Se pieni saariryhmä, jota nimitetään Caicos- eli Cayques-saariksi,
sijaitsee noin kaksi astetta pohjoiseen San Domingosta ja on melkein
eteläisin siinä saarijonossa, joka ulottuu Bahama-saarten ryhmään asti.
Sen useimmat saaret ovat asumattomia, mutta olivat muinoin merirosvojen
tyyssijana, koska saaria kaikilta puolin ympäröivät särkät ja karit
tarjosivat hyvän suojan vihollisia vastaan.
Suurimmassa Caicos-saaressa on hevosenkengän muotoinen etelää kohti
aukeava lahti, joka on turvallinen ankkuripaikka. Mutta ennen kuin
sinne pääsee, täytyy pujotella korallisärkkien lomitse, joita on
saarten edustalla nelisenkymmenen mailin pituudelta. Kulkuväylä on
sangen vaarallinen ja mutkikas, mutta Hawkhurst, joka tähän saakka oli
ollut rosvojen luotsina, tunsi sen hyvin. Kain sitä vastoin ei tuntenut
sitä yhtä tarkasti, joten varovaisuus oli tarpeen nyt, kun ei
Hawkhurstin apua ollut käytettävissä.
Itse saaret olivat korallisaaria, joiden yli muutamat kookospalmut
kohottivat komeita latvuksiaan niillä paikoin, missä oli tarpeeksi
maata. Kallionhalkeamista pisti esille sieltä täältä matalia pensaita.
Mutta omituisinta näissä saarissa olivat niiden lukuisat kallioluolat.
Toiset olivat nousuveden rajaa ylempänä, mutta useimpiin virtasi
merivesi sisään ja jälleen ulos. Muutamiin ulottui vesi ainoastaan
vuoksen aikana ja täytti silloin niiden sisällä olevat syvennykset,
jotka luoteen aikana jäivät merestä erilleen. Toisissa taas oli
kaikkina vuorokauden aikoina niin paljon vettä, että niissä saattoi
soutaa isollakin veneellä. Sanomattakin on selvää, kuinka soveliaita
korkeammalla sijaitsevat kuivina pysyvät luolat olivat sellaisten
tavaroiden säilytyspaikoiksi, jotka täytyi huolellisesti kätkeä, kunnes
tarjoutui tilaisuus niiden myymiseen.
"Kostaja" laski särkkien väliseen väylään juuri kun "Comus" ja
"Enterprise" saivat sen näkyviinsä. "Kostaja" oli mennyt eteläiseen
väylään ja kulkenut varovaisesti koko ajan luodaten nelisen mailia vain
muutama purje levällään.
"Enterprise" ja "Comus" olivat Caicos-saarten itäpuolella tarkastaneet
Turkki-saaren ympäristön, kulkeneet sen pohjoispuolitse ja olivat nyt
suuren, Caicos-saarten kanssa yhteydessä olevan särkän pohjoispään
sisäpuolella. Niin ollen he olisivat voineet tavoittaa "Kostajan",
ennen kuin se olisi ehtinyt ankkuripaikkaan, jolleivät särkät olisi
tukkineet tietä. He eivät voineet tehdä muuta kuin kääntää laivat
etelään päin päästäkseen kulkuväylän suulle. Epäilemättä väylässä oli
siksi syvää, että "Enterprise" pääsisi kulkemaan "Kostajan" perässä.
Tämän olisi mahdotonta päästä pakoon, koska kapeassa väylässä oli liian
ahdasta laivan kääntyä ja tuuli kävi etelästä. Merirosvolaiva oli siis
joutunut satimeen eikä sillä ollut muuta neuvoa kuin turvautua
vastarintaan, jota se kyllä kykeni tekemään.
"Kostajasta" nähtiin selvästi vihollinen ja sen liikkeet, ja Kain
käsitti olevansa tukalassa tilanteessa. Hän oli varma siitä, että hänen
laivansa kimppuun käytäisiin, ja vaikka hän ennen oli sellaisissa
tapauksissa iloinnut ja toivonut saattavansa vihollisensa häpeään, hän
oli nyt tullut toisiin ajatuksiin. Hän olisi antanut mitä vain, jos
olisi voinut välttää vihollisten hyökkäyksen ja hänen olisi sallittu
kaikessa rauhassa erota tovereistaan. Francisco puolestaan oli yhtä
huolissaan tästä onnettomasta tapaamisesta, mutta he eivät vaihtaneet
sanaakaan niin kauan kuin viipyivät kuunarin kannella.
Yhdeksän tienoissa he olivat onnellisesti päässeet väylän puoliväliin.
Kain käski heittää ankkurin ja lähetti väen aamiaiselle.
Francisco oli mennyt kajuuttaan ja ilmoittanut laivan aseman Claralle,
kun Kain astui sisään. Hän heittäytyi istumaan lähimmälle arkulle ja
näkyi vaipuneen syviin ajatuksiin.
-- Mitä aiotte tehdä? kysyi Francisco.
-- En tiedä; en tahdo päättää sitä itse. Jos noudattaisin omaa
mieltäni, antaisin luultavasti kuunarimme olla paikallaan. Nuo toiset
voivat käydä kimppuumme ainoastaan veneistä enkä siinä tapauksessa
olisi levoton. Jos purjehdimme lahteen saakka ja luovutamme tämän
kapean väylän ilman taistelua, tulee amiraalin kuunari perässämme ja
ahdistaa meitä siellä syvässä vedessä, emmekä voi kestää sitä
ylivoimaa, jonka molemmat alukset yhdessä voivat muodostaa. Voisimme
kyllä puolustaa kuunaria joko laivasta tai maalta käsin, mutta voimamme
ovat nykyään heikot. Kutsun kuitenkin miehet koolle ja annan heidän
päättää. Jumala tietää, että jos itse saisin ratkaista, en ryhtyisi
ollenkaan taisteluun.
-- Eikö ole mitään keinoa päästä pakoon? kysyi Francisco.
-- Voisimme lähteä kuunarista ja kun vihollinen ei aavista mitään
pujahtaa veneillä Caicos-saaren välisestä salmesta, mutta sitä en
uskalla ehdottaa. Miehet eivät suostuisi siihen, ja epäilen suuresti,
antaisiko vihollinen meille siihen aikaakaan. Jo varhain aamulla, kauan
ennen kuin näin nuo laivat, tunsin mielessäni, että kohtaloni on
ratkaistu ennen auringon laskua.
-- Mitä tarkoitatte?
-- Äitisi, joka aina näyttäytyy minulle unessa, kun minulle tapahtuu
jotakin erikoista, ilmestyi minulle viime yönä. Saatoin nähdä hänen
suloisilla kasvoillaan huolta ja sääliä, kun hän surullisesti viittasi
kädellään ikään kuin kehottaen minua tulemaan mukaan. Niin, Jumalan
kiitos, hän ei enää katsonut minuun samalla tavoin kuin ennen.
Francisco ei vastannut, ja Kain näytti jälleen vaipuvan ajatuksiinsa.
Vähän ajan kuluttua hän otti laatikosta pienen mytyn ja laski sen
Franciscon käteen.
-- Säilytä tämä huolellisesti. Jos minulle sattuu jokin onnettomuus,
saat siitä selville, kuka äitisi oli, sekä tiedon, miten löydät maahan
kaivamani aarteet. Määrään jälkisäädöksessäni kaiken sinulle,
Francisco. Se on epärehellisellä tavalla hankittua tavaraa, mutta
sinulla ei ole mitään syytä eikä liioin ole ketään vaatimassa sitä
itselleen. Älä sano mitään. Ehkä saat sitten, kun ei minua enää ole
olemassa, ystäviä, jotka ajattelevat samalla tavoin kuin minä. Vielä
kerran pyydän sinua säilyttämään huolellisesti tämän mytyn.
-- En käsitä, että siitä voisi olla minulle mitään hyötyä, vastasi
Francisco. Eikö minua pidetä merirosvona niin kuin muitakin?
-- Ei, ei, sinä voit todistaa, ettet ole merirosvo!
-- Epäilen sitä. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto!
-- Niin, tapahtukoon Jumalan tahto, virkkoi Kain surullisesti. Kuukausi
sitten en olisi uskaltanut sanoa niin. Ja merirosvokapteeni lähti
kannelle Franciscon kanssa.
"Kostajan" väki kutsuttiin peräkannelle ja kapteeni kehotti heitä
ilmoittamaan, mitä heidän mielestään olisi paras tehdä. Miehet
arvelivat viisaimmaksi nostaa ankkurin ja purjehtia lahteen, jossa he
mielestään kykenivät puolustamaan kuunaria paljon paremmin kuin jos
pysyisivät sillä paikalla, missä nyt olivat.
Merirosvoalus nosti siis ankkurin ja jatkoi matkaansa. Tuuli oli yhä
kiihtynyt ja aallokko kävi niin korkeana, etteivät he enää voineet
huomata vaanivia vaaranpaikkoja. Korvetti ja "Enterprise" jatkoivat
risteilyään särkän ulkopuolella.
Puolenpäivän aikaan tuuli oli yltynyt siinä määrin, että mainingit
vyöryivät kohisten korallisärkkien yli kaikkiin suuntiin. "Kostajassa"
koottiin purje toisensa perästä, sillä vaara kasvoi vauhdin
lisääntyessä. Myrskypurje levitettiin ja kaikki muut purjeet koottiin,
mutta tuokin pieni purjelappu kuljetti laivaa lentävää vauhtia. Kain
seisoi halkaisijapuomilla ja antoi käskyjä peränpitäjälle. Useaan
kertaan raapaisi talka korallikallioihin tarttumatta kuitenkaan kiinni.
Kaikin mahdollisin keinoin koetettiin vähentää kuunarin vauhtia.
Mainingit, jotka kuohuivat laivan molemmin puolin, olivat ainoana
tienviittana.
-- Miksi ei Hawkhurst, joka tuntee väylän hyvin, saa luotsata meitä?
kysyi yksi keulanpuolella seisovista miehistä.
-- Se on totta. Noudetaan hänet tänne! huusivat toiset. Muutamat
menivät heti hakemaan häntä. Hawkhurst ei hangoitellut vastaan, ja
miehet vaatimalla vaativat häntä luotsaamaan laivaa.
-- Mutta jospa en suostu siihen? tokaisi Hawkhurst kylmästi.
-- Silloin ei henkenne enää ole penninkään arvoinen, vastasi yksi
joukosta. Eikö niin, miehet? hän jatkoi kääntyen muiden puoleen.
-- Aivan niin: joko hän vie meidät koreasti satamaan tai hänet
viskataan mereen! sanoivat monet.
-- Uhkauksistanne minä viis välitän, pojat, vastasi Hawkhurst. Tiedätte
minut hyvänahkaiseksi ja luotettavaksi mieheksi, enkä nytkään jätä
teitä avutta. No niin, kun ei kapteeninne pysty auttamaan teitä
pulasta, täytyy kai minun yrittää. Mutta mitä tämä merkitsee? hän
huudahti katsellen ympärilleen. -- Olemme jo syrjässä väylältä. Enpä
todellakaan tiedä pääsemmekö sille jälleen.
-- Emme ole syrjässä väylältä, sanoi Kain. Tiedätte hyvin, ettemme ole
poissa siltä.
-- Hyvä, koska kapteeni tuntee väylän paremmin kuin minä, on kai
parasta, että hän luotsaa itse, sanoi Hawkhurst.
Mutta miehet olivat toista mieltä ja vaativat itsepintaisesti
Hawkhurstia, joka tunsi hyvin kulkuväylän, ottamaan luotsaamisen
toimekseen.
-- Yritän parastani, pojat, sanoi tämä, mutta muistakaa, että jos nyt
ajamme kivelle koettaessamme päästä jälleen oikealle väylälle, älkää
syyttäkö minua. Vähän oikeaan -- enemmän oikeaan -- aivan niin -- nyt
olemme jälleen väylällä, hän huusi osoittaen kohtaa tyrskyjen välissä,
missä vesi oli tyvenempää. Hiukan vasempaan -- aivan niin!
Hawkhurst, joka tiesi, että hänet jätetään maihin heti sopivan
tilaisuuden tullen, oli päättänyt saattaa kuunarin haaksirikkoon,
vaikka itsekin menettäisi siinä henkensä, ja käännätti aluksen pois
väylältä vedenalaisia kallioita kohden. Muutaman silmänräpäyksen
kuluttua siitä kun hän oli ottanut peräsimen hoitoonsa, kuunari iski
kaksi kertaa kariin, ja kolmannella kerralla se kallistui kyljelleen.
Terävä korallikärki tunkeutui ohuen laudoituksen ja lankkujen läpi ja
vettä tulvi koskena ruumaan.
Merirosvojen joukossa syntyi kuolonhiljaisuus.
-- Pojat, sanoi Hawkhurst, tein kaikki, mitä suinkin voin. Viskatkaa
minut mereen, jos tahdotte. Syy ei ole minun, vaan tuon, hän lisäsi
viitaten kapteeniin.
-- Nyt ei merkitse paljoakaan, kenen syy tämä oli! Siitä saamme kyllä
aikanaan selon. Tällä hetkellä meillä on muutenkin yllin kyllin
tekemistä. Veneet vesille niin pian kuin mahdollista! Kaikki miehet
varatkoot mukaan aseet ja ampumavaroja! Olkaa huoletta! Kuunari pysyy
tässä paikallaan eikä mene kappaleiksi, ja vähitellen me kyllä saamme
kaikki pelastetuksi.
Merirosvot tottelivat päällikön käskyjä. Veneet, kolme luvultaan,
laskettiin mereen. Ensimmäiseen vietiin kaikki haavoittuneet ja Clara
d'Alvarez, jonka Francisco auttoi veneeseen. Niin pian kuin miehet
olivat saaneet aseet, tarjoutui Francisco rupeamaan veneen päälliköksi
voidakseen suojella Claraa, ja se lähti soutamaan satamaan.
Sotalaivat, joista oli nähty "Kostajan" tarttuvan karille ja laivaväen
valmistuvan lähtemään maihin, asettuivat heti vastatuuleen, ja niistä
laskettiin vesille veneitä, jotka miehitettiin vahvasti. Upseerit
toivoivat ehtivänsä vihollisen luo, ennen kuin nämä pääsivät saarelle,
sillä vaikka laivat eivät voineet lähestyä särkkiä, vesi oli kuitenkin
monin paikoin niin syvää, että veneet pääsivät kulkemaan. Kohta sen
jälkeen kun Francisco oli ensimmäisessä veneessä lähtenyt "Kostajasta",
kiitivät jo sotalaivojen purret nuolennopeina läpi maininkien aikoen
katkaista viholliselta tien. Merirosvot huomasivat heidän aikeensa ja
pitivät kiirettä. Toinenkin vene lähti kohta kuunarin vierestä, ja
Hawkhurst hyppäsi siihen juuri kun se lähti liikkeelle. Kain jäi vielä
laivaan tarkastamaan, ettei ainoakaan haavoittunut ollut jäänyt sinne.
Sitten hän lähti viimeisessä veneessä muitten jälkeen. Hän oli nyt
neljännesmailin päässä toisesta veneestä, johon Hawkhurst oli
sijoittunut.
Kainin lähtiessä kuunarista oli vielä vaikea päättää, onnistuiko
sotalaivojen veneiden päästä merirosvojen veneiden eteen. Molemmin
puolin ponnisteltiin viimeiseen saakka, ja kun ensimmäinen vene, jossa
Francisco ja Clara olivat, tuli maihin, lähimmät takaa-ajajat olivat
tuskin enemmän kuin puolen mailin päässä heistä. Mutta veden mataluus
esti ja viivytti heitä. Hawkhurst saapui veneineen maihin juuri kun
"Comus" laukaisi kahdeksantoistaleiviskäisen tykkinsä. Viimeinen vene
oli vielä kahdensadan metrin päässä maasta, kun toinen laukaus
ammuttiin parkassista, joka tähän saakka oli turhaan koettanut särkkien
välistä päästä perille. Ammus osui veneeseen, se täyttyi vedellä ja
upposi.
-- Kain painui pohjaan! huudahti Francisco, joka oli vienyt Claran
lähimpään luolaan ja asettunut itse luolan suulle puolustaakseen
tyttöä. He ampuivat hänen veneensä upoksiin -- ei, hän ui maalle ja
ehtii kyllä tänne, ennen kuin englantilaiset pääsevät maihin.
Niin näytti käyvänkin. Kain halkoi vettä voimakkain vedoin päästäkseen
pieneen lahteen, joka oli lähempänä sitä paikkaa, missä vene oli
uponnut, kuin se, missä Francisco oli noussut maalle Claran ja
haavoittuneiden kanssa. Lahdekkeen erotti tästä kallioharjanne, joka
jakoi hietaisen rantaäyrään kahtia ja pisti lyhyen matkaa mereenkin.
Francisco saattoi helposti erottaa Kainin toisista miehistä, jotka myös
uivat rantaa kohti, sillä kapteeni oli muista paljon edellä. Mutta kun
kallioharjanne esti näköalan Kainin ehtiessä lähemmäksi rantaa, kiipesi
Francisco, joka oli levoton hänen vuokseen, kalliolle voidakseen nähdä,
miten hän pääsisi maalle.
Kain oli ainoastaan muutaman metrin päässä maasta, kun Francisco äkkiä
kuuli kiväärinlaukauksen ja näki merirosvokapteenin kouristuksen
tapaisesti nousevan vedestä keskiruumista myöten. Hänen kätensä ja
jalkansa nytkivät, kirkas sininen vesi värjäytyi punaiseksi. Hän upposi
eikä tullut enää näkyviin.
Francisco riensi kallioiden välistä ja näki Hawkhurstin seisovan niiden
juurella kädessään kivääri, jota juuri latasi uudelleen.
-- Roisto! Tästä saat vastata! hän karjaisi.
Hawkhurst oli saanut uuden sankkiruudin pyssyynsä.
-- En sinulle ainakaan! hän vastasi nostaen kiväärinsä ja tähdäten
Franciscoa.
Luoti osui Franciscon rintaan. Hän horjahti taaksepäin, hoippui pitkin
hiekkarantaa, pääsi luolaan ja vaipui maahan Claran jalkojen juureen.
-- Voi hyvä Jumala! huudahti tyttö. Oletteko haavoittunut? Kuka minua
sitten suojelee?
-- Tuskin tiedän itsekään, vastasi Francisco heikosti ja lisäsi
katkonaisesti. En usko että olen haavoittunut minusta tuntuu -- kuin
nyt voisin paremmin. Ja hän nosti kätensä sydämelleen.
Clara avasi hänen takkinsa ja huomasi, että luoti oli sattunut siihen
pieneen myttyyn, jonka Kain oli lahjoittanut Franciscolle ja jota tämä
oli säilyttänyt povessaan. Luoti ei ollut aiheuttanut mitään näkyvää
vahinkoa. Kuitenkin Francisco pyörtyi ja hänen päänsä vaipui Claran
rinnalle.
Edvard Templemore oli sillä välin kiihkeästi, pelon ja toivon vaiheilla
tarkannut rosvokuunarin liikkeitä. Pitkällä kaukoputkellaan hän saattoi
selvästi erottaa kaiken, ja hänen jännityksensä kiihtyi kouristavaksi
tuskaksi, kun hän huomasi valkoisen naisen puvun haaksirikkoutuneen
laivan partaalla ja näki kuinka tämä lainkaan vastahakoisuutta
osoittamatta astui veneeseen, kuinka monta kättä ojentui ottamaan häntä
vastaan ja kuinka hän itse levitti käsivartensa pudotakseen syliin,
joka hänelle avautui. Voiko tuo nainen olla Clara?
Edvard heitti kiivaasti kaukoputken luotaan, tempasi miekkansa, hyppäsi
veneeseen, joka keinui lähtövalmiina "Enterprisen" vierellä, ja käski
muiden tulla mukaan. Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään hän tunsi
rohkeutensa pettävän lähestyessään vihollista. Jäinen kylmyys värisytti
ruumista, ja kun hän ajatteli merirosvojen hillittömiä tapoja, hän
joutui kokonaan suunniltaan.
Lähestyessään rantaa hän nousi peräteljolle seisomaan kalpeana ja
hurjistuneena, huulet vapisten ja tunteet kuohuksissa. Hän puristi
kovasti miekkansa kahvaa; sydän jyskytti kiivaasti. Hän läheni pikku
lahdelmaa ja huomasi luolan suulla naisen, hän oli nyt varma siitä,
että nainen oli Clara. Tytön nimi oli hänen huulillaan, kun hän äkkiä
kuuli kaksi laukausta. Ampuja oli Hawkhurst. Hän näki Franciscon
vetäytyvän taaksepäin ja vaipuvan maahan, näki Claran rientävän
kaatuvan luo. Siinä tuo nuori mies nyt makasi Claraan nojaten, pää
tytön rintaa vasten! Saattoiko hän uskoa silmiään? Oliko tuo todella
hänen morsiamensa? Oli, se oli hän -- hän tuki nuoren miehen vartaloa
-- pistipä vielä kätensä tämän poveen odottaen, että nuorukainen
virkoaisi. Edvard ei voinut kestää tuota näkyä. Hän peitti kasvonsa
käsillään, ja mielettömänä mustasukkaisuudesta hän karjaisi:
-- Soutakaa, pojat! Soutakaa niin kuin hengen hädässä!
Vene oli enää vain muutaman aironvedon matkan päässä rannasta ja Clara
oli juuri ottanut paperimytyn Franciscon povitaskusta, kun Hawkhurst
tuli näkyviin kallioiden takaa. Francisco oli jälleen tullut tajuihinsa
ja nähdessään Hawkhurstin lähenevän hän hypähti pystyyn ottaakseen
kiväärinsä. Mutta ennen kuin hän sai sen käteensä, Hawkhurst oli jo
hyökännyt hänen kimppuunsa, ja alkoi vimmattu paini, joka olisi
päättynyt Franciscolle onnettomasti, sillä Hawkhurstin onnistui painaa
toisella polvellaan vastustajansa ruumis maahan ja hän olisi pian
kuristanut tämän kaulaliinalla Claran huutaessa ja koettaessa turhaan
raastaa Franciscoa pois hänen käsistään. Francisco makasi jo maassa
kasvot mustanpuhuvina ja tyttö riuhtoi epätoivoissaan pelastaakseen
onnettoman, kun vene tuli nopeasti rantaan ja samaa vauhtia kauas
hietikolle. Kuin raivoisa tiikeri Edvard ryntäsi Hawkhurstin niskaan,
paiskasi hänet selälleen maahan ja viilteli hänen rannettaan
sapelinterällä, kunnes toinen vihdoin päästi uhrinsa irti.
-- Sitokaa hänet, pojat! komensi Edvard osoittaen vasemmalla kädellään
Hawkhurstia sekä lisäsi katkerasti ojentaen sapelinsa Franciscoa kohti:
-- Tämä on minun uhrini.
Mutta mikä hänen tarkoituksensa lienee ollutkin, se jäi pelkäksi
aikomukseksi, sillä Clara, joka nyt tunsi tulijan, parahti: -- Edvard!
juoksi häntä vastaan ja lankesi pyörtyneenä hänen syliinsä.
Merimiehet, jotka olivat ottaneet Hawkhurstin kiinni, katselivat tätä
kohtausta kummastuneina ja uteliaina. Edvard taas odotti maltittomana,
milloin Clara jälleen tulisi tuntoihinsa. Hän tahtoi morsiamensa itse
todistavan hänen erehtyneen ja katseli alinomaa vuoroin häneen, vuoroin
Franciscoon. Viimeksi mainittu tointui nopeasti. Hawkhurst pantiin
köysiin ja pakotettiin istumaan.
-- Edvard! Rakas Edvard! sanoi Clara vihdoin syleillen Edvardia. Olen
siis pelastunut, ja sinä, rakas, olet pelastajani!
Edvardin epäluulot eivät vieläkään haihtuneet.
-- Kuka tuo mies on? hän kysyi ankarasti.
-- Se on Francisco. Hän ei ole merirosvo, vaan minun suojelijani.
Hawkhurst nauroi pilkallisesti käsittäen, miten asian laita oli.
Edvard kääntyi perämieheen päin silmäillen häntä tutkivasti.
-- Ha -- ha! jatkoi Hawkhurst. Vai niin! Kapteenin poika -- eikä
kuitenkaan merirosvo. Niin, mitäpä naiset eivät vanno pelastaakseen
sen, johon ovat hullaantuneet.
-- Jos hän on kapteenin poika, niin miksi olitte äsken käsikähmässä?
-- Siksi, että juuri äsken ammuin hänen isänsä.
-- Edvard, virkkoi Clara, tässä ei ole nyt aikaa selityksiin, mutta
niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi, olen puhunut totta. Älä usko
tuota katalaa!
-- Niin, sanoi nyt Francisco nousten istumaan, uskokaa tuota miestä,
kun hän sanoo ampuneensa kapteenin, sillä se on totta. Mutta hyvä
herra, jos pidätte arvossa tunnonrauhaanne, niin älkää uskoko mitään,
mikä voi loukata neitiä.
-- Tiedän tuskin, mitä uskoisin, mutisi Edvard Templemore, mutta tässä
ei nyt ole aikaa selityksiin. -- Teidän luvallanne, armollinen neiti,
hän sanoi Claralle, veneeni päällikkö vie teidät turvallisempaan
paikkaan, joko kuunariin tai tuohon toiseen laivaan. Velvollisuuteni ei
salli minun nyt viipyä seurassanne.
Clara loi nyt nopeasti Edvardiin nuhtelevan, mutta hellän silmäyksen
mennessään kyynelet silmissä veneen päällikön mukana purteen, jonka
viereen "Comus" juuri oli saapunut. Miehet jättivät Hawkhurstin ja
Franciscon toisten matruusien vartioitavaksi ja lähtivät sitten
soutamaan Claraa kuunariin. Edvard loi silmäyksen veneeseen, joka vei
Claraa laivaan, ja käski, että Hawkhurst ja Francisco otetaan
parkassiin siellä vartioitavaksi. Sitten hän lähti muun väkensä mukana
saaren sisäosiin ajamaan merirosvoja takaa.
Tällä välin olivat muutkin sotalaivojen veneet tulleet rantaan, ja
useita "Kostajan" miehiä oli tapettu tai otettu vangiksi heidän
harhaillessaan saarella ilman johtajia. Parin tunnin kuluttua arveltiin
suurimman osan merirosvoista jo olevaan hyvässä turvassa, ja kun
vankeja oli paljon, päätettiin lähettää heidät veneissä "Comukseen",
jonka komentaja, kapteeni Manly määräisi, miten heidän suhteensa sen
jälkeen oli meneteltävä.
Vangiksi otettuja merirosvoja, jotka tarkastettiin "Comuksessa", oli
lähes kuusikymmentä, niistä oli kuitenkin puolet haavoittuneita, jotka
olivat antautuneet vastarintaa tekemättä. Kaatuneita oli viisitoista,
ja yhtä monta arveltiin hukkuneen, kun parkassista ammuttiin
merirosvojen kolmas vene upoksiin. Vaikka suurin osa rosvoista oli
saatu kiinni, oli kuitenkin syytä luulla, että muutamia oli vielä
saaren luolissa piilossa.
Kun "Comus"-laivan päälliköllä oli määräys palata takaisin niin pian
kuin mahdollista, hän päätti heti ottaa vangit mukaansa ja purjehtia
Port Royaliin. "Enterprisen" tehtäväksi jätettiin ottaa kiinni ne
merirosvot, jotka vielä mahdollisesti olivat vapaina, korjata kaikki
"Kostajaan" jäänyt tavara, millä oli jotakin arvoa, ja tuhota sitten
merirosvoalus.
Käskyjä noudatettiin nopeasti. Merirosvot ja heidän joukossaan
Francisco pantiin varmaan talteen, veneet nostettiin laivaan, puolen
tunnin kuluttua nostettiin lippu mastoon, ja korvetti lähti kaikki
purjeet levällään.