LOPPUSANAT

Miten Edvard Templemore oli tullut siihen vakaumukseen, että se mies,

jota hän oli pitänyt kilpakosijanaan, olikin hänen veljensä? Ja miten

oli selitettävissä Kainin saapuminen oikeuden istuntoon?

Saamansa määräyksen mukaan Edvard Templemore oli "Comus"-fregatin

lähdettyä mennyt hylyksi joutuneeseen "Kostajaan" ja miesten kootessa

arvokkaimpia tavaroita laskeutunut kajuuttaan, jonka lattialla oli

paksulti vettä. Siellä hän otti vedestä kirjan, joka kellui arkun

vieressä ja jonka hän lähemmin katsoessaan huomasi Raamatuksi.

Kummastuen että löysi moisen kirjan merirosvolaivasta, hän otti sen

mukaansa palatessaan takaisin "Enterpriseen" ja näytti sitä Claralle,

joka heti tunsi sen Franciscon omaksi. Kirja oli suolaisen meriveden

läpeensä kastelema, ja kun Edvard hajamielisenä selaili sitä, hän

huomasi, että kantta lähinnä oleva puhdas lehti oli liimattu kanteen

kiinni ja että siinä oli sisäpuolella kirjoitusta. Puhdas lehti irtosi

helposti kannesta, ja hämmästyksekseen hän näki siinä nimen Cecilia

Templemore -- oman äitinsä nimen! Edvard tunsi tarkoin kertomuksen

pelastumisestaan ja tiesi, kuinka yleisesti arveltiin, että hänen

äitinsä ja veljensä olivat hukkuneet. On helppo ajatella, kuinka

kiihkeästi hän halusi tietää, miten kirja oli joutunut Franciscon

haltuun. Hän ei uskaltanut ajatella Franciscoa veljekseen -- häntä

kammotti ajatella, että hänen läheinen omaisensa olisi merirosvo. Ja

vaikka hän oli aikonut viipyä muutamia päiviä, hän noudatti kuitenkin

Claran rukouksia. Tytön aseman laivassa saattoi selittää ainoastaan sen

omituisen tilan perusteella, josta hänet oli pelastettu. Käytyään vielä

kerran laivahylyssä ja sytytettyään sen tuleen Edvard käski levittää

"Enterprisen" kaikki purjeet ja lasketti suoraan Port Royaliin.

Saavuttuaan onnellisesti perille juuri tutkintopäivänä hän otti Claran

mukaan siltä varalta, että hänen todistuksestaan voisi olla jotakin

hyötyä, ja saapui oikeussaliin tutkimuksen ollessa käynnissä.

Hawkhurst oli ampunut Kainia tämän uidessa rantaan. Kain oli ensin

uponnut, koska luoti oli tunkeutunut rintaan ja mennyt keuhkojen läpi.

Hawkhurstin ja Franciscon tappeli sekä heidän vangitsemisensa oli

tapahtunut kallioharjanteen toisella puolella ja Francisco oli nähnyt

Kainin vajoavan näkymättömiin ja luuli hänen hukkuneen. Niin ei ollut

käynyt, merirosvokapteeni oli jälleen noussut pinnalle ja kahlannut

lähimpään luolaan, jonne oli paneutunut maata kuollakseen sinne.

Mutta samassa luolassa oli kaksi kuolettavasti haavoittunutta

merirosvoa ja neljä neekeriä, jotka olivat kätkeytyneet sinne. He eivät

suinkaan aikoneet ottaa osaa taisteluun, vaan tuumivat lähteä pakoon

veneellä, jonka olivat vetäneet rannalta luolaan.

Kain hoippui luolaan, pääsi kuivalle maalle ja kaatui sitten

pitkäkseen. Pompeius, joka huomasi miten kapteenin laita oli, tuli

avuksi ja sitoi haavan. Kun verenvuoto oli lakannut, merirosvokapteeni

virkosi jälleen. Pahasti haavoittuneet rosvot kuolivat eikä heistä

välitetty sen enempää.

Vaikka saaren jokainen loukko tutkittiin, jäi tuo luola huomaamatta

englantilaisilta merimiehiltä, sillä vesi ulottui vuoksen aikana sen

sisäpuolelle asti. Etsijät vangitsivat suurimman osan merirosvoista ja

veivät heidät laivaan, mutta Kainia ja neekereitä he eivät löytäneet.

Heti pimeän tultua Kain ilmoitti miehille tuumansa, ja vaikka neekerit

tavallisissa oloissa olisivat luultavasti jättäneet hänet oman onnensa

nojaan, he kuitenkin nyt tarvitessaan hänen apuaan auttoivat hänet

veneeseen, ja se lykättiin vesille.

Kainin pitäessä perää he soutivat Caicos-saarien välisestä salmesta ja

ennen päivän sarastusta he olivat jo ehtineet niin kauas, ettei heidän

tarvinnut pelätä joutuvansa kiinni.

Kain oli nyt jonkin verran toipunut, ja kun hän tiesi, että oltiin

paikoilla, jossa liikkui pieniä rannikkoaluksia, hän selitti

neekereille, että heidät hirtettäisiin jos heitä luultaisiin

merirosvoiksi, ja että heidän piti siis sanoa olevansa jonkin pienen,

haaksirikkoutuneen rannikkolaivan väkeä. Pompeiuksen avulla hän ajoi

partansa niin sileäksi kuin suinkin ja järjesteli vaatteitaan enemmän

eurooppalaisittain. Heillä ei ollut vettä eikä ruokavaroja, ja aurinko

paahtoi pystysuoraan. Heidän ja Franciscon onneksi heidät korjasi

seuraavana päivänä amerikkalainen priki joka oli matkalla Antiguaan.

Kain kertoi haaksirikosta sepittämänsä jutun, mutta ei maininnut mitään

haavastaan, joka epäilemättä olisi tuottanut hänelle kuoleman muutaman

päivän perästä, jollei hän sitä ennen olisi joutunut Hawkhurstin vihan

uhriksi.

Kain halusi kiihkeästi päästä tavalla millä tahansa Port Royaliin ja

toivoi vain, että voisi pelastaa Franciscon -- omasta hengestään hän ei

pitänyt lukua -- ja siksi hän oli kovin iloinen tavatessaan kuunarin,

joka kuljetti rahtia saarten välillä ja oli nyt lähdössä Port Royaliin.

Hän pääsi tähän laivaan, saapui perille kolme päivää ennen tutkintoa ja

piileskeli siihen asti, kunnes oikeus kokoontui.

Kain ei halunnut että mytty avattaisiin, koska muiden Franciscoa

koskevien papereiden joukossa oli myös tiedonantoja hänen kätkemiensä

aarteiden piilopaikoista. Niitä hän ei olisi suonut muiden kuin

Franciscon tietoon.

Myttyä avattaessa olivat saapuvilla ainoastaan kaksosveljekset ja

Clara.

Papereissa kerrottiin, että Kain, jonka oikea nimi oli Charles Osborne,

oli purjehtinut Bilbaosta Afrikan rannikolle hankkimaan orjia ja ollut

noin vuorokauden merellä, kun laivaväki huomasi veneen noin mailin

päässä laivasta. Vene näytti tyhjältä. Oli tyyntä, kuunari kulki

hiljaista vauhtia, ja niin pian kuin oli tultu veneen kohdalle,

lähetettiin laivasta pikkuvene tarkastamaan sitä lähemmin.

Laivan vene palasi pian hinausköydessään toinen vene. Veneen pohjalla

näkyi viruvan useita miehiä laihoina kuin luurangot ja melkein

hengettöminä. Sen peräpuolessa oli neekerinainen lapsi sylissään ja

aivan menehdyksissään oleva valkoihoinen nainen.

Osborne oli silloin luonteeltaan iloinen veitikka, mutta ei kuitenkaan

sellainen roisto ja murhamies, jollainen hänestä sittemmin tuli. Hän

saattoi vielä tuntea osanottoa ja sääliä, ja kaikki haaksirikkoutuneet

otettiin laivaan. Muutamat pelastetuista toipuivat. Parantuneiden

joukossa oli Cecilia Templemore ja lapsi, jota aluksi oli luultu

kuolleeksi. Neekerinainen, jonka voimat olivat ponnistuksista

heikentyneet, kuoli heti kun hänet oli nostettu veneestä laivaan.

Onneksi oli laivassa vuohi, joka saattoi hyvin täyttää imettäjän

toimen, ja ennen kuin Osborne oli ehtinyt Afrikan rannikolle, lapsi oli

jälleen terve ja voimissaan ja äiti saanut takaisin harvinaisen

kauneutensa.

Cecilia joutui Osbornen uhriksi. Nuori rouva, joka oli tottunut

kaikkiin mahdollisiin mukavuuksiin ja saanut mitä huolellisimman

kasvatuksen, oli nyt tuomittu ainaiseksi eroon yhteiskunnasta, johon

hän ei koskaan enää uskaltanut palata, ja sellaisten ihmisten joukkoon,

joita hän sekä pelkäsi että halveksi. Hän itki yötä päivää ja sai kohta

vielä enemmän syytä surra sitä raakaa tapaa, jolla Osborne kohteli

häntä. Lapsi oli hänen ainoa lohdutuksensa. Hän olisi mielellään

kuollut, jollei lasta olisi ollut ja jollei hän olisi pelännyt jättää

sitä yksin. Lapsen vuoksi hän eli, lapsen takia hän koetti käännyttää

Osbornea ja kärsi äänettömänä nuhteet ja lyönnit. Vihdoin Osborne

vaihtoi rikollisen ammattinsa vielä häpeällisempään: hän rupesi

merirosvoksi.

Tämä sai Cecilian surkeuden mitan kukkuroilleen. Hän kuihtui päivä

päivältä ja olisi pian menehtynyt murheeseen, vaikkei Kain olisikaan

julmuudessaan jouduttanut hänen loppuaan. Mutta kerran kun Cecilia oli

vakavasti varoittanut miestä ja koettanut osoittaa, millaiset

seuraukset rikollisesta elämästä täytyi ennemmin tai myöhemmin olla,

Kain iski häntä niin rajusti, että hän sairastui pahoin. Cecilia kuoli

rukoillen, ettei hänen lapsestaan kasvatettaisi rikollista, ja kun

sillä hetkellä katuvainen Kain lupasi sen -- vaikkei hän sittemmin

täyttänyt kuitenkaan lupaustaan -- kuoleva siunasi häntä ennen kuin

heitti henkensä.

Tämä oli paperien pääasiallinen sisällys sikäli kuin se koski nuorten

miesten äitiä. Lopetettuaan lukemisen kaksoset istuivat murheellisina

ja sanaakaan sanomatta.

-- Mutta aarretta en voi ottaa haltuuni, sanoi Francisco äkkiä.

-- Ei sinulla olisikaan siihen oikeutta, vastasi Edvard. Se kuuluu

niille, jotka valtasivat rosvokuunarin, ja se on jaettava

ryöstörahoina. Säilytä kuitenkin tuo paperi, koska se on kirjoitettu

sinua varten.

Amiraali oli saanut tiedon tuon merkillisen oikeusjutun kaikista

yksityiskohdista ja kutsui luokseen vierailulle Edvardin, Franciscon ja

Claran. Hän selitti, että tyttö oli oleva hänen suojeluksessaan Port

Royalissa olonsa ajan. Tähän tarjoukseen Clara suostui ilomielin, ja

oikeudenistuntopäivän ylihuomenissa he menivät amiraalin asuntoon.

Clara ja Francisco esitettiin talon isännälle ja kuvernöörin tyttärelle

järjestettiin huone sekä asiaankuuluva lupakirja.

-- Templemore, sanoi amiraali, pelkään pahoin, että minun täytyy

lähettää teidät Puerto Ricoon rauhoittamaan kuvernööriä ja kertomaan

että hänen tyttärensä on turvassa.

-- Toivoisin mieluummin, herra amiraali, että lähettäisitte jonkun

toisen, niin minä pitäisin sillä välin huolta siitä, että tytär viihtyy

täällä.

-- Mitä ihmettä! Aiotteko mennä hänen kanssaan naimisiin? Onpa teillä

suuret ajatukset itsestänne! Odottakaa, kunnes pääsette kapteeniksi!

-- Toivon, ettei minun tarvitse odottaa enää kauan, herra amiraali,

vastasi Edvard painokkaasti.

-- Miten olikaan, sanoi amiraali, kerroitteko, että tiesitte paikan,

minne aarre on kätketty?

-- Veljeni tietää sen, en minä.

-- Meidän täytyy noutaa se tänne. Luulen, että meidän on lähetettävä

matkaan teidät, Edvard, ja te, herra Francisco, saatte mennä hänen

mukaansa.

-- Mielelläni, herra amiraali, vastasi Francisco hymyillen, mutta

luulen, että odotan, kunnes hänestä tulee kapteeni. Hänen tulee saada

vaimonsa ja omaisuutensa samalla kertaa enkä tahdo luovuttaa

papereitani ennen kuin hänen hääpäivänään.

-- Kunniani nimessä, Templemore! huudahti kapteeni Manly. Toivoisinpa,

että teillä jo olisi taskussanne kapteenin valtakirjanne, josta

näyttää riippuvan niin paljon: nuoren neidon onni, minun osuuteni

ryöstörahoista ja herra amiraalin kahdeksasosa. Todellakin, herra

amiraali, tämä asia koskee meitä kaikkia. Olen varma siitä, että hän on

ansainnut valtakirjansa.

-- Minäkin olen varma siitä, vastasi amiraali. Senpä tähden herra

Hadley tuo nyt valtakirjan. Siitä puuttuu vain minun allekirjoitukseni.

Kapteeni Manly kastoi jo kynän mustepulloon ja ojensi sen

esimiehelleen. Amiraali kirjoitti nimensä paperiin.

-- Nyt ei puutu enää sitäkään. Onnittelen, kapteeni Templemore.

Edvard punastui ilosta ja kumarsi kunnioittavasti.

-- Minä en voi antaa upseerin valtakirjoja, herra amiraali, sanoi

Francisco ojentaen amiraalille paperinsa. Sen sijaan saatan antaa

tietoja, jotka eivät liene vähäpätöisiä, sillä aarre näkyy olevan

suuri.

-- Manly, teidän on lähdettävä matkaan jo aamuhämärissä! huudahti

amiraali. Tästä tulee kylliksi lastia korvetillenne. Lukekaahan!

-- Aarre oli aiottu minun omaisuudekseni, virkkoi Francisco

surumielisesti hymyillen, mutta minä en tahdo koskea siihen.

-- Aivan oikein, nuori mies! Kaunis periaate! Me emme ole kuitenkaan

niin arkaluontoisia, sanoi amiraali. Mutta missä nuori neiti on?

Ilmoittakaa hänelle, että päivällinen on valmis.

Pari viikkoa myöhemmin palasi kapteeni Manly aarre mukanaan, ja

"Enterprise" palasi Puerto Ricosta ja toi kuvernöörin vastauksen

amiraalin kirjeeseen, jossa viimeksi mainittu oli ilmoittanut

kuvernöörin tyttären pelastuneen Edvardin avulla. Kirje oli täynnä

kiitoksia amiraalille ja kohteliaisuuksia Edvardille, ja mikä

tärkeintä, siinä oli myös avioliittolupa. Kaupanpäällisinä tuli monta

arkullista kultaa.

Noin kuusi viikkoa tämän tärkeän keskustelun jälkeen tempasi

herra Witherington, joka oli lukenut suuren tukun kirjeitä

ruokailuhuoneessaan, niin hurjasti kellonnuorasta, että vanha Jonathan

luuli isäntänsä menettäneen järkensä. Kuitenkaan hän ei lainkaan

jouduttanut hidasta juhlallista kulkuaan, vaan ilmestyi tavalliseen

tapaansa ovelle sanaakaan sanomatta.

-- Miksi mies ei tule, kun minä soitan? huusi herra Witherington.

-- Tässä olen, herra, sanoi Jonathan levollisesti.

-- Vai niin, vai olette siellä? Te hiivitte näkyviin, hitto vieköön,

ikään kuin olisitte vain hovimestarin haamu! Arvatkaapas kuka tänne

tulee?

-- Sitä en voi tietää.

-- Mutta minä tiedän! Te senkin juhlallinen vanha...! Edvard tulee

tänne!

-- Nukkuuko hän entisessä huoneessaan? kysyi hovimestari jokseenkin

juoheaan -- hänen tyyneyttään ei mikään pystynyt järkyttämään.

-- Ei, hänelle on annettava paras makuuhuone. Hän on naimisissa, hän on

laivan päällikkö, kapteeni Templemore.

-- Hyvä juttu, herra.

-- Ja hän on löytänyt veljensä, kaksosveljensä.

-- Hyvä juttu, herra.

-- Veljensä Franciscon, jonka luultiin hukkuneen. Mutta se on pitkä ja

merkillinen juttu. Hänen onneton äitinsä on ollut jo kauan vainajana.

-- In coelo quies, taivaassa on lepo, sanoi Jonathan nostaen katseensa

kattoon.

-- Mutta hänen veljensä on noussut ikään kuin kuolleista.

-- Resurgam, olen nouseva ylös, äännähti hovimestari.

-- Kymmenen päivän päästä he ovat täällä. Pidä huolta, että kaikki on

järjestyksessä, Jonathan! Herra armahtakoon! jatkoi vanha herrasmies.

Tuskin tiedän enää seisonko jaloillani vai päälaellani! Tyttö on

espanjalainen, kuuletteko, Jonathan!

-- Kuka tyttö, herra?

-- Kuka tyttö, kuka tyttö? Kapteeni Templemoren vaimo tietysti. Ja

häntä on syytetty merirosvouksesta.

-- Ketä, herra?

-- Ketä, ketä! Franciscoa, Edvardin veljeä tietysti! Te olette vanha

tolvana, Jonathan.

-- Onko teillä vielä muita käskyjä, herra?

-- Ei ole, ei ole. Hyvä on, kas niin, menkää nyt!

Kolme viikkoa myöhemmin kapteeni Templemore vaimoineen sekä kapteenin

veli Francisco asuivat jo herra Witheringtonin suureksi mielihyväksi

hänen talossaan. Hän olikin jo aikaa sitten kyllästynyt yksinäisyyteen

ja vanhaan Jonathaniin.

Kaksoset olivat herra Witheringtonin seurana hänen vanhoilla

päivillään. He sulkivat hänen silmänsä viimeiseen lepoon, jakoivat

keskenään hänen siunauksensa ja hänen suuren omaisuutensa. Niin loppuu

kertomus _Merirosvosta_.