1.
Keväällä, vuonna 1710, Suuren Pohjansodan aikana, venäläisten
piirittäessä Riigaa, tuli tappava ruttotauti, mustaksi surmaksi
sanottu, ylämaalta saarille, ensin Hiidenmaalle, sitten Saarenmaalle,
sieltä yli Vähän-Väinän Muhuun ja lopuksi syksyllä yksinäiselle Ruhnun
saarelle.
On monta tarinaa ruton tulosta. Hiidenmaalaiset kalastajat äkkäsivät
eräänä ehtoona oudon, synkän laivan, joka oli laskenut ankkurin lähelle
Eltermaan satamaa. He pitivät neuvoa, mutta soutivat sitten laivalle
muonaa ja särvintä viemään. Lähemmäksi tultuaan he huomasivatkin
laivan aivan autioksi ihmisistä, kansi oli tyhjä, mastot, raakapuut
kuin hylyllä. He aikoivat jo soutaa takaisin maihin, kun laivan
ruumasta äkkiä kapusi kannelle harmaapukuinen, puolentoista jalan
pituinen poikanen, joka oikopäätä hyppäsi partaalta veneeseen.
Kahdesti he heittivät pojan mereen, kahdesti se ponnahti taas purteen,
kuin harmaasuomuinen kala. Mutta rannassa se tuotapikaa hävisi
pähkinätiheikköön, eivätkä he ehtineet nähdä muuta, kuin että sillä
oli saksain vaatteet, kolmikulmainen hattu päässä ja kädessä sauva.
Silloin venekunnan vanhin risti kätensä, ja kaikkia vilutti äkkiä, he
ymmärsivät: nyt oli rutto saapunut saarelle. -- Seuraavana päivänä oli
puolet Eltermaan kylän asujamista ruumiina.
Rutto otti uhrinsa äkkiä; se iti maassa ja putosi kasteena taivaasta.
Ihmiset yllätti kuumeinen, myrkyllinen polte, joka kiehutti suonissa
veren. Heidän päänsä oli kuin pätsissä, jäsenissä hervoton heikkous,
tajunta katosi, ja heidän myrkynsekoittama verensä puhkesi sinisiksi
paiseiksi, jotka peittivät kaulan ja kainalot. Heidän kasvonpiirteensä
vääristyivät ennen kuolemaa tuntemattomiksi, ja järki jätti heidät;
lopuksi he kuolivat muutaman tiiman kuluttua suureen ahdistukseen.
Tapahtui ihmeellisiä ja kauhistavia asioita; kaikki oli mahdollista.
Tulipunaiset kukot istuivat veräjän pielissä ja kiekuivat kuolemaa,
kuka ne ensinnä äkkäsi ja siitä sanankaan virkkoi, kaatui kuolleena
jalkainsa sijalle. Jumala näytti tuiki unohtaneen säätyerotuksen,
jonka hän itse kuitenkin viisaudessaan oli säätänyt saksojen ja
epävapaitten välille. Rutto ei valikoinut eikä tuntenut minkäänlaista
arvonantoa ylhäisiä nimiä tai jalosukuista verta kohtaan. Kenen nimi
oli ruttokirjaan merkitty, se kuoli. Korkeasukuiset maaneuvokset,
moisionomistajat ja ritarit, joitten sukujohto ulottui ristiretkiin
asti, kuolivat kuten kurjin muonarenki tai päiväläinen; toinen
tammipuisessa vuoteessaan, toinen olkikuvollaan. Köyhäinhuoneella
kuolivat sekä hoitajat että hoidokit. Kuresaaren entiset
kauppasaksat sortuivat hävitettyjen talojensa raunioille, joitten
savupiippujen onkaloissa he yrittivät hakea suojaa. Papit vaipuivat
saarnastuoleihinsa syyttäessään tätä perin syntistä sukukuntaa, jonka
raadollisuuden takia rangaistus oli tullut, kellonlyöjät muille
kuolinkelloja soittaessaan. Oli selvää: Jumala oli sulkenut taivaan
ovet ja ikkunat, vain helvetin veräjät olivat selkoselällään.
Ihmiset, etsittyään turhaan turvaa Pyhistä Sakramenteista ja kirkon
alttarilta, alkoivat salaa viedä uhreja Upan kivelle ja Kaarman
uhrihiiteen, pyhien pihlajain juurelle, missä kerran oli vuodatettu
ihmisverta Taaran lepytykseksi. Mutta maarahvaan vanhat jumalat
olivat kuolleet tai vanhuuttaan muuttuneet kuuroiksi ja sokeiksi. Ei
auttanut Kristus, Jumalan ainosyntyinen poika, mutta ei myöskään Taara,
maarahvaan jumala.
Mutta öisin kulki pieni harmaa mies mökistä mökkiin, moisiosta
moisioon. Savupirtin karstainen ovi aukeni hänen edessään yhtä
kevyesti kuin moision vaskikoristeinen, ja hän kosketti nukkujia
teräväkärkisellä sauvallaan suoraan sydänalaan.
Kesä tuli, sen mukana kuivuus ja helle, ja ruton tuho yhä yltyi.
Kokonaiset kyläkunnat kuolivat. Ruumiita vietiin kuormittain
suohautoihin, toinen toisensa päälle kasattuina, niin että nuorten
tyttölasten pitkät, vaaleat kassat viistivät viedessä maata. Mutta
pian ei ollut enää haudankaivajia, kuolleet saivat jäädä silleen, eikä
kukaan rohjennut heihin kajota.
Pellot jäivät kesannoiksi, niityt metsittyivät. Kylmille jääneissä
kylissä, joissa ruumiit yhä hautaamattomina lepäsivät, villiintyivät
oman onnensa nojaan jääneet kotieläimet. Lehmien nähtiin harhailevan
metsiä, ammuen, pakahtuvin utarin. Isännättömässä koirassa heräsi
muinainen hukan luonto; se karkasi lammaskatraaseen, jonka paimeneksi
se oli pantu. Taikka se hiipi luuksi laihtuneena pitkin kuolleitten
kylien nurkkauksia, käsittämättä, minne oli joutunut sen ruokkija ja
valtias. Nälkiintyneet siat murtaantuivat läteistään ja tyydyttivät
nälkäänsä raadoilla ja ruttoisten ruumiilla, jotka eivät olleet
saaneet kirkon siunausta. Sudet jättivät piilopaikkansa suosaarissa ja
Sõrven sekä Karjan metsissä, ja Suuren- sekä Vähän-Väinän jäätyessä tuli
ylämaalta karhu, sekin saaliinjaolle.
Ihmisen heimo näytti olevan tuomittu sukupuuttoon. Elämä oli
pysähtynyt, ihmisen tavallinen arkiaskarrus, kyntö, kylvö,
viljankorjuu, kalan, metsänriistan pyynti, aviot. Jumalan tarkoitus oli
nähtävästi tehdä maa yhtä tyhjäksi ihmisistä, kuin se kerran oli ollut
ennen ihmisen luomista. Mutta tämä maa oli etäällä paratiisista. Se oli
poltettu ja autio, ja vetten päällä liikkui hävityksen henki.
2.
Tänä Jumalan hylkäämänä aikana oli eräässä saarenmaalaisessa
rantapitäjässä seurakunnan paimenena saksalainen Magnus Carponai, joka
oli nainut vapaasukuisen Beata von Krämerin, maaneuvoksen tyttären.
Heillä oli useita lapsia, joista vanhin oli yhdeksäntoistavuotias tytär
Gerdruta. Kuten usein maalla kasvaneet aatelisveriset saksalaisneidot
oli Gerdruta Carponai terve ja kukkea näöltään, kesäisin merituulessa
liiankin ruskeaksi paahtunut, varrelta tasasuhtainen, hiukset
metsäpähkinän väriset, heikosti punertavat, kuten äidinpuolisen
suvun, silmät loistavat, kuten vihreänsininen kalliskivi, kapean,
ylhäisen nenän juuressa vähäinen, soreanylpeä kyhmy. Kun hän äitinsä
rinnalla istui kirkossa pappilan penkissä kopea kaula kumarruksissa,
kuten siveän immen sopii, katselivat häntä poikkeuksetta kaikki
aatelisnuorukaiset, jotka ratsain tai nelivaljakoin olivat saapuneet
saksain jumalanpalvelukseen. Eräänä sunnuntaina jäi hänen serkkunsa
äidin puolelta, Rembert von Rehren, Loonan moisiosta, joka palveli
Kuresaaren linnoituksen varusväessä, iltapäiväksi pappilaan. Oli
elokuun alku, ja tummat kirsikat kypsyivät parhaillaan; silloin
Rembert von Rehren tarttui tikapuihin, nousi puuhun ja alkoi viskellä
kypsiä kirsikoita Gerdrutan päälle. Gerdruta tavoitti niitä kämmenin
ja vyöliinaansa; lopuksi hän heittäytyi puun alle ruohoon pitkäkseen
ja pyyteli huulillaan putoavia kirsikoita, jotka kuulsivat kuin
punaisin merenkulta ja halkeilivat kypsyyttää. Astuessaan tikapuilta
Rembert von Rehren oli kalpea; hän tuijotti herkeämättä kirsikan
vereen Gerdrutan huulilla. Vastatusten seisoessaan he olivat melkein
yhtä pitkiä molemmat, punertavatukkaisia, pitkäkaulaisia, samaa rotua
kumpikin. Pappilan puutarha oli kostea ja hiljainen; sammaltuneen
kirsikkapuun alla he suutelivat toisiaan. Tämä tapahtui, kuten sanottu,
elokuussa. Koko talven Gerdruta Carponai ompeli kapioitaan, häät olivat
määrätyt toukokuun alkupäiviksi. Mutta aika oli ankara ja levoton,
ja maaliskuussa saapuivat kasakat ja tataarit hävittäen maan Muhun
Kuivastesta Sõrven Sääreen saakka. Heidän kintereillään tuli rutto, ja
Rembert von Rehren oli ensimmäisiä upseereja Kuresaaren linnoituksen
varusväessä, jonka se tapasi; häntä seurasi suurin osa varusväkeä.
Kesäkuun lopulla alkoi suuri kuoleminen Carponain seurakunnassa. Se
oli Saarenmaan viljavimpia ja väkirikkaimpia; niin oli siellä rutonkin
tuho suurempi kuin muualla, sillä rutto haki hedelmällisiä seutuja.
Carponai asetti vartioita muista pitäjistä tuleville teille, hän kielsi
päästämästä mieronkiertäjiä ja vieraita pitäjän alueelle. Hän valmisti
jauhetta tulikivestä ja männynpihkasta ja savututti sillä asunnot, hän
priiskoitutti kynnykset etikalla ja sievedellä. Hän antoi sytyttää
kylien ympärille katajavalkeita, joita pidettiin vireillä yötä päivää.
Hän kokosi seurakuntansa kirkkoon yhteisiin rukouksiin. Mikään ei
auttanut. Rutto ei huolinut rukouksista eikä sievesistä; se tunkeutui
läpi tulen ja katajasauhun.
Carponai jatkoi yhä epätoivoista taistelua. Hän pakotti eloonjääneet
puoshaoilla ikkunoitten kautta vetämään esiin ruttoon kuolleitten
ruumiit ja toimittamaanne hautaan. Hänen vaimonsa ja neljä nuorempaa
lastaan kuolivat; kellonsoittajan puutteessa hän itse nousi tapuliin
ja soitti heille sielukellot. Hän ei antautunut; niin kauan kuin vielä
jalkeilla pysyi, hän kävi hoivaamassa sairaita ja tukemassa kuolevia.
Hänen tyttärensä Gerdruta seurasi häntä; silmät sinivihreänä jäänä,
suuret, kylmät, suu kuollut ja kalpea. Eräänä aamuna Carponai tunsi
verissään kiihkeän polton, -- se oli rutto. Hän ei epäillyt hetkeäkään
kuolevansa ja käski tyttärensä Gerdrutan kaivaa kirkon hopeisen kalkin
sekä öylättilautasen maahan kirkon vierustalle. Kun se oli tehty, antoi
hän Gerdrutan tuoda kirkonkirjat, hervottomalla kädellään hän kirjoitti
vaivalloisesti ja suurin kirjaimin _omnes mortui_, -- kaikki kuolleet.
Carponain kuollessa oli päivä jo korkealla. Gerdruta peitti isänsä
ruumiin raidilla, meni ulos ja istui portaitten alimmalle asteelle; hän
ymmärsi olevansa yksin.
Ei ollut enää luotuja, saman muodon mukaan muovailtuja kuin hän;
ihminen, Jumalan kuva, oli kuollut pois.
Suuri sielunahdistus, suurempi ruumiin tuskia, tuli hänen ylitseen,
hän huusi, ja odotti sitten. Mutta sama hiljaisuus jatkui, kukaan ei
vastannut, ei ollut enää ketään.
Silloin Gerdruta päätti odottaa kuolemaa kotinsa portailla. Hän
rukoili saavansa kuolla, hän tarjosi vapaaehtoisesti nuoret jäsenensä,
neitseellisen ruumiinsa rutolle.
Mutta tunnit kuluivat, eikä kuolemaa kuulunut.
Päivän iltaan kääntyessä hän yht'äkkiä muisti, että muuan silmäpuoli,
lähes yhdeksänkymmenenvuotias eukko, Liiva-Ingel, vielä muutama päivä
takaperin oli ollut elossa. Hän muisti kulkeneensa Liiva-Ingelin mökin
ohitse ja nähneensä savun tupruavan räppänästä.
Gerdruta Carponaista tuntui, että itse Jumala lähetti hänelle tämän
ajatuksen. Hän lähti heti matkaan, oikaisten yli karjanummen ja suon,
ja hänen halunsa nähdä elävä ihminen oli niin suuri, että henki oli
salpautua.
Mitä siitä, että tämä ihminen oli tihrusilmäinen, haudanpartaalla
hoippuva, likainen eukko!
Päästyään läpi viimeisen pähkinätiheikön Gerdruta pysähtyi: hänen
edessään katajanummella oli yksinäinen, olkikattoinen mökki. Mutta sen
ovi oli kiinni, räppänä samoin, eikä sauhua näkynyt.
Gerdruta yritti uskotella, ettei eukko ollut tehnyt valkeata.
Mutta avatessaan mökin oven hän näki tutun näyn: vuoteella makasi
Liiva-Ingel, ruttoon kuolleena; ruumis oli nähtävästi jo kylmä ja
löyhkäsi.
Silloin nuori Gerdruta Carponai pakeni suoraa päätä suuriin metsiin
kuin sydämeen satutettuna. Hän ei tiennyt enää mitä teki. Hän vain
juoksi pakoon yksinäisyyttä, joka oli mustaa surmaakin tappavampi.
3.
Gerdruta Carponai ei koskaan jälkeenpäin tiennyt, kuinka kauan hän
oli harhaillut saarenmaalaisilla soilla ja metsissä. Oli aamu hänen
tullessaan merenrannalle, kirkas aamu, jolloin on hyvä elää sekä
hyönteisten että ihmisten. Mutta Gerdruta Carponain sydän oli autio
yksinäisyydestä ja raskautettu kuolemasta: hän päätti pysähtyä tähän ja
kuolla.
Hän kumartui laskeutuakseen somerolle, kun yht'äkkiä kosteassa
rantahiekassa oli näkevinään ihmisen jalan jäljen.
Ei ollut epäilystäkään. Se oli äsken astuttu, lujan jalan jälki,
varpaat ja kantapää selvästi näkyvissä, jalkapohja keskeltä kovera. Sen
takana oli toinen, kolmas, kokonainen jono sileään hiekkaan astutuita
jälkiä, jotka katosivat rantatörmän taakse.
Gerdruta tunsi horjuvansa. Ihmisen jälki! Maailma ei ollutkaan autio.
Hän ei ollut yksin.
Ja syvemmin kuin koskaan edes maailman mahtavien edessä, ylpeä,
jalosukuinen Gerdruta Carponai nyt kumartui ja silmät sulina kyynelistä
suuteli nöyrästi tätä tuntemattoman jalan jälkeä hiekassa.
Mutta ilo oli liian väkevä ja äkillinen hänen nääntyneelle ruumiilleen,
se kaatoi hänet kuin kaislan, hän kadotti tajuntansa ja jäi makaamaan
hiedalle.
Aurinko oli ehtinyt tehdä pitkän kaaren ja sädehti nyt suoraan kohti
rantatörmää hänen vihdoin herätessään. Hän oli nukkunut monta tiimaa.
Hän huomasi tulleensa siirretyksi veden rajaan verkkokasalle, ja hänen
päänsä alle oli pantu kuiva kaislakimppu. Vasemmalla kohosi ranta
korkeana kalliotöyräänä suoraan merestä, törmän alla sensijaan oli
toistakymmentä savupirttiä ja verkkoseipäitä. Meri oli tyyni, mutta
koko ajan kuului kumea kohina, ikäänkuin vedenalaisista mainingeista.
Aivan hänen vieressään paistoi nuori mies kampeloita kahden kiven
välissä. Mies oli maarahvaan tavallisissa pukimissa, yllään karkea,
rohtiminen, kirjavalla vyöllä sidottu mekko, avojaloin. Hän oli hyvin
laiha, vaalea tukka pitkä ja sukimaton, silmät harmaansiniset.
Nähdessään Gerdrutan heräävän hän sanoi maarahvaan kielellä, jättämättä
kampelan paistostaan:
"Kas sa süüa tahad?"
Gerdruta vain nyökäytti päätään. Mies ojensi hänelle kampelan, ja hän
söi. Kala oli tuore, rasvainen, mutta ilman suolaa.
"Kaikki kuolleet?" kysyi mies.
"Kuolleet, -- kaikki", Gerdruta vastasi, samoin maarahvaan kielellä.
"Niin täälläkin", mies sanoi.
He istuivat nyt vaiti, vaivihkaa toisiaan katsellen.
"Minä olen Laes, -- Kadariku-Laes, -- tuosta mökistä", sanoi mies
vihdoin. "Entäs sinä?"
"Gerdruta Carponai", sanoi Gerdruta.
Ja sen sanoessaan hän selvästi tunsi, että se tällä hetkellä oli yhtä
merkityksetöntä kuin tuo valkea hattara, joka paraikaa haihtui päivän
tieltä.
Mies vain kohensi tulta ja sanoi sitten:
"Näin vaatteistasi, että olet saksoja. Mutta meitä ei ole nyt kuin
kaksi eloonjäänyttä koko pitäjässä."
"Minä näin sinun jalkasi jäljet", sanoi Gerdruta.
Mies katseli paahtuneita, ruskeita jalkojaan ja nyökäytti päätään.
"Kävin lähteellä vettä tuomassa", hän sanoi.
Syötyään he lähtivät rantatörmälle. Alkoi jo olla ilta.
Ylhäällä kallion laella kasvoi maatamatavien, lammasten jäytämien
katajapehkojen alla mustanpuhuvia, myöhästyneitä mansikoita, vaikka
marja-aika jo oli ohi.
He kumartuivat poimimaan niitä, antoivat toisilleen ja söivät.
Marjoilla oli ryyditetty, tuoksuva maku. He söivät niitä pitkän aikaa,
niinkuin lapset, -- katajapehkojen liepeistä.
Aleneva aurinko, joka laski kohti kaukaista ja näkymätöntä Ojumaata,
paistoi heitä suoraan silmiin. Ei ollut enää tarvis sulkea sieltä
silmiään. Se leijui harmaassa lämpimässä autereessa eikä säteillyt enää.
"Mikä se kohisee?" kysyi Gerdruta.
"Siellä on toinen kalliotöyräs, veden alla", Laes selitti. "Sinne pitää
kaataa olutta ja viinaa, muuten ei ole kalaonnea."
He istuivat molemmat törmän laella, kylläisinä mansikoista. Ei
kumpainenkaan kysynyt, mitä nyt tulisi. Heidän allaan oli jyrkkä, sadan
jalan korkuinen liuskakivikallio.
Mutta Gerdruta Carponaista alkoi tuntua, ikäänkuin hän olisi syntynyt
uudestaan, ihkauuteen maailmaan.
Hän ei ollut milloinkaan ennen ollut tässä maailmassa. Siinä oli, kuten
entisessäkin, ilmaa, maata ja merta, mutta ihmisiä ei siinä ollut
useampia kuin he kaksi, Kadariku-Laes ja Gerdruta Carponai.
Veden päällitse lentelivät lokit, siivet mustina varjossa, ruohossa
surisi ja kuhisi. Kaikki jatkui luonnossa. Mutta he kaksi olivat ainoat
ihmiset.
Ei ollut enää vapaita eikä epävapaita, saksalaisia eikä maarahvasta,
ei säätyjä eikä luokkia. Kaikki, mitä ihmiset olivat rakentaneet
vuosisatojen kuluessa, oli luhistunut raunioiksi.
Erään tiheän katajapehkon juurella aivan heidän vieressään paistatti
päivää auringon viimeisissä säteissä kyykäärme. Laes huomasi sen
yht'aikaa kuin Gerdrutakin, ja samassa tuokiossa hän oli jo ehtinyt
leikata katajakepin, halkaista kärjen kahtia ja nitistää käärmeen pään
kuin pihteihin.
Gerdruta näki käärmeen kiemurtelevan kepin nenässä,
kellertävämahaisena, selässä mustat juovat, kaksihaaraisen kielen
työntyessä suusta.
"_Rästik_", Laes sanoi, käärmettä tarkoittaen ja kohottaen sen kepillä
ilmaan. Sensijaan hän ei tappanut sitä. Hän heitti sen menemään, kauas
taaksensa.
"Vilja herkee kasvamasta, jos tappaa käärmeen", hän selitti Gerdrutalle.
Mutta Laesin lingotessa käärmettä Gerdruta Carponai näki hänet kuin
ensi kertaa. Näki hänen nuoren, luuksi laihtuneen vartensa, leuan
kauniin, lujan kaaren ja leuan alla tasareunaisen, vaakasuoran arven,
ikäänkuin puukoniskusta jääneen, -- leveäsiipisen nenän, joka silmäin
välistä oli korkea ja suora, kädet, jotka lujuudessaan muistuttivat
sepän moukareja. Eivät rohtimiset vaatteet eivätkä nälän vauriot
voineet peittää tämän ruumiin nuorta voimaa. Jokainen sen liike oli
nopea, tarkoituksenmukainen ja voimaa säästävä.
Samalla hän tunsi Laesin samoin katsovan häneen. Ja hän tunsi
punehtuvansa tästä katseesta. Melkein yht'aikaa he kääntyivät kumpikin
omalle taholleen.
Senjälkeen he eivät enää katsoneet toisiinsa.
He laskeutuivat törmältä rannalle. Kallioseinä oli täynnä
vuorikristallipesäkkeitä, kuin muinaisen lintulajin kivettyneitä
pesiä. Meri oli sileänkirkas, ja sen pohja oli laskettu laakeilla
kallioliuskoilla kuin lattia.
Tällöin, autiolla rannalla, maassa, josta ihmisensuku oli kuollut
pois, he sen tunsivat. Kuolema ikäänkuin meni heille päähän, suurena
huumeena. He päihtyivät siitä kuin väkevästä viinasta. Heidän nuoret
ja terveet ruumiinsa ikävöivät tietämättään toisiaan, luodakseen
uutta elämää hävitettyyn maailmaan. Kaikki ruttonäyt polttivat heidän
aivojaan herättäen niissä oudon hekuman.
Ei ollut muita kuin he kaksi.
Aurinko oli laskenut, kun he palasivat Laesin savupirtin kohdalle.
Laes, kalastaja, avasi oven, ja vapaasukuinen Gerdruta Carponai astui
sisään. Ja heidän rajussa syleilyssään olkivuoteella, kalastajapirtin
nokisessa hämärässä, hehkui heidän kuolemanpelkonsa ja tulevien
sukupolvien elämänhalu. Maailma oli autio, heidän oli kansoitettava se,
ja he olivat kahden kuten ensimmäiset ihmiset.
4.
Se oli tarina Gerdruta Carponaista, suurena mustan surman vuonna
Saarenmaalla.
Kuten pitäjän Suuren Pohjansodan aikuisista kirkonkirjoista näkyy,
kastettiin seitsemän vuotta jälkeenpäin Kadariku-Laesin viisi poikaa
juhannuksen aikaan, kaikki yht'aikaa. Heidän äitinsä, Gerdruta
Carponai, pitäjän entisen kirkkoherran, kunnianarvoisen Magnus
Carponain ja tämän vapaasukuisen puolison Beata von Krämerin tytär,
sai sensijaan sovittaa hairahduksensa istumalla kolmena suvisena
sunnuntaina perätysten isänsä kirkossa huoranrahilla, kaiken kansan
katseltavana. Niinkuin on hänestä omakätisesti kirkonkirjaan
kirjoittanut pitäjän silloinen kirkkoherra Hinrich Bürger, hengenmies
ankara ja toimelias: "-- _hat auf dem berüchtigten Hurenschemel ihre
Sedes halten müssen_".
Joka haluaa, taitaa tämän rahin vielä tänäkin päivänä nähdä, muun
kirkkoromun joukossa: se on puinen, matala penkki, jonka ympärillä on
karsinantapainen aitaus.
Sen jälkeen kuin Gerdruta Carponai täten julkisesti ja seurakunnan
läsnäollessa oli suorittanut katumuksensa ja saanut synninpäästön
alttarilla, vihittiin hänet kristilliseen aviosäätyyn Kadariku-Laesin
kanssa ja otettiin uudelleen kirkon ja seurakunnan pyhään yhteyteen.
Rahvaan suu väittää, että koko pitäjän nykyinen väestö, lähemmä
viidettätuhatta henkeä, saa kiittää olemassaolostaan näitä kahta, jossa
tapauksessa he tosin olisivat parinsadan vuoden kuluessa lisääntyneet
vielä ihmeellisemmin kuin itse Israelin lapset Egyptissä.
Gerdruta Carponain myöhemmistä elämänvaiheista ei ole mitään tietoa.
Hän katosi ihmisten ilmoilta kuin suohautaan kivi, hävisi iäkseen
miehensä alhaiseen säätyyn, vieraan heimon keskuuteen, sukunsa,
säätyläistensä hylkäämänä. Hänen lapsensa olivat kalastajia ja orjia.
Mutta hän oli saanut elää sen, mikä paratiisin ajoista on ollut
ihmisiltä salassa: maailman ilman arvoeroa, säätyjä ja luokkia, ilman
ihmisten kaikkinaista rihkamaa, ainoina asujaminaan rakastava ihmispari.