OIKEUDENKÄYNTI

Viikkoa myöhemmin "Comus" saapui Port Royaliin, ja sen päällikkö,

kapteeni Manly meni ilmoittautumaan amiraalille ja kertomaan, että

retki oli onnellisesti lopussa.

-- Jumalan kiitos! virkkoi amiraali. Vihdoinkin saimme ne roistot

kiinni! Pieni kaulanauha ei ole heille hullummaksi. -- Ja heidän

kapteeninsa hukkui, niinkö sanoitte?

-- Niin minulle on ilmoitettu, herra amiraali, vastasi kapteeni Manly.

Hän oli viimeisessä veneessä, joka lähti kuunarista, ja se vene

ammuttiin upoksiin.

-- Sepä vahinko. Sellainen kuolema oli hänelle liian hyvä. Meidän on

kuitenkin pidettävä huoli, että muut joutuvat varoittaviksi

esimerkeiksi. Heitä on kuulusteltava amiraalikunnan oikeudessa, jonka

tuomioalaan merellä tehdyt rikokset kuuluvat. Lähettäkää heidät maihin,

Manly. Sitten voimme pestä kätemme tästä jutusta.

-- Aivan niin, herra amiraali. Mutta on syytä otaksua, että muutamia

rosvoja on vielä saarella, ja "Enterprise" on paraikaa niitä etsimässä.

-- No, löysikö Templemore mielitiettynsä?

-- Löysi kuin löysikin, herra amiraali. Luullakseni on kaikki nyt niin

hyvin kuin olla taitaa.

-- Hm! tuumi amiraali. Olipa se hauska kuulla. Tuokaa merirosvot

kuitenkin maihin. Jos saadaan kiinni vielä toisia, heidät täytyy

hirttää jäljestäpäin, kun Templemore on tuonut heidät tänne. Olen

enemmän hyvilläni siitä, että olen saanut nuo roistot varmaan talteen,

kuin jos olisin vallannut ranskalaisen fregatin.

Noin kolme viikkoa tämän keskustelun jälkeen adjutantti ilmoitti

amiraalille, että "Enterprise" oli nostanut lippunsa sataman edustalla,

mutta kun oli tyven, laiva ei luultavasti pääsisi satamaan ennen iltaa.

-- Sepä olisi vahinko, vastasi amiraali. Nyt juuri tutkitaan

merirosvoja ja ehkä hänellä on mukanaan vielä muutamia heistä.

-- Aivan varmasti hänellä onkin, herra amiraali; mutta oikeudenkäynti

tuskin loppunee tänään, sillä sotatuomari saapuu vasta kello yhden

aikaan.

-- Asialla ei tosin ole suurta merkitystä, sillä rosvoja on niin

paljon, että heidät täytyy hirttää useassa erässä. Mutta koska

Templemore joka tapauksessa on niin lähellä, että hänelle voi antaa

merkkejä, niin ilmoittakaa hänelle: "Rosvot nyt tutkittavina!" Sitten

hän saattaa tulla maihin, jos haluaa.

Samana päivänä puolenpäivän aikaan vietiin merirosvot, niiden joukossa

Francisco, tarkasti vartioituina oikeussaliin, joka oli täynnä väkeä,

sillä asia oli herättänyt suurta huomiota.

Señor Cumanoksen maatilalle tehdyssä hyökkäyksessä haavoittuneista

merirosvoista oli useita kuollut vankeudessa. Kuitenkin seisoi vielä

neljäkymmentä rosvoa aitauksen luona, ja heidän omituiset pukunsa ja

partaiset kasvonsa sekä heidän ilkitöistään kulkeutunut maine

herättivät läsnäolijoissa inhoa ja vihaa.

Kaksi nuorinta heidän joukossaan oli saanut esiintyä todistajina. He

olivat olleet "Kostajassa" ainoastaan muutamia kuukausia, mutta heidän

todistuksensa kolmen Länsi-Intian laivan miehistön murhaamisesta ja

señor Cumanoksen maatilaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä riittivät

tuomitsemaan toiset.

Kaikkien muodollisuuksien noudattaminen, merirosvojen nimenhuuto ja

noiden kahden nuoren miehen perinpohjaisten todistusten kirjoittaminen

veivät niin paljon aikaa, että oli jo myöhä kun toverien todistukset

luettiin merirosvoille ja heiltä kysyttiin, oliko heillä mitään

sanomista puolustuksekseen. Tuomari toisti kysymyksensä, ja Hawkhurst

alkoi puhua ensimmäisenä. Hänellä tuskin saattoi olla lainkaan toivoa

pelastumisesta. Hänen aikomuksensa oli vain estää Franciscoa

puolustautumasta ja välttymästä siitä häpeällisestä kuolemasta, joka

odotti Hawkhurstia itseään.

Hawkhurst selitti olleensa jonkin aikaa "Kostajassa". Hänet oli

pakotettu rupeamaan sen perämieheksi, kun hänet ensin oli väkivalloin

raastettu toisesta laivasta. Sen kapteenin poika, joka seisoo tuossa --

hän osoitti Franciscoa -- voi todistaa, koska hän oli ollut kuunarissa

siitä alkaen, kun se ensi kerran lähti merimatkalle. Hän vakuutti

olleensa aina eri mieltä kapteenin kanssa, joka ei voinut tulla toimeen

ilman häntä, koska Hawkhurst oli ainoa, joka osasi ohjata laivaa, sekä

aikoneensa tehdä kapinan kapteenia vastaan ja yllyttäneensä väkeä usein

siihen. Sen tähden hän -- niin kuin muu laivaväki ja kapteenin poika

saattoivat todistaa, jos halusivat -- oli ollut vankina, kun kuunari

saapui Caicos-saarille, ja hänet oli laskettu vapaaksi sen takia että

hän yksin tunsi väylän. Hänet oli uhattu heittää mereen, jollei hän

luotsaa alusta satamaan. Mutta huolimatta siitä, miten lopuksi kävisi,

hän oli laskenut laivan suoraan kivelle. Tietäen, että kapteeni aikoi

murhata hänet, hän oli ampunut Kainin kun tämä koetti uida rantaan. Sen

saattoi kapteenin poika todistaa, sillä hän oli raivoissaan karannut

Hawkhurstin kimppuun ja he olivat taistelleet elämästä ja kuolemasta,

kun sotalaivan upseerit ja veneen miehistö saapuivat erottamaan heidät

ja ottivat molemmat vangiksi. Kuitenkaan hän ei luullut Franciscon

ilmaisevan todellista asian laitaa, koska kapteenin poika oli hänen

vihollisensa. Hänet oli näet lähetetty maihin urkkimaan mistä

voitaisiin saada saalista ja mistä rosvojen oli edullisinta hyökätä.

Magdalena-joen suulla sattuneessa kahakassa hän oli käyttänyt

tilaisuutta hyväkseen ja ampunut luodin Hawkhurstin olkapäähän. Sen

tiesivät kaikki toiset merirosvot ja sitä tuskin Francisco itsekään voi

kieltää. Hän toivoi, että oikeus määräisi Franciscon kidutettavaksi,

jotta hänet saataisiin puhumaan totta. Joka tapauksessa häntä pitäisi

nyt kuulustella.

Kun Hawkhurst oli lopettanut puheensa, syntyi tuskallinen hiljaisuus.

Alkoi nopeasti hämärtää. Avara oikeussali oli jo miltei pimeä; vain

muutama päivänsäde valaisi aitauksen luona seisovien vankien hurjia,

paatuneita kasvoja. Aurinko oli mennyt paksuun pilveen, jonka reunat se

sai hohtamaan kultaisena. Hawkhurst oli puhunut sujuvasti ja

jäntevästi; jonkinlaista rehellisyyden tuntua oli hänen karkeassa

syvässä bassoäänesssään. Vieläpä kirouksetkin, joilla hän tuon

tuostakin höysti puhettaan, tuntuivat pikemminkin vakuutteluilta kuin

herjauksilta ja tekivät hänen puheensa tavallaan väkevän vaikuttavaksi.

Hawkhurstin puheen loputtua syntyneessä syvässä hiljaisuudessa ja

nopeasti tihenevässä iltahämärässä alkoivat oikeussalissa olijat nyt

vasta tajuta näytelmän vakavuuden. Rosvojen kohtalo riippui yhdestä

ainoasta sanasta. Tuskallisen hiljaisuuden katkaisi vihdoin jonkun

naisen tukahdettu nyyhkytys. Tuo valitus, joka tuli niin odottamatta,

liikutti kuuntelijoiden mieltä ja näytti kylvävän ensimmäisen säälin ja

ihmisystävällisyyden siemenen yleisöön, joka tähän saakka oli tuntenut

ja osoittanut vankeja kohtaan pelkkää inhoa.

Tuomari, syyttäjä, valamiehistö, kaikki tunsivat mielenliikutusta. Tuo

sanaton vetoaminen sääliin lauhdutti sitä epäedullista vaikutusta,

jonka Hawkhurstin syytökset olivat tehneet heihin. Kaikki katsoivat nyt

nuorta Franciscoa, jota ei syyttänyt ainoastaan virallinen syyttäjä,

vaan myös hänen omat rikostoverinsa -- ja tuo tarkastelu oli syytetyn

eduksi. He myönsivät mielessään, että henkilö, jolla oli tuollainen

ulkomuoto, saattoi herättää naisten rakkautta myötäkäymisessä ja

surkuttelua häpeän hetkenä. Heidän katsellessaan häntä aurinko

tunkeutui esiin pilven takaa ja vastapäisestä ikkunasta osui häneen

huikaiseva sädekimppu, kun taas tummat varjot pimensivät hänen

ympärillään seisovat merirosvot. Yhtäkkiä selvisi katsojille että

vaikka tuon nuoren miehen kohtalotoverit olivatkin rohkeita miehiä, he

olivat kuitenkin tavallisia pahantekijöitä, joiden oli kiittäminen vain

tottumuksiaan, ruumiillista notkeuttaan ja toveriensa vaikutusta

pelottomuudestaan. He olivat pelkkiä murhamiehiä, teurastajia. Nyt kun

heidän omaa ammattiaan käytettiin heitä vastaan, he kykenivät kestämään

kohtalonsa juron välinpitämättöminä -- mielentila, joka on kokonaan

toista kuin todellinen mielenlujuus.

Francisco erosi todellakin silmäänpistävästi muusta joukosta

ilta-auringon luodessa häneen hohdettaan. Hiljaiset nyyhkytykset, jotka

tuon tuostakin toistuivat, ikään kuin niitä olisi ollut mahdotonta

hillitä, näyttivät herättävän hänet käsittämään, miten tärkeä osa

hänellä oli nyt tapahtuvassa murhenäytelmässä. Hänen kasvonsa olivat

kalpeat, mutta tyynet. Samalla kertaa ylpeä ja murheellinen katse oli

suora ja vilpitön, mutta se ei kohdistunut oikeussalissa istuviin, vaan

oli suuntautunut kohti laskevaa aurinkoa, jonka loistavat säteet

sattuivat hehkuvina suoraan häneen.

Vihdoin kuului Franciscon ääni, ja kaikki säpsähtivät sen kuullessaan,

sillä se oli täyteläinen ja sointuva kuin iltakellon soitto.

Hawkhurstin karkea, raaka ja jylhä ääni oli tuon syvän hiljaisuuden

aikana tuskin lakannut kuulumasta läsnäolijoiden korvissa, kun

Franciscon hopeankirkas ja kuitenkin miehekäs puhe vastustamattomasti

herätti heidän huomiotaan. Valamiehet nostivat päätään, yleinen

syyttäjä ja kaikki muut salissa olijat kääntyivät levottomasti

katsomaan vankia, kohottipa tuomarikin sormensa merkiksi, että hän

vaati hiljaisuutta.

-- Teidän ylhäisyytenne, herrat valamiehet, aloitti Francisco.

Jouduttuani tällaiseen häpeälliseen asemaan en ensin aikonut lausua

sanaakaan puolustuksekseni. Tuo mies, joka äsken syytti minua, kehotti

että minut määrättäisiin kidutettavaksi. Hän on jo saanut halunsa

tyydytetyksi, sillä mikä kidutus voi olla tuskallisempi kuin nykyinen

tilani? Olen saanut kestää sellaista kidutusta lyhyen, mutta

viheliäisen elämäni aikana, että millainen loppu hyvänsä olisi usein

ollut minulle tervetullut. Mutta näinä lyhyinä minuutteina olen

huomannut, että minussa on vieläkin samanlaisia tunteita kuin muissa

ihmisissä, etten vielä ole valmis kuolemaan. Kukapa ei olisi

vastahakoinen lähtemään tästä maailmasta niin kauan kuin vielä on

olemassa naisen sydän, joka näkee onnettoman viattomana ja osoittaa

säälivänsä hänen onnettomuuttaan? Sääliväisyys ja armeliaisuus eivät

ole vielä hävinneet, ja siksi minusta tuntuu, että olen liian nuori

kuollakseni. Jumala suokoon minulle anteeksi, mutta luulin näiden

hyveiden jo kadonneen maailmasta, sillä koskaan niitä ei ole ilmennyt

niissä miehissä, joiden seurassa olen ollut. Se on ollut syynä siihen,

että olen usein halunnut kuolla. Suokoon nyt vanhurskas Jumala, joka on

meidän kaikkien tuomari minulle kyvyn todistaa, etten ole ansainnut

häpeällistä rangaistusta lähimmäisiltäni, jotka ovat syntisiä ihmisiä

niin kuin minäkin!

En käsitä lain ongelmia enkä myöskään asianajajien temppuja. Sallikaa

minun kuitenkin ensin vakuuttaa, etten ole koskaan rosvonnut, mutta

kyllä antanut rosvotuille omansa takaisin, en ole koskaan murhannut,

mutta kyllä asettunut murhaajan veitsen ja hänen uhrinsa väliin. Siitä

syystä kumppanini ovat minua vihanneet ja parjanneet, ja sen vuoksi

uhkaavat minua nyt nuo lait, joita en ole koskaan rikkonut. Tuo mies,

joka äsken puhui, väitti, että olen merirosvokapteenin poika. Niin

vakuutti henkilö, joka on ainoa paatunut ja tunnoton roisto koko siinä

joukossa, joka nyt odottaa tuomiotaan. Kuulin kapteenin omasta suusta,

etten ole hänen poikansa. Hänen poikansa! Jumalan kiitos, etten ole

hänen poikansa! Se että olen ollut riippuvainen hänestä ja hänen

vallastaan, on kyllä totta, mutta sitä on vaikea selittää. Ennen

kuolemaansa hän jätti minulle papereita, jotka olisivat ilmaisseet kuka

todella olen, mutta tuo paperimytty on hävinnyt minulta. Yhdestä

seikasta sain kuitenkin tiedon siltä mieheltä, jota tavallisesti

sanottiin minun isäkseni, nimittäin, että hän oli ilkeästi kiduttanut

äitiäni.

Franciscon puheen keskeytti tässä kohden vaikerrus, joka sai kuulijat

säpsähtämään. Nyt oli tullut aivan pimeä, ja tuomari käski sytyttää

kynttilät ennen kuin puolustuspuhetta jatkettiin. Salissa kuului

levotonta kuiskutusta, kunnes kynttilät kannettiin sisään. Tuomarin

hiljaisuudenvaatimusta noudatettiin heti ja vanki sai määräyksen jatkaa

kertomustaan.

Francisco rupesi siis uudestaan puhumaan ja aloitti

kertomalla lapsuutensa muistoista. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä

kaunopuheisemmaksi hän kävi. Tuo kalpea, ujo nuori mies muuttui

vähitellen innoittuneeksi, haltioituneeksi puhujaksi. Hän kertoi

nopeasti, mutta selvästi ja järkyttävän voimakkaasti kokemuksensa

hirveät tapaukset.

Kaikki kuulijat tuntuivat uskovan häntä, ja tuskin hän oli ehtinyt

lopettaa puheensa, kun valamiehistö näytti maltittomana haluavan

julistaa hänelle edullisen päätöksen. Mutta tuomari nousi seisomaan,

kääntyi valamiehistön puoleen ja sanoi, että raskas velvollisuus vaati

häntä muistuttamaan, että he olivat tosin kuulleet kauniita ja melkein

pakottavia vakuutteluja, mutta ne eivät kuitenkaan sisältäneet mitään

todistuksia.

-- Mitä muita todistuksia voin esittää, huomautti Francisco, kuin

niiden miesten todistukset, jotka seisovat tässä minun kanssani

syytettyinä? Voinko minä herättää vainajat haudoistaan? Voinko toivoa,

että murhatut nousevat kuolleista vakuuttamaan minun viattomuuttani?

Voinko odottaa, että señor Cumanos tulee kaukaiselta maalta todistamaan

puolestani? Voi, hän ei tiedä, millaiseen ahdinkoon olen joutunut,

muuten hän kyllä rientäisi avukseni. Ei, ei! En edes voi toivoa, että

se lempeä nuori espanjalainen nainen, jolle viimeksi tarjosin

suojelustani, tahtoisi esiintyä tällaisessa paikassa, satojen

uteliaitten silmien maalitauluna.

-- Hän on täällä! vastasi samassa miehekäs ääni. Väkijoukko väistyi

hänen tieltään, ja Clara, jota Edvard Templemore talutti, astui

todistajien aitioon. Kauniin tytön esiintyminen herätti suurta

huomiota. Kun hän oli tyyntynyt, hän teki valan ja lausui todistuksensa

Franciscon käytöksestä siltä ajalta, jonka hän oli ollut rosvojen

vankina "Kostajassa". Hän näytti sitä paperipinkkaa, joka oli

pelastanut Franciscon hengen, ja vahvisti suurimman osan nuorukaisen

puolustuspuheesta. Hän ylisti Franciscon hyväntahtoisuutta ja

jalomielisyyttä.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Edvard Templemore, pyydän saada kysyä

vangilta jotakin. Käydessäni hylyksi joutuneessa "Kostajassa" löysin

tämän kirjan. Se uiskenteli kajuutassa. Haluaisin kysyä vangilta, onko

kirja hänen niin kuin tämä nainen on sanonut. Edvard Templemore otti

esille Raamatun.

-- Se on minun, vastasi Francisco.

-- Sallikaa minun kysyä, miten se on joutunut teidän haltuunne?

-- Se on ainoa muisto, mikä minulla on eräältä henkilöltä, jota ei ole

enää olemassa. Se oli murhatun äitini ainoa lohdutus ja on sittemmin

ollut minun lohdutuksenani. Antakaa se minulle, herra. Luultavasti

tarvitsen sen voimaa nyt enemmän kuin milloinkaan.

-- Murhattiinko äitinne? huudahti Edvard Templemore liikuttuneena.

-- Niinhän jo kerroin. Sanon sen vielä toistamiseen.

Tuomari nousi nyt jälleen ja toisti todistusten sisällön

valamiehistölle. Ilmeisesti hän tunsi Franciscoa kohtaan myötätuntoa.

Kuitenkin useat tapaukset, joihin vanki oli sekaantunut, olivat omansa

tekemään hänet epäluulonalaiseksi, ja todistukset osoittivat, että hän

ainakin jonkin aikaa oli kuulunut merirosvojen liittoon, vaikka

mahdollisesti myöhemmin olikin katunut sitä. Vaikka tuomari tunsikin

myötätuntoa vangittua kohtaan, hänen täytyi kuitenkin muistuttaa

valamiehistölle, ettei todistus ollut riittävä vangin vapauttamiseksi,

ja hän katsoi heidän velvollisuudekseen julistaa kaikki oikeussalissa

olevat vangit syyllisiksi.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoi Edvard Templemore, kun tuomari oli

jälleen istuutunut, mahdollisesti tämä mytty, jonka sinettiä en uskalla

murtaa, sisältää sellaista, mikä voi todistaa vangin eduksi. Onko

teillä mitään sitä vastaan, että se avataan, ennen kuin valamiehistö

langettaa tuomionsa?

-- Ei ole, vastasi tuomari. Mutta mitä se voisi sisältää?

-- Siinä ori merirosvokapteenin kirjoitus, vastasi Francisco. Hän jätti

tämän mytyn minun käsiini, ennen kuin lähdimme kuunarista, ja mainitsi

silloin, että siitä saisin tiedon, ketkä vanhempani ovat olleet. Vaadin

myttyä itselleni enkä salli, että sen sisältö luetaan oikeuden kuullen.

Jos minun täytyy kuolla häpeällinen kuolema, ei ainakaan sukulaisteni

tarvitse hävetä minun puolestani, sillä sukuperäni salaisuuden on

kuoltava minun mukanani.

-- Ei! Ei! Noudattakaa neuvoani! huudahti Edvard Templemore kovasti

liikuttuneena. Kapteenin kirjoituksesta, josta todistaja saattaa tuntea

hänen käsialansa ja vakuuttaa sen oikeaksi, saamme luultavasti

todistuksen kaikkeen, mitä olette kertonut, ja sitähän voi pitää

laillisena todistuksena.

-- Siinä tapauksessa, että käsiala voidaan todistaa oikeaksi, katson,

että todistusta voi pitää laillisena, vastasi tuomari, varsinkin kun

tämä nuori nainen oli läsnä, kun paperit annettiin, ja kuuli kapteenin

sanat. Sallitteko, että sitä käytetään todistuskappaleena, nuori mies?

-- En, jollen ensin saa itse lukea sitä läpi, vastasi Francisco. En voi

sallia, että sen sisällys tulee tunnetuksi, niin kauan kuin ei ole

varmaa vapautetaanko minut. Valamiehistö julistakoon tuomion!

Valamiehistö kääntyi poispäin neuvotellakseen. Tällä välin Edvard

Templemore meni Claran kanssa Franciscon luo ja koetti suostuttaa häntä

siihen, että mytty avattaisiin. Mutta Francisco oli taipumaton. Vihdoin

valamiehistön puheenjohtaja nousi seisomaan julistaakseen tuomion.

Juhlallinen, liikuttava hiljaisuus vallitsi koko salissa; odotettiin

tuomion lukemista.