Liivinmaalaisten talojen läheisyydessä näkee usein lammikkoja,
saviperäiseen maahan keinotekoisesti kaivettuja syvennyksiä, joihin on
keräytynyt kerros pohjavettä. Paahtavimmassakaan helteessä ne harvoin
jäävät kokonaan kuiville. Niissä liotetaan pellavia taikka kasvatetaan
ruutanoita; hanhet ja ankat räpylöivät niitten seisovassa vedessä;
suuremmissa pestään pyykkiäkin. Rantojen jyhkeärunkoiset raidat tai
hopeapajut ilmaisevat jo kaukaa niitten olemassaolon; vesi niitten
katveessa on iäti mudankarvaista, sammakonkutuista, huolimatta taivaan
väristä, eikä sillä ole veden tavallista, raikasta eloisuutta. Se on
kuollutta vettä, tuomittu hiljalleen mätänemään savisessa kulhossaan,
ja ruutanalammikkojen yllä on ahtauden, minnekkäänpääsemättömyyden
ankeus.
Leena Merjamin elämä oli alun alkaen tällainen ruutanalammikko.
Isä oli hänellä _popsnik_, muitten mailla eläjä, jostain
Peipsin-puolisesta pitäjästä. Vanhoilla päivillään ukko leskeksi
jäätyään otti toisen eukon, häijyn, ärhentelevän, ja niin meni Leena
Merjamilta yhdellä kertaa isä, meni koti, punaherukat ja _suislepa_
-omenapuu, omat istuttamat menivät, ja vieras käsi taittoi kesäisin
murtuneet sydämet akkunan alta. Veli sensijaan vietiin jo Japanin
sotaan ja sinne jäi; Leena peri hänen räätälinkoneensa.
Joutuessaan töihin suuren sotavuoden alussa samaan taloon, mihin
Hain Murro puutarhuriksi, Leena Merjam oli jo ikäihminen, lähemmä
neljänkymmenen. Hän oli noita hiljaisia, kalvahkoja, joitten tunteen
voimaa on vaikea mitata, ennenkuin se äkillisesti purkautuu; sydän
jo kasvavasta tytöstä heikko, vartalo yhä hintelä ja nuori, silmät
lauhkean ruskeat, sormenpäät täynnä neulanreikiä.
Leena Merjam teki työtä vinokattoisessa ullakkohuoneessa, josta näki
puutarhan ja ruutanalammikon. Eräänä kevätpäivänä tuli Hain Murro
taluttaen hevosta, joka edellisenä päivänä oli ostettu markkinoilta
entisen pakko-otolla viedyn sijaan. Hän vei sen suoraan kaivon
kiertopumpun eteen, aikeissa valjastaa sen.
Uusi hevonen oli nuori, ratsun rotua, työhevoseksi liian
kiihkeäverinen, -- jalat korkeat, valkosukkaiset, kaula ylvästelevä,
harjanheitto ylimyksellinen.
Niin pian kuin mies oli saanut hevosen pumpun varteen polkemaan kaivon
ympyrää, tekikin se jo kolmannella askeleella tenän. Se ei astunut enää
askeltakaan, kaikista kehoituksista huolimatta. Sen jalorotuinen ruumis
alkoi väristä, ja kaviot iskeytyivät saveen; se seisoi itsepäisesti
paikallaan.
Leena katseli yhä jännittyneempänä tätä menoa. Kumpi suoriutuisi
voittajana, mieskö vai hevonen? Molemmat, sekä mies että hevonen,
olivat hyväryhtistä, komeaa rotua, huimaverisiä ja nuoria molemmat.
Mies sydäntyi, sivalsi ruoskalla kapinallista hevosta; -- silloin
hevonen äkillisellä riuhtaisulla tempautui irti ja painalsi pellolle,
mies jäljissä.
Leena avasi ikkunan paremmin nähdäkseen, ja veri tunki suhisten
korviin. Hän kuuli Hainin huudot ja kiroukset, yhä kauempaa, ja
naapurin lasten kirkunan, jotka juoksivat hevoselle vastaan pitkin
kesantoa.
Yht'äkkiä ilmestyivät taas sekä mies että hevonen. Hain tuli
hietakuopalta päin, taluttaen hevosta marhaminnasta, saappaat varsia
myöten savessa ja lakki takaraivolla, -- silmät vauhkoina kummallakin.
Ikkunastaan Leena Merjam näki Hainin uudelleen valjastavan hevosen
pumpun eteen ja hetken päästä sen jo polkevan ympyriäistä rataansa, pää
riipuksissa ja kohtaloonsa alistuneena, niinkuin olisi ikänsä kaiken
kiertänyt kaivon vipua.
Tämä tapahtui keväällä, huhtikuussa, vainioitten tulvehtiessa päivin
vettä, joka öisin jäätyi iljanteeksi. Taivas, joka viikkokausia oli
tavoittanut raitojen latvoja, kohosi kuin kansi.
Hain Murro odotti jo tällöin joka päivä sotaankäskyä.
Hän tiesi sen hyvin, kuten sen tiesivät kaikki muutkin talossa, mutta
ei ollut siitä millänsäkään, nukkui yönsä rauhassa, milloin ei kyliä
käynyt, ja istutti päivin omena- ja luumupuita.
Päivät yhä valkenivat, ja iltaisin laski aurinko punaiseen kuultoon,
joka levisi vastakkaiselle puolen taivasta, yli oraspeltojen ja
ruutanalammen.
Hain kaivoi kaiket päivät pyöreitä aukkoja, täytti ne ruokamullalla,
ja illempana työnsi vesirattaita pitkin puutarhaa valaen puita, jotka
aikoivat uhmata taivaan tuulia lakeudella.
Leena Merjam oli ottanut tavakseen iltaisin työnsä päätyttyä mennä
ruutanalammikolle, missä Hain täytti vesitynnyriä. Pajut rannalla
loistivat urvuista keltaisina, ja veden pinnalla hyllyi viheriää kutua.
He työnsivät rattaat yhdessä ohi navetan puutarhaan, ja Hain keikutti
tahallaan aisoja, niin että tynnyristä roiskuva vesi kasteli Leenan
rinnan ja hihat läpimäriksi.
Mennessään keittiön läpi vaihtamaan puseroa Leena kuuli Kyökki-Riian
ylenkatseellisesti sanovan: "Että viitsiikin, vanha ihminen!" Se
sattui, vaikka ei niin kipeästi kuin oli tarkoitettu, mutta kirveli
kuitenkin pitkät ajat sydänalassa.
Eräänä päivänä sitten näkivät kaikki yksinäisen ratsumiehen, joka
täyttä ravia tuli Ropkan vallantalolta päin yli peltojen taloa kohden.
Se oli vallankasakka, joka toi Hain Peedunpoika Murrolle sotaankäskyn.
Leena Merjam oli seisonut pihalla vallankasakan saapuessa. Mennessään
ullakolle hän tunsi, että jotain samassa tuokiossa ikäänkuin muuttui
kivenraskaaksi, ikäänkuin itse olisi pudonnut ullakolta tai vieläkin
korkeammalta läpi lakien ja lattioiden aina alimmaiseen kellariin asti,
-- kuin kivi!
Hän haki ullakolta kaikkein hämärimmän nurkan, hyyristyi vanhalle
niinimattokasalle ja itki. Hän itki itseään, Hainin sotaanlähtöä ja
kaikkea tätä liian myöhäistä. Kävi yhä pimeämmäksi kattoparrujen
alla. Yht'äkkiä kuului askeleita, Hain tuli vuorostaan ullakolle,
vihellellen, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut; kumartuessaan
ottamaan rautanauloja laatikosta hän huomasi samalla Leenan
niinimattokasalla.
Hän tukahdutti kirouksen, tarttui käsiksi umpimähkään, sai kiinni
Leenasta ja veti viereensä, aivan lähelle. Hän ei kohdannut mitään
vastustusta, he jäivät siihen.
Seuraavana yönä he kohtasivat toisensa samoin ullakolla ja vielä sitä
seuraavana; senjälkeen Hain Murro lähti.
Oli sunnuntaiaamu, poutainen, tyyni, kaikki lakeuden tuulet lepäsivät,
tallin katto kiilsi, ja tyhjä haikaranpesä odotti asukkaita.
Leena saattoi Hainin asemalle ja seesteisessä kevätilmassa taisi
melkein kaupunkiin saakka seurata heidän kulkuaan pitkin pellon
piennarta. He kulkivat kuin mies ja vaimo, mies edellä, laukku selässä,
nainen jäljessä, kädessä nyytti.
Tästä päivästä alkoi Leena Merjamin odotus.
Alussa tuli muutamia nuhraantuneita postikortteja, etäisistä
juoksuhaudoista, seuduilta, joitten nimeä rehellinen virolainen kieli
ei kyennyt lausumaan. Ne sisälsivät enimmäkseen vain hyvinvoinnin
vakuutuksia ja niihin kuuluvan vastakysymyksen, ja nämäkin köyhät
lauseet olivat tarkastusleimalla varustetut.
Leena, korttien opastuksella, koetti iltaisin tutkia suurta karttaa,
joka nuppineuloilla kiinnitettyjä värilippusia täynnä riippui talon
isännän työhuoneessa. Mutta kaikista selityksistä huolimatta jäi hänen
tajuntaansa vain joukko risteileviä viivoja ja järjestyksettömiä
pisteitä, joitten oli määrä merkitä jokia, teitä tai kaupunkeja. Missä
Hain tällä hetkellä oli, ei käynyt hänelle sen selvemmäksi.
Hän tuli toimeen puolella leipäosuudella ja kuivatti loput korpuiksi,
jotka lähetti Hainille noihin tuntemattomiin juoksuhautoihin.
Mutta korttien väliä oli aina useampia viikkoja, joskus enemmänkin.
Sitten tuli kerran syksymmällä kirje, eikä sen jälkeen enää mitään, ei
kirjeitä eikä kortteja.
Leena Merjam aloitti käyntinsä kaikissa mahdollisissa sotaväen
virastoissa, tietoja saadakseen; kaikki vahtisotilaat tunsivat
vähitellen nuo pienet, kalvahkot, mustan huivin reunustamat kasvot ja
ruskeat, anovat silmät. Hän tutki kaatuneiden ja kadonneiden luetteloa
sanomalehdissä, panssaroiden sydänparkansa lujuudella kohtaamaan Hain
Murron nimen. Mutta sitä ei ollut milloinkaan, ei kuolleitten eikä
haavoittuneiden joukossa.
Leena Merjam kävi yhä ompelemassa, kuten oli tehnyt jo parikymmentä
vuotta, vuoroin kaupunkipaikoissaan vuoroin maalla.
Hänen sydämensä oli alkanut heikentyä, ja jalat olivat alati
ajetuksissa; istuessaan veljeltään perimänsä polkukoneen ääressä häntä
usein pyörrytti. Kaupungissa hän tunsi itsensä aina sairaammaksi; hänen
ylleen oli tullut outo ja tuskaisa levottomuus, joka lauhtui vain
maalla.
Hänen työhuoneensa oli yhä sama kaltevakattoinen ullakkokamari.
Sen ikkuna anasti kolmanneksen seinää; siitä näki kitukasvuisen
lehmuskujan ja virstamääriä Ranin moision peltoja, paitsi sitä Riigan
valtamaantien. Tämä maantie lennätinpylväineen oli lepoa silmälle ja
rauhoitti sydäntä; se ikäänkuin irroitti iäti kivistävän odotuksen
ja kiidätti sen pitkin kiiltäviä lankoja, jotka pylväästä pylvääseen
juosten katosivat Riigan-puoleiselle taivaanrannalle.
Vuodenajat vaihtuivat lakeudella. Tuli kesä, ja ilma oli kuin sulaa
lasia, Leenan tehdessä työtä avoimen ikkunan ääressä, heinän ja viljan
pölyn miljoonina hiukkasina lennellessä. Mutta syksyllä tiet muuttuivat
savitahtaiksi, sänget vainioilla huhusivat toisiaan, ja tuuli vei
lehdet lehmuksilta, jotka eivät ottaneet kasvaakseen latvaa tässä
tuulenpesässä.
Vaikeinta oli kuitenkin keväisin, toukokuussa, kun taivas alkoi kuultaa
raitojen ja tuulimyllyn takaa. Ei tiennyt minne mennä iltaisin, niin
oli mielessä verestä kaikki.
Mutta ullakosta erotettiin eräänä päivänä lautaseinällä viljaa varten
lukottu aitta, vaarallisten aikojen takia, juuri samasta nurkasta,
missä kerran niinimattokasa oli ollut.
Ajat muuttuivat yhä tukalammiksi, syötiin hevosenlihaa, leipä
punnittiin kullekin käteen, ja talon isäntä nukkui revolveri pään alla.
Leena yhä odotti.
Sitten, seuraavana talvena, venyi muutamana varhaisena aamuna
päättymätön jono peräytyvää sotaväkeä pitkin Riigan valtamaantietä
kaupunkiin päin. Heidän tykkivankkurinsa seisoivat vielä illan suussa
maantiellä, lähellä yksinäistä taloa, ja niitten korkeihin pyöriin
paistoi kuun säde.
Talo lakeudella oli yötä päivää kuin sotaleirinä. Mutta Hain Murroa ei
ollut niitten repaleisten ja nääntyneitten olentojen joukossa, jotka
tänä helmikuisena päivänä täyttivät maantien.
Kolmannen päivän aamulla saapuivat sensijaan samaa tietä pitkin
toiset, valloittajat, soitoin ja lauluin paukkuvassa pakkasessa ja
kiiltokypärät sädehtien lämmötöntä, kirkasta aurinkoa.
Leena Merjam seisoi hietakuopan harjalla muitten mukana katsomassa
heidän tuloaan. Toiset menivät, toiset tulivat.
Hän vain yhä odotti.
Syyskesästä samana vuonna hän äkkiä sairastui pilkkukuumeeseen, joka
oli seurannut sotajoukkojen mukana. Hänet vietiin koleraparakkiin,
jossa hän sai maata kahdeksatta viikkoa. Tämän ajan kuluttua hän taas
ilmestyi työpaikkaansa, laihana kuin tikku, harmaahipiäisenä ja hiukset
kerittyinä martoa myöten. Hän oli vanha, yhdellä kertaa, auttamatta.
Hän ei ollut vielä täysin toipunut taudin jälkeisestä heikkoudesta, kun
toisena joulupäivänä istuessaan jouten ikkunassa oli näkevinään miehen,
joka kaupungista päin tullen hietakuopan kohdalta poikkesi kylätielle.
Leena Merjam nousi, mutta jalat eivät kantaneet, hänen täytyi uudelleen
istuutua. Silmät ummessa, liikkumatta hän siten istui, kunnes
Kyökki-Riia alhaalta huusi häntä. Silloin hän meni, ohimennen peiliin
katsahdettuaan, ulkonaisesti tyynenä, huivi päässä ja laihtuneilla
harteillaan saali.
Hain Murro seisoi keskellä keittiön lattiaa.
Leena kesti hänen katseensa, ainoastaan sormet saalin alla kenenkään
näkemättä koukistuivat, niinkuin olisivat tahtoneet taittaa toisensa.
Kaikki oli ohi, hän ymmärsi sen. Oli kuin hän olisi sen jo kauan
tiennyt.
Hain istui keittiön pöytään, ja Riia toi hänelle jouluruokia,
verimakkaraa ja rasvassa keitettyä hapankaalia. Hän söi kuin nälkäinen
ja kertoi itävaltalaisesta sotavankeudesta, katsomatta Leenaan.
Leena Merjam jatkoi yhä vuosien vieriessä ompelemistaan, milloin
kaupungissa milloin maalla. Hänen palkkansa kohosi rahan arvon aletessa
kuudestakymmenestä kopeekasta sataan Viron tasavallan markkaan päivässä.
Hän oli alkanut rakastaa ruutanalammikkoa, sen kuollutta, vesikasvien
ja sammakonkudun samentamaa vettä, sen minnekkäänpääsemättömyyttä.
Hän oli ottanut tavakseen istua sunnuntainsa ruutanalammikon reunalla,
kesäisin maalla töissä ollessaan. Hän tunsi sitä kohtaan hellyyttä,
joka oli miltei heimolaisuutta.