LUUTNANTTI

Edvard Templemore oli siis Länsi-Intiassa luutnanttina ja hänen

hallussaan oli amiraalilaivan saattoaluksen päällikkyys. Aluksen nimi

oli "Enterprise"; se oli rakennettu Baltimoressa samalla kertaa kuin

sen sisarlaiva; molemmat kuunarit olivat olleet kuuluja kauneudestaan

ja merikelpoisuudestaan. Ja kuinka erilaisiin toimiin ne olivatkaan

joutuneet! Molemmat oli alkuaan rakennettu orjalaivoiksi; nyt toinen

käytti Englannin lippua ja kulki merellä "Enterprise"-nimisenä, kun

taas toisessa, joka risteili merillä "Kostajana", liehui

merirosvolippu.

"Enterprise" oli monessa suhteessa varustettu samalla tavalla kuin sen

sisarlaiva; siinä oli pitkä metallitykki keskilaivassa ja pienempiä

laidoilla. Laivaväen lukumäärässä oli kuitenkin melkoinen ero, sillä

"Enterprisessä" oli miehistöä ainoastaan kuusikymmentä matruusia.

Samoin kuin useimpia muita amiraalilaivan saattoaluksia sitäkin

käytettiin kuljettamaan milloin muonalähetyksiä, milloin amiraalin

virkailmoituksia. Vähin, kun sitä ei tarvittu muualla, sitä voitiin

käyttää niinkin tärkeihin tehtäviin kuin hellän rakkauskirjeen

viemiseen kauniille neidolle. Sitä paitsi on selvää, että sillä oli

sama tehtävä kuin muillakin hänen majesteettinsa laivoilla; senkin oli

näet määrä polttaa, upottaa ja hävittää mitä vihollisten omaa se vain

tiellään kohtasi, mutta kun se tavallisesti kuljetti virkakirjeitä,

joiden todellista tärkeyttä ei luonnollisesti tiedetty, se ei

sellaisilla asioilla ollessaan saanut poiketa määrätystä suunnastaan.

Edvard Templemore poikkesi kuitenkin silloin tällöin hiukan suunnasta

ja oli äsken kunniakkaan kahakan jälkeen valloittanut sorean

kaapparialuksen, ryöstölaivan. Siitä urotyöstä hän odotti

virkaylennystä, mutta amiraali arveli hänen olevan vielä liian nuori ja

antoi niin ollen ensimmäisen avoimen paikan omalle veljenpojalleen,

joka -- sen amiraali oli unohtanut -- oli vielä nuorempi.

Edvard nauroi kuullessaan Port Royaliin tullessaan tuosta

nimityksestä, ja amiraali, joka oli odottanut, että nuori mies olisi

vastoinkäymisestään nyrpeä, oli niin tyytyväinen nähdessään hänen

iloisen ilmeensä, että pyhästi lupasi varata Templemorelle ensimmäisen

avoimen paikan; mutta senkin lupauksensa hän unohti kokonaan, koska

Edvard sattui olemaan pitkällä risteilyllä kun jälleen tuli paikka

avoimeksi.

Luutnantti Templemore oli nyt ollut melkein kaksi vuotta "Enterprisen"

päällikkönä ja tyytynyt nurisematta kohtaloonsa, koska hänellä oli

iloinen luonne ja hän vietti mielensä mukaista onnellista elämää. Herra

Witherington hemmotteli häntä liiaksikin. Edvard sai niin paljon rahaa

kuin vain tahtoi ja hänellä oli huvituksia runsaasti.

Muiden hauskuuksien ohella hän oli joutunut auttamattomasti rakkauden

pauloihin. Kerran ollessaan matkalla Windward-saarille, hänen oli

onnistunut auttaa espanjalaista laivaa, jossa matkusti Puerto Ricon

uusi kuvernööri perheineen, ja suostunut viemään heidät maihin tuolle

saarelle. Siitä hyvästä englantilainen amiraali oli saanut kohteliaan

kirjeen, joka päättyi siihen kohtuulliseen toivotukseen, että hänen

ylhäisyytensä amiraali eläisi tuhat vuotta, ja samalla siinä oli kutsu

Edvard Templemorelle käydä heitä tervehtimässä milloin hyvänsä hän

sattui kulkemaan ohi. Tämä kutsu oli samanlainen tyhjä kohteliaisuus

kuin kuvernöörin amiraalille lausuma toivotus. Mutta asia oli niin,

että kuvernöörillä oli yksi ainoa, hyvin kaunis tytär, jota

huolellisesti vartioivat vanha hoitajatar sekä munkki, jonka hoitoon

kaikki kuvernöörin talossa tehdyt synnit uskottiin, ja Edvard oli ollut

niin harhaoppinen, että oli rakastunut tuohon katoliseen tyttöön.

Tyttö oli tosiaankin hyvin kaunis ja lisäksi kiihkeätunteinen niin kuin

kaikki espanjalaiset naiset. Ne muutamat päivät, jotka hän yhdessä

isänsä kanssa oleskeli kuunarissa, riittivät herättämään rakkauden

liekin niin hehkuvissa olennoissa kuin Clara d'Alvarez ja Edvard

Templemore olivat. Munkki oli jätetty vuodon saaneeseen laivaan, kun

kuunarissa ei voitu saada hänelle eikä hoitajattarelle tilaa, ja tytön

isällä don Felix de Matos de Cobas de Manila d'Alvarezilla oli liian

paljon tekemistä sikaristaan, jotta olisi joutanut pitämään tytärtään

silmällä.

Heidän noustuaan maihin Edvard Templemore kutsuttiin heidän

varsinaiseen asuntoonsa, joka ei ollut kaupungissa, vaan hymyilevän

lahden rannalla saaren eteläpuolella. Kaupunkitaloa käytettiin

ainoastaan virkahuoneistona sekä suurimmissa juhlatilaisuuksissa;

siellä oli liian kuuma asua, ja kuvernööri oleskelikin siellä

ainoastaan muutamia tunteja päivässä.

Edvard viipyi saarella lyhyen aikaa ja lähtiessään hän sai isältä

mainitun englantilaiselle amiraalille osoitetun kirjeen ja tyttäreltä

lujan uskollisuuden vakuutuksen.

Kun Edvard lähetettiin risteilyretkelle, kuten aina tapahtui kun ei

ollut mitään muuta tekemistä, hän kysyi amiraalilta, eikö hänen, jos

hän sattumalta joutuisi Puerto Ricon lähelle, pitäisi jättää

espanjalaiselle kuvernöörille jokin vastaus tämän kirjeeseen, ja

amiraali, joka ymmärsi, kuinka tärkeätä oli ylläpitää hyvää sopua

vieraiden valtojen kanssa, havaitsi kysymyksen aiheelliseksi ja antoi

hänelle kirjeen toimitettavaksi. Toinen tapaaminen oli tytön puolelta

vielä sydämellisempi kuin ensimmäinen, vaikka hurskas munkki ja vanha

hoitajatar katselivat sitä karsain silmin.

Varovaisuus olikin tarpeen, ja kun salassa pitäminen antaa rakkaudelle

vain lisää tenhoa, Clara sai Edvardilta kaukoputken ja pitkän kirjeen,

jossa ilmoitettiin, että hän saapuu niin usein kuin vain on mahdollista

kuunarillaan saaren eteläpuolelle ja odottaa siellä ikkunasta merkkiä

osoitukseksi siitä, että Clara on huomannut hänen aluksensa. Seuraavana

aamuna hän tulee sitten veneellään maihin ja kohtaa Claran sovitulla

paikalla. Tuo kaikki oli ihastuttavaa, ja Edvardin oli kuluneena vuonna

onnistunut kolme, neljä kertaa kohdata lemmittynsä, ja aina hän oli

lukemattomia kertoja vaihtanut uskollisuudenlupauksia Claran kanssa,

eikä heitä ollut kukaan huomannut. He olivat sopineet niin, että Clara

luopuu kodistaan ja isästään sekä uskoo onnensa englantilaisen,

harhaoppisen miehen käsiin.

Ihme kyllä amiraali ei huomannut mitään kummallista siinä, että

"Enterprise" pistäytyi niin usein Puerto Ricossa, vaikka Edvardin

täytyi näyttää laivan päiväkirja joka kerran sieltä palatessaan. Mutta

amiraali oli tyytyväinen, kun hän oli valmis muun tehtävän puutteessa

lähtemään aluksellaan risteilylle. Hänen päiväkirjansa tuotiin maihin

ja jätettiin kokoonkäärittynä ja sinetöitynä amiraalin adjutantille.

Adjutantti työnsi ne luotaan eikä välittänyt niistä sen enempää, ja

Edvardilla oli aina jokin juttu valmiina istuutuessaan amiraalin

vieraana tämän päivällispöytään. "Enterprise" oli saanut määräyksen

mennä joutuin Antiguaan, ja kun Edvard piti tuota matkaa sopivana

tilaisuutena päästä Clara d'Alvarezia tervehtimään, hän ohjasi

paluumatkalla laivansa saaren eteläpuolelle niemen edustalle. Pian hän

näki valkoisen uutimen, joka oli päästetty liehumaan ulos ikkunasta.

-- Siinä se on, herra luutnantti, sanoi nuori kadetti, joka seisoi

hänen vieressään. -- Edvard oli käynyt paikalla niin usein, että

"Enterprisen" koko väki tiesi hänen hellät tunteensa. Näyttää

rauhanlippua.

-- Älkää puhuko tyhmyyksiä, herra Warren, vastasi Edvard nauraen. Miten

te tämän asian tiedätte?

-- Arvaan vain siitä, mitä on tapahtunut, mitä vasta tapahtuu, ja

tunnen ruumiissani, että minun on mentävä maihin teidän kanssanne tänä

iltana ja odotettava teitä ensi yönä.

-- Se on mahdollista, mutta käskekää vetää haruskeulapurjeen

jalusnuorat kireämmälle; meidän on nyt mentävä niemen taakse.

Kadetti oli oikeassa; samana iltana, juuri ennen pimeän tuloa hän meni

päällikkönsä kanssa maihin.

-- Vielä kerran, rakas Clara! sanoi Edvard ottaen rakastetultaan pois

tämän pitkän hunnun ja sulkien hänet syliinsä.

-- Niin, Edvard, vielä kerran, mutta pelkään, että tämä kerta on

viimeinen; kamarineitoni Inez on ollut kovin sairaana ja ripittäytynyt

isä Ricardolle. Minua niin pelottaa, että hän on kauhistuksissaan --

hän luuli kuolevansa -- tunnustanut kaiken. Nyt hän on paranemaan päin.

-- Miksi luulet hänen tunnustaneen munkille kaiken?

-- Et tiedä miten hupakko hän on sairaana ollessaan. Meidän uskontomme

on erilainen kuin teidän.

-- Niin on, mutta minä opetan sinulle paremman.

-- Ole vaiti, Edvard, noin et saa puhua. Pyhä neitsyt, jos isä Ricardo

kuulisi! Luulen varmaan, että Inez on juorunnut, sillä munkki katselee

minua niin ankarasti mustilla silmillään. Ja eilen hän huomautti etten

ole ripittäytynyt pitkään aikaan.

-- Käske hänen hoitaa omat asiansa.

-- Mutta sehän juuri onkin hänen asiansa. Eilen illalla minun täytyi

tunnustaa hänelle syntini. Juttelin koko joukon, mutta sitten hän iski

silmänsä minuun oikein ankarasti kysyen, olinko kertonut kaiken.

Vapisin sanoessani että olin, sillä se oli valhetta.

-- Minä tunnustan syntini ainoastaan Luojalleni ja rakkauteni vain

sinulle. Tee sinä samoin, rakas!

-- Minä tottelen sinua puoleksi; rakkauttani en tunnusta.

-- Syntejä ei sinulla ole lainkaan; siis tottelet neuvoani

kokonaisuudessaan.

-- Vaiti, Edvard, noin et saa puhua! Meillä on kaikilla syntejä, ja

voi, miten hirmuinen synti onkaan, että minä rakastan sinua, joka olet

harhauskoinen! Pyhä neitsyt, anna minulle anteeksi, mutta minä en voi

voittaa sitä.

-- Jos se on ainoa syntisi, rakas, voin empimättä antaa sinulle

synninpäästön.

-- Älä laske leikkiä, Edvard, vaan kuule minua. Jos Inez on

tunnustanut, he hakevat minua aina täältä, emmekä siis voi tavata

toisiamme ainakaan tällä paikalla. Tunnethan sen pienen lahden, joka on

tuolla kallion takana? Se ei ole paljon kauempana, ja siellä on luola,

jossa voin odottaa sinua. Tästä lähtien meidän on kohdattava toisemme

siellä.

-- Niin, tehdään niin, rakas. Mutta eikö se ole liian lähellä rantaa?

Etkö pelkää veneen miehistöä, joka aivan varmasti silloin näkee sinut?

-- Mutta voimmehan poistua kauemmaksi rannasta. Pelkään ainoastaan isä

Ricardoa ja neitsyt Mariaa. Vanhurskas taivas! Jos isäni tietäisi

tämän, olisimme hukassa, ainaiseksi erotettuja. Ja Clara nojasi päätään

Edvardin olkaan ja vuodatti suuria kyyneleitä.

-- Meillä ei ole mitään pelättävää, Clara. Hiljaa, kuulin ritinää

oranssipuiden takaa. Kuule!

-- Niin, niin, kuiskasi Clara hätäisesti, siellä on joku. Mene, rakas

Edvard mene!

Clara juoksi hänen luotaan ja kiiruhti pois lehtokujaa pitkin. Edvard

katsoi myös parhaaksi poistua, riensi kapeaa ja kivistä polkua viidakon

läpi ja oli pian rannassa veneessään.

"Enterprise" palasi pääasemalle ja Edvard ilmoittautui amiraalille.

-- Minulla on työtä teille, luutnantti Templemore. Teidän täytyy heti

valmistautua lähtemään kuunarillanne jälleen merelle. Olemme löytäneet

teille arvoisenne vastustajan.

-- Toivon, että tapaan hänet, herra amiraali, vastasi luutnantti.

-- Niin minäkin toivon, sillä jos voitte antaa hyvän kertomuksen tästä

jutusta, se tuo teille ylennyksen. Merirosvokuunari, joka on kauan

häirinnyt turvallisuutta Atlantilla, on nähty Barbadosin kohdalla, ja

"Amalia" on ajanut sitä takaa, mutta näyttää siltä, ettei ainoakaan

laivastomme alus saavuta sitä, jollei kenties "Enterprise". Sittemmin

merirosvoalus on vielä vallannut kaksi Länsi-Intiassa kulkevaa laivaa

ja sen on nähty purjehtivan ne mukanaan Guayanan rannikkoa kohti. Aion

nyt antaa teille lisää väkeä kolmekymmentä miestä ja lähettää teidät

ajamaan sitä.

-- Kiitoksia, herra amiraali, vastasi Edvard, ja hänen kasvonsa

loistivat ihastuksesta.

-- Kuinka pian voitte olla valmiina? kysyi amiraali.

-- Huomisaamuna.

-- Oivallista! Sanokaa herra Hadleylle, että hän jättää minulle väkeä

koskevat määräykset sekä teidän purjehdusmääräyksenne, niin

allekirjoitan ne. Mutta muistakaa, luutnantti Templemore: teillä on

vaarallinen otus pyydystettävänä. Olkaa varovainen; urhoollinen te

kyllä olette, sen jo tiedän.

Edvard Templemore lupasi kaiken, niin kuin useimmat ihmiset tekevät

sellaisessa tilaisuudessa, ja seuraavana iltana "Enterprise" oli jo

kaukana aavalla merellä ja kiiti eteenpäin täysin purjein.