Hänen brittiläisen majesteettinsa fregatin "Unicornin" peräkannella
seisoi tuulen puolella kaksi hyvin mahtavaa henkilöä. Toinen oli laivan
päällikkö, komentajakapteeni Plumbton, joka oli iso mies, ei
pituudeltaan, mutta sitä enemmän leveydeltään, ja olisi ottanut
kohtuullista suuremman tilan, jollei hänellä päällikkönä olisi
ollut oikeutta ottaa niin suurta tilaa kuin hän itse tahtoi.
Komentajakapteeni Plumbton oli tuskin puolentoista metrin pituinen,
mutta yhtä paksu; hänessä oli kyllä tarpeeksi ainesta, kun sen vain
olisi saanut kohtuullisesti venytetyksi. Hän käveli takki avoinna ja
peukalot liivien hihanreikiin pistettyinä, joten hänen olkapäänsä
työntyivät taaksepäin. Päänsä hän piti hyvin kenossa, niin että rinta
ja vatsa oikein pullottivat. Hän oli todellinen turhamaisuuden ja
sävyisyyden perikuva ja teiskaroi kuin näyttelijä juhlakulkueessa.
Toisen miehen luonto oli laatinut aivan päinvastaisen mallin mukaan.
Hän oli yhtä pitkä kuin komentajakapteeni lyhyt ja yhtä laiha kuin
hänen esimiehensä lihava. Hänen pitkät koipensa ulottuivat lähes
komentajakapteenin olkapäiden tasalle, ja hän saattoi kumartua
esimiehensä pään yli aivan kuin olisi ollut nostokurki ja päällikkö
tavaramytty, joka oli nostettava ylös. Kätensä hän piti selän takana ja
vaikeinta näkyi hänelle olevan pitää jättiläisaskelensa tasassa
päällikön papukaijansipsuttelun kanssa. Hänen kasvonpiirteensä olivat
terävät ja laihat samoin kuin ruumiskin ja osoittivat kaikin tavoin,
että hän oli luonteeltaan äreä.
Hän oli esittänyt monenmoisia kanteita useita henkilöitä vastaan,
mutta päällikkö oli tähän asti ollut järkähtämättömän tyyni.
Komentajakapteeni Plumbton oli hyväsydäminen ja tyyniluontoinen mies
sekä erittäin tyytyväinen syötyään hyvän päivällisen. Luutnantti
Markitall oli luonteeltaan oikullinen ja saattoi paremman puutteessa
torua vaikka omaa voileipäänsä.
-- Aivan mahdotonta, herra komentajakapteeni, jatkoi luutnantti, on
hoitaa virkaansa, jollei saa kannatusta.
Tämä muistutus, joka kuului kuin yläilmoista, sai päällikön vastaamaan:
-- Se on totta.
-- Siis luulen, herra komentajakapteeni, ettei teillä ole mitään sitä
vastaan, että määrään sille miehelle rangaistuksen?
-- Minä mietin asiaa. Mutta komentajakapteenin huulilla kuvastui jo
kieltävä vastaus.
-- Nuoret herrasmiehet ovat, ikävä kyllä, kovin hankalia.
-- Kuten poikien tapa on, virkkoi päällikkö.
-- Niin, herra komentajakapteeni, mutta virka on hoidettava, enkä voi
tulla toimeen ilman heitä.
-- Aivan oikein; kadetit ovat erittäin käyttökelpoisia.
-- Valitettavasti minun velvollisuuteni on sanoa, etteivät he ole.
Herra Templemore esimerkiksi! Hänestä ei minulla ole ensinkään apua,
hän ei tee muuta kuin nauraa.
-- Vai nauraa? Nauraako hän teille, luutnantti Markitall?
-- Ei suorastaan minulle, mutta hän nauraa kaikelle. Jos lähetän hänet
mastonhuippuun, hän nauraa, jos käsken hänet takaisin, hän tulee alas
ja nauraa, jos muistutan häntä jostakin virheestä, hän nauraa
seuraavassa silmänräpäyksessä. Niin, herra komentajakapteeni, hän ei
todellakaan tee muuta kuin nauraa myötäänsä. Toivoisin hartaasti, että
puhuisitte hänen kanssaan; ehkä hän silloin --
-- Itkisi, vai mitä tarkoitatte? Parempi naurava kuin itkevä suu. Eikö
hän itke milloinkaan, luutnantti Markitall?
-- Kyllä, herra komentajakapteeni, ja hyvin sopimattomaan aikaan. Tässä
tuonnoin, muistatte ehkä, kun rankaisitte merisotilas Williamia, jonka
olin määrännyt pitämään huolta hänen kirstustaan ja kojustaan, hän itki
koko ajan.
-- Poika oli pahoillaan siitä, että hänen palvelijaansa rangaistiin.
Minä en kurita koskaan miestä, luutnantti Markitall, olematta itse
pahoillani siitä.
-- No niin, en tahdo jatkaa keskustelua, mikäli se koskee hänen
itkuaan. Saan kai antaa sen anteeksi, mutta tuosta nauramisesta tahdon
huomauttaa. Tässä hän tuleekin, herra komentajakapteeni. Templemore,
päällikkö tahtoo puhutella teitä.
Päälliköllä ei nyt ollut ensinkään halua puhutella nuorukaista, mutta
hän ei voinut olla puhumatta, kun luutnantti oli näin saattanut hänet
pulaan. Herra Templemore teki kunniaa ja seisoi päällikkönsä edessä
katse niin iloisena, veitikkamaisena ja hilpeänä, että se suoraan
todisti syytöksen oikeaksi.
-- Vai niin, sanoi päällikkö pysähtyen kesken kävelyään ja työntäen
olkapäitään vielä enemmän taaksepäin. -- Olen kuullut, että te nauratte
luutnantille.
-- Minäkö, herra komentajakapteeni? vastasi poika ja hänen iloinen
hymynsä muuttui ilminauruksi.
-- Niin, te juuri, sanoi luutnantti ja oikaisi vartalonsa täyteen
mittaansa. Tehän nauratte juuri nytkin.
-- Minä en voi sitä auttaa, herra luutnantti, se ei ole minun syyni
eikä myöskään teidän, herra luutnantti, siitä olen varma, lisäsi poika
viekkaasti.
-- Ymmärrätkö sinä, Edvard -- herra Templemore, oli aikomukseni sanoa
-- että on sopimatonta osoittaa halveksimista esimiestään kohtaan?
-- En ole milloinkaan nauranut luutnantti Markitallille, paitsi silloin
kerran, kun hän kompastui köysikieppiin.
-- Ja miksi nauroitte silloin?
-- Nauran aina kun joku kaatuu, vastasi poika; en voi sille mitään,
herra komentajakapteeni.
-- Otaksun siis, hyvä herra, että te nauraisitte silloinkin, jos
näkisitte minun vierivän pitkin kantta laivan kallistuessa, virkkoi
päällikkö.
-- Niin, vastasi poika voimatta kauemmin pidättäytyä, menehtyisin
naurusta -- minä olen juuri näkevinäni teidän vierivän, herra
komentajakapteeni.
-- Vai niin! Olen kovin hyvilläni, kun en kuitenkaan nyt vieri. Mutta
pelkään, nuori mies, että olette omalla tunnustuksellanne todistanut
itsenne syylliseksi.
-- Olen kyllä syyllistynyt nauramiseen, herra komentajakapteeni, jos se
on rikos, mutta ohjesäännössä ei siitä mainita.
-- Ei, hyvä herra, mutta ylenkatseesta siinä kyllä puhutaan. Te
nauratte silloinkin, kun teidät on määrätty istumaan mastonhuipussa,
hyvä herra.
-- Mutta minä tottelen silmänräpäyksessä käskyjä enkö tee niin,
luutnantti Markitall?
-- Tottelette, se on totta, mutta naurunne osoittaa samalla, ettette
välitä rangaistuksesta.
-- En enää välitäkään. Toiset puolet ajastani kulutan mastonhuipussa;
siihen olen nyt jo tottunut, herra luutnantti.
-- Mutta eikö rangaistuksen häpeällisyys vaikuta teihin ollenkaan,
herra Templemore? kysyi päällikkö ankarasti.
-- Kyllä, herra komentajakapteeni, silloin kun olen vakuuttunut
siitä, että olen sen ansainnut. Minä en nauraisi, jos te, herra
komentajakapteeni, lähettäisitte minut mastonhuippuun, vastasi poika
näyttäen hyvin totiselta.
-- Näettehän, luutnantti Markitall, että hän osaa olla totinenkin,
huomautti päällikkö.
-- Minä olen käyttänyt kaiken kekseliäisyyteni saadakseni hänet
totiseksi, vastasi luutnantti, mutta tahtoisin kysyä herra
Templemorelta, mitä hän oikeastaan tarkoittaa sanoilla: että olen sen
ansainnut. Tahtooko hän väittää, että minä joskus olen rangaissut häntä
aiheettomasti?
-- Niin juuri, herra luutnantti, vastasi poika rohkeasti, viisi kertaa
kuudesta saan istua mastonhuipussa syyttömästi; siksi ei asia minusta
ole kovin vakava.
-- Syyttömästi, herra! Entä nauraminen? Eikö se ole mitään?
-- Olen toimessani niin tarkka kuin suinkin voin, herra luutnantti,
tottelen aina käskyjänne ja koetan kaikin tavoin olla teille mieliksi,
mutta te rankaisette minua myötäänsä.
-- Niin rankaisenkin, koska te aina nauratte ja kaiken lisäksi saatte
vielä koko laivaväenkin nauramaan, mikä on vielä pahempi.
-- He kiskovat ja vetävät silti yhtä hyvin, jopa tekevät työtä
paremminkin kun ovat iloisia, niin luulen.
-- Kuka teille antaa luvan luulla semmoista? vastasi luutnantti aivan
raivoissaan. Komentajakapteeni Plumbton! Koska tämä nuorukainen
arvelee, että hänellä on oikeus arvostella miten minä pidän yllä kuria
laivassa, pyytäisin, että te koettaisitte mitä teidän määräämänne
rangaistus häneen vaikuttaa.
-- Herra Templemore, sanoi päällikkö, te olette ensiksikin liian
avopuheinen ja toiseksi kovin taipuvainen nauramaan. Kaikella on
aikansa, herra Templemore, niin iloisuudella kuin totisuudellakin.
Peräkansi ei ole oikea paikka ylenmääräiselle iloisuudelle.
-. Eikä komentokansi myöskään? keskeytti poika viekkaasti.
-- Ei, siinä olette oikeassa. Nauraa saatte keulakannella ja
kumppanienne seurassa tuolla alhaalla.
-- Ei, herra komentajakapteeni, emme saa; luutnantti kieltää heti jos
kuulee meidän nauravan.
-- Sen vuoksi, että te nauratte myötäänsä, herra Templemore.
-- Taidan todella nauraa, ja jos se on väärin, olen pahoillani, etten
voi tehdä teille mieliksi, mutta halveksimista se ei suinkaan ole. Minä
nauran nukkuessani, nauran valveilla, kun aurinko paistaa -- tunnen
itseni aina hyvin onnelliseksi; ja vaikka te, luutnantti Markitall,
määräätte minut mastonhuippuun, en nauraisi, vaan olisin pahoillani,
jos teille tapahtuisi jotakin pahaa.
-- Sen minä kyllä uskon, hyvä poika, myönsi päällikkö.
-- Hyvä, toisti luutnantti, koska herra Templemore näkyy havainneen
virheensä, en tahdo jatkaa kannettani kauemmin. Pyydän ainoastaan,
ettei hän enää nauraisi.
-- Te kuulette, poika, mitä luutnantti sanoo; se on oikein; älkää enää
antako aihetta moisiin kanteisiin. Luutnantti Markitall, ilmoittakaa,
milloin etumärssypurje on korjattu; tahtoisin vaihtaa sen illalla.
Luutnantti Markitall lähti tiedustelemaan asiaa.
-- Ja kuulkaa nyt, Edvard, jatkoi komentajakapteeni Plumbton heti kun
luutnantti oli niin etäällä, ettei puhetta enää kuulunut, minulla on
paljonkin sanottavaa teille tämän asian johdosta, mutta nyt minulla ei
ole aikaa; tulkaa siis päivälliselle minun luokseni. Pöydässäni sallin
naurettavan -- mutta kohtuullisesti.
Poika teki kunniaa ja meni pois kiitollisena ja onnellisen näköisenä.
Tämä pieni kohtaus kuvasi hyvin Edvard Templemoren luonnetta. Hän oli
perin iloinen, rattoisa ja helläsydäminen tovereitaan, vieläpä
luutnanttiakin kohtaan, vaikka tämä kantoi hänelle kaunaa hänen
nauramisensa takia. Niin kuin päällikkö sanoi, kaikella on aikansa,
eikä Edvardin nauru ollut aina paikallaan, mutta se johtui kerta
kaikkiaan hänen luonteestaan eikä hän voinut sille mitään. Hän oli
iloinen kuin kevätaamu ja pysyi sellaisena vuosikausia; hän nauroi
kaikelle, oli tyytyväinen kaikkiin ihmisiin, ja hänestä pitivät kaikki.
Hän pysyi aina iloisena, suorana ja rohkeana miehenä, jota eivät
vastoinkäymiset eivätkä onnenoikut saaneet lannistumaan.
Hän palveli aikansa, oli saada reput tutkinnossa, koska nauroi, meni
sitten jälleen merille ilomielin, oli veneen päällikkönä, kun
ranskalainen sotalaiva vallattiin, ja kun hän oli päässyt laivaan,
häntä huvitti sen pieni ranskalainen kapteeni -- joka asteli kannella
pitkä ja todistettavasti monelle onnettomuutta tuottanut miekka
vyöllään -- niin että sai vihdoin tuolta pieneltä miekkoselta iskun,
joka kaatoi hänet kannelle.
Tämän seikan ja siinä saamansa haavan ansiosta hänet korotettiin
luutnantiksi ja määrättiin linjalaivaan Länsi-Intiaan. Siellä hän
nauroi keltakuumeelle, sai paikan erään amiraalilaivan saattoaluksessa,
oivassa kuunarissa, ja sitten hänet lähetettiin ryöstöretkelle --
hankkimaan saalista amiraalille ja virkaylennystä itselleen, mikäli hän
kykeni hankkimaan sen jonkin onnellisen sattuman avulla.