-- Odottakaa! huudahti Edvard Templemore kietoen toisen käsivartensa
hämmästyneen Franciscon ympärille ja ojentaen toisen puheenjohtajaa
kohti. Odottakaa! Älkää tehkö hänelle vääryyttä! Hän on minun veljeni!
-- Ja minun suojelijani! huudahti Clara polvistuen Franciscon toiselle
puolen ja kohotti rukoillen kätensä.
Tämä selitys vaikutti kuin ukkosen isku. Puheenjohtaja vaipui
tuoliinsa, tuomarin ja kaikki läsnäolijat valtasi sanaton hämmästys.
Syntyi ensin kuolonhiljaisuus, ja sitten seurasi hälinä, jota tuomari
hetken kuluttua turhaan koetti hillitä.
Edvard Templemore, Clara ja Francisco seisoivat yhä yhdessä ryhmässä.
Nyt, veljesten seistessä vierekkäin, saattoivat kaikki läsnäolijat
huomata nuorten miesten yhdennäköisyyden.
Franciscon iho oli tummempi kuin Edvardin, koska hän oli lapsuudesta
saakka saanut kestää kuumien seutujen aurinkoa, mutta kasvonpiirteet
olivat tavattomasti samannäköiset.
Kesti hetkisen, ennen kuin tuomari sai salissa aikaan hiljaisuuden, ja
kun se vihdoin onnistui, hän itse ei tiennyt miten oikein menettelisi.
Francisco ja Edvard, jotka vaihtoivat muutamia sanoja keskenään,
seisoivat yhä vierekkäin.
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Edvard Templemore, vanki suostuu
avaamaan mytyn.
-- Niin, minä suostun siihen, vastasi Francisco surullisesti,
vaikkei minulla ole suuria toiveita sen sisällöstä. Voi, nyt kun
minulla olisi kaikki, minkä vuoksi elää, tuntuu kuin kaikki toivo olisi
turhaa! Ihmeiden aika on mennyt; ainoastaan sellainen ihme kuin
merirosvokapteenin nouseminen haudastaan voisi todistaa minun
syyttömyyteni.
-- Hän nousee haudastaan todistaakseen sinun viattomuutesi, Francisco!
lausui silloin syvä, kolkko ääni, joka sai kaikki läsnäolijat ja
varsinkin Hawkhurstin sekä muut aitauksen luona seisovat vangit
vavahtamaan. Heidän kasvonsa vääristyivät kauhusta kun Kainin
jättiläishahmo astui todistajanaitioon.
Mutta merirosvokapteenin ulkoasu ei ollut enää entisensä kaltainen:
parta oli poissa, hän oli kalpea, laihtunut ja riutunut; syvälle
vajonneet ja kuopalle painuneet posket ja lyhyt yskä, joka keskeytti
tuon tuostakin hänen puheensa, osoittivat ettei loppu ollut kaukana.
-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Kain kääntyen tuomarin puoleen, minä
olen merirosvokapteeni Kain ja "Kostajan" entinen päällikkö. Olen yhä
vapaana. Omasta tahdostani tulen tänne todistamaan tämän nuoren miehen
syyttömäksi. Tähän saakka ei käteni ole tutustunut käsirautoihin eikä
jalkani jalkapuuhun. En ole vanki eikä minua vastaan ole esitetty
kannettakaan, ja todistukseni on siis pätevä. Tässä salissa ei minua
tunne kukaan muu kuin ne, joiden todistuksilla ei ole lain voimaa.
Pelastaakseni tuon nuorukaisen -- ja ainoastaan pelastaakseni hänet --
pyydän saada vannoa valan.
Valan vannominen kävi juhlallisemmin kuin tavallisesti.
-- Teidän ylhäisyytenne, herrat valamiehet! Olen ollut läsnä
tuomiosalissa tutkimuksen alusta alkaen, ja vakuutan, että jokainen
sana, jonka Francisco on lausunut puolustuksekseen, on totta. Hän on
täydelleen syytön merirosvoukseen ja murhiin. Sen olisivat nuo
paperitkin täysin todistaneet. Mutta niissä on salaisuuksia, joiden en
soisi tulevan muiden kuin Franciscon tietoon, ja koska en halua niitä
avattavan, olen astunut itse esiin. En tiedä miten tuo nuori upseeri on
saanut tietoonsa, että Francisco on hänen veljensä, mutta jos hänkin on
Cecilia Templemoren poika, niin se on totta. Paperin sisällys kuitenkin
selittää kaiken.
-- Ja nyt, hyvät herrat, kun olen saanut lausua todistukseni, olen
tyytyväinen. Olen tehnyt hyvän työn ennen kuolemaani, ja ilmoittauduin
itse oikeudelle. Loppuni on lähellä, se on totta. Tuo roisto on
aiheuttanut sen, mutta kuolen mielelläni niin kuin olen ansainnut
sovittaakseni monet rikokseni.
Kain kääntyi sitten Hawkhurstiin päin, mutta perämies näytti olevan
aivan tyrmistynyt. Hän ei ollut vielä tointunut ensimmäisestä
pelästyksestään ja luuli yhä, että Kainin ilmestymiseen olivat
vaikuttaneet yliluonnolliset voimat.
-- Roisto! karjani Kain vieden suunsa aivan lähelle Hawkhurstin korvaa.
Kymmenkertainen kirottu roisto! Sinun pitää kuolla kuin koira
kykenemättä kostamaan. Nuorukainen on pelastut ja minä elän!
-- Elättekö todellakin? mutisi Hawkhurst, joka vähitellen toipui
pelästyksestään.
-- Elän! Olen todellakin lihaa ja luuta. Olette kerran saanut tunteakin
lihaksieni voimaa, jatkoi Kain pilkallisesti. Ja nyt olen lopettanut.
Hyvästi, Francisco! Minä rakastan sinua ja olen todistanut sen. Älä
siis vihaa muistoani, vaan anna minulle anteeksi sitten, kun ei minua
ole enää olemassa. -- Kain kohotti katseensa salin kattoa kohti. --
Niin! Tuolla hän on, sinun äitisi! Tuolla hän on. Katso! hän huusi
ojentaen molemmat käsivartensa ylös. Hän hymyilee minulle, sinun äitisi
hymyilee ja antaa anteeksi --
Lause katkesi kesken. Kainin kohottaessa kätensä Hawkhurst huomasi
hänen vyössään puukon, tempasi sen nopeasti ja survaisi sen
merirosvokapteenin ruumiiseen.
Kain kaatui lattialle, ja salissa syntyi hälinää. Hawkhurst sidottiin.
-- Kiitän teitä, Hawkhurst, sopersi Kain ääni koristen. Teillä on nyt
uusi murha vastattavana. Pelastittehan minut kuitenkin siitä häpeästä,
jota olisin tuntenut joutuessani kuolemaan hirsipuussa teidän
kanssanne.
Niin päättyi kuuluisan merirosvokapteenin elämä. Mies, joka eläessään
oli vuodattanut niin paljon verta, sai itse surmansa murhaajan kädestä.
Ruumis vietiin pois, ja valamiehistön tehtävänä oli vain julistaa
tuomio. Kaikki vangit julistettiin syyllisiksi lukuun ottamatta
Franciscoa, joka lähti syytettyjen aitauksen luota äsken löydetyn
veljensä seurassa.