Vaikka tuomiolle tultaisiin, en silloin enkä nytkään voisi sanoa,
kumpaa heistä kahdesta alussa rakastin. Enhän tuntenut silloin vielä
rakkautta, tyhmä tyttölapsi kun olin, niinkuin sen nyt tunnen: silmien
sokeutta, veren tulipaloja, sielun maailmatmahduttavaa laajennusta.
En tiennyt vielä, mitä on rakastaa toista ihmistä, niin että rajat
raukeavat kahden olemuksen välillä.
Kaikesta tästä en tiennyt. Ja olikin ehkä ihan sattuma vain, että
lopullisesti otin Timuskin enkä Keremiä. Kerem oli silloin juuri
nimitetty jonnekin virkaatekeväksi parin kuukauden ajaksi, Timusk
sensijaan vietti koko kesän kaupungissa, kuten minäkin. Niin sitten
sattui, aivan luonnollisesti, että me sinä kesänä juuri Timuskin kanssa
tulimme olleeksi paljon yhdessä. Soutelimme, purjehdimme Emajokea alas
ja ylös tai kävelimme pitkin peltovieriä kaupungin ulkopuolella aina
metsiin saakka, kuutamossa ja ilmankin kuutamoa. Mitä olisin muutakaan
tehnyt joutohetkinäni? Sitäpaitsi, hän miellytti minua, vaikka joskus
harmittelinkin hänen liiallista itsehyväisyyttänsä, joka tosin oli
vain luonnollisen, terveen ihmisen tasapainoa. Härnäilin häntä siitä,
käskin hänen nimittää vikoja itsessään, ja kun hän ei siihen kyennyt,
ristin hänet herra Virheettömäksi. Siitä hän sydäntyi, mutta se taas
sopi hänelle; sellaisena, tuittupäisenä, hän minua juuri miellyttikin.
Ja muuten, minkäpä hän luonnolleen mahtoi, hän nyt kerta kaikkiaan otti
tämän maailman kuin omenan, -- aina punaiselta puolen, oli tyytyväinen
Luojansa töihin ja itseensä myös.
Sittenkään en tiedä, olisiko lopullista ratkaisua tullut, ellei olisi
sattunut sitä suurta rankkasadetta elokuussa, joka uhkasi piestä
meidät ihan pois maan pinnalta. Olimme kävelyllä, kuten tavallisesti,
muutaman virstan päässä kaupungista, eikä meillä kummallakaan ollut
sateenvarjoa; niinpä ei auttanut muuta kuin mennä suuren heinäsuovan
turviin. Omistaja kai toivotti meidät kymmenesti suohon, mutta me
kaivauduimmekin kuiviin, tuoksuviin heiniin ja jouduimme istumaan
siihen likekkäin kuin linnut pesään. Minua tikehtyäkseni nauratti tämä
meidän istumisemme heinäsuovassa, varsinkin kun ukkonen koko ajan
jyristeli ja sadetta tuli silmäimme edessä valkoisena seinänä. Mutta
Timusk vain yhä totistui totistumistaan, niinkuin olisi alkanut jotain
mietiskellä.
Sateen lakattua lähdimme kohti kaupunkia. Oli tuore, sateenjälkeinen
rehevyys, kosteus ja lämpö, minne vain silmänsä käänsi. Maantien
varsilla tuoksuivat rentoina valkeat ja keltaiset matarat; kaalinlehdet
olivat sateesta kiiltäviä ja täynnä vihreää verta. Maanpinta höyrysi
kuten kylystä tulleen ruumis. Muistan tämän kaiken, muistan senkin,
että tienkäänteessä oli ohra laossa, mutta ohdakkeet jääneet pystyyn.
"Katsokaa ohdakkeita", sanoin Timuskille vain jotain sanoakseni, mutta
Timuskia ei näyttänyt haluttavan puhua, hän vain nyykäytti päätään.
Silloin se tuli ylitseni, kaikesta tästä sateesta, kiillosta ja
tuoksusta, tästä kosteasta lämmöstä, jonka nuori ruumiini huokosillaan
tunsi, näistä lakeista pelloista ja Haaslavan sinisinä kangastelevista
mäistä, -- tuli kuin suuri hellyyden ikävä. Halusin kuulla rakkaita,
hyväileviä sanoja, korvaani kuiskattuina, halusin, että jonkun
käsivarsi kiertyisi ympärilleni, nojata jonkun olkapäähän, saada osani
minäkin tästä luonnon sateen jälkeisestä juhlasta, halusin rakkautta,
hullu tyttö. Jos vieressäni olisi kulkenut Kerem, sensijaan että nyt
kulkikin Timusk, olisin kai kuunnellut häntä, niinkuin nyt kuuntelin
Timuskia. Kun ehdimme kaupunkiin, Rautatiesillan kohdalle, oli kaikki
jo selvää välillämme. Niin kiireesti se kävi, kerran alkuun päästyään.
Juna tuli -- pitkä tavarajuna Riigasta päin, ja siinä sillan varjossa,
junavaunujen ylitsemme rämistessä, suutelimme.
Niin päättyi tämä sadekuuroinen elokuun iltapäivä.
* * * * *
Olimme kihloissa tasan kuukauden, sitten jo vietimme häitä, ja
nimenomaan, koska Timusk niitä kiirehti, eikä minullakaan ollut niitä
vastaan mitään tähdellisempää. Päinvastoin, olin hämärästi hyvilläni,
että olisimme jo naimisissa Keremin palatessa. Liekkö tuntoni minua
jo tällöin soimannut hänen takiansa, en tiedä. Orpoja kun olimme,
niin Timusk kuin minäkin, ilman läheisiä sukulaisia, niin emme
kihlauksestamme sen enempää ilmoitelleet, eikä vihkiäisissämmekään
ollut kuin tarpeelliset todistajat.
Olimme ehtineet pari, kolme viikkoa siten elellä uudessa, yhteisessä
kodissamme, kun eräänä päivänä saimme kuulla Keremin saapuneen
kaupunkiin. Eikä sen jälkeen ehtinytkään enää kulua kuin muutama päivä,
ennenkuin kaikki tapahtui.
_Kuinka_ se tapahtui, sillä ei ole silminnäkijää ollut, se jää Luojan
ja Emajoen salaisuudeksi siihen päivään saakka, jolloin kaikki salat
laukeavat. Mutta tosiasiat, kaikille näkyvät, olivat näin: Keremin
ruumis löydettiin eräänä maanantaiaamuna varhain Emajoen rannasta,
missä joki tekee vähäisen polven; se oli kulkeutunut nähtävästi jonkun
matkaa virran mukana ja sitten tarttunut rantapajun juuripehkoon
kiinni; tuommoisen hopeisen, kaitalehtisen halavan, joita Emajoen
ranta kasvaa. Ruumis oli alaston ja kaikesta päättäen ollut vedessä
jo sunnuntai-illasta lähtien. Hänen veneensä, joka oli tavallisia
punavalkeita Puusillan vuokraveneitä, oli virta sensijaan kuljettanut
kauas alaspäin, aina Kaagvereen saakka. Siitä löydettiin hänen
vaatteensa ja saappaansa.
Puusillan venevahti sanoi vuokranneensa veneen sunnuntai-iltapäivänä
kello neljän aikaan määräämättömäksi ajaksi, muuta hän ei tiennyt.
Eräät purjehtijat olivat vielä kello seitsemän aikaan Kwisthentalin
krouvin kohdalla nähneet miehen soutavan yksin vastavirtaa, lakitta
päin. Keremin siivoojatar ei tiennyt muuta, kuin että Kerem kaupunkiin
tultuaan melkein kaikki yöt oli ollut poissa ja tullut vasta aamulla
kotiin.
Mitään kirjettä, mitään selityksiä ei häneltä löydetty, ei hänen
taskuistaan eikä asunnostaan. Hänen raha-asiansa olivat kunnossa,
vähäisiä velkasummia lukuunottamatta.
Keremin kuolema herätti kaupungissa suuren hälinän. Muutamat arvelivat,
että hän oli aikonut uimaan, koska kerran oli riisuutunut, ja sitten
heti vajonnut syvähautaan; toiset, että häntä oli kohdannut halvaus tai
suonenveto. Joki ei ole kesällä siltä kohden, yläpuolelta Kwistenthalin
krouvin, vaikka ajattelisikin hänen soutaneen aina Jänesen sillalle
asti, muuta kuin enintään parinkymmenen sylen levyinen, tulvaveden
laskeuduttua, vaikka kyllä keskeltä syvä.
Minä en ole milloinkaan näitä selityksiä uskonut. Ikinä ei minulle
uskoteta, että hän, Kerem, olisi hukkunut noin vain, niine hyvineen,
Emajokeen. Kun tieto saapui hänen kuolemastaan, näin yht'äkkiä selvästi
kaiken, oman elämäni sekä Kereminkin, niinkuin välähdyksessä.
Ja minun kävi näin: sinä hetkenä, kun kuulin hänet kuolleeksi,
rakastinkin yht'äkkiä häntä. Rakastin häntä siitä hetkestä saakka
mielettömästi, hulluuteen saakka, niinkuin ei ehkä yhtäkään elävää
ihmistä vielä ole rakastettu, niinkuin voi rakastaa vain jo kuollutta,
vainajaa.
Tällaisia asioita ei voi selittää, enkä ole minäkään niitä koskaan
pystynyt selittämään. Olen vain kuullut, että jossain on olemassa
kallioluola, jossa ääni tietyllä kohden kantaa penikulmia, kuin
sitävastoin aivan vieressä et kuule hiiskahdustakaan. No niin, Kerem
ja minä emme sattuneet samaan aikaan tähän luolan korvaan. Hänen minua
huutaessaan en kuullut minä; kun taas minä vuorostani häntä kutsuin, ei
häntä enää ollut.
Kaikki meni, kaikki muuttui elämässäni, ei jäänyt muuta kuin tämä
rakkaus. Ensi ajat vietin joen rannalla, harhailin vetisiä niittyjä
myöhäiseen syksyyn saakka, kävin rantahalavallakin, kunnes tuuli oli
riipinyt siitä viimeisenkin valittavan lehden. Ja siinä joen rannalla
istuessani, virtaveden kiehuttaessa vähäisiä pyörteitä, tunsin, että
kuolleet ovat eläviä voimakkaammat.
He, kuolleet, ovat aina läsnä, aina saavutettavissa. Se on, he
saavuttavat sinut, he voivat hajota niin vähäisiksi ainehiukkasiksi,
että itse ilma on niistä kokoonpantu, että sinun on pakko joka
hengenvedollasi hengittää heidän olemustaan. Eläviä voi matkustaa
pakoon, suojautua lukoin ja muurein, mutta kuolleita vastaan ei ole
mitään turvaa olemassa.
Rakastaa kuollutta on samaa kuin rakastaa muuttumatta, keskeyttämättä,
ikuisesti.
Elämästäni on tämän tapahtuman jälkeen hyvin vähän kertomista.
Timuskin, mieheni, yli-inhimillinen kärsivällisyys ja hyvyys estivät
avioliittoni hajoamasta, en ole häneltä mitään salannut. Ulkonaisen
rauhani saavutin takaisin vuosien vieriessä, sisäisesti pysyin yhtä
parantumattomana. Kaikki yritykseni tehdä sitä, mikä ennen oli minulle
tuottanut iloa tai nautintoa, olivat vain kuin kuuron koe soittokoneen
koskettimia painamalla herättää hermoissaan entisen liikutuksen
kaikuja. Hyvä-olo, ilo tyhjästä, vain tästä pelkästä ihmisolemisesta,
se pysyi iäksi poissa.
Lapsia minulla ei ole. Nuoruus on takanani. Elämäni kiitää kohti
lopullista päämääräänsä, kuten Luojansa jousesta lentoon lähtenyt nuoli.
Mutta sielussani on suuren rakkauden katoamaton poltinmerkki, -- olen
rakastanut.