Eräänä aamuna vähän "Sirkassianin" haaksirikon jälkeen herra
Witherington tuli tavallista aikaisemmin ruokailuhuoneeseen. Silloin
hän havaitsi palvelijansa Williamin istumassa isäntänsä vihreässä
nojatuolissa jalat uuninristikolle nostettuina. Mies oli niin
syventynyt sanomalehteen, ettei edes huomannut Witheringtonin tulevan.
-- Toivon, että teillä on oikein mukava asento, herra William. Älkää
missään tapauksessa salliko minun häiritä teitä, hyvä herra! sanoi
herra Witherington.
Vaikka William oli yhtä häpeämätön kuin kamaripalvelijat yleensä, hän
hämmästyi kuitenkin vähän.
-- Suokaa anteeksi, herra, Jonathanilla ei ollut aikaa
lukea sanomalehteä. Hän sanoo olevan ihan paikallaan tutkia
kuolinilmoitukset, etteivät ne äkkiarvaamatta yllättäisi teitä.
-- Se on todellakin erittäin huomaavaista.
-- Ja tässä on kertomus eräästä haaksirikosta...
-- Haaksirikosta! Missä, William? Herran nimessä, missä siitä on?
-- Luulen, että se koskee samaa laivaa, josta olette ollut niin
levoton. Olen unohtanut nimen. Mahtoikohan se olla "Sirkassian"?
Herra Witherington tempasi sanomalehden ja löysi heti kirjoituksen,
jossa yksityiskohtaisesti kerrottiin, että "Sirkassianin" hylystä oli
pelastettu kaksi neekeriä ja lapsi.
-- Niin, niin on käynyt! huudahti Witherington. Cecilia raukka
avoimessa veneessä! Toisen veneen nähty uppoavan. Ehkä hän on kuollut,
armias Jumala. Toinen poika pelastettu! Varjelkoon, missä Jonathan on?
-- Tässä, herra, vastasi Jonathan juhlallisesti. Hän oli juuri tuonut
paistetut munat pöytään ja seisoi vakavana kuin hautajaisissa isäntänsä
tuolin takana, sillä tässä oli kysymyksessä onnettomuus, niin, ehkä
kuolemakin.
-- Minun täytyy matkustaa Portsmouthiin heti syötyäni -- ei, en voi
syödä mitään, ruokahaluni on tiessään.
-- Harvoin on tapana syödä tämmöisissä surullisissa tilaisuuksissa,
vastasi Jonathan. Haluatteko omat vaununne vai suruvaunut?
-- Mistä saisin suruvaunut, joilla pääsee neljätoista mailia tunnissa
kahdella hevosparilla? Oletteko hullu, Jonathan!
-- Pitääkö ajurilla ja palvelijalla olla suruharso hatussa ja
hansikkaat?
-- Menkää hiiteen surupukuinenne! Tässä ei ole kysymys kuolemasta, vaan
pelastumisesta. Näyttää siltä kuin ainoastaan toinen vene olisi
uponnut.
-- Mors omnia vincit, kuolema voittaa kaiken, lausui Jonathan silmät
kattoon luotuina.
-- Heittäkää latinanne, Jonathan, ja hoitakaa tehtävänne!
Kirjeenkantaja kolkuttaa, kysykää, onko hänellä kirjeitä!
Niitä oli useitakin, muiden muassa yksi "Eurydiken" päälliköltä,
komentajakapteeni Maxwelliltä. Siinä kerrottiin tapahtumat tarkasti ja
ilmoitettiin, että kapteeni oli sen päivän postivaunuissa lähettänyt
neekerit ja lapsen herra Witheringtonin luokse ja että eräs upseeri,
joka aikoi kaupunkiin samoissa vaunuissa, saattaisi heidät
turvallisesti hänen kotiinsa.
Komentajakapteeni Maxwell oli herra Witheringtonin vanha tuttava. Hän
oli syönyt päivällistä hänen luonaan Templemoren seurassa ja arvatenkin
kysellyt neekereiltä, minne hänen oli lähetettävä haaksirikkoutuneet.
-- He tulevat tänne illalla, huudahti herra Witherington. Minun ei siis
tarvitsekaan matkustaa. Mitä on tehtävä? Parasta lienee sanoa Marylle,
että hän panee huoneet kuntoon. Vuoteet pienelle pojalle ja kahdelle
neekerille, ymmärrättekö, William?
-- Ymmärrän, herra. Mutta minne ne mustat sijoitetaan?
-- Minnekö sijoitetaan! Eihän se minua liikuta! Toinen nukkukoon
keittäjättären, toinen Maryn huoneessa.
-- Hyvä on, herra, minä sanon sen heille, vastasi William ja kiiruhti
ulos jo edeltäkäsin ihastuksissaan siitä melusta, jonka tiesi
keittiössä syntyvän.
-- Pyydän anteeksi, huomautti Jonathan, luulen että toinen neekeri on
mies.
-- No, mitä sitten?
-- Tytöt eivät mahdollisesti suostu nukkumaan hänen kanssaan.
-- Kaiken pahan nimessä, mitä Witheringtonin suvulle on tapahtunut!
Olette oikeassa. Mutta te, Jonathan, voitte ottaa hänet -- te pidätte
juuri siitä väristä.
-- En pimeässä, herra, vastasi Jonathan kumartaen.
-- No antakaa heidän maata yhdessä sitten.
-- Ovatko he naimisissa? kysyi hovimestari.
-- Hiisi vieköön heidät molemmat! Mistä minä sen voisin tietää? Tuokaa
minulle aamiaista, niin saadaan sitten enemmän neuvotella asiasta.
Herra Witherington kävi nyt kananmunien ja teeleipien kimppuun ja
nautti aamiaisensa niin nopeasti kuin suinkin ehti. Siihen oli syynä
se, että hän oli sekä vimmastunut että hämmästynyt näiden henkilöiden
odottamattomasta tulosta ja toivoi saavansa rauhassa miettiä, sillä
juttu oli todellakin poikamiehelle arveluttava. Juotuaan toisen
kupillisen teetä hän oikaisihe mukavampaan asentoon nojatuolissaan ja
alkoi mietiskellä itsekseen:
-- Esi-isieni veren nimessä, mitä minä, poikamies, teen pienellä
lapsella ja imettäjällä, joka on musta kuin pataässä, ja toisella
mustalla vielä kaupan päälle? Lähetänkö neekerit takaisin? Se taitaa
olla parasta; mutta lapsi! Herätä joka aamu kello viisi sen parkunaan,
suudella sitä kolmesti päivässä, olisipa se hauskaa! Päälliseksi tuo
paksuhuulinen neekeriakka suutelee lasta koko päivän ja tyrkyttää sitä
sitten minulle. Akka on kömpelö kuin lehmä; jos lapsen vatsa tulee
kipeäksi, hän syöttää sille pippuria -- länsi-intialainen tapa!
Lapsilla on vatsa aina kipeänä -- onneton serkkuparkani! Minne hän ja
se toinen lapsi ovat joutuneet? Olisi hyvä, jos olisivat pelastaneet
hänet, raukan, jotta hän itse voisi tulla pitämään huolta lapsistaan...
Mitä on tehtävä? Minua totisesti haluttaa hakea Moggy-sisareni -- mutta
hän pitää niin ankaraa komentoa. Ei ole syytä hätäillä. Parasta miettiä
vielä kerran.
Tähän herra Witheringtonin mietteet keskeytyivät, sillä joku naputti
ovelle.
Keittäjätär tuli huoneeseen kasvot punaisina kuin olisi laittanut
päivällistä kahdeksalletoista hengelle.
-- Suokaa anteeksi, herra, hän sanoi niiata lyykistäen. Olisin
kiitollinen, jos hankkisitte itsellenne uuden keittäjättären.
-- Vai niin, no hyvä on! vastasi Witherington suuttuneena siitä että
häntä oli häiritty.
-- Ja jos sallitte, muutan jo tänä päivänä; en jää tänne pitemmäksi
aikaa, siitä voitte olla varma!
-- Menkää vaikka hiiteen! vastasi herra Witherington, mutta menkää
ensin ulos ja sulkekaa ovi jäljessänne.
Keittäjätär katosi, ja niin herra Witherington oli taas yksinään.
-- Kylläpä hän oli tuohtunut! Ei tahdo tietystikään laittaa ruokaa
mustille -- niin, sepä se.
Uudestaan häiritsi herra Witheringtonia kaksi koputusta.
-- Ahaa, nyt hän on ennättänyt ajatella asiaa. Sisään! Mutta tulija ei
ollutkaan keittäjätär, vaan sisäkkö Mary.
-- Suokaa anteeksi, herra, tämä sanoi itkien, minä haluan lähteä
paikastani.
-- Tämähän on oikea kapina! No, muuttakaa sitten!
-- Lähtisin jo tänä iltana, herra, jos vain suostutte.
-- Mene vaikka heti, minusta se on samantekevää, ärjäisi herra
Witherington suuttuneena.
Sisäkkö meni, ja kului hetken aikaa ennen kuin herra Witherington tuli
jälleen levolliseksi.
-- Kaikki palvelijat joutavat hiiteen! hän totesi viimein. Olivatpa ne
totisesti pöyhkeitä narreja -- eivät tahdo siivota huoneita mustien
jäljiltä. Periköön paha heidät kaikki, niin mustat kuin valkoiset! Nyt
on koko talo ylösalaisin, kun tuo kakara tulee tänne. Se ei ole
mukavaa. Mitä on tehtävä? Pyytäisinkö Moggy-sisaren tänne? Ei, minä
kutsun Jonathanin.
Herra Witherington soitti ja Jonathan tuli huoneeseen.
-- Mitä tämä kaikki merkitsee, Jonathan? Keittäjätär on raivoissaan,
Mary itkee ja molemmat ovat lähdössä pois. Mikä on syynä kaikkeen tähän
sekamelskaan?
-- Niin, herra, William kertoi heille teidän järkähtämättömän käskynne,
että molempien mustien on nukuttava heidän huoneessaan, ja luulen, että
hän sanoi Marylle, että mies saa nukkua hänen kanssaan.
-- Senkin kirottu vintiö! Hän saa aina aikaan häiriöitä. Tiedättehän,
etten minä niin tarkoittanut.
-- Niin, en minäkään sitä uskonut, herra, onhan se aika lailla outoa.
-- No, sanokaa se heille sitten, jotta pääsemme kuulemasta siitä
enempää.
Herra Witherington neuvotteli sen jälkeen hovimestarinsa kanssa ja
suostui hänen ehdotuksiinsa. Matkustajat saapuivat määräaikana ja
heidät majoitettiin sopivimmalla tavalla. Nuorta Edvardia ei vaivannut
vatsatauti eikä hän herättänyt herra Witheringtonia viideltä aamuisin.
Kun kaikki saatiin järjestykseen, ei olo tuntunut suinkaan niin
epämukavalta kuin herra Witherington oli luullut. Mutta ei ollut oikein
mukavaakaan; herra Witherington sai paljon kärsiä palvelusväen
alituisista kinasteluista ja Judyn valituksista keittäjätärtä vastaan
-- tämä kun aina epäili häntä ja Kokoa kun lapsi sattui olemaan pahoin
voipa tai jotakin muuta semmoista tapahtui -- niin ettei hänen kotinsa
tuntunut enää rauhalliselta ja levolliselta. Lähes kolme kuukautta oli
kulunut eikä veneistä ja niiden matkustajista ollut kuulunut mitään
tietoa. Komentajakapteeni Maxwell, joka kävi herra Witheringtonia
tervehtimässä, lausui luulevansa että he olivat hukkuneet myrskyssä.
Kun näytti toivottomalta, että rouva Templemore koskaan voisi pitää
huolta lapsesta, herra Witherington päätti vihdoin kirjoittaa
sisarelleen Bathiin, kertoa hänelle koko tapahtuman ja kehottaa häntä
tulemaan hänen kotiaan hoitamaan. Parin päivän kuluttua hän sai
seuraavan vastauksen:
'Rakas Anthony-veli.
Kirjeesi sain viime keskiviikkona, ja minun täytyy tunnustaa,
että hämmästyinpä sen sisällöstä oikein aika lailla; niin,
todellakin mietiskelin sitä niin, etten muistanut tunnustaa
maata pelatessani whistiä neiti Blabkin luona, vaan menetin
neljä shillinkiä kuusi pennyä. Kerrot, että kodissasi on lapsi,
joka on serkkumme, hänen, joka joutui onnettomiin naimisiin.
Toivon, että se, mitä sinä sanot, on totta, mutta tiedän myös,
mihin nuoret miehet voivat syyllistyä, vaikka, kuten Betty-neiti
sanoo, paras on olla puhumatta, vieläpä huomauttamattakin
semmoisista seikoista. En kuitenkaan voi ymmärtää, minkä vuoksi
nuoret miehet arvelevat, ettei heidän tarvitse lainkaan välittää
maineestaan, josta naimattomat naiset ovat niin arkoja. Samaa
sanoo Betty-neiti, jonka kanssa vähän keskustelin tästä. Mutta
tehty mikä tehty, ja hänen mielestään on samoin kuin minunkin
parasta salata asia niin hyvin kuin taidamme.
Otaksun, ettet aio tehdä lasta perilliseksesi; se olisi
todellakin hyvin väärin minun mielestäni. Betty-neiti sanoi myös,
että testamentin mukaisella omistusoikeudella voittaa kymmenen
prosenttia, eikä sitä voitane välttää. Kuitenkin on tapana olla
puhumatta semmoisista asioista. Mitä tulee pyyntöösi, että
minä tulisin hoitamaan kotiasi, olen neuvotellut Betty-neidin
kanssa, ja hän sanoi, kuten minäkin, pitävänsä suvun kunnian
nimessä parhaana, että minä tulen sinun luoksesi ja pelastan
siten maineesi. Olet joutunut pahaan pinteeseen, kuten useimmat
intohimoiset ja viekkaiden naisten lumoamat miehet. Mutta, kuta
vähemmän siitä puhun, sitä pikemmin kaikki on taas hyvin, kuten
Betty-neiti sanoo.
Aion sen vuoksi ryhtyä tarpeellisiin valmistuksiin ja toivon
olevani luonasi noin puolentoista viikon kuluttua; sitä ennen
minun on mahdotonta tulla, ymmärrät näet, että läksiäiskestit
kestävät niin kauan.
Minulle on jo tehty monia kysymyksiä tämän ikävän asian johdosta,
mutta annan aina saman vastauksen: nuoret miehet ovat nuoria
miehiä ja ettei asia sentään ole niin hirvittävä, kuin jos he
olisivat naimisissa, sillä minun on tapana olla puhumatta,
vieläpä huomauttamattakin semmoisista seikoista, erittäinkin,
koska miehet helposti joutuvat pahaan pulaan kuten Betty-neiti
sanoo. Mutta kuta pikemmin siitä lakataan puhumasta, sitä
parempi. Eikä nyt tällä kertaa enempää.
Uskollinen sisaresi Margaret Witherington.
P. S. Betty-neidin ja minun mielestäni teit sangen oikein, kun
palkkasit ne kaksi mustaa tuomaan lasta kotiin luoksesi. Se
näyttää niin ulkomaalaiselta, ja me voimme pitää salaisuuden
omana tietonamme.'
-- Mitä! Kaiken nimessä mitä Witheringtonit ovat syntiä tehneet! Eikö
tämä ole tarpeeksi tekemään ihmistä hulluksi! Kirottu epäluuloinen
vanhapiika! Hän ei tule tähän taloon, sen minä lupaan! Kirottu olkoon
hän ja kaikki vanhat häväistysjuttuja janoavat vanhatpiiat! Voi minua
mies parkaa! jatkoi Witherington ja heitti kirjeen pöydälle syvään
huoaten. Tämä on kaikkea muuta kuin mukavaa!
Mutta jos asia herra Witheringtonista jo alussa näytti olevan kaikkea
muuta kuin mukavaa, niin tuonnempana se tuntui ihan sietämättömältä.
Moggy-sisko saapui ja asettui asumaan niin komeasti ja loistavasti ja
sellaisin elein kuin olisi tullut vartavasten pelastamaan veljensä
kotia ja mainetta. Kun lapsi ensi kerran tuotiin hänelle, hän loi --
ottamatta lainkaan huomioon, että poika erittäin suuresti muistutti
herra Templemore-vainajaa -- kulmien alta silmäyksiä lapseen ja
veljensä kasvoihin ja puhkesi puhumaan sormeaan heristäen.
-- Oi, Anthony! Anthony! Sinä luulit voivasi pettää minua! Sama nenä,
sama suu -- sinun pitäisi hävetä, Anthony! Hyi häpeä!
Ajatella kaikkea sitä kurjuutta, mitä herra Witheringtonin hyvä sydän
ja avuliaisuus tuottivat hänelle! Ei kulunut päivää, tuskinpa
tuntiakaan, jolloin hänen korviaan eivät kiusanneet sisaren
salavihjaisut. Judy ja Koko lähetettiin takaisin Amerikkaan.
Palvelijat, jotka jo kauan olivat olleet hänen palveluksessaan,
muuttivat pois toinen toisensa perästä ja uudet vaihtuivat sittemmin
miltei joka kuukausi. Sisar hallitsi ja vallitsi ankarasti koko taloa
ja herra Witherington paran koko mukavuus oli mennyt menojaan, kunnes
viimein koitti aika, jolloin nuori Edvard oli lähetettävä kouluun.
Silloin herra Witherington kokosi kaiken rohkeutensa ja ajoi muutamien
myrskyisten kuukausien kuluttua sisarensa takaisin Bathiin ja sai
jälleen nauttia kotoisesta mukavuudestaan.
Edvard tuli aina loma-ajoiksi kotiin ja oli kaikkien lemmikki; mutta se
luulo, että hän oli tuon vanhan kunnon miehen poika, oli niin yleinen
ja siihen suuntaan käyvät vihjaukset ukosta niin vastenmielisiä, että
vaikka hän pitikin kovin pojasta, ei hän ensinkään pannut vastaan, kun
tämä sanoi lähtevänsä merille.
Komentajakapteeni Maxwell otti Edvardin palvelukseensa. Kun
komentajakapteenin oli sittemmin terveyden heiketessä pakko joksikin
ajaksi luopua virastaan, hän hankki turvatilleen paikan toisissa
laivoissa. Näin kului muutamia vuosia. Edvard Templemore edistyi
urallaan, herra Witherington vanheni ja kävi yhä omituisemmaksi, ja
hänen Moggy-sisarensa nautti Betty-neidin sukkeluuksista ja
lempipelistään whististä.
Koko tänä aikana ei kuulunut mitään veneistä, rouva Templemoresta ja
hänen toisesta lapsestaan. Tästä syystä pidettiin siis varmana, että he
kaikki olivat hukkuneet, ja heitä muistettiin ainoastaan henkilöinä,
jotka kerran olivat olleet elossa.