SLEEPERS-LAHTI

Afrikan länsirannalla on pieni lahdelma, jolle satunnaiset kävijät ovat

antaneet useampia kuin yhden nimen. Portugalilaisten -- jotka

ensimmäisinä rohkenivat kyntää Atlantin aaltoja -- antama nimi hävisi

samalla kuin heidän merivaltansa kukistui. Sitä nimeä, jonka rannikon

kähäräpäiset asukkaat ovat sille antaneet, on tuskin koskaan tultu

varmasti tuntemaan; kuitenkin sillä on muutamissa vanhoissa

englantilaisissa merikorteissa nimenä Sleepers-lahti.

Lahdelman rannat ovat jokseenkin ilottomat ja autiot. Silmä kohtaa

ainoastaan loivasti viettävän rannan, jolla on häikäisevän valkeaa

hiekkaa, ja ylempänä muutamia pieniä kumpuja, joita Atlantin raivoisat

myrskyaallot lakkaamatta huuhtelevat. Maa on kuiva ja paljas, ei

pienintäkään kasvillisuuden merkkiä. Lahden vesi on tyyni ja kirkas

kuin hienoin kuvastin, hiljaisinkaan loiske rantaa vastaan ei häiritse

luonnon rauhaa, vienoinkaan tuulen leyhkä ei liikuta veden pintaa, jota

keskipäivän pystysuorat, polttavat auringonsäteet lämmittävät levittäen

kaikkialle masentavan kuuman valo- ja lämpövirran. Ainoatakaan

vesilintua ei näy liitelemässä veden yllä. Kaikkialla vallitsee

hiljaisuus, kolkkous ja autius; ainoastaan silloin tällöin näkyy

jättiläishai, joka hitaasti ui eteenpäin kuumassa pintavedessä tai

pysyttelee keskipäivän helteessä laiskana paikoillaan. Karumpaa,

elottomampaa ja ihmiselle sopimattomampaa seutua tuskin voi kuvitella.

Lahden suussa, noin kolmen sylen syvyisessä paikassa, ankkuritouvi

höllällä roikkuen, lojui liikkumattomana laiva, joka olisi herättänyt

ihmettelyä jokaisessa, joka olisi osannut arvostella sen huolellista

rakennetta. Aluksen piirteet olivat niin viehättävän sopusuhtaiset,

että miltei olisi voinut luulla sen lähteneen jumalallisen rakentajan

omasta kädestä hänen luomanaan ja valtamerelle uskottuna olentona, joka

on määrätty korostamaan hänen töittensä kauneutta ja vaihtelevaisuutta.

Sillä suuresta merihirviöstä mitättömimpään evin liikkuvaan otukseen,

suuren suuresta myrskylinnusta pahaenteiseen myrskypääskyyn saakka ei

ainoallakaan valtameren siivekkäällä eikä evälliselläkään asujalla

ollut tarkoituksenmukaisempaa, sopusuhtaisempaa muotoa kuin tällä

ihmiskätten mestarityöllä, jonka kauniit viivat ja somat sirot

pyöröpuut olivat tällä hetkellä ainoat esineet, jotka kuvastuivat

taivaanrannan rajaviivaa vasten.

Valitettavasti tämän mestariteoksen oli luonut ahneus julmaan ja

väärään tarkoitukseen, mutta nyt sitä käytettiin vielä hirvittävämpään

työhön: se oli ollut orjalaivana -- nyt se oli kuuluisa ja pelätty

merirosvokuunari "Kostaja".

Ei ollut laivuria, jolla ei ollut tarkkoja ohjeita tuon laivan suhteen,

jonka nimi oli tullut niin kuuluksi rikoksien ja konnantöiden

yhteydessä, ei missään purjehdukselle mahdollisessa maapallon osassa

ainoaakaan kauppalaivaa, jonka väkeä ei olisi hirvittänyt, kun sen

nimeä mainittiin tai kun muisteltiin niitä hirmutöitä, joita sen hurja

miehistö oli tehnyt. Se oli purjehtinut kaikkialla: idässä, lännessä,

pohjoisessa ja etelässä osoittivat ryöstöt ja murhat sen jälkiä.

Laivan perässä oli pieni vene. Kun oli aivan tyyni, näytti siltä kuin

vene olisi vetänyt kuunaria luokseen.

Etäältä erehtyi helposti laivan koosta. Sitä saattoi pitää ehkä

yhdeksänkymmenen tonnin pikku aluksena, mutta se oli todellisuudessa

lähes kahdensadan tonnin kantoinen. -- Se oli erikoisen leveä ja

näöltään siro ja keveät pyöröpuut olivat tavattoman jykevää tekoa.

Kansi oli tehty honkalankuista, joissa ei ollut oksaa eikä halkeamaa,

manillahamppuköydet oli somasti laskettu kuparisille jaluspiikeille ja

kääritty kiepille kannelle, joka kiilteli puhtauttaan kuvastaen

vaaleanvihreitä portaita; väkivivuissa ja kompassikopeissa oli

uurteinen mahonkipäällys ja messinkikoristeet, kajuutan ikkunaa suojeli

metalliverkko. Kiväärit olivat telineessä isomaston kohdalla, keihäät

taas puomin ympäri sidottuina.

Keskellä laivaa, etu- ja isonmaston välillä, oli liikkuvalla lavetilla

pitkä, 32-naulainen metallitykki, joka pahalla säällä voitiin laskea

alas ja peittää. Kummallakin laidalla oli kahdeksan metallitykkiä, ne

olivat pienempiä mutta erinomaisen hyvää työtä. Kuunari todisti

rakentajan suurta taitoa ja kaikki sen varustukset huolellisuutta.

Kaikki oli siroa ja somaa, mutta mitään ei ollut liikaa. Puhtaus ja

järjestys osoittivat, että päällikkö oli sekä ankara kurinpitäjä että

todella pystyvä merimies. Kuinka laiva olisikaan muuten voinut niin

kauan jatkaa laitonta, mutta menestyksellistä toimintaansa? Kuinka

olisi muuten ollut mahdollista pitää aisoissa pelkistä pahantekijöistä

kokoonhaalittua miehistöä, joka ei pelännyt Jumalaa eikä ihmisiä ja

josta suurimmalla osalla oli omallatunnollaan hirvittäviä murhia ja

vielä iljettävämpiä tihutöitä. Sen tähden, että laivan päällikkö oli

miehistöä päätään pitempi joka suhteessa niin ettei kukaan voinut vetää

hänelle vertoja, hän sai pidetyksi heidät kurissa. Ei kukaan vetänyt

hänelle vertoja älykkyydessä, ammattitaidossa, pelkäämättömyydessä ja

ruumiinvoimissa, jotka hänellä olivat kuin jättiläisellä, eikä liioin

konnamaisuudessa ja julmuudessa, hän kun näet halveksi kaikkia

siveellisiä velvoituksia.

Tämän henkilön varhaisemmista vaiheista oli hyvin vähän tietoja.

Epäilemättä hän oli saanut erinomaisen kasvatuksen, ja väitettiin hänen

olevan lähtöisin vanhasta, Tweed-virran varsilla asuvasta suvusta.

Mutta mistä sattuman oikusta hänestä oli tullut merirosvo, millaiset

hairahdukset olivat syösseet hänet yhteiskunnallisesta asemastaan,

siitä ei koskaan saatu selvää; se vain tiedettiin, että hän oli

muutamia vuosia harjoittanut orjakauppaa, ennen kuin anasti tämän

laivan ja aloitti nykyisen hurjan ammattinsa. Merirosvolaivan väki

sanoi häntä Kainiksi, ja hyvin valittu nimi se olikin, sillä yli kolmen

vuoden ajan hän oli ollut sodassa kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset

häntä vastaan.

Hän oli lähes kahden metrin pituinen, mutta samalla hyvin harteva,

mistä jo näki, että hänellä oli tavattomat ruumiinvoimat. Kasvot

olisivat olleet kauniit, jolleivät olisi olleet täynnä rumentavia

arpia, ja -- mikä omituisinta -- sinisistä silmistä loisti lempeä

katse. Suu oli siromuotoinen, hampaat lumivalkeat, tukka kihartava, ja

parta -- hänellä oli parta samoin kuin koko laivaväellä -- peitti

kasvojen alaosan pitkinä, vahvasti aaltoavina suortuvina. Hän oli

vartaloltaan mitä sopusuhtaisin, miltei pelottavan suuri ja voimakas.

Puku sopi hänelle hyvin: pellavahousut, parkitsemattomasta nahasta

tehdyt keltaiset saappaat, leveäraitainen puuvillapaita, punainen

kashmirvaippa hartioilla, kultareunuksin somistetut liivit. Mustassa

samettitakissa oli kaksi riviä kultanappeja ja päässä somasti

koristettu turkkilainen lakki; pitkä veitsi ja pari vyöhön pistettyä

pistoolia täydensivät asua.

Laivaväkeen kuului kaikkiaan 165 miestä, kaikkia mahdollisia

kansallisuuksia. Päällystönä oli pääasiassa englantilaisia ja

skandinaaveja, muut olivat suurimmaksi osaksi espanjalaisia ja

maltalaisia. Sitä paitsi laivassa oli portugalilaisia, brasilialaisia

ja neekereitä laivaväen täytteenä.

Neekerit kuuluivat siihen mustaan rotuun, joka asuu rannikolla Kap

Palmasin lähellä ja jota usein käytettiin sotalaivoissa auttamassa

englantilaisia merimiehiä töissä, jotka kuumassa ilmanalassa ovat

näille liian raskaita. Mustat neekerit ovat vahvaa väkeä,

hyväluontoisia, oivallisia merimiehiä ja kestävät raskasta työtä

paremmin kuin muut Afrikan asukkaat. He pitävät englantilaisista ja

puhuvat heidän kieltään ymmärrettävästi, ja he ovat hyvin hyvillään,

jos heidät "kastetaan" kun he tulevat laivaan. Saamansa nimen he

pitävät tavallisesti kautta elämänsä.

Nuo miehet eivät olleet tulleet rosvokuunariin suinkaan

vapaaehtoisesti. He olivat palvelleet englantilaisissa laivoissa, jotka

kävivät kauppaa rannikolla. Kun laiva oli vallattu ja poltettu ja

väestön eurooppalainen osa surmattu, heidät otettiin väkisin

merirosvolaivaan. Heille oli luvattu palkkio, jos he hoitavat

tehtävänsä, mutta siihen he eivät luottaneet, vaan odottivat vain

sopivaa karkaamistilaisuutta.

Kuunarin kapteeni seisoi peräkannella ja tarkasteli väliin

kaukoputkella autiota taivaanrantaa odotellen, että jokin laiva

ilmestyisi näkyviin. Muu päällystö ja miehistö makaili tai käveli

toimetonna kannella huohottaen hirveässä kuumuudessa ja kärsimättömästi

odottaen tuulenpuuskaa, joka virvoittaisi kuumaa otsaa.

Kuunarin kajuutta oli sisustettu yksinkertaisesti: kiinteä makuulavitsa

kummallakin puolella, perälaipion puolella suuri ruokakomero, joka alun

pitäen oli kai aiottu lasin ja posliinin säilytyspaikaksi, mutta oli

nyt täynnä kaikenlaisia hopea- ja kultaesineitä; lamput olivat myös

hopeaa ja ilmeisesti peräisin jostakin katolisesta kirkosta.

Kajuutassa oli kaksi henkilöä. Toinen oli iloinen, soreamuotoinen

neekeri, joka oli ristitty Pompeius Suureksi varmaankin mahtavan

kokonsa ansiosta. Toinen oli noin kahdeksantoistavuotias nuorukainen,

nähtävästi eurooppalaista syntyperää. Hänen kasvonsa olivat älykkäät ja

hienopiirteiset, mutta surumieliset. Hänellä oli melkein samanlainen

puku kuin kapteenilla, mutta se näytti hauskemmalta hänen yllään. Hän

istui keulanpuoleisella sohvalla kädessään kirja, johon hän silloin

tällöin loi silmäyksen seuratessaan välillä neekerin liikkeitä tämän

puhdistaessa ja järjestäessä kalliita esineitä.

-- Herra Francisco, tämä on erinomaisen kaunis kapine, sanoi Pompeius

ihaillen juomakannua, joka oli harvinaisen sirotekoinen.

-- Niin on, vastasi Francisco tyynesti, se on todellakin kaunis.

-- Kuinka on kapteeni Kain saanu tämän?

Francisco pudisti päätään, ja Pompeius laski sormensa huulilleen ja loi

Franciscoon pari silmäystä, joista saattoi helposti havaita hänen

tarkoituksensa.

Samassa silmänräpäyksessä kuului kapteeni laskeutuvan kajuuttaan.

Pompeius alkoi taas puhdistaa hopeita ja Francisco katsoi kirjaansa.

Mikä merkillinen yhdysside oli kapteenin ja tämän nuorukaisen välillä?

Sitä ei tiedetty, mutta kun viimeksi mainittu oli aina kapteenin mukana

ja aina elänyt hänen kanssaan, oli yleinen käsitys, että hän oli

kapteenin poika, ja laivaväen kesken häntä sanottiin yhtä usein

"Nuoreksi Kainiksi" kuin ristimänimeltään Franciscoksi.

Kuitenkin oli havaittu, että he viime aikoina usein riitelivät ja että

kapteeni epäluuloisena seurasi kaikkia Franciscon puuhia.

-- Älkää salliko minun keskeyttää, sanoi Kain astuessaan kajuuttaan. Ne

tiedot, mitä neekeri voi antaa, ovat varmaankin erittäin tärkeitä.

Francisco ei vastannut, vaan oli syventyvinään kirjaansa. Kain loi

katseensa vuoroin kumpaankin.

-- Kuule, Pompeius, mitä sinä äsken sanoit?

-- Mitä sano, herra kapteeni? Minä vain sano: Nuori, herra, tämä on

kovin kaunis kapina, minä kysy, mistä te sen saanu, herra Francisco ei

vasta mitä.

-- Ja mitä se sinuun kuuluu, senkin musta lurjus! kiljaisi kapteeni,

tempasi juomakannun ja iski sillä neekeriä päähän, niin että astia meni

lyttyyn ja mies kaatui pitkäkseen lattialle. Veri vuoti haavasta, kun

hän hämmästyneenä ja vapisten saamastaan iskusta kömpi hitaasti

pystyyn. Sanaakaan sanomatta hän lähti pois kajuutasta. Kain heittäytyi

arkulle vastapäätä makuusijaa ja lausui ivallisesti nauraen:

-- Nyt sinulle tuli ero uskollisesta, hartaasta ystävästä.

-- Ja ero vaaratonta ihmistä kohtaan harjoitetusta julmuudesta ja

vääryydestä! vastasi Francisco laskien kirjan pöydälle. Neekeri kysyi

asiaa viattomuudessaan, sillä hän ei tuntenut niitä seikkoja, jotka

liittyvät kannun ryöstämiseen.

-- Mutta sinä et unohda niitä, otaksun. No, hyvä on, nuori mies. Mutta

varoitan sinua, kuten jo ennen olen monesti varoittanut. Ainoastaan

äitisi muisto on estänyt minua jo aikoja sitten heittämästä sinua

haikalojen syötäväksi.

-- En tiedä kuinka äitini muisto on teihin vaikuttanut. Valitan vain

sitä onnettomuutta, että hän jollakin tavoin joutui yhteyteen teidän

kanssanne.

-- Hän vaikutti minuun sillä tavoin, vastasi Kain, kuin nainen aina

vaikuttaa mieheen. Mutta sanon sinulle suoraan: tuo vaikutus laimenee

yhä enemmän, enkä minä aio sallia edes äitisi muiston estää minua, jos

havaitsen, että jatkat samaan tapaan kuin viime aikoina olet tehnyt.

Sinä olet osoittanut kapinamieltä minua kohtaan miesten kuullen, olet

vastustanut käskyjäni, ja minulla on täysi syy otaksua, että olet

salahankkeissa minua vastaan.

-- Voinko osoittaa muuta kuin halveksimista, vastasi Francisco, kun

saan nähdä moisia hirvittäviä, kylmäverisen julmia tihutöitä kuin

äskeinenkin? Miksi toitte minut tänne ja miksi pidätte minua täällä? En

pyydä mitään muuta kuin että sallitte minun lähteä pois koko laivasta.

Te ette ole isäni, sen olette itse sanonut minulle.

-- En, minä en ole sinun isäsi, mutta sinä olet äitisi poika.

-- Se ei anna teille mitään oikeutta komennella minua, vaikka olisitte

ollut naimisissa äitini kanssa; mutta te --

-- En ollut naimisissa hänen kanssaan.

-- Jumalan kiitos, sillä naimisissa olo teidän kanssanne olisi ollut

vielä suurempi häpeä.

-- Mitä sanot! kivahti Kain tarttuen samassa nuorukaista kauluksesta ja

nostaen hänet korkealle kuin leikkikalun. -- Mutta ei -- en voi unohtaa

äitiäsi. Kain hellitti kätensä Franciscosta ja istuutui jälleen

arkulle.

-- Tehkää mitä tahdotte, sanoi Francisco toinnuttuaan, ei ole yhtään

väliä, lyöttekö pääni puhki vai heitättekö minut mereen haitten

ruoaksi, sehän olisi ainoastaan yksi uusi murha entisten lisäksi.

-- Hullu! Mieletön! Miksi kiusaat minua? vastasi Kain ponnahtaen

pystyyn ja syöksyen saman tien kajuutasta.

Keskustelulta ei ollut puuttunut kuuntelijoita, sillä kajuutan ovet

olivat auki ja ikkuna raollaan. Kainin kasvot kuumottivat hänen

porhaltaessaan käytävien läpi kannelle. Hän havaitsi ensimmäisen

perämiehen seisovan luukulla ja monen laivamiehen kohonneen

makuupaikoiltaan kyynärpäiden varaan kurkottaen päätään ikään kuin

kuunnellakseen kajuutasta kuuluvaa keskustelua.

-- Se ei koskaan käy päinsä, herra, lausui perämies Hawkhurst pudistaen

päätään.

-- Ei, vastasi kapteeni, ei, vaikka hän olisi oma poikanikin. Mutta

mitä on tehtävä? Hän ei anna pelotella itseään.

Hawkhurst osoitti laskuportaita.

-- Säästäkää neuvonne siksi, kunnes minä niitä kysyn! ärähti kapteeni

ja kääntyi synkkänä pois.

Sillä välin Francisco asteli edestakaisin kajuutassa syviin ajatuksiin

vaipuneena. Vaikka hän oli nuori, hän piti elämää vähäarvoisena; mikään

side ei kiinnittänyt häntä siihen eikä tehnyt sitä hänelle elämisen

arvoiseksi. Hän muisti äitinsä, mutta ei tämän kuolemaa, joka oli

pidetty häneltä salassa.

Seitsemän vuoden vanhasta hän oli purjehtinut Kainin seurassa

orjalaivassa ja siitä asti ollut hänen parissaan. Viime aikoihin asti

hänelle oli uskoteltu, että kapteeni oli hänen isänsä. Niinä vuosina,

jolloin Kain harjoitti orjakauppaa, hän oli uhrannut paljon aikaa

nuorukaisen kasvatukseen, ja sattumalta oli ainoa kirja koko laivassa

Kainin alkaessa opettaa poikaa sama Raamattu, joka oli ollut Franciscon

äidin oma. Tästä kirjasta hän oppi lukemaan, ja sitä mukaa kuin hänen

kasvatuksensa edistyi, hankittiin uusia kirjoja. Saattaa tuntui

omituiselta, ettei se kauppa, jota hänen kasvatusisänsä harjoitti,

turmellut pojan luonnetta; mutta hän oli aina pitänyt neekereitä

alhaisempana ihmislajina. Tämän otaksuman teki eurooppalaisten heitä

kohtaan osoittama julmuus täysin ymmärrettäväksi.

Franciscon luonne oli niin lempeä ja jalomielinen, ettei huonojen

ihmisten antama esimerkki tai seurustelu heidän kanssaan voinut häntä

turmella. Vartuttuaan hän alkoi yhä itsenäisemmin arvostella asioita ja

häntä inhotti se julma tapa, jolla onnettomia tummaihoisia kohdeltiin.

Ensi aluksi eivät tihutyöt olleet perin likaisia: laivoja oli otettu

kiinni ja ryöstetty, mutta ihmishenget oli säästetty. Mutta pahuuden

tiellä edistytään nopeasti, ja kun kuunari oli vapaiksi päästettyjen

vankien kertomusten johdosta ollut usean kerran vaarassa joutua kiinni,

ei viime aikoina enää säästetty ihmishenkiä, ja sangen usein oli murhia

seurannut vielä häpeällisempiäkin tekoja.

Francisco oli ollut hirvittävien tihutöiden todistajana, hän oli

koettanut pelastaa onnettomia, mutta turhaan.

Inhoten kapteenia, laivaväkeä ja heidän julmuuksiaan hän oli viime

aikoina pelkäämättä lausunut julki ajatuksensa ja asettunut

vastustamaan kapteenia, sillä kerran Kain oli ilmaissut, ettei

Francisco ollut hänen poikansa.

Jos joku laivamiehistä tai päällystöstä olisi puhunut kymmenennen

osankaan siitä, mitä kapteeni oli saanut kuulla pelkäämättömän

Franciscon huulilta, hän olisi jo aikoja saanut maksaa rohkeutensa

hengellään, mutta Kainin rinnassa oli Franciscoa kohtaan tunne, jota

oli mahdoton tukahduttaa, yhdessä elämisen ja tottumuksen aiheuttama

tunne. Muutamia vuosia nuorukainen oli ollut hänen seuralaisensa ja

tottumuksen voimasta ikään kuin osa hänestä itsestään. Ihmisluonteessa

on taipumus, joka ei koskaan häviä, tarve omistaa jotakin, mitä

rakastaa, suojella ja varjella, ja jollei sitä voi osoittaa

ihmisolennolle, se kohdistuu koiraan tai muuhun eläimeen. Semmoinen oli

se tunne, joka niin lujasti liitti Kainin Franciscoon ja joka tähän

asti oli pelastanut nuorukaisen hengen.

Kuljettuaan hetken aikaa edestakaisin nuorukainen istuutui arkulle,

jolta kapteeni äsken oli noussut; hänen katseensa kääntyi heti

Pompeiukseen, joka kurkisti kajuuttaan ja viittasi hänelle sormellaan.

Francisco nousi, otti kaapista pullon, jossa oli viinaa, lähestyi ovea

ja ojensi pullon neekerille lausumatta sanaakaan.

-- Herra Francisco, kuiskasi Pompeius, Pompeius sano -- kaikki neekerit

sano -- jos te aiko karata, tulee neekerit myös. Pompeius sano --

kaikki neekerit sano jos tahto tappaa te -- ei koskaan tappa, jos vain

yksi neekeri elä.

Sitten neekeri työnsi kädellään Franciscon hiljaa luotaan ja kiiruhti

välikannelle.