HAAKSIRIKKO

Franciscon silmät olivat kiintyneet laivaan, jonka yli aallot vyöryivät

kauhistavan rajuina. Kannella näkyi kahdeksan tai yhdeksän miestä

tuulenpuolen partaan suojassa. Jokainen aalto, joka murtui laivan

kylkeä vasten ja roiskautti vaahtoansa sen yli, työnsi laivaa ylemmäksi

karille, niin että runko nytkähti, kunnes se vihdoin oli niin

korkealla, että aaltojen raivo jo osaksi lannistui, ennen kuin ne

ryntäsivät aluksen kylkeen. Jos laiva olisi ollut vahva ja hyvin

rakennettu, se olisi luultavasti voinut kestää myrskyn raivon, kunnes

ilma olisi asettunut, ja laivaväki olisi kenties pelastanut henkensä

jäämällä laivaan. Mutta alus oli, kuten Francisco oikein arveli,

amerikkalainen priki; se oli hyvin kapea ja lisäksi heikonlaista tekoa.

Francisco ei hetkeksikään irrottanut katsettaan tuosta ainoasta

esineestä, joka nyt saattoi kiinnittää hänen huomiotaan -- hän katseli

hievahtamatta ihmisten saapumista tälle autiolle paikalle ja uhkaavaa

vaaraa, johon he olivat joutuneet.

Hän huomasi kahden miehen menevän luukuille ja lykkäävän ne tuulen

alapuolelle; sitten he menivät alas, mutta vaikka aallot vyöryivät

laivan yli ja epäilemättä aika paljon vettä syöksyi avatuista luukuista

sisään, eivät kannella olijat kuitenkaan sulkeneet niitä. Mutta

arvoitus sai hetken kuluttua selityksen: ensin yksitellen, sitten

ryhminä kohosi laivanruumasta elävä lasti -- ryöstettyjä Afrikan

neekereitä -- koko kansi täyteen. Nuo onnettomat orjiksi aiotut olivat

kahden englantilaisen merimiehen hyväntahtoisuuden tähden päässeet ulos

ruumasta, jotta heillä olisi samanlainen tilaisuus henkensä

pelastamiseen kuin muillakin. Mutta kukaan ei yrittänytkään lähteä

laivasta. Tiheään pakkautuneina kuin lammaslauma viipyivät kaikki, niin

eurooppalaiset kuin neekeritkin, laivassa, vaikka rajut hyökyaallot

huuhtoivat sitä alinomaa, ja kun alus tärisi ja kallisteli niiden

raivokkaissa hyökkäyksissä, tarttuivat laivassa olijat kiinni, mihin

vain käsi osui.

Mutta pian tapahtui muutos. Laivan runko ei jaksanut kauemmin kestää

aaltojen raivoa, ja Francisco huomasi, miten se äkkiä katkesi keskeltä

kahtia ja kumpikin puolisko kaatui. Nyt alkoi taistelu elämästä ja

kuolemasta, ja valtameren valkoinen vaahto oli täynnä mustia

neekerinpäitä, jotka pyrkivät hietasärkkää kohti.

Ykskaks hirveä aalto viskasi uijat laakealle rannalle, seuraavassa

tuokiossa sama aalto imaisi heidät mukaansa takaisin syvyyteen. Niistä,

jotka laivan särkyessä olivat joutuneet aaltojen varaan, oli jo puolet

kadonnut ainaiseksi. Francisco näki mielenkiihkon vallassa, kuinka

haaksirikkoisten lukumäärä alinomaa väheni, kukaan ei ollut vielä

päässyt rantaan. Vihdoin hän tempasi ainoan purjenuoran ja riensi

rantaan auttaakseen hätään joutuneita, eivätkä hänen ponnistuksensa

menneetkään hukkaan.

Kun aallot paiskasivat noita näköjään hengettömiä ruumiita rannalle

temmatakseen ne taas mukaansa ja jatkaakseen sitten yhä julmaa

leikkiään, Francisco tarttui hukkuviin ja laahasi heitä särkän

turvallisempiin osiin, ja hän jatkoi tuota vaivalloista urakkaansa,

kunnes viisitoista neekeriä makasi kuivemmalla maalla, jonne aallot

eivät enää ulottuneet. Vaikka mustat olivat aivan menehtyneet

ponnistuksista ja tainnoksissa, he olivat kuitenkin vielä hengissä, ja

jo kauan ennen kuin viimeinen oli kuivalla, oli moni ensimmäisinä

pelastetuista tullut lämpimässä auringonpaisteessa jälleen tajuihinsa.

Francisco olisi yhä jatkanut armeliasta työtään, mutta raivoavat aallot

olivat nyt pirstoneet keskeltä katkenneen laivan pieniksi kappaleiksi.

Koko rannikko oli täynnä pirstaleita ja kaikenlaisia laivan tavaroita,

joita aallot paiskasivat maalle ja taas tempasivat takaisin mereen.

Francisco sai noista pirstaleista niin ankaria iskuja, että hänen

täytyi ennen pitkää hellittää otteensa, ja hän vaipui uupuneena maahan.

Turha olisi ollutkaan enää mitään yrittää. Kaikki laivassa olleet

olivat yhtaikaa heittäytyneet mereen, eikä niitä, jotka olivat vielä

veden varassa, voinut enää auttaa. Francisco meni katsomaan

pelastamiaan neekereitä ja huomasi, että kaksitoista heistä oli

tointunut ja asettunut istumaan jalat ristissä. Sitten hän meni

kummulle, jossa hänellä oli arkku ja ruokavarat, ja rupesi nyt

katselemaan ympärilleen.

Tuuli oli tyyntynyt, aurinko helotti kirkkaasti eikä merenkäynti ollut

likimainkaan niin raju kuin äsken. Aallot olivat rauhoittuneet ja

vyöryivät rantaan majesteetillisina, juhlallisina maininkeina, ei enää

hurjina ja raivoavina niin kuin muutamia tunteja sitten hirmumyrskyn

ajaessa niitä edellään. Koko ranta oli täynnä laivankappaleita ja

vesitynnyreitä ja aina väliin näkyi neekerien ruumiita kieppuvan ympäri

rantatyrskyjen vaahdossa ja sitten katoavan.

Francisco aprikoi kokonaisen tunnin tähystellen ympärilleen ja meni

sitten taas sille paikalle, jossa pelastetut istuivat. Neekerit olivat

laihtuneita, riutuneita olentoja, mutta he kuuluivat rannikolla asuvaan

neekeriheimoon ja olivat siitä syystä pienestä pitäen tottuneet

liikkumaan vedessä. Senpä tähden he olivat paremmin suoriutuneet

taistelusta aaltoja vastaan kuin sisämaasta olevat orjat, jotka kaikki,

samoin kuin eurooppalainen laivaväki, olivat hukkuneet.

Neekerit näkyivät nopeasti virkoavan auringon paahteessa, joka niin

kovin rasitti Franciscoa, ja vaihtoivat keskenään muutaman sanan.

Kaikki olivat jo toipuneet, mutta niistä, jotka olivat enimmän avun

tarpeessa, eivät toiset välittäneet vähääkään.

Francisco teki heille merkkejä, mutta mustat eivät ymmärtäneet. Hän

meni jälleen kummulle, laski lekkeristä vettä tinakolpakkoon ja ojensi

sen yhdelle joukosta. Mies tarttui siihen halukkaasti; vesi oli

ylellisyyttä, jota saatiin varsin niukasti orjalaivan lastiruumassa.

Mies joi pitkään ja olisi tyhjentänyt koko astian, jollei Francisco

olisi temmannut sitä pois ja nostanut toisen huulille. Kolme kertaa

hänen oli pakko täyttää astia, ennen kuin kaikki olivat juoneet; hän

antoi heille myös kourallisen korppuja ja lähti sitten pois heidän

luotaan. Hän ymmärsi, että jollei hän noudattaisi varovaisuutta,

neekerit anastaisivat ja ahmisivat kaikki ruokavarat mitä hänellä oli.

Siksi hän peitti vesilekkerit ja elintarvikkeet hiekkaan. Kun hän

neekerien huomaamatta oli lopettanut työnsä, vaipui aurinko

taivaanrannan taa. Francisco oli jo saanut tuumansa selville; hän aikoi

rakentaa laivan pirstoista lautan ja koettaa sillä päästä neekerien

avulla mannermaalle. Tämä oli toinen yö, joka hänen oli vietettävä

tällä autiolla, kammottavalla paikalla. Uskoen itsensä Kaikkivaltiaan

huomaan hän vaipui kohta sikeään uneen.

Hän heräsi vasta sitten, kun auringon häikäisevät säteet sattuivat

suoraan silmiin; niin uupunut hän oli ollut edellisen päivän

levottomuudesta ja ponnistuksista sekä ensimmäisen unettoman yön

tuskista. Hän nousi ja istuutui arkulleen. Kuinka erilaista nyt

olikaan! Valtameri oli jälleen tyyni; ilma oli kirkas, ei

pilvenhattaraa taivaalla, taivaanranta piirtyi terävänä vettä vasten.

Hiljainen tuulenhenki hyväili tummansinistä merta, joka nyt oli

vetäytynyt takaisin, joten hietasärkkä oli taas yhtä suuri kuin

Franciscon sinne tullessa. Mutta siihen maiseman kauneus loppuikin;

koko rantaäyräs oli täpötäynnä laivanpirstaleita, vesitynnyreitä ja

kaikenlaista rojua, ja niiden joukossa lojui silpoutuneita hukkuneiden

ruumiita.

Pelastuneet neekerit olivat kaikki kyyristyneet yhteen rykelmään

nähtävästi sikeään uneen vaipuneina. Francisco lähti makuupaikaltaan

kummun laelta ja laskeutui matalalle rantaäyräälle katsomaan, mitä

pelastuskeinoja toisten onnettomuus ehkä oli hänelle tuottanut.

Suureksi ilokseen hän löysi koko joukon tynnyreitä, joista useat olivat

täynnä hyvää vettä, sekä runsaasti rakennustarvikkeita, niin että

hänellä oli tosiaankin kaikkea mitä tarvittiin lautan rakentamiseen,

samoin myös ruokavaroja, joilla saattoi elää itse sekä elättää

henkiinjääneitä neekereitä hyvän aikaa. Hän meni neekerien luo ja huusi

heille, mutta nämä eivät vastanneet, eivät edes liikahtaneetkaan. Hän

tyrkki ja sysi heitä, mutta turhaan. Hänen sydämensä sykki kiivaasti,

sillä hän pelkäsi heidän jo kuolleen uupumuksesta. Hän potkaisi

yhtä heistä, mutta vasta kun hän oli rytyyttänyt miestä niin

kovakouraisesti, ettei olisi muuten moiseen missään tapauksessa

ryhtynyt, neekeri virkosi ja silmäili tylsästi ympärilleen. Francisco

osasi hiukan värillisten kieltä ja puhutteli neekeriä. Suureksi

ilokseen hän sai vastauksen murteella jota hän saattoi ymmärtää.

Neekeri herätti kumppaninsa vielä kursailemattomammin.

Francisco sai mustat pian ymmärtämään, että heidän oli kyhättävä lautta

voidakseen palata takaisin omaan maahansa, ja hän huomautti heille,

että jos he jäävät luodolle, missä nyt olivat, vesi ja elatusvarat

loppuvat pian ja heidän kaikkien täytyy menehtyä.

Nuo surkeat olennot eivät tienneet, oliko heidän pidettävä Franciscoa

yliluonnollisena olentona. He puhelivat keskenään, muistivat hänen

antaneen heille edellisenä päivänä raikasta vettä, tiesivät, ettei hän

ollut haaksirikkoutuneesta laivasta, ja olivat kovin hämmästyksissään.

Olivatpa heidän mietteensä minkälaiset hyvänsä, niistä oli kuitenkin se

hyöty, että he rupesivat pitämään nuorukaista esimiehenään ja

ystävänään ja tottelivat häntä mitä kuuliaisimmin.

Francisco vei neekerit kummulle, käski luoda pois hiekan ja antoi

heille taas raikasta vettä ja korppuja. Kaikkein eniten heidän

kummastustaan herätti tämä kestitys ja se tapa, jolla sitä heille

tarjottiin. Francisco söi yhdessä heidän kanssaan, otti sitten

arkustaan ne harvat työaseet, jotka hänellä oli tallella, ja käski

heidän tulla mukanaan. Tynnyrit koottiin ja vieritettiin kummulle,

tyhjät asetettiin erilleen lautan tarpeiksi; pyöröpuut hinattiin samoin

kummun laelle ja niistä irrotettiin köydet, jotka huolellisesti pantiin

talteen kiinnitysköysinä käytettäviksi. Pari purjetta, jotka olivat

olleet raakojen päälle käärittyinä, levitettiin kuivumaan, ja

ruokatavarat ja vaatekappaleet kerättiin eri paikkaan.

Neekerit tekivät auliisti työtä ja osoittivat suurta älykkyyttä. Ennen

kuin ilta oli loppunut, oli turvallisiin paikkoihin kerätty kaikki,

mistä heille saattoi olla hyötyä, ja aallot velloivat nyt rannalla

ainoastaan pieniä pirstaleita, joita ei olisi voinut käyttää, sekä

haaksirikkoutuneiden ruumiita.

Francisco ja neekerit saivat neljän päivän ankaralla työllä aikaan

uskomattoman paljon. Tuon pienen joukon täytyi koetella monta keinoa

ennen kuin saatiin kyhätyksi lautta, joka oli tarpeeksi tilava

kantamaan heidät ja heidän tavaransa ja jossa oli hyvin tuettu masto ja

purjeet. Vihdoin se oli valmis; viidentenä päivänä Francisco astui

väkineen lautalle, ja päästyään sauvoimilla eroon hietasärkistä he

saattoivat vihdoin levittää purjeen ja laskea heikossa myötäisessä

mannermaata kohti noin kolmen solmun vauhtia. Mutta vasta loitottuaan

karista puolen mailin verran he pääsivät eroon mätänevien ruumiiden

hirmuisesta löyhkästä. Kahtena viimeisenä päivänä oli ruumiiden haju

käynyt niin sietämättömäksi, että se neekereissäkin herätti kauhua ja

inhoa.

Jo ennen yön tuloa, kun lautta oli noin kahdeksan mailin päässä

hietasärkästä, tuli tyyni, jota kesti seuraavan päivän. Sitten virisi

uudelleen tuuli, jonka mukaan he asettivat purjeensa. He kulkivat nyt

pohjoista kohti.

Tämä tuuli vei lauttaa etemmäksi maasta, mutta sitä ei voinut auttaa.

Francisco kiitti onneaan, että heillä oli tarpeeksi ruokavaroja ja

vettä voidakseen kestää muutaman päivän vastatuulta.

Tuuli pysyi tasaisena ja jokseenkin navakkana. He purjehtivat suoraan

Bening-lahden poikki; ilma oli kaunis, meri tyyni, ja lentokaloja

kohosi suurin parvin ilmaan ja putoili lautalle, joka yhä edelleen

tuulen mukana kulki pohjoista kohti.

Francisco ja hänen neekeriväkensä purjehtivat tällä tavoin kaksi

viikkoa aavalla valtamerellä saamatta maata näkyviin. Päivät

pääksytysten oli vain samaa yksitoikkoista taivasta ja merta.

Franciscon laskujen mukaan he eivät voineet olla kaukana maasta, kun

viidentenätoista päivänä vihdoin näkyi pohjoisessa kaksi laivaa.

Franciscon sydän heltyi ilosta ja kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan;

hänellä ei tosin ollut kaukoputkea, millä tarkastaa laivoja, mutta hän

ohjasi lauttansa kuitenkin suoraan niitä kohti, ja pimeän tullen hän

saattoi erottaa, että toinen oli suuri purjelaiva, toinen kuunari.

Franciscon tähystellessä niitä ja koettaessa arvata mitä ne olivat

laatuaan, aurinko laski, ja sen painuessa taivaanrannan taa piirtyivät

alusten ääriviivat muutaman minuutin ajan erittäin terävinä ja selvinä

taivasta vasten. Oli mahdotonta erehtyä: Francisco tunsi olevansa varma

siitä, että kuunari oli "Kostaja" ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli

kääntää lautta toisaalle. Hetken mietittyään hän kuitenkin päätti

toimia toisella tavalla. Hän laski purjeen, jottei lauttaa huomattaisi

kuunarista, ja tarkkasi alusten liikkeitä niinä muutamina minuutteina,

joina päivän valoa vielä kesti. Hän ei lainkaan epäillyt, että tuo

suuri laiva oli vallattu ja että siinä oli valtauksen aikana ja sen

jälkeen tapahtunut tavanomainen verilöyly.

Hän oli nyt neljän mailin päässä laivoista, ja juuri kun ne katosivat

hänen silmistään, hän huomasi kuunarin täysin purjein suuntaavan

kulkunsa länteen. Nyt hän ei enää pelännyt joutuvansa lauttoineen

merirosvojen valtaan ja siksi hän nosti purjeen toivoen pääsevänsä

laivan luo, johon aikoi miehineen asettua. Jollei siihen ollut porattu

reikiä, he voisivat purjehtia sillä rannikolle lähimpään satamaan.

Mutta tuskin lautta oli jälleen muuttanut suuntaansa, kun taivaanrantaa

alkoi valaista tulen loiste, mikä osoitti merirosvojen sytyttäneen

laivan palamaan. Oli siis turhaa ohjata lauttaa laivan luo, ja

Francisco aikoi juuri jälleen kääntää lauttansa pohjoista kohti, kun

hän tuli ajatelleeksi, että mahdollisesti laivassa oli vielä onnettomia

raukkoja, jotka oli jätetty kuolemaan liekkeihin. Hän jatkoi siis yhä

samaan suuntaan tarkaten koko ajan palavaa laivaa. Liekit loimusivat

yhä korkeammalle, nuoleskelivat mastoja ja tarttuivat purjeisiin. Tuuli

puhalsi navakasti ja laiva pysyi myötätuulessa; tämä seikka sai

Franciscon päättelemään, että laivassa oli väkeä. Aluksi näytti siltä

kuin lautan ja laivan välimatka yhä kasvaisi, mutta sitä mukaa kuin

tuli söi laivan purjeita sen vauhti hiljeni, ja tunnin kuluttua

Francisco tavoitti palavan aluksen.

Keulasta isoonmastoon saakka laiva oli nyt tulimerenä; mahtavat liekit

kohosivat ruumasta korkealle alamastojen yli, ja niiden latvana oli

jättiläiskokoinen savupilvi, jota tuuli painoi keulan puoleen.

Peräkanteen tuli ei ollut vielä tarttunut, mutta kuumuus oli niin

ankara, että kaikki laivassa ohjat olivat kokoontuneet peräpartaan luo.

Toiset huusivat taivasta avuksi, toiset olivat vaiti epätoivon

vallassa, sillä "Kostajan" väki oli rikkonut kaikki veneet estääkseen

laivaan jääneitä pelastumasta.

Peräkannelta oli palavan laivan ympärille leviävässä valossa huomattu,

että Francisco oli tulossa apuun, ja niin pian kuin hän oli päässyt

laivan luo ja ottanut pois purjeen, olivat jo melkein kaikki

laskeutuneet alas köysiä myöten ja myrskyharusta pitkin sekä

sijoittuneet lautalle. He olivat vaihtaneet tuskin sanaakaan keskenään

tai lautan väen kanssa ennen kuin kaikki olivat pelastuneet, ja nyt

lautta irtosi laivasta juuri kun liekit rupesivat loimuamaan kajuutan

ikkunoista vaakasuorina hehkuvina käärmeenkielinä. Lautta, jolle nyt

oli tullut kaksitoista henkilöä lisää, kulki taas pohjoista kohti, ja

kun pelastetuille oli annettu vettä, jota he suuresti kaipasivat,

Francisco sai heiltä haluamansa tiedot.

Laiva oli kotoisin Cartagenasta Etelä-Amerikasta ja oli purjehtinut

sieltä Lissaboniin. Sen oli vuokrannut muuan espanjalainen señor

Cumanos, jolla oli laajoja maa-alueita Magdalena-joen rannoilla. Hän

oli käynyt Lissabonissa tervehtimässä erästä sukulaistaan ja oli sieltä

purjehtinut Kanarian saarille, jossa hänellä oli myös tiluksia.

Matkalla Lissabonista Etelä-Amerikkaan tuuli ajoi heidät etelään, ja

sitten he kohtasivat "Kostajan", joka alkoi ajaa heitä takaa. Hyvänä

purjehtijana laiva oli kuitenkin ehtinyt kulkea pitkän matkaa ennen

kuin merirosvot sen saavuttivat. Kun rosvot valtasivat sen ja

huomasivat, että lasti oli heille tuskin minkään arvoinen --

lastiruumassa oli näet vain huonekaluja ja muita señor Cumanoksen

hankkimia tavaroita -- he olivat erehdyksestä suutuksissaan särkeneet

kaikki veneet, sytyttäneet sitten laivan palamaan ja vartioineet sitä,

kunnes ei enää voinut olla toivoa tulen sammumisesta. Sitten ilkiöt

olivat jättäneet viattomat uhrinsa varman kuoleman saaliiksi.

Francisco kuunteli señor Cumanoksen kertomusta ja kuvasi sitten, miten

oli itse lähtenyt kuunarista ja missä seikkailuissa sittemmin oli

ollut. Hän oli nyt kuitenkin sangen levoton siitä, milloin pääsisi

maihin tai saisi apua jostakin laivasta. Kun heitä nyt oli lautalla

niin paljon ja he sitä paitsi jo olivat pitkän aikaa olleet merellä,

hänen oli pakko vähentää vesiannoksia. Onni suosi heitä kuitenkin

kaikkien koettelemusten perästä; kolmantena päivänä tuli näkyviin

laiva, josta heidät huomattiin. Laiva purjehti heitä kohti ja korjasi

haaksirikkoiset. Se oli kuunari, joka kulki rannikkoa pitkin ostamassa

kultahietaa ja norsunluuta, mutta señor Cumanoksen loistavat tarjoukset

saivat sen päällikön luopumaan suunnitelmistaan ja purjehtimaan

Atlantin poikki Cartagenaan. Franciscosta oli yhdentekevää mihin hän

suuntasi kulkunsa, ja señor Cumanoksesta hän oli saanut uskollisen

ystävän.

-- Te olette pelastanut henkeni, sanoi espanjalainen. Sallikaa minun

maksaa velkani! Tulkaa mukaani ja jääkää asumaan luokseni!

Francisco, joka myös puolestaan oli mieltynyt espanjalaiseen, suostui

tarjoukseen, ja he saapuivat kaikki onnellisesti Cartagenaan, josta

lähtivät señor Cumanoksen tiluksille Magdalena-joen varrelle.