VUOTO

Etumaston köysistö hakattiin poikki; myrskyä jatkui, mutta aurinko

paistoi kirkkaasti ja lämpimästi. "Sirkassian" käännettiin taas

tuuleen. Vaaran arveltiin nyt olevan ohi, ja väki laski leikkiä ja

nauroi tehdessään varamastoja päästäkseen niiden avulla määräsatamaan.

Tuuli, joka oli puhaltanut myrskyisenä ja puuskaisena, muuttui nyt

tasaiseksi, vahvaksi tuuleksi, jommoiseen merimiehet ovat tottuneet ja

jolle he hymyilevät. Sitä paitsi taivas oli kirkas ja selkeä eikä

mitään vaarallista näkynyt suojan puolella. Tämä oli erittäin

tervetullut muutos yön pimeyteen, sekasortoon ja vaaroihin, ja väki

teki halukkaasti työtä saadakseen tarpeeksi purjeita pystyyn tukemaan

laivaa, jotta se tottelisi peräsintä.

-- Minä uumoilen, että kapteeni antaa laivan nyt mennä myötätuuleen

varapurjeella, kun vain ehdimme saada sen pystyyn tuonne keulaan,

huomautti yksi miehistä, joka pujotti köyttä taljaan.

-- Niin, ja tällä tuulella ei varmaan tarvita paljoa purjeita, vastasi

laivamies.

-- Ei ole nyt suurta vaivaa takilasta, kun ei ole mastoja. Ei niin

pahaa, ettei jotakin hyvääkin.

-- Vaivaa on tarpeeksi, Bill, kun vain ehdimme satamaan, vastasi toinen

äreästi. On tehtävä uusi alatakila ja uudet väkipyörät.

-- Se merkitsee: sitä kauemmin siis satamassa. Minä aion mennä

naimisiin.

-- Jahaa! Kuinka usein aiot mennä naimisiin? Sinulla on vaimo joka

satamassa, sen tiedän varmaan.

-- Ei ainoatakaan Liverpoolissa vielä.

-- Lienee kuitenkin parasta, keskeytti Oswald, joka oli seisonut

lähellä ja kuunnellut miesten juttelua, samalla kun piti silmällä työn

edistymistä, että katsomme, paljonko laiva on vuotanut; kyllä se on

saanut iskuja ja kolahduksia ihan tarpeekseen. Harmittaa, etten

muistanut sitä ennen kuin nyt. Heittäkää kirveenne, kirvesmies, ja

katsokaa miten syvälti on vettä pumpussa.

Kirvesmies, joka valitti mastottoman laivan epätasaisia heilahduksia,

suoritti hänelle kuuluvan tärkeän tehtävän. Vetäessään ylös

nuoranpäähän kiinnitetyn rautaviivoittimen, joka oli laskettu

pumpuntorveen, hän näki, että nuorasta tippui vesi. Uskoen varmasti,

että se oli kastunut jo kannella, hän irrotti siitä viivoittimen.

Sitten hän otti uuden nuoran kannella olevasta kiepistä, jota miehet

juuri selvittelivät, ja jatkoi huolellisesti pumpun tarkastusta. Hän

veti viivoittimen ylös, tuijotti siihen pelästyneenä muutaman

silmänräpäyksen ja huudahti:

-- Seitsemän jalkaa vettä ruumassa, Jumala varjelkoon!

Sähköisku ei olisi voinut hätkähdyttää "Sirkassianin" kannelle

kokoontunutta laivaväkeä pahemmin kuin kirvesmiehen kauhistava

ilmoitus.

Merimiehet kykenevät kestämään uljaasti kaikki ne vaikeudet ja

vastoinkäymiset, joita luonnonvoimat aiheuttavat. He toivovat vain että

se lankku, joka erottaa heidät kuolemasta, on eheä. Silloin he

luottavat omaan voimaansa ja turvaavat omaan taitoonsa, mutta jos

ilmestyy vuoto, he lamautuvat pelosta ja joutuvat epätoivoon, sillä kun

he näkevät ponnistuksensa turhiksi he menettelevät kuin lapset.

Kuullessaan kirvesmiehen ilmoituksen Oswald juoksi pumppujen luo.

-- Koettakaa uudelleen, Abel; on mahdotonta, että vettä olisi niin

paljon. Leikatkaa poikki tämä nuora ja antakaa uusi kuivempi.

Vielä kerran Oswald tutki pumpun, mutta tulos oli sama.

-- Meidän täytyy panna pumppu käyntiin, pojat, sanoi perämies koettaen

salata omaa pelkoaan. Puolet tästä vedestä laiva on ryypännyt

maatessaan kallellaan.

Taitavasti lausutun arvelun merimiehet uskoivat ja kiiruhtivat

täyttämään käskyä samalla kun Oswald meni ilmoittamaan kapteenille,

joka väsyneenä valvomisesta ja ponnistuksista oli heittäytynyt kojuunsa

levähtämään muutamaksi tunniksi, koska vaara näytti olevan ohi.

-- Luuletteko, Bareth, että laiva on saanut vuodon? kysyi kapteeni

vakavasti. On mahdotonta, että se olisi ryypännyt niin paljon vettä.

-- En, vastasi perämies, mutta laiva on ollut niin kovassa pinteessä,

että laiteet ovat auenneet. Toivon, ettei asia ole sen vaarallisempi.

-- Mitä siis luulette?

-- Pelkään, että mastonpirstaleet ovat vahingoittaneet laivaa;

muistatte kyllä, kuinka usein ne kolhivat kylkiä, ennen kuin pääsimme

niistä eroon, ja muistan erityisesti, että isomasto kerran tuntui

olevan suoraan pohjan alla ja puski rajusti sitä vasten.

-- No niin, kaikki on Jumalan vallassa! Nopeasti kannelle.

Kun he tulivat ylös, tuli kirvesmies kapteenin luo ja ilmoitti

tyynesti: "Seitsemän jalkaa kolme tuumaa, kapteeni." Pumput olivat

käynnissä, väki oli pursimiehen ohjeiden mukaan jakaantunut työkuntiin,

jotka vyötäisiin saakka alastomina vuorottelivat aina kahden minuutin

perästä. Näin he raatoivat taukoamatta puoli tuntia.

Puoli tuntia kului epätietoisuudessa, sillä oli saatava selville,

vuotiko laiva vain saumoista ja oliko se ryypännyt vettä. Siinä

tapauksessa oli toivoa saada vuoto estetyksi. Kapteeni Ingram ja

perämies seisoivat äänettöminä pumpun ääressä laivaväen ponnistaessa

viimeisetkin voimansa. Kello oli kymmenen minuuttia yli seitsemän ja

puoli tuntia oli kulunut. Veden syvyys pumpussa tarkastettiin, nuora

mitattiin -- seitsemän jalkaa ja kuusi tuumaa! Vesi oli siis noussut

huolimatta ahkerasta ja rasittavasta pumppuamisesta. Miehet loivat

toisiinsa synkkiä ja epätoivoisia silmäyksiä, sadattelivat

ja kiroilivat. Kapteeni Ingram seisoi äänettömänä huulet

yhteenpuserrettuina.

-- Me olemme hukassa! huudahti yksi miehistä.

-- Ei vielä, pojat; vielä on yksi keino, sanoi Oswald. Luultavasti ovat

kylkisaumat auenneet viime yönä, niin että vesi suurimmaksi osaksi

tunkee sisälle niistä; siinä tapauksessa meidän tarvitsee ainoastaan

kääntää laiva myötätuuleen ja uudestaan tarttua pumppuihin. Kun ei

laivan koko kylki enää ole yhtä tiukasti merta vasten kuin nyt, se

alkaa kyllä pitää vettä.

-- Luulenpa, että herra Bareth on oikeassa, vastasi kirvesmies.

-- Niin minäkin luulen, lisäsi kapteeni Ingram. Rivakasti kiinni,

pojat! Kannattaako itkeä ennen kuin pää on poikki! Koetetaanpa vielä

kerta! Ja rohkaistakseen väkeään kapteeni Ingram otti takin yltään ja

auttoi ensimmäistä työkuntaa pumppuamisessa, samalla kun Oswald kävi

käsiksi peräsimeen ja käänsi laivan myötätuuleen.

Kun "Sirkassian" nyt lasketti myötätuuleen, se kohosi niin kankeasti

kaltevasta asennostaan, että saattoi päätellä vettä olevan ruumassa

paljon. Väki raatoi ankarasti ja lakkaamatta koko tunnin; pumppu

tutkittiin uudestaan -- kahdeksan jalkaa!

Miehet eivät tosin kieltäytyneet pumppuamasta, mutta ilmaisivat

kuitenkin sangen selvästi aikeensa siten, että kaikki pukivat ylleen

paidat ja mekot, jotka olivat riisuneet aloittaessaan raskaan

urakkansa.

-- Mitä on tehtävä, Oswald, sanoi kapteeni Ingram, kun he menivät

peränpuolelle. Näette nyt, etteivät miehet tahdo enää pumputa, eikä

siitä sitä paitsi ole hyötyäkään. Meidät on tuomittu.

-- Pelkään pahoin, että "Sirkassian" on tuomittu tuhoutumaan, vastasi

perämies. Pumppuaminen ei hyödytä mitään, eikä laivaa voi estää

uppoamasta huomisaamuun mennessä. Meidän täytyy siis turvautua

veneisiin, joiden luulen olevan hyvässä kunnossa, ja lähteä laivasta

ennen iltaa.

-- Veneet täpötäynnä tämmöisessä merenkäynnissä? vastasi kapteeni

Ingram ja pudisti miettivästi päätään.

-- Parempi on olla täyteenahdetussa veneessä kuin pulikoida meressä.

Mitään muuta emme voi tehdä kuin koettaa pitää miehet selvinä. Jos se

onnistuu, voitamme enemmän kuin jos tarpeettomasti väsytämme heitä. He

kyllä kaikki tarvitsevat loputkin voimansa ennen kuin saavat jalkansa

kuivalle maalle, jos sitä onnea on heille enää suotu. Menenkö puhumaan

heille?

-- Menkää vain, Oswald, vastasi kapteeni. Itse puolestani huolin vähät

hengestäni, sen tietää Jumala, mutta vaimoni -- ja lapseni!

Oswald meni miesten luo, jotka nyreinä ja äänettöminä odottivat

neuvottelun tulosta ymmärtäen, että jatkuva pumppuaminen ainoastaan

tarpeettomasti uuvuttaisi heitä.

-- Meidän täytyy panna veneet kuntoon; hyvä vene on parempi kuin huono

laiva. Myrskyn ja pauhaavan meren varaan ei tosin tällä hetkellä ole

viisasta laskea veneitä; senpä vuoksi meidän on parasta turvautua

laivaan niin kauan kuin voimme. Ryhdytään nyt varustamaan veneisiin

ruokaa, vettä ja mitä muuta tarvitaan ja sitten meidän täytyy luottaa

Jumalan armoon ja omiin ponnistuksiimme, hän sanoi.

-- Ei mikään vene kestä tuollaista aallokkoa, huomautti yksi miehistä.

Minun mielestäni pitäisi elämän olla hauska, kun se kerran on lyhyt,

vai mitä pojat? hän lisäsi kääntyen miesten puoleen.

Useat näistä olivat samaa mieltä, mutta Oswald sieppasi kirveen, astui

lähemmäksi äskeistä puhujaa, katsoi häntä tiukasti silmiin ja sanoi:

-- Lyhyt saattaa meidän kaikkien elämä olla, mutta ei hauska. Minä

ymmärrän sangen hyvin tarkoituksesi. On ikävää, jos minun täytyy

tahrata käteni sinun tai jonkun muun vereen, mutta totisesti halkaisen

kallon siltä, joka koettaa murtautua viinikellariin. Tiedätte, etten

minä koskaan laske leikkiä. Teidän pitäisi hävetä! Sanotteko te

itseänne miehiksi, te jotka saadaksenne nyt vähän viinaa aiotte hylätä

ainoan mahdollisuutenne päästä maihin. Ja jos pelastutte, juotte vain

itsenne humalaan joka ainoa päivä. Kaikella on aikansa, ja nyt, luulen

minä, on aika pysyä selvänä.

Kun useimmat miehistä pitivät Oswaldin puolta, täytyi heikomman

puolueen alistua, ja valmistuksiin ryhdyttiin. Molempien veneitten

havaittiin olevan hyvässä kunnossa. Muutamat miehet hakkasivat osan

laivan laiteesta pois siten että veneet voitiin lykätä mereen laidan

yli, kun ei muulla tavoin voitu saada niitä vesille.

Veden syvyys pumpussa tarkastettiin uudelleen. Ruumassa oli vettä

yhdeksän jalkaa. Laiva uppoaisi nähtävästi pian. Kaksi tuntia oli nyt

kulunut, myrsky ei enää raivonnut yhtä ankarasti, ja aallokkokin, joka

tuulen käännyttyä oli ärtynyt vihaiseksi, alkoi nyt käydä

rauhallisemmaksi. Kaikki oli valmista. Molemmat veneet olivat kyllä

niin suuret, että niihin mahtui sekä laivaväki että matkustajat; mutta

kuten laivamiehet keskenään puhuivat -- mikä todistaa heidän hyvää

sydäntään -- kuinka kävisi noiden pienokaisraukkojen avoimessa

veneessä, jossa heidän kenties täytyi olla useita päiviä ja öitä?

Vasta kello kuuden ajoissa illalla oli kaikki kunnossa: laiva

käännettiin taas vitkaan tuuleen ja veneet työnnettiin laidan yli.

Myrsky oli suuressa määrin asettunut, mutta laiva oli vettä täynnä, sen

odotettiin pian uppoavan.

Kylmäverisyys ja päättäväisyys olivat nyt tarpeen. Mahdotonta oli

tietää milloin vesilastissa oleva laiva uppoaisi. Kaikki olivat

kuumeentapaisen levottomuuden vallassa pelätessään viipyvänsä aluksessa

liian kauan, niin että se ehtisi vaipua pohjaan ja jättää heidät

taistelemaan aaltojen kanssa.

Kaikki oli valmista, Oswald ohjasi toista venettä, ja oli sovittu niin,

että rouva Templemore ja hänen lapsensa otettiin isompaan, jota ohjasi

kapteeni Ingram itse. Kun Oswaldin osalle määrätty väki oli astunut

veneeseen, hän työnsi sen ulos laivasta jättääkseen tilaa toiselle

veneelle, asettui suojanpuolelle kokka tuulta vasten ja odotti

kapteenia. Rouva Templemore nousi kannelle kapteeni Ingramin kanssa,

joka auttoi häntä laskeutumaan veneeseen. Toinen imettäjä asetettiin

toisen lapsen kera istumaan hänen viereensä ja Koko talutti toista

imettäjää, joka piti lasta käsivarrellaan.

Kapteeni Ingramin, jonka oli täytynyt astua veneeseen ensimmäisen

lapsen kanssa, piti juuri kiivetä ylös auttamaan Judya, kun laiva

yhtäkkiä keikahti niin että keulakansi joutui veden alle, ja samassa

vene törmäsi laivan kylkeen.

-- Se uppoaa, Herra armahtakoon, laivamiehet huusivat pelästyksissään

ja työnsivät veneen loitommas päästäkseen pois laivan pyörteistä.

Kapteeni Ingram, joka seisoi veneen peräteljolla, kaatui selälleen

veneen pohjalle, ja ennen kuin hän ennätti päästä jaloilleen, oli vene

jo kaukana laivasta.

-- Lapseni, lapseni! valitti äiti.

-- Soutakaa uudestaan lähelle, pojat! huusi kapteeni Ingram tarttuen

peräsimeen.

Miehet, jotka olivat pelästyneet kuullessaan, että laiva oli

uppoamaisillaan, koettivat uudestaan päästä laivan lähelle, kun näkivät

sen pysyvän vielä pinnalla. Mutta heidän yrityksensä olivat turhat --

he eivät mahtaneet mitään tuulelle ja merenkäynnille. He ajautuivat yhä

kauemmaksi kaikista ponnistuksista huolimatta. Kapteeni Ingram oli

innostanut väkeään viimeiseen saakka, mutta nyt hän havaitsi, että

ponnisteleminen oli turhaa.

-- Lapseni, lapseni! huusi rouva Templemore seisoen veneessä ja

kurottaen käsiään laivaa kohti. Kapteeni antoi merkin, vene lähti

myötätuuleen. Äiti näki että kaikki toivo oli mennyttä, ja vaipui

pyörtyneeni veneeseen.