HIETASÄRKKÄ

Ensimmäisen puolituntisen ajan, jonka Francisco vietti autiolla

särkällä, hän katseli sekavien ajatusten vallassa siihen suuntaan,

mihin merirosvolaiva purjehti. Hän muisteli tuossa laivassa sattuneita

tapauksia ja palautti mieleensä entisten toveriensa erilaiset luonteet.

Niin inhottavilta kuin hänestä tuntuivatkin nuo miehet, joiden parissa

hänen oli ollut pakko elää, ja niin hartaasti kuin hän oli halunnutkin

päästä pois koko laivasta, hän ehti kuitenkin tuntea moneen kertaan

kuunarin purjeiden vähitellen kokonaan häipyessä silmistä, että olisi

ollut parempi pysyä laivassa kuin heittäytyä näin toivottomaan asemaan.

-- Ei, ei! hän huudahti ajateltuaan asiaa lähemmin. Parempi kuolla

tänne kuin elää merirosvojen parissa näkemässä kaikkia niitä

kauhutekoja joita he tekevät.

Vielä kerran hän loi katseensa häipyviin valkoisiin purjeisiin ja

istuutui sitten pehmeälle hiekalle vaipuen syviin ja surullisiin

ajatuksiin, kunnes paahtava auringonpaiste jälleen muistutti hänen

asemastaan. Hän nousi ja rupesi miettimään mihin olisi paras ryhtyä.

Pienen veneen, jolla oli saarelle tullut, hän veti ylemmäksi maalle ja

kiinnitti kokkanuoran airoon, jonka tunki syvälle hiekkaan. Hän

tarkasteli sitten särkkää lähemmin ja huomasi, että ainoastaan pieni

osa siitä oli kuivilla nousuveden aikana. Korkein kohta, pienoinen

kumpu, joka oli viitisentoista metriä ympärimitaten, ei kohonnut täyttä

viittä metriä vedenrajaa ylemmäksi nousuveden ollessa korkeimmillaan.

Sinne hän päätti viedä kapineensa ja palasi siksi veneen luo, nosti

siitä pois arkun, veden, ruokatavarat ja mitä muuta hän oli saanut

mukaansa, sekä laahasi tavarat valitsemalleen paikalle. Sitten hän otti

airot ja pienen purjeen, joka onneksi oli jätetty veneeseen, ja vihdoin

hän hinasi veneenkin samaan paikkaan, vaikka se kysyikin suuria

ponnistuksia.

Uupuneena hän otti vesilekkeristä kulauksen virkistyksekseen. Kuta

pitemmälle päivä kului, sitä sietämättömämmäksi kävi kuumuus, mutta se

kiihotti häntä uusiin ponnistuksiin. Hän käänsi veneen kumolleen ja

hänen onnistui saada sen keula ja perä kahdelle pienelle töyränteelle,

niin että keskikohta oli metrin verran maasta koholla. Suojaksi

auringonsäteiltä hän veti purjeen veneen päälle ja pingotti sen

hankaimiin, vesilekkerit ja ruokavarat hän veti veneen alle, mutta

jätti arkun ulkopuolelle. Hankittuaan sillä tavoin suojaa päivän

helteeltä ja yön kosteudelta hän ryömi itse veneen alle odottaakseen

sen katveessa yön tuloa.

Francisco tiesi osapuilleen millä paikoin oli. Hän otti esille

merikortin ja tarkasteli rannikkoa saadakseen selville, kuinka kaukana

siitä hän todennäköisesti oli ja oliko hänellä toivoa saada apua. Hän

totesi olevansa hietasärkällä noin seitsemänsadan mailin päässä St.

Thomas-saarista, lähimmästä paikasta, missä hän saattoi toivoa

näkevänsä eurooppalaisia. Francisco oli varma siitä, ettei särkkä

voinut olla kauempana kuin neljän- tai viidenkymmenen mailin päässä

itse rannikosta. Mutta saattoiko hän uskaltautua sikäläisten hurjien

alkuasukkaiden armoille? Hän tiesi, miten pahoin eurooppalaiset olivat

näitä kohdelleet, sillä niihin aikoihin oli tavallista, että

orjakauppiaat menivät maihin ja väkivalloin raastoivat asukkaita

orjiksi. Mahdollista kuitenkin olisi, että hänen onnistuisi kohdata

jokin niistä harvoista rannikkopurjehtijoista, joiden vielä oli tapana

vaihtaa tavaroita kultaan ja norsunluuhun.

Franciscon asema oli todella surkea. Hän oli yksinään, ilman avun

toivoa, ruokavaroja ainoastaan muutamaksi päiväksi, erossa kaikista

muista ihmisistä ja ainoastaan sen verran lujaa maata jalkojen alla,

että se nipin napin pelasti hänet joutumasta äärettömän, joka puolella

silmänkantamattomiin leviävän valtameren uhriksi! Ja kuinka vähäinen

pelastuksen toivo olikaan! Hän oli satojen mailien päässä ihmisistä,

joilta mahdollisesti olisi voinut odottaa apua, ja ainoa keino millä

päästä heidän luoksensa, oli pahainen pähkinänkuori, jonka ensimmäinen

myrsky auttamattomasti murskaisi.

Siihen suuntaan Franciscon ajatukset liikkuivat, mutta pian hän tointui

epätoivostaan. Hän oli nuori, rohkea ja toiveikas. Ihmisen sisimmässä

on omaan neuvokkuuteen ja voimanponnistuksiin luottava ylpeyden tunne,

joka kannustaa ihmistä ja tekee hänet voimakkaammaksi sitä mukaa kuin

vaarat ja vaikeudet kasvavat.

Kuumuus oli niin läpitunkeva, että Francisco läähätti saadakseen ilmaa

keuhkoihinsa maatessaan koko päivän veneen katveessa; pieninkään

tuulenkare ei rikkonut meren rasvatyyntä pintaa, koko luonto tuntui

vaipuneen kammottavaan horrokseen. Vasta silloin kun yön varjot

levisivät tuolle autiolle paikalle, Francisco uskalsi tulla esille

turvapaikastaan, mutta hän ei sittenkään saanut virkistystä, ilmassa

oli jotakin luonnottoman helteistä ja painostavaa, niin tukehduttavaa,

että se oli harvinaista näilläkin leveysasteilla. Francisco käänsi

silmänsä taivasta kohden ja hämmästyi, kun ei näkynyt ainoatakaan

tähteä; taivaan peitti harmaa sumuverho. Hän silmäsi taivaanrantaan,

mutta sitäkään ei voinut erottaa; synkkä pilvikerros ympäröi sitä joka

taholta. Hän meni rantaan: ei pienintäkään mainingin loisketta. Äänetön

valtameri näytti lepäävän kuolonuneen vaipuneena, se oli ikään kuin

tylsässä horrostilassa.

Francisco pyyhkäisi hiukset kuumalta otsaltaan ja loi vielä silmäyksen

merelle, mutta hänen sydäntään kouristi sitä katsellessa ja hän

heittäytyi pitkäkseen hiekalle. Siinä hän lojui monta tuntia hurjaa

epätoivoa lähentelevässä mielentilassa. Vihdoin hän kuitenkin tyyntyi,

kohottautui polvilleen ja rukoili voimaa ja nöyryyttä mukautua Jumalan

tahtoon.

Noustuaan taas jaloilleen ja tarkastaessaan valtamerta hän huomasi

siinä paraikaa tapahtuvan oudon muutoksen. Synkkä pilvikerros oli

kohonnut taivaanrannalle, pimeys oli käynyt yhä sakeammaksi; ilmasta

kuului kumeaa kohinaa, aivan kuin tuuli olisi puhaltanut, vaikka meri

oli rasvatyyni kuin pieni lampi. Kaikista merkeistä saattoi päätellä,

että jotakin oli tulossa. Nuori mies odotti odottamistaan. Nyt kohina

kasvoi kovemmaksi, ankara tuulen puuska hipaisi siellä täällä

muutamassa kohden tyyntä vedenpintaa, mutta lakkasi sitten yhtä

nopeasti. Sitten kuului humisevia, valittavia ääniä ja vihdoin

kaukaisen ukkosen jyrinää, joka yltyi yhä kovemmaksi; vedenpintaa näkyi

lakaisevan musta juova, se läheni hirmuista vauhtia ja yhtäkkiä puhkesi

hurja rajumyrsky raivoamaan.

Ensimmäinen tuulispää tuli niin äkkiä ja odottamatta, että se paiskasi

Franciscon kumoon maahan, ja hän ymmärsi parhaaksi pysyä paikallaan,

sillä myrsky tuprutti irtonaista hiekkaa hänen ympärilleen sellaista

vauhtia, että se sokaisi silmät ja esti näkemästä metrinkään päähän.

Hän oli ajatellut ryömiä veneen alle suojaan, mutta ei tiennyt mihin

suuntaan oli mentävä. Kauan ei hietamyrskyä kuitenkaan kestänyt, sillä

vesi, jota myrskyn voimakkaat siivet roiskuttivat korkealle rannalle,

kostutti hiekan niin ettei se enää pyrynnyt ilmassa.

Francisco huomasi kastuneensa läpimäräksi ja kohotti päätään. Muuta ei

voinut nähdä kuin taivaanlaen, joka oli kammottavan, synkän pimeyden

peitossa, ja meren, joka näytti äärettömältä, maidonvalkoiselta vaahtoa

kiehuvalta ja kuitenkin liikkumattomalta kattilalta, ikään kuin raju

tuuli olisi pakottanut sen pysymään rajoissaan. Mutta vesi peitti jo

toisen puolen hiekkasärkästä vaahtopyörteiden ryöpytessä toisen puolen

yli.

Ja nyt avautuivat taivaan ikkunat, sade ja myrskyn pärskyttämä

suolainen roiske hakkasivat ja valelivat nuorukaisparkaa, joka makasi

yhä siinä mihin oli heittäytynyt. Aalto, joka loiskahti äkkiä hänen

ylitseen, osoitti kuitenkin, ettei hän voinut kauemmin viipyä

paikallaan, meri nousi nopeasti, ja ennen kuin hän oli ehtinyt siirtyä

nelin kontin muutaman askelen eteenpäin, tuli toinen raivoisa aalto

antaen hänelle uuden varoituksen. Hänen täytyi nousta pystyyn ja

kiivetä hietasärkän korkeampaan osaan, jonne hän oli korjannut veneensä

ja tavaransa.

Sateen ja vaahdon sokaisemana hän ei nähnyt mitään. Äkkiä hän kaatui:

hän oli kompastunut vesilekkeriin ja iski päänsä merimiesarkkuun. Mutta

missä vene oli? Se oli poissa. Varmaankin raivoava myrsky oli lakaissut

sen mereen. Voi, kaikki toivo oli siis mennyttä! Jolleivät hurjat

aallot huuhtaisisi häntä mereen, hänellä ei olisi muuta neuvoa kuin

koettaa pidentää elämäänsä muutamia päiviä ja sitten kuolla! Kolahdus,

jonka hän kaatuessaan oli saanut päähänsä, ja veneen katoamisesta

johtuva mielenmasennus vaikuttivat häneen niin lamauttavasti, että hän

meni hetkeksi tiedottomaksi.

Kun Francisco jälleen virkosi, oli näky taas muuttunut. Häntä ympäröivä

laaja avaruus oli noussut rajuun, pelottavaan raivoon, aallot ärjyivät

kilpaa rajumyrskyn kanssa. Koko hietasärkkä, lukuunottamatta sitä

nyppylää missä hän nyt makasi, oli valkean kuohun peitossa, ja hänenkin

turvapaikkaansa loiskahti toisinaan aalto, joka muita korkeampana ja

voimakkaampana vyöryi melkein hänen jalkoihinsa asti. Francisco

valmistui kuolemaan.

Vähitellen pimeys kuitenkin hälveni; pilvikerros oli kadonnut

taivaanrannalta, ja Francisco toivoi -- niin, mitä hän toivoi?

Pelastuvansa nyt uhkaavasta kuolemanvaarasta joutuakseen vielä

kauheamman kuoleman uhriksi; pelastuvansako raivoavilta hyökyaalloilta,

jotka nielisivät hänet ja muutamassa silmänräpäyksessä vapauttaisivat

kaikista tuskista ja kärsimyksistä, nääntyäkseen nälkään paahtavan

auringon paisteessa, menehtyäkseen janoon? Francisco kätki kasvonsa

käsiinsä ja rukoili: -- Jumala, tapahtukoon tahtosi, mutta salli

armossasi meren nousta yhä korkeammalle!

Mutta meri ei enää noussut; myrskyn ulvonta vaimeni vähitellen, ja

vaahtoavat aallot tottelivat Jumalan käskyä: särkän keskikohdalle

saakka ne olivat vyöryneet, mutta ei ylemmäksi.

Päivä koitti, taivas valkeni. Ensimmäinen punertava hohde, joka

ilmoitti valon ja lämmön palaavan, valaisi jo levotonta taivaanrantaa,

kun epätoivoisen nuorukaisen silmät äkkiä kiintyivät suureen, tummaan

esineeseen, joka kellui myrskyaalloilla. Siellä oli laiva, jossa oli

vain yksi masto pystyssä; se keikkui kovasti ja tuuli painoi sitä

suoraan särkkää kohti, jossa Francisco oli. Aluksen runko kohosi

korkealle aallon harjalle ja katosi taas tuokiossa hänen silmistään

kuohuvien hyökyjen väliin.

-- Se menee palasiksi, ajatteli Francisco. Se on hukassa, merimiehet

eivät huomaa särkkää! Ja hetkeksi unohtaen oman surkean asemansa hän

olisi antanut laivalle varoitusmerkin, jos vain olisi voinut.

Nuorukaisen odottaessa mitä tapahtuisi aurinko nousi kirkkaana ja

loistavana valaisemaan tuota edessä olevaa murhenäytelmää.

Laiva lensi eteenpäin myrskyn käsissä ja tuli yhä lähemmäksi karia. Oli

hirmuista nähdä ja tuskallista tietää sen kiitävän turmioon.

Vihdoin Francisco saattoi erottaa laivassaolijat. Hän huitoi

käsillänsä, mutta häntä ei huomattu; hän huusi ja kiljui, mutta hänen

äänensä hukkui myrskyn ulvontaan. Laiva tuli yhä lähemmäksi, ikään kuin

sen kohtalo olisi jo ollut ratkaistu. Kun se oli parin kaapelinmitan

päässä karista, huomattiin laivassa vihdoin vaara. Mutta se oli jo

liian myöhäistä! Laiva yritti kääntyä laitatuuleen, mutta aalto

toisensa perästä ajoi sitä särkkää kohti. Se karahti pohjaan, ainoa

pystyssä ollut masto romahti mereen, ja kohisevat aallot riensivät

täydentämään hävitystyötä.