Ne, jotka satamassa olivat nähneet, kuinka muhkeana "Sirkassian"
levitti purjeensa tuuleen, eivät juuri osanneet aavistaa, mikä kohtalo
sitä odotti, vielä vähemmän se johtui laivalla olevien mieleen.
Luottamus on juuri merimiehille tunnusomaista, ja heillä on onnellinen
kyky herättää sama luottamuksen tunne kenessä tahansa, joka on heidän
kanssaan.
Alkumatka sujui onnellisesti, mutta Eurooppaa lähestyttäessä tapahtui
onnettomuus.
Kova, kolme vuorokautta kestänyt luodetuuli oli ajanut "Sirkassianin"
Biskajan lahteen; oli puoliyö, ja tuuli näkyi olevan asettumaan päin.
Kapteeni, joka ei ollut koko aikana hievahtanut kannelta, kutsui sinne
nyt ensimmäisen perämiehen.
-- Oswald, sanoi kapteeni Ingram, myrsky on heikkenemässä, ja luulen,
että se huomiseen mennessä on temmeltänyt itsensä uuvuksiin. Minä menen
levolle pariksi tunniksi. Ilmoittakaa minulle, jos jotakin tapahtuu.
Oswald Bareth, pitkä, jäntevä, komea amerikkalainen, tähysteli mitään
sanomatta pitkän aikaa kiinteästi taivaanrantaa.
-- Minä en ole samaa mieltä kuin te, kapteeni. Suojan puolella ei näy
ensinkään olevan toivoa selkenemisestä. Tuuli vain vähän vetää henkeään
puskeakseen sitten kahta kiukkuisemmin, uskokaa minua.
-- Tuulta on nyt kestänyt kolme vuorokautta, virkkoi kapteeni.
Suvituuli ei tavallisesti kestä kauempaa.
-- Se on kyllä totta -- mikäli ei toinen tuuli tule heti perässä, sanoi
perämies. Sää ei näytä kauniilta. Tuuli yltyy uudestaan, se on yhtä
varmaa kuin että Virginiassa on käärmeitä.
-- Olkoon niin, jos niin on säädetty, oli kapteenin luja vastaus.
Tähystäkää tarkkaan, Bareth, älkääkä hievahtako kannelta; jos tulee
asiaa, niin lähettäkää joku miehistä sanomaan minulle.
Kapteeni meni hyttiinsä. Oswald katsoi kompassiin, lausui muutaman
sanan peränpitäjälle, antoi pari voimakasta läimäystä muutamille
saumoja tilkitseville miehille, pani suuhunsa uuden mällin ja alkoi
silmäillä taivasta.
Taivaankantta tummensi muita mustempi ja synkempi pilvenhattara, joka
leveni keskitaivaalle ja jonka alapää hipoi näköpiirin rajaa tyynen
puolella. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen oli Oswaldin huomio ollut
kiintyneenä tähän, kun hän näki heikon salaman purkautuvan pilven
synkimmästä kohdasta; sitä seurasi toinen voimakkaampi. Äkkiä tuuli
taukosi, ja "Sirkassian" kohosi suoraksi kaltevasta asennostaan. Sitten
myrsky alkoi taas vinkua ja painoi laivan uudestaan kallelleen. Seurasi
vielä salama ja kaukainen jyrähdys.
-- Temmeltänyt itsensä uuvuksiin, sanoi kapteeni! Aavistin, että pahin
tuuli on vielä tulematta, mutisi Oswald itsekseen alinomaa tarkaten
taivaankantta.
-- Kuinka laiva tottelee peräsintä, Matthew? kysyi Oswald ja meni
peräpuolelle.
-- Se sujuu jotenkin, kun ohjaa hiukan ylätuuleen.
-- Minä vähennän joka tapauksessa apinapurjeen. Pojat, perään, kootkaa
apina! Pitäkää kiinni jalusnuorasta, kunnes purje on kiinni, muuten se
paukkuu ja pelottaa naismatkustajat järjiltään. Jaa, jaa, jos minä
joskus saan oman laivan, en milloinkaan ota matkaan naisia... en, en
rahastakaan.
Salamat risteilivät ilmassa, ja niitä seuraavat ankarat jyrähdykset
osoittivat, että ukkosilma läheni lähenemistään. Vettä tuli kuin
saavista kaataen, tuuli heikkeni, yltyi jälleen, taukosi tykkänään,
muutti suuntaansa piirun tai pari. Läpimärät purjeet liehuivat ja
paukkuivat.
-- Enemmän ylätuuleen, Matt! huusi Oswald samassa kun kaikki kannella
olijat silmänräpäykseksi sokaistuivat lähelle iskevän salaman
häikäisevässä valossa ja olivat menettää kuulonsa sitä seuraavassa
jyrähdyksessä. Tuuli kiihtyi, heikkeni, äkkiä tuli haudantyyni. Purjeet
riippuivat velttoina raakapuista, sade valui virtanaan ja laivan
keikkuessa edestakaisin aaltojen välissä tuli synkkä pimeys.
-- Joku ilmoittamaan kapteenille! huusi Oswald. Totta tosiaan myrsky on
nyt niskassamme. Märssypurjeen olisi pitänyt olla koossa, mutta enhän
minä ole kapteeni. Purjeet kokoon, pojat, hän jatkoi, sukkelaan,
sukkelaan! Tämä ei ole lapsenleikkiä!
Kun oli vaikea löytää köydenpäitä ja saada niitä selville
pilkkopimeässä ja rankkasateessa, joka esti näkemästä mitään, eivät
miehet voineet täyttää perämiehen käskyjä niin joutuisasti kuin tarve
olisi vaatinut. Ennen kuin heidän oli onnistunut suorittaa tehtävänsä
ja kapteeni Ingram ehtinyt kannelle, puhkesi myrsky hirmuiseen raivoon.
Se iski tuon perikatoon tuomitun laivan kimppuun ihan päinvastaiselta
suunnalta kuin ennen; purjeet työnsivät laivaa takaperin ja se
kallistui niin, että parras joutui veden alle. Peränpitäjä singahti
ruorirattaan yli; muut miehet, jotka Oswaldin kanssa olivat ison maston
ympärillä jaluspiikkien luona, kierivät valumisreiälle köysikääryjen ja
kaiken muun mukana, mitä kannella oli irtainta. Laivan äkillinen raju
kallistuminen herätti kaikki kannen alla olevat miehet. He luulivat
laivan uppoavan ja syöksyivät ainoasta peittämättömästä luukusta ylös
alusvaatteisillaan.
Oswald Bareth kömpi ensimmäisenä ylös alatuulen puolelta; hänen
onnistui päästä ruorirattaan luo, jonka hän käänsi tiukasti ylätuuleen.
Kapteeni Ingram ja muutamat laivamiehet pääsivät myös peräsimen luo,
joka on kaikkien merimiesten kokoontumispaikka tukalassa tilassa; mutta
myrskyn vinkuna, sade ja suolainen vaahto, hyökylaineet, joiden vauhti
heikkeni tuulen kääntyessä ja jotka syöksivät suunnattoman
vesipaljoutensa laivan yli, hirvittävät ukkosenjyrähdykset ja synkkä
pimeys sekä laivan kallistuminen, joka pakotti heidät käsivoimiensa
turvin liikkumaan paikasta toiseen, tekivät toiminnan mahdottomaksi.
Heidän ainoa ystävänsä tässä luonnonvoimien temmellyksessä oli salama.
-- Todellakin tukala tila, kun salamaa voi tervehtiä ystävänään! Sen
häikäisevässä valossa he saattoivat päästä selville tilanteesta ja niin
hirvittävältä kuin se näyttikin ei se kuitenkaan ollut niin kauhistava
kuin pimeys ja epävarmuus.
Oswald jätti ruorirattaan parin laivamiehen huostaan ja irrotti
veitsellään maalatuista purjekangaskääröistä mesaanimastoon kiinnitetyt
kirveet. Yhden hän piti itse, toiset kaksi annettiin pursimiehelle ja
toiselle perämiehelle. Oli mahdotonta puhua niin kovasti, että toiset
olisivat myrskyn pauhinan läpi erottaneet sanoja, mutta lamppu paloi
vielä kompassikojussa ja siitä leviävässä himmeässä valossa kapteeni
Ingram saattoi nähdä perämiehen tekemät merkit ja antaa suostumuksensa.
Oli ihan välttämätöntä kääntää laiva myötätuuleen, koska se ei totellut
peräsintä. Tuossa tuokiossa katkaistiin mesaanimaston takilaköydet ja
masto rojahti mereen.
Oswald ponnisteli seuralaisineen taas kompassikojun luo ja katseli
muutaman silmänräpäyksen kompassia. Laiva ei kääntynyt tuuleen, vaan
näkyi vajoavan yhä syvemmälle veteen.
Oswald antoi uudestaan merkin kapteenille, ja tämä suostui taas. Pitäen
kiinni laivan partaasta ja jaluspiikeistä uhkarohkea merimies ryntäsi
eteenpäin kahden rotevan kumppaninsa seuraamana. Kaikkien kolmen
tehtävä oli erittäin vaikea ja vaarallinen, heidän kun oli
hyökylaineiden ahdistaessa päästävä käsiksi rustirautoihin, joihin
takilaköydet oli kiinnitetty. Yhden laivamiehen aalto vei laivan
partaan yli alatuulen puolelta, mutta takila pelasti hänet joutumasta
meren helmaan. Lannistumattoman rohkeana hän kapusi takaisin tuulen
puolelle ryhtyen uudelleen auttamaan kumppaneitaan. Oswald antoi
viimeisen iskun, takila irtautui ja samassa isomasto katosi vaahtoaviin
aaltoihin. Oswald ja hänen toverinsa kiiruhtivat vaaralliselta
paikaltaan kapteenin luo, joka useiden miesten kanssa oli pysähtynyt
ruorirattaan luokse. Laiva kääntyi nyt vähitellen tuuleen ja kohosi
aalloista. Muutamassa minuutissa se alkoi purjehtia hyvää vauhtia
myrskyssä keikkuen rajusti ja aina tuon tuostakin kolhiutuen
mastonpirstaleisiin, joita se veti perässään takilaköysistä.
Vaikka myrsky raivosi yhtä rajusti kuin ennenkin, ei sen vinkuna
kuitenkaan enää tuntunut niin huumaavalta, kun laiva nyt purjehti
myötätuuleen vailla perämastoja. Ensimmäinen tehtävä oli päästä
vapaaksi köysistön jätteistä, mutta vaikka kaikki miehet olivat työssä,
ei saatu paljonkaan aikaan ennen kuin päivä valkeni. Silloinkin yritys
oli vaarallinen, sillä laiva keikkui niin, että kumpikin parras oli
vuoroin veden alla. Kaikki miehet oli sidottu kiinni jottei vesi veisi
heitä, ja tuskin he olivat saaneet työnsä loppuun, kun äkillinen
keikahdus ja samalla aallon raju rynnistys suojanpuolen keulalaitaa
vastaan viskasi etumaston laidan yli.
Siten "Sirkassian" menetti mastonsa myrskyssä.