Hänen nimensä oli Reet, ja hän oli raikkain ja puhdasverisin
saarelaistyttö, mitä ajatella saattaa, Sõrven Säären kylästä,
eteläiseltä Saarenmaalta. Isä oli hänellä kalastaja Treiali-Jaan,
valkopartainen, muhkea mies, joka hieman nilkutti hylkeenpyynnissä
vioittunutta jalkaansa, äiti Panga-Tiiu, samasta kylästä. Paitsi sitä
olivat hänen vaarinsa ja mummonsa sekä isän että äidin puolelta jollei
juuri samasta Säären kylästä, niin ainakin samasta Jämajan pitäjästä,
korkeintaan naapuripitäjistä, Ansikulasta tai Kihelkonnalta.
Niemi, Sõrven Sääri, on nimensä mukainen, se jatkaa Saarenmaan
pituutta kolmellakymmenellä virstalla ja kurkoittautuu kauas mereen
kohti liiviläisten asuinsijaa, kuurinmaalaista Domesnaesiä, jolle se
lähettää vastaan vedenalaiset hietasärkkänsä, kuin tervehdykseksi.
Ennen lopullista mereen sukeltamistaan se luikertaa virstan verran kuin
keltamahainen, selällään kelluva vesikäärme, kaveten loppupäässään vain
lokin leposijaksi.
Sõrve on ammoisista ajoista aina ollut vanhan Jumalan selän takana.
Ennen muinoin erotti sen muusta Saarenmaasta Salmejoki, syntynyt
saarelaisen väkimiehen, Suur-Töllin, veitsen vetäisystä, nyt pääsee
kuivin jaloin yli joen uoman. Mutta yhä vieläkin on se salakuljettaja
hyvässä turvassa, jonka onnistuu piiloittautua Takasõrven metsiin:
siellä ei näe häntä Jumalakaan.
Meri on Säären ympärillä salakavala ja riuttainen: oikea laivojen
kalmisto. Miesmuistoisista ajoista on se hukuttanut laivoja, harva se
vuosi. Säären polvilumpion kohdalla oli maailmansodan ensimmäisiin
vuosiin saakka vilkkumajakka, pelastusasema ja rantavartiosto, siksi
kunnes saksalaislaivojen tykinkuulat pyyhkäisivät sekä ne että osan
Säären kylää pois maan pinnalta. Mutta kaikista majakoista huolimatta
on osaltaan juuri sõrvelaisia ranta-asukkaita varten luotu vanha,
keskiaikainen laki, joka uhkasi rantarosvoja kirkon armopöydästä
erottamisella ja käski heittää heidän ruumiinsa mereen samalta
paikalta, missä he olivat rikkoneet "maan ja meren Herraa sekä
uskovaisia vastaan", kun sensijaan taas haaksirikkoisten pelastajille
oli luvassa vuoden ja neljänkymmenen päivän synninpäästö.
Tätä Sõrven Säären hiekkanauhaa pitkin oli Treiali-Reetan tapana
juosta piipertää pikkutyttönä kuin rantalinnut, aina kauemmaksi, aina
kauemmaksi, kunnes vaahto tarttui varpaitten lomiin, pehmeänä kuin
pellavakuontalo, ja hietasärkkä katosi suureen sineen. Silloin vasta
Reet pysähtyi, äärimmäiselle kielekkeelle, jalat jo vedessä, kahden
aavan ulapan, Ruotsinmeren ja Lõpemeren yhtyessä hänen lapsenjaloissaan.
Hän oli aito pikkuinen sõrvelaisneito jo pienestä pitäin, tämä
Reet, musta hame pitkä, kainaloista alkava ja laskoksille kurottu,
helmasta puna- ja valkoraitainen, laskoksien vakuudeksi kaikkien
sõrvelaistaiteen sääntöjen mukaan leivinuunissa käytetty, -- päässä
punainen piippolakki, jonka tupsu tanssi tuulessa vaaleitten
hiussuortuvain kanssa kilpaa, -- kaukaa katsoen kuin mikäkin punapäinen
kärpässieni.
Hänen lapsuutensa kului tällä lakealla, yksinäisellä rantamalla, jossa
miltei kylän joka talolla oli oma kivijalustainen tuulimyllynsä.
Hän kasvoi venehylkyjen keskellä, jotka hietasärkillä vetelehtivät,
laitalaudat parempiin tarpeisiin vietyinä, ikäänkuin suuret luurangot
vihertävine kylkiluineen, joitten lomitse pikkuturskat ja silakanpojat
pujahtelivat. Hän keräili hiekalta kiviä, joissa oli muinaisten etanain
ja meriäyriäisten jälkiä, ja toisia, jotka olivat huokoisia kuin
kivettyneet pesusienet.
Keväisin sensijaan oli majakan jalustalla joka aamu kuolleita
muuttolintuja, jotka paluumatkallaan kaukaisista maista pesäpaikoilleen
saarenmaalaisille luodoille ja särkille olivat iskeneet päänsä
murskaksi houkuttavaan ja kavalaan majakkalyhtyyn. Reet itki katkerasti
näitten kaukaisten vieraitten kuolemaa, ja hänestä ne olivat perin
säälittäviä, mutta majakanvartia otti asian käytännöllisemmältä
kannalta: hän valitsi niistä syöntikelpoiset, pani pataan ja paistoi
ateriakseen.
Treiali-Jaan, Reetan isä, ja hänen lankonsa Poleühtid kuuluivat
molemmat pelastusveneen miehistöön. Poleühtid oli väkäleukainen,
kipparipartainen vanhapoika, miehuutensa päivät ulkomaalaisella
laivalla purjehtinut. Huhu oli itsepäisesti tahtonut tietää hänet
pitaaliseksi, mutta silloin oli Poleühtid kahdella todistajalla
saunassa tarkastuttanut ruumiinsa ja luvannut katkaista pari kylkiluuta
jokaiselta, joka uskaltaisi vielä sanoa häntä pitaaliseksi; senjälkeen
jätettiin hänet rauhaan. Hän asui lankonsa luona; kun tykinlaukaus
pelastusasemalta pamahti, oli heidän neljännestunnin kuluttua oltava
paikoillaan kunkin hankaimensa ääressä pelastusveneessä kuuden muun
kylänmiehen keralla, millä Jumalan säällä hyvänsä. Heidän öljytakkinsa
ja kaapunsa odottivat venevajassa.
Myrskyisten öitten jälkeen tarjosi Säären ranta aamun valjetessa
valtavan näyn: se oli täynnä laineitten irtimyllertämää _lamua_,
merilevää, joka paarmasi keltaisen särkän pitkinä mustanruskeina
palteina, ja ajelehtivaa lastia. Koko kylän väki oli liikkeellä,
miehet, vaimot ja lapset, ja pelastustyö täydessä käynnissä. Niin
oli ollut satoja vuosia takaperin tällä Sõrven Säären rannikolla,
ja niin oli nytkin. Se oli apaja, aina uudistuva nuotanveto. Meri
antoi kaiken, antoi elatuksen, antoi ajopuun, laivojen sirpaleet,
kallisarvoisen saaliin. Muutaman päivän kuluttua venyivät pitkät
kuormajonot Kuresaarta kohden. Ja lain mukaan tuli pelastajan osaksi
neljännes saaliista, jos se oli vähemmän kuin virstan verran rannasta,
ja kuudennes, jos se oli kauempana.
Nämä olivat juhlahetkiä, muuten oli elämä Sõrven Säären kylässä
vilkkumajakan ympärillä yksitoikkoista ja yksinäistä. Kuresaareen,
saaren ainoaan kaupunkiin, oli viidettä penikulmaa. Kesäisin olivat
kotosalla vain vaimot, lapset ja vanhukset, syksyllä sensijaan, miesten
mereltä palattua, soi iltaisin säkkipilli ja hanuri, ja vietettiin
häitä, kun oli kerrankin aikaa, summakaupalla, viidetkintoista yhteen
menoon. Pantiin kotiolutta, maltaista ja suopursuista, siihen sekaan
viinaa, omenoita ja hunajaa; se kellisti miehen. Koko kylä remusi
jonkun viikon; sitten tuli talvihorros meren jäätyessä, ja keväisin
haettiin Säären taloissa esille kätkyet.
Niin kului elämä Sõrven Säärellä.
Ja niin olisi kulunut nuoren Treiali-Reetankin elämä, ellei hänen
kohtalonsa olisi ollut kaukaisempiin tähtiin kirjoitettu.
Reet oli ehtinyt jo pariinkymmeniin. Hänellä oli aitassaan orsilla
tallella seitsemän sorvelaishametta, kaikki omakutoisia, musta,
keltaliepeinen suruhame kahdeksantena, värillisiä liivejä ja
piippolakkeja vuosien varalle, ja punaisen kirjovakan täysi sukkia
ja kintaita. Hän teki kesäisin kaikki miehen työt, kuten aito
sõrvelaisnainen, tarttui puuauraan ja kynti ajohiekan uhkaaman
perunamaan, mutta raadanta ei näyttänyt kuihduttavan hänen tervettä
saarelaiskauneuttaan. Päinvastoin se puhkesi meren ahavassa yhä
verevämpään kukoistukseen. Hänen hiuksensa, joita hän sunnuntaisin
voilla silitti, olivat hiekanväriset, kädet ja jalat pienet, lanteet
leveät, leuassa vähäinen, houkutteleva kuoppanen.
Hän ei ollut vielä kertaakaan käynyt kotisaartaan ulompana ja
Kuresaaressakin vain lasketut kerrat. Syksyt hän tanssi kaikissa
häissä, mitä Sõrven Säärellä vietettiin, mutta hänen omistaan ei ollut
vielä mitään tietoa. Hän ei pitänyt niillä kiirettä, ja äiti, Tiiu,
soimasi hänen odottavan saksoja muka.
Eräänä kesänä sattui sitten suuri luoteismyrsky, josta Sõrven
rantarahvas vielä vuosikausia puhui. Miehet olivat ulkona koko yön;
päivän koitteessa oli meri repeytyvien pilvijärkäleitten alla äkeä,
sapenkeltainen, ja osa särkkää näkymättömiin uponnut; iso ulkomaalainen
laiva oli haaksirikkoutunut Ruotsinmeren puolelle, lähelle Säärtä.
Treiali-Jaan ja Poleühtid toivat veneessään, joka oli vesilaitaan
saakka täynnä pelastettuja kahvisäkkejä, maihin miehen, jonka he olivat
tavanneet ajelehtimassa laudankappaleen varassa.
Mies oli niellyt kunnolla merivettä, arveluttavat määrät, ja oli
muutenkin ruhjoutunut; hänet pantiin Treialin mökin peräsänkyyn, jossa
hän makasi puhumattomana kuin ajopuu.
Hän oli keskipituinen, vanttera, ja tukka musta kuin terva, ruumiiltaan
ruskea, ja siniset ankkurikuvat käsivarsissa. Hampaansa hän oli
puristanut niin tiukasti yhteen, että ne täytyi puupalikalla avata,
ennenkuin viinaa saatiin kurkkuun kaadetuksi.
Treiali-Reet joutui hoitamaan häntä. Hän istui vuoteen vieressä kädessä
sukankudin, josta oikea sõrvelaistyttö ei unissaankaan luovu, ja
puikkoja liikuttaessaan hän katseli miestä. Milloinkaan hän ei ollut
nähnyt mitään niin mustaa kuin tuon miehen tukka. Se oli niin mustaa,
että se miltei viherti, kuten kukon pyrstöhöyhenet.
Miehen kädet alkoivat hapuilla, ikäänkuin jotain kaivaten. Reet seurasi
sormien haparoivia liikkeitä, keksi nauhan miehen kaulassa ja veti
paidan alta esiin neliskulmaisen, punaisen vaatetilkun. Niin pian kuin
hän oli pannut sen miehen käsiin, rauhoittuivat ne heti, sulkeutuen
kangaspalan ympärille.
Kolmantena päivänä alkoi mies jo puhua. Mutta se oli tuiki ihmeellistä
ja laulavaa mongerrusta, jota ei kukaan ymmärtänyt. Se ei ollut saksaa
eikä venättä, mutta ei myöskään engelskaa, sanoi Poleühtid.
Silloin mies alkoi viittilöidä käsillään, jotka kävivät vielä väleämmin
kuin kieli, ikäänkuin jokainen sormi erikseen olisi puhunut omaa
kieltään.
Reet auttoi hänet istualle, osoitti ikkunasta merta, sitten miestä
itseään ja pudisti päätään.
Hän ymmärsi, että mies tahtoi tietoja toveriensa ja laivan kohtalosta.
Ja hänen sydämensä keventyi, kun mies taas vaipui unenhorrokseen.
Seuraavana päivänä oli mies jo jalkeilla. Hän pudistelihe kuin
vedestä noussut koira, oikoi jäseniään, eikä häntä enää mikään
näyttänyt vaivaavan. Hän seurasi Reetaa rannalle, kun tyttö meni
kaloja perkaamaan, ja sieltä pyykkipadalle. Hän ei jättänyt Reetaa
hetkeksikään, hän kulki tytön jäljissä karjapihaan ja karjapihasta
kaivolle.
Venäläinen majakkapäällikkö tuli häntä puhuttelemaan ja vaatimaan
papereita, mutta mies käänsi taskunsa nurin, ja asia jäi siihen.
Treiali-Jaan oli edellisenä päivänä lähtenyt purjeveneellä
Hiidenmaalle, ja miesväestä oli Poleühtid yksinään kotona. Illalla kun
Poleühtid tapansa mukaan ennen maatapanoaan meni vetämään haikuja ison
merran luo rannalle, oli hän näkevinään kalaveneen takana kaksi varjoa,
jotka sulautuivat yhteen hiekalla. Hän siirsi silloin piippunysänsä
miettiväisesti suunnurkkauksesta toiseen, hänellä oli omat ajatuksensa.
Vielä samana iltana hän mennä köntysti satamaan kuulustelemaan Riigaan
tai Vindaviin lähteviä laivoja ja sopi vanhan Eitean kanssa, että tämä
ottaisi viedäkseen muukalaisen Kuurinmaan rannikolle, heti otollisen
tuulen tultua.
Tämän tehtyään Poleühtid rauhoittui. Mennessään Reetan aitan ohi hän
kuin sattumalta koetteli ovea, mutta se oli sisältäpäin säpissä, ja
kaikki oli hiljaista, tuulimyllyjen liikkumattomista siivistä ja
avosuin nukkuvista merroista alkaen.
Kun Poleühtid seuraavana aamuna merkkien avulla yritteli selittää
vieraalle matkan mahdollisuuksia, hämmensi Reet paraikaa perunakeittoa
avonaisen lieden ääressä koukusta riippuvassa padassa. Ja tulen
hehkusta huolimatta hänen nuoret, verevät kasvonsa kalpenivat äkkiä,
melkein saarenmaalaisen kalkkikiven karvaisiksi, ikäänkuin sydän
yht'äkkiä olisi imenyt kaiken veren itseensä kuin sieni.
Hän istui hetken aikaa nokisella liesikivellä, mitään puhumatta, nosti
sitten keiton tulelta ja lähti aittaansa.
Siellä oli viileää ja hämärää. Orsilla riippuivat omakutoiset hameet,
kaikki kapiot, joita hän vuosikausia oli valmistanut.
Kaikki jäisi ennalleen, Säären kylä ja tuulimyllyt, venehylyt rannalla
ja jokasyksyiset häät säkkipillin säestyksellä.
Ja hän, Reet, Treiali-Jaanin tytär ja Poleühtidin sisarentytär, hän
menisi naimisiin jonkun säärenkyläläisen kanssa, niinkuin kaikki hänen
tyttötuttavansa ja koko sukunsa ennen häntä.
Mutta vierasta hän ei näkisi, ei ennenkuin ylösnousemuksen kellot
kaikuisivat ja sinne tänne sirottuneet luut toisiaan kutsuisivat!
Illalla tuli vanha Eitea ilmoittamaan, että purjelaiva Berta oli
lähtövalmiina ja tuuli nousemassa luoteisesta; seuraavana aamuna, heti
päivän sarastuksessa, oli lähdettävä.
Vieras istui vuoteensa laidalla ja rasvasi hylkeenihralla saappaitaan;
hän näytti ymmärtävän, mistä oli kysymys.
Hän veti saappaat jalkaansa ja lähti rannalle, hetken päästä hiipi Reet
myös tuvasta. Ison merran luona he tapasivat; meri oli täynnä pientä,
hilpeää aallonviriä, ja kylän tuulimyllyt kaikki käynnissä.
He lähtivät kuin yhteisestä sopimuksesta kulkemaan poispäin pitkin
rantaa, vajoten ajohiekkaan joka askeleella, ja kylä jäi kauas heidän
taakseen.
He kulkivat aivan lähetysten, käsivarret toistensa vyötäisillä,
toisiinsa puristautuneina.
Etäämpää rannalta he löysivät veneen ja soutivat merelle. Reet souti,
kuten ainakin saarelaisnaiset, vieras istui perätuhdolla.
He laskivat maihin parin virstan päähän laakealle rannalle, joka ei
kasvanut muuta kuin karkeaa saraheinää. Se oli täynnä tyhjiä vesilinnun
pesiä, ja heidän jalkansa särkivät joka askeleella munankuoria. Muuan
maamyyrän heimolainen oli kaivertanut ontoksi koko maanpinnan, ja
hiekkamättäät olivat täynnä aukkoja. Näkymätön rantaneilikka tuoksui
jossain saraheinän ja hiekan kätkössä.
Muutamat suuret _laglet_, villihanhet, nousivat lentoon heidän
tullessaan.
Aurinko laski, _päike läks jumalihe_, -- meni jumalien kotiin.
Siellä, karkeassa saraheinässä, kajavien kirkuessa heidän päittensä
päällitse, he viettivät hyvästijättönsä hetken.
Seuraavana aamuna vieras lähti, ja Eitea vei hänet Berta-laivallaan
Kuurinmaalle.
Hän ei koskaan tullut takaisin. Mutta yhdeksän kuukautta hänen lähtönsä
jälkeen toi Treiali-Reet ilmoille pojan, jolla oli musta tukka ja
ruskea iho.
Hän muutti myöhemmin poikineen Säären kylästä vielä etäisempään ja
yksinäisempään kylään. Hän elätti työllään sekä itsensä että poikansa,
myöhemmin elätti poika hänet.
Hän oli rauhallinen ja pelkäämätön, kuten ihminen, joka on osansa
saanut eikä enää sen yli halua. Hänen pojastaan tuli mainio
merenkävijä, ja hänellä oli vuorostaan joukko lapsia, kaikki
mustapintaisia, kuten hänkin. Hänen jälkeläisiään elää vieläkin
samassa kylässä, jonka vaaleaverisestä väestöstä he jyrkästi eroavat.
Merimiehinä he ovat saaren parhaita, meressä heti lapsesta lähtien
kuten vesilinnun pojat.
Ja niin tuli valkoverisestä Treiali-Reetasta kantaäiti tummalle
suvulle, jolla oli rohkeampi ja polttavampi poljento verissään,
kaukaisten vesien ja seikkailujen ikävä.