Vihdoin tuuli alkoi puhaltaa. Kapteeni määräsi yhden miehen tähystämään
tarkasti, itse hän asteli kannella edestakaisin ensimmäisen perämiehen
kanssa.
-- Mahdollisesti se on lähtenyt vasta päivää tai paria myöhemmin, sanoi
kapteeni jatkaen keskustelua, mutta sen olen ottanut huomioon
laskuissani, ja luottakaa siihen, että jos se kulkee itäistä väylää,
tapaamme sen heti kohta. Jollei se tule näkyviin illalla, kun vielä on
valoisaa, lasken suoraan merelle. Minä tunnen portugalilaisen. Nyt on
hyvä tuulenpuuska; levittäkää halkaisijapurje ja pitäkää silmällä, että
ankkuri on valmiina.
Päivä alkoi kallistua iltaan. Päivällinen oli kannettu kajuuttaan.
Kapteeni meni sinne ja istuutui pöytään Franciscon kanssa, joka söi
ääneti. Kapteenin viha oli nyt lauhtunut ja hän koetti aloittaa
keskustelun pojan kanssa. Mutta aivan yllättäen tähystäjä ilmoitti
havainneensa laivan näköpiirissä.
-- Siinä se nyt on! huudahti kapteeni ja hypähti ylös, mutta istuutui
jälleen kuin hillitäkseen levottomuuttaan.
Francisco, joka nojasi kyynärpäitään pöytään, vei kätensä otsalleen ja
peitti silmänsä.
-- Se on suuri laiva, herra. Saatoimme erottaa toisen reivin sen
märssypurjeessa, sanoi Hawkhurst, joka pisti päänsä kajuutan ikkunasta
sisään.
Kapteeni otti äkkiä siemauksen viinipullosta, loi vihaisen katseen
Franciscoon ja riensi kannelle.
-- Nyt varuillanne, pojat! huusi kapteeni tarkasteltuaan tuokion
vierasta laivaa kaukoputkellaan. Hyvä, se se on. Kootkaa aurinkopurjeet
ja nostakaa ankkuri. Pojat, tuossa laivassa on enemmän hopeaa kuin
teidän arkkuihinne mahtuu, ja Goan kirkkojen hyvät pyhimykset saavat
huoleti odottaa vielä jonkin aikaa kultaisia kynttilänjalkojaan.
Käden käänteessä oli väki täydessä työssä, kaikki miehet kiskoivat
ankkuriköyttä laivan peräpuoleen ja nostivat ankkurin keulalaidan alle.
Kahta minuuttia myöhemmin "Kostaja" purjehti merelle ja ohjasi kulkunsa
vieraan laivan tien poikki. Tuuli kiihtyi, ja kuunari kynti aaltoja
kiitäen kuin hai saaliinsa perässä.
Tunnin kuluttua saattoi selvästi erottaa laivanrungon, mutta aurinko
oli laskeutumaisillaan, ja ennen kuin rosvolaivassa oli ehditty saada
selville portugalilaisen tykistö, oli jo pimeä.
Oli mahdoton sanoa, oliko vieraasta laivasta huomattu kuunaria vai ei;
ainakaan se ei ollut muuttanut suuntaansa. Arvatenkaan sen väki ei
olisi pitänyt sen enempää lukua, vaikka olisikin nähnyt sen.
"Kostajassa" ei suinkaan oltu jouten. Keskilaivan pitkän tykin
ympäriltä oli raivattu pois kaikki esineet, jotka olivat olleet tiellä;
muut tykit oli samoin pantu kuntoon, ammustarvikkeet tuotu paikoilleen,
kaikki oli järjestetty taistelun varalta yhtä jäntevästi ja yhtä lujaa
sotakuria noudattaen kuin sotalaivassa.
Vainottua alusta ei ollut päästetty näkyvistä. Merirosvolaivan kapteeni
piti sitä yhä silmällä yökaukoputkellaan. Noin tuntia myöhemmin oli
kuunarin ja takaa-ajetun laivan välimatka mailia lyhempi, ja kuunari
muutti nyt suuntaansa päästäkseen tuulen alapuolelle kaapelinmitan
päähän laivasta. Kain seisoi partaan luona ja huusi vieraalle. Siitä
vastattiin portugalin kielellä.
-- Kääntäkää vastatuuleen tai ammun teidät upoksiin! jatkoi Kain
samalla kielellä.
Portugalilaiset antoivat ratkaisevan vastauksen lähettämällä tiheän
luotituiskun hätyyttäjiä vastaan. Tykit oli suunnattu liian korkealle,
niin etteivät laukaukset osuneet kuunarin matalaan runkoon, mutta
vaikutuksen ne kuitenkin tekivät: halkaisijapuomi meni mereen,
isonmaston kahveli halkesi ja joukko sekä kiinteitä että juoksevia
köysiä putosi jymähtäen kuunarin kannelle. Musketinluodit tuottivat
vielä enemmän tuhoa: kolmetoista merirosvoa haavoittui, niistä muutamat
pahasti.
-- Hyvin tehty, herra portugalilainen! kiljaisi Hawkhurst. Pirukaan ei
olisi voinut arvata teitä noin rohkeaksi.
-- Kyllä se kepponen tulee heille kalliiksi, vastasi tyynesti Kain,
joka oli pysynyt vaarallisella paikallaan.
-- Veri verestä, kun minusta on kysymys, virkkoi toinen perämies
katsellen kapeaa punaista verivirtaa, joka käsivarteen tulleesta
haavasta valui pitkin vasemman käden sormia. Ota jotakin riepua ja sido
tämä haava, Bill!
Sillä välin Kain oli antanut tykkimiehille käskyn suunnata
korkeammalle, ja nyt vastattiin myös kuunarista.
-- Nyt riittää, pojat! Käskekää kääntymään oikealle, Hawkhurst! Meidän
ei kannata menettää enempää väkeä.
Kuunari kääntyi ja purjehti purjeet höllällä vastustajastaan poispäin.
Portugalilaiset, jotka luulivat kuunarin pakenevan odottamattomasta
vastarinnasta pelästyneenä, kohottivat kaikuvan hurraahuudon.
-- Viimeisen kerran te nyt hurrasitte! sanoi Kain pilkallisesti.
-- Nyt ylös tuuleen, Hawkhurst! Miehittäkää pitkä tykki ja pitäkää
huoli siitä, että joka laukaus osuu portugalilaiseen! Muu väki
asettakoon uuden halkaisijapuomin ja ryhtyköön pujottamaan ja solmimaan
takilaa.
Kuunari kääntyi ja kulki nyt samaan suuntaan kuin portugalilainen, noin
mailin verran tai vähän enemmän sen takana. Pitkää 32-naulaista tykkiä
käytettiin säännöllisesti; jokainen laukaus osui vainottuun laivaan,
tunkeutui sisään kajuutan ikkunasta tai muualta peräpuolelta. Turhaan
laiva muutti suuntaansa kääntäen vastustajalle kylkensä; kuunari
vähensi heti purjeitaan pysyäkseen siitä saman matkan päässä, joten
laivalla ei ollut mitään hyötyä laitatykeistään; mutta kuunarin pitkä
tykki teki yhä tuhojaan. Vieras laiva oli merirosvojen armoilla eivätkä
he suinkaan säästäneet uhriaan.
Kolme tuntia kesti takaa-ajoa, kunnes tykki, joka oli messinkiä,
kuumeni siinä määrin, että merirosvokapteenin täytyi käskeä lopettamaan
ampuminen. Oliko vieras laiva antautunut vai ei, sitä oli nyt pimeässä
mahdoton saada selville. Pitkällä tykillä ammuttaessa oli vaihdettu
uusi isomaston kahveli ja halkaisijapuomi, kaikki kiinteät ja juoksevat
köydet oli korjattu. Kuunari pysyi entisen matkan päässä laivasta ja
seurasi sen vanavedessä, kunnes aamu valkeni.
Portugalilainen laiva oli niitä harvoja Itä-Intian purjehtijoita, joita
Portugalin hallitus vielä aika ajoin lähetti maahan, joka kerran oli
ollut sen herruuden alaisena, mutta jossa sillä nykyään on ainoastaan
muutamien mailien laajuinen alue. Se oli matkalla Goaan, ja siinä oli
pieni sotaväenosasto, uusi kuvernööri kahden poikansa kanssa, piispa
veljentyttärineen sekä tämän kamarineito. Kun laiva lähti purjehtimaan
mukanaan sellainen lasti, se oli tietysti harvinainen tapaus, josta
yleisesti puhuttiin jo aikoja ennen lähtöä. Jo useita kuukausia ennen
Kain oli saanut tarpeelliset tiedot laivan lastista ja määräpaikasta,
mutta -- kuten portugalilaisille usein tapahtui -- lähtö lykkäytyi
kerran toisensa perästä, ja vasta kolme viikkoa sitten hän oli saanut
varman tiedon siitä, että laiva todella oli lähtenyt. Kain purjehti
silloin nopeasti pitkin rannikkoa väijytyksiin Sleepers-lahteen.
Kuunarin tykki oli saanut aikaan suurta tuhoa. Laivan miehistöstä sekä
sotamiehistä oli monta kaatunut ja huomatessaan puolustusyritykset
turhiksi eloon jääneet alkoivat ajatella omaa turvallisuuttaan ja
riensivät lastiruumaan etsiäkseen suojaa sen loukoista.
Kun kuunarin tuli taukosi, portugalilaisen laivan kannella oli
ainoastaan kapteeni sekä ahavoitunut merimies, joka piti perää. Muu
laivaväki ja matkustajat olivat sulloutuneet ahtaaseen soppeen
lastiruuman pohjalle, toiset hoitelivat haavoittuneita, toiset
rukoilivat pyhimyksiä. Piispa, pitkä, arvokkaan näköinen mies, joka
näytti olevan kuudenkymmenen korvilla, oli polvillaan keskellä tuota
parin, kolmen lyhdyn heikosti valaisemaa ihmisryhmää vaipuneena
hartaaseen rukoukseen, joka hänen täytyi aina väliin keskeyttää, kun
oli annettava synninpäästö haavoittuneille, joita henkitoreissaan
kannettiin hänen eteensä. Hänen toisella puolellaan oli polvillaan
hänen orpo veljentyttärensä, noin seitsentoistavuotias tyttö, joka
toisinaan loi silmänsä piispaan tämän rukoillessa ja katseli sitten
taas säälivin silmin kuolevia maanmiehiään, joiden viimeisiä hetkiä
tämä pyhä toimitus lohdutti.
Piispan toisella puolella seisoi kuvernööri don Felipe de Rivolta
molempine poikineen, jotka olivat kukoistavia nuorukaisia ja kuninkaan
palveluksessa. Don Felipe itse oli synkkä; hän käsitti, että pahin oli
odotettavissa. Vanhempi poika katseli lakkaamatta Teresa da Silvaa --
juuri samana iltana he olivat kävellessään yhdessä laivan kannella
vaihtaneet uskollisuudenlupauksia, juuri tänä iltana he olivat
tunteneet sanomatonta riemua nykyisyydestä ja koristaneet loistavin
unelmin tulevaisuutensa.
Portugalilaisten päällikkö oli mennyt peräpuolelle ja pysähtynyt
peränpitäjän, vanhan Antonion viereen.
-- Minä näen sen yhä vielä kaukoputkellani, eikä se kuitenkaan ole
ampunut ainoatakaan laukausta lähes kahteen tuntiin. Luuletko että sen
pitkä tykki on jotenkin vioittunut? Siinä tapauksessa meillä olisi
mahdollisesti vielä toivoa.
Antonio pudisti päätään.
-- Minä pelkään, herra kapteeni, ettei meillä ole enää toivoa. Huomasin
pamahduksesta, että tykki on messingistä; tuollainen kuunari ei
voisikaan pitää niin pitkää ja suurta rautatykkiä. Aivan varmasti sen
päällikkö vain odottaa metallin jäähtymistä ja päivän valkenemista.
Yksi tai pari kauaskantavaa tykkiä olisi mahdollisesti voinut meidät
pelastaa, mutta nyt, kun tuolla vieraalla on se etu, että se on meidän
peräpuolellamme, olemme sen armoilla.
-- Mikähän se lienee... ehkä ranskalainen kaapparialus.
-- Toivon että se olisi ja olen luvannut hopeisen kynttilänjalan
Pyhälle Antoniolle, jollei se ole pahempi. Siinä tapauksessa meillä
olisi vielä hieman toivoa saada nähdä kotimme. Mutta pelkään, etteivät
asiat ole niin onnellisesti.
-- Miksi sinä sitten luulet tuota kuunaria?
-. Merirosvoksi, josta olemme kuulleet niin paljon puhuttavan.
-- Jeesus varjelkoon. Siinä tapauksessa meidän täytyy taistella niin
kauan kuin mahdollista.
-- Niin minä aionkin tehdä, herra kapteeni, sanoi Antonio tarttuen
jälleen ruoriin.
Aamu alkoi jo sarastaa, ja kuunari näkyi nyt selvästi laivan takana
saman matkan päässä yhä jatkaen takaa-ajoaan, mutta sen kannella ei
voinut huomata mitään liikettä. Vasta kun aurinko oli kohonnut vähän
matkaa taivaan rantaa korkeammalle tuprahti jälleen savupilvi kuunarin
keulalaidan ympärillä ja tykinluoti tunkeutui rytisten portugalilaisen
laivan hirsien läpi. Merirosvo tahtoi odottaa auringonnousua
todetakseen oliko mitään muita laivoja näkyvissä, ennen kuin iski
kiinni uhriinsa. Portugalilainen kapteeni meni laivan perään ja nosti
lipun, mutta kuunari ei näyttänyt omaansa. Jälleen vingahti tykinluoti
repäisten onnettoman laivan kantta, ja moni, joka oli tullut kannelle
kuulemaan miten asiat olivat, painui jälleen joutuin entiseen
turvapaikkaansa.
-- Pidä huolta peräsimestä, Antonio, virkkoi kapteeni. Minun täytyy
mennä neuvottelemaan kuvernöörin kanssa.
-- Olkaa huoleti, herra kapteeni; niin kauan kuin nämä jäsenet pysyvät
koossa teen velvollisuuteni, vastasi vanha merimies, vaikka hän oli
kovin väsynyt pitkäaikaisesta valvomisesta ja ponnistuksista.
Kapteeni laskeutui ruumaan, jossa tapasi suurimman osan laivaväestä ja
matkustajista.
-- Hyvät herrat, hän sanoi kääntyen kuvernöörin ja piispan puoleen.
Kuunari ei ole näyttänyt lippuaan, vaikka meidän lippumme on vedetty
mastoon. Olen tullut kuulemaan mielipidettänne. Vastarinta on
mahdotonta, sillä pelkään pahoin, että olemme joutuneet merirosvojen
kynsiin.
-- Merirosvojen! huudahtivat useat säikähtyneinä.
-- Hiljaa, rakkaat ystävät, hiljaa! sanoi piispa levollisesti. Minä en
voi päättää, mikä olisi parasta tällaisessa tapauksessa, hän jatkoi
sitten kääntyen kapteenin puoleen. En osaa neuvoa mitään. Olen rauhan
mies enkä siis kykene ottamaan osaa sotaneuvotteluun. Don Felipe, jätän
kysymyksen kokonaan teidän ja teidän poikienne ratkaistavaksi. Älä
vapise, rakas Teresa, olemme aina Kaikkivaltiaan suojassa.
-- Pyhä neitsyt, armahda meitä! huudahti Teresa.
-- Tulkaa, pojat, virkkoi don Felipe, mennään kannelle neuvottelemaan.
Kukaan muu ei saa tulla mukaan, sillä on tarpeetonta panna alttiiksi
ihmishenkiä, joista vielä voi olla hyötyä.
Don Felipe da Rivolta ja hänen poikansa menivät kapteenin mukana
peräkannelle.
-- Yksi ainoa pelastuksen mahdollisuus meillä ehkä vielä on, sanoi
vanha Antonio hetkisen kuluttua. Lasketaan lippu alas ikään kuin
aikoisimme antautua. Silloin saamme nähdä mikä tuo laiva on laatuaan,
ja jos se on merirosvoalus, meidän täytyy taistella viimeiseen saakka.
Jos kuunari asettuu meihin sivuittain kuten arvelen, täytyy kaikkien
miesten valmistautua taistelemaan vimmatusti.
-- Olet oikeassa, Antonio, vastasi kuvernööri. Laskekaa lippu ja
katsotaan, mihin toimiin vihollinen sitten ryhtyy. Menkää alas, pojat,
ja kehottakaa väkeä tekemään velvollisuutensa.
Niin kuin Antonio oli jo edeltäpäin arvannut, kuunari lakkasi ampumasta
ja lisäsi purjeitaan heti kun portugalilaisen lippu oli laskettu alas.
Se laski laivan kylkeen, ja isonmaston kahveliin ilmestyi äkkiä pelätty
musta lippu, merirosvojen tunnusmerkki; sitten rosvolaiva ampui
portugalilaista laivaa, ja ennen kuin ruudin savu oli haihtunut,
molempien kyljet pyörähtivät vastakkain ja parrakkaat merirosvot
hyökkäsivät laivaan.
Portugalilaisen laivan miehistö muodosti yhdessä sotamiesten kanssa
vielä melkoisen joukon. Mustan lipun nähdessään merimiehet tunsivat
hyytävää pelkoa, mutta samalla he tunsivat, että heidän oli uljaasti
jatkettava puolustautumista, vaikka se olisikin toivotonta.
-- Puukot käteen, miehet, puukot käteen! huusi Antonio ja hyökkäsi
merirosvoja kohti urhoollisimpien seuraamana.
-- Veri verestä! kiljaisi toinen perämies tavoittaen vanhusta.
-- Tuosta saat! vastasi Antonio, ja hänen puukkonsa tunkeutui
merirosvon sydämeen samassa kun hän itse kaatui kuolleena maahan.
Nyt syntyi vimmattu tappelu elämästä ja kuolemasta, mutta merirosvojen
suurempi lukumäärä ja hurjuus ratkaisivat taistelun. Kain ja Hawkhurst
ryntäsivät eteenpäin ja tappoivat kaikki, jotka yrittivät vastarintaa.
Merirosvokapteenin sivallus halkaisi don Felipen pään hartioihin
saakka. Toinen isku tappoi vanhimman pojan, samalla kun Hawkhurstin
miekka lävisti toisen. Portugalilainen kapteeni oli kaatunut eikä
miehistö enää voinut pitää puoliaan. Alkoi yleinen verilöyly, ja
kaatuneiden ruumiit viskattiin mereen. Viiden minuutin kuluttua ei
ollut enää yhtään ainoaa portugalilaista hengissä onnettoman laivan
verisellä kannella.