei ole vielä, Luojalle kiitos, puutetta
ollut, ei leivästä eikä särpimestä.
Mutta sen sanon ja totta tarkoitan, vaikka milloin kutsu tulisi, en
esteitä tekisi, valmis olen jättämään tämän maailman ja sen turhuuden,
milloin Herra itse sen neuvossaan hyväksi näkee.