VANHAPOIKA

Saman päivän iltana, jolloin lapsi ja neekerit pelastuivat hylystä,

istui herra Witherington Finsbury Squaren varrella olevan asuntonsa

ruokasalissa ja ihmetteli, minne "Sirkassian" oli joutunut ja miksi hän

ei ollut saanut mitään tietoa sen tulosta. Herra Witherington oli

yksin; hänellä oli edessään sherryä ja portviiniä, ja vaikka ilma oli

hyvin lämmin, paloi uunissa pieni tuli, sillä "se näytti mukavalta",

kuten herra Witheringtonin oli tapana sanoa. Hetken aikaa tarkkaan

silmäiltyään huoneen kattoa, vaikka siinä ei totta puhuen ollut juuri

mitään näkemistä, hän täytti uudestaan viinilasinsa ja asettui vielä

mukavampaan asentoon aukaisten liiveistään kolme nappia, työntäen

tekotukkansa taemmaksi päälaelle ja päästäen polvihousujensa siteet

tykkänään auki polvien kohdalta. Lisäksi hän veti luokseen kaksi

tuolia, jotka olivat käden ulottuvilla, laski jalkansa toiselle ja

nojasi kättään toiseen. Ja miksi ei herra Witherington olisi asettunut

mukavasti! Hänellä oli hyvä terveys, rauhallinen omatunto ja

kahdeksantuhatta puntaa tuloja vuodessa.

Tyytyväisenä kaikkeen herra Witherington maisteli portviiniään, laski

lasin kädestään ja nojautui tuolissaan taaksepäin kädet ristissä

rinnalla. Tässä erittäin mukavassa asennossa hän alkoi uudestaan

ajatella "Sirkassiania", jota ei ollut kuulunut.

Herra Witheringtonin isä oli erään West-Ridingissä Yorkshiressä asuvan

vanhan, ylhäisen suvun nuorempi vesa. Hänellä oli valittavana neljä

toimialaa, jotka aatelisnuorukaisille ovat tarjolla, nimittäin armeija,

laivasto, lakitiede ja kirkko. Sotilaaksi hänestä ei ollut, hän sanoi;

edestakaisin marssiminen ei ollut lainkaan mukavaa; laivasto ei

myöskään kelvannut, sillä tykin laukaukset ja tuuliset ilmat eivät

tarjonneet mitään mukavuuksia; lakitiede miellytti häntä yhtä vähän,

hän kun ei ollut varma siitä voisiko päästä selville omastatunnostaan;

kirkon hän hylkäsi myös, koska kuvitteli sitä -- kaikkea muuta kuin

mukavaksi.

Koko suvun kauhuksi hän hylkäsi kaikki nuo jalot toimialat, otti vanhan

jörön sedän tarjouksesta vastaan toimen tämän kauppaliikkeesssä ja sai

osuuden tämän vuosivoitosta niin pian kuin oli sen ansainnut. Siitä oli

seurauksena, että sukulaiset käänsivät hänelle halveksien selkänsä

eivätkä sen koommin välittäneet hänestä vähääkään. Hän oli loukannut

suvun tunteita.

Tästä huolimatta herra Witherington oli toimessaan ahkera, pääsi

muutaman vuoden kuluttua liikkeen osakkaaksi ja tuon vanhan kunnon

sedän kuoltua suuren omaisuuden omistajaksi. Sen lisäksi hän ansaitsi

edelleen joka vuosi suuria summia liiketoiminnallaan. Hän osti sitten

talon Finsbury Squaren varrelta ja harkitsi viisaimmaksi ottaa

aviosiipan.

Herra Witheringtonissa oli sentään vielä aimo annos sukuylpeyttä, joten

hän päätti tarkasti valita tulevan puolisonsa. Etsittyään aikansa hän

kosi skotlantilaisen aatelismiehen tytärtä; tämä herra oli tullut

Leithistä Lontooseen yhdeksän tytärtä mukanaan "vaihtamaan vertaan

rahaksi" -- etsimään tyttärille aviopuolisoa.

Herra Witheringtonilla oli onni sattua ensimmäiseksi kosijaksi, joten

hän saattoi mielensä mukaan valita yhdeksästä neidosta. Hänen

valittunsa oli vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hieman pisamainen ja

hyvin pitkä, mutta muuten verraten hauskan näköinen, ja hänen nimensä

oli perheraamatun kannessa neljäntenä järjestyksessä. Avioliitosta

syntyi ensin tytär, joka tämän kertomuksen alkaessa oli

seitsemänviidettä ikäinen vanhapiika, ja sitten poika, Anthony

Alexander, sama herra Witherington, joka juuri odotteli tietoja

"Sirkassianista".

Jo herra Witherington vanhempi oli varsin mukavuutta rakastava mies,

mutta vasta poika kehitti nuo varhain perimänsä taipumukset

mahdollisimman pitkälle. Hän näet jakoi kaikki asiat "mukaviin" ja

"epämukaviin".

Herra Witherington vanhempi toivoi, että poika jatkaisi hänen

liikettään. Tämä kävikin toimistossa joka päivä mutta muuta hän ei

tehnytkään. Hän oli näet havainnut, että "isä oli syntynyt ennen

häntä", ts. isällä oli paljon rahaa, joka tämän täytyi luonnon

järjestyksen mukaan kerran jättää hänelle perinnöksi.

Herra Witherington vanhempi sai halvauksen, jota hänen muutamia päiviä

vuoteen omana maattuaan seurasi toinen halvauskohtaus. Se passitti

hänet samaan hautaholviin, jossa hänen armonsa rouva Mary Witherington

oli jo aikaisemmin saanut viimeisen leposijansa. Herra Witherington

nuorempi -- josta tässä kertomuksessa on puhe -- havaitsi, jätettyään

ensin neljäkymmentätuhatta puntaa sisarensa tilille, omistavansa

muhkeat vuositulot sekä komean talon Finsbury Squaren varrella. Hänestä

se oli mukavaa, hän vetäytyi tykkänään pois liike-elämästä ja pysyi

vanhanapoikana.

Sisar Moggy oli myös naimaton, mutta on vaikea päätellä, oliko tähän

syynä se, että hänen kaikkea muuta kuin kauniit kierot silmänsä

pelottivat kosijoita, vai se että hän samoin kuin veljensäkin inhosi

avioliittoa. Herra Witherington oli kolme vuotta sisartansa nuorempi;

hänellä oli jo kolme vuotta ollut tekotukka, mutta syynä siihen oli se,

että hän piti tuollaista tukkaa erittäin mukavana.

Herra Witheringtonin luonteen voi lyhykäisesti määritellä kahdella

sanalla: haaveksiva ja hyväntahtoinen. Varsinkin ensin mainittu

ominaisuus oli hyvin voimakkaasti kehittynyt, kuten useimmilla

vanhoillapojilla. Ilman sitä siloitusta, jonka mies saa hienomman

sukupuolen seurassa, hän on ainoastaan karhea kivenmöhkäle: mutta

kummallista on, kuinka naiset osaavat tasoittaa ja silittää miehestä

särmät.

Herra Witherington heräsi syvistä unelmistaan ja tavoitteli

soittokellon nuoraa, joka hovimestarin aina oli kiinnitettävä isännän

tuolin käsinojaan ennen kuin lähti ruokasalista; sillä, kuten herra

Witherington aivan oikein muistutti, ei ollut ensinkään mukavaa, jos

täytyi nousta kun tahtoi soittaa; niin, useammin kuin kerran hän oli

miettinyt, miltä mahtaisi tuntua, jos olisi kahdeksanvuotias tytär,

joka osaisi soittaa kelloa, toimittaisi sanomalehdet ja leikkaisi auki

uuden romaanin.

Hän havaitsi kuitenkin, ettei tytär aina pysyisi kahdeksanvuotiaana, ja

päätyi siis mietteissään siihen, että tytär voisi häiritä mukavuutta.

Hän soitti uudestaan ja vaipui synkkiin mietteisiin.

Hovimestari Jonathan ilmestyi heti huoneeseen, mutta havaitessaan, että

isännällä oli jotakin tekemistä, hän pysähtyi ovelle liikkumattomana,

vankkana ja suorana, niin surullisen näköisenä kuin olisi ollut

ovenvartijana aatelismiehen asunnossa, josta isäntää juuri viedään

hautaan; sillä kuta korkeampi vainajan arvo on, sitä pitempi naama

ovenvartijalla, ja tietysti sitä parempi palkka -- se on itsestään

selvää. Jonathan Tropp oli ollut ensin asiapoikana ja sitten

kamaripalvelijana; vihdoin hän kohosi hovimestarin arvoon herra

Witherington vanhemman palveluksessa; sen korkeammalle hän ei enää

voinut kohota.

Sitten Jonathan rakastui, sillä hovimestarit tekevät itsensä syypääksi

samanlaisiin ajattelemattomuuksiin kuin heidän herransakin. Eivät hän

eikä hänen kaunis mielitiettynsä, joka oli kamarineitona toisessa

aatelisperheessä, ottaneet varteen muiden ihmisten erehdysten

seurauksia, vaan erosivat palveluspaikoistaan ja menivät naimisiin.

Kuten useimmat hovimestarit ja kamarineidot, jotka hankkivat oman

kodin, hekin perustivat kapakan. Kuitenkin täytyy kamarineidon

puolustukseksi mainita, että hän mieluummin olisi pitänyt ruokalaa,

mutta Jonathan sai kaunokaisensa taipumaan huomauttamalla, että

ihmisten on tapana juoda, vaikkei heitä janotakaan, mutta että he eivät

koskaan syö jollei heidän ole nälkä.

Vaikka tämä huomautus pitää kyllä paikkansa, on kuitenkin aivan varmaa,

ettei heidän yrityksellään ollut lainkaan menestystä. Muutamat ovat

siinä luulossa, että Jonathanin pitkä, laiha ja hoikka olemus

vahingoitti liikettä, koska ihmisillä on liian suuri taipumus

arvostella oluen hyvyyttä kapakoitsijan enemmän tai vähemmän punaisen

naaman ja paksun vartalon mukaan; missä isäntä on kuin nälkäkurki,

siellä ei olut voi olla hyvää, niin pääteltiin.

Varmasti ulkomuoto merkitsee paljon tässä maailmassa, ja näyttää siltä

kuin Jonathanin laihuus olisi ollut syynä siihen, että hän vähän ajan

kuluttua teki vararikon; mutta se, mikä oli hänen turmionsa

kapakkaliikkeessä, hankki hänelle heti toisen toimen. Muuan arviomies,

joka samalla oli verhoilija ja hautausurakoitsija, näki Jonathanin, ja

kun hän ymmärsi antaa arvoa tämän eriskummallisen surulliselle

katseelle sekä kun hänellä oli veli, joka oli yhtä pitkä, hän tarjosi

Jonathanille heti hautajaisairuen tointa. Jonathan unohti pian surra

omaa muutaman sadan punnan häviötään itkiessään uudessa toimessaan

monia tuhansia vainajia, ja hänen suorasta, jäykästä, patsasmaisesta

ryhdistään ja pitkästä, surullisen näköisestä naamastaan hänen

seisoessaan niiden portilla, joille toisen maailman portit olivat

vastikään auenneet, pisti usein esiin perillisten surun ivailu. Tässä

kamasaksamaailmassa ei ole suurta arvoa sellaisella surulla ja

kaipauksella, josta ei makseta hyvin. Jonathan hautasi monta vainajaa,

vihdoin oman vaimonsakin.

Sitä myöten oli kaikki hyvin, mutta viimein hänen täytyi haudata

isäntänsäkin, hautausurakoitsija, eikä se ollut juuri hauskaa. Vaikka

Jonathan ei itkenytkään saattaessaan työnantajaansa ikuiseen lepoon,

hän osoitti kuitenkin synkkää surua ja joi isäntänsä muistoksi

pullollisen portteria palatessaan hautajaisista ja istuessaan

tovereineen tämän ruumisvaunujen katolla kuin musta varis.

Ja nyt Jonathan menetti virkansa ja semmoisesta syystä, jota useimmat

olisivat pitäneet hänen parhaana ansionaan. Kaikki hautausurakoitsijat

kieltäytyivät ottamasta häntä palvelukseensa siitä syystä, ettei

hänelle ollut saatavissa veroistaan seuraajaa. Tässä tukalassa tilassa

Jonathan tuli ajatelleeksi herra Witherington nuorempaa, jonka isää,

sir Witheringtonia, ja äitiä, hänen armoaan Marya, hän oli palvellut ja

lopuksi saattanut heidät hautaan.

Jonathanin onneksi herra Witheringtonin silloinen hovimestari oli juuri

valmis tekemään saman hullutuksen, jonka Jonathan oli tehnyt

aikaisemmin, ja niin Jonathan asetettiin uudestaan entiseen virkaansa.

Totuttuun tapaan hän käyttäytyi jokapäiväisessä elämässään aivan

samalla tavalla kuin ennen hautajaisissa; hän ei koskaan näyttänyt

iloista naamaa, jos ei hänen isäntänsä ollut iloinen, ja silloinkin hän

teki niin pikemmin velvollisuuden tunnosta kuin todellisesta

ilomielisyydestä. Jonathanilla oli asemaansa verraten tavallista

paremmat koulutiedot, hän oli hautausurakoitsijaa palvellessaan oppinut

ymmärtämään kaikki latinankieliset lauseparret, mitä oli vainajien

arkunkilvissä. Näitä lauseparsia hän vatvoi jokaisessa sopivassa

tilaisuudessa.

Jonathan oli sulkenut oven ja piti yhä kädellään lukon kahvasta kiinni.

-- Jonathan, sanoi herra Witherington oltuaan pitkän aikaa ääneti,

tahtoisin nähdä viimeisen New Yorkista tulleen kirjeen; se on

pukupöydälläni.

Jonathan ei vastannut, mutta lähti huoneesta ja tuli takaisin kirje

mukanaan.

-- Olen kauan odottanut sitä laivaa, huomautti herra Witherington

avatessaan kirjettä.

-- Niin, kauan aikaa. Aika rientää, tempus fugit, sanoi hovimestari

hiljaa silmät puoliummessa.

-- Toivottavasti ei ole sattunut mitään vahinkoa, jatkoi herra

Witherington. Pieni serkku parka ja hänen kaksosensa! Ehkä he ovat

tällä hetkellä kaikki meren pohjassa!

-- Niin, herra Witherington, vastasi hovimestari, meri ryöstää monen

rehellisen hautausurakoitsijan ansiot.

-- Esi-isieni veren nimessä! Saattaa vielä käydä niin, että jään ilman

perillistä ja minun täytyy itseni mennä naimisiin! Se olisi sangen

epämukavaa.

-- Ei juuri mukavaa, kertasi Jonathan. Minun vaimoni on kuollut. In

coelo quies, taivaassa on lepo!

-- Meidän täytyy toivoa parasta, mutta tämä epävarmuus on kaikkea muuta

kuin mukavaa, lausui Witherington luettuaan kirjeen ainakin

kahteenkymmeneen kertaan. Hyvä on, Jonathan, minä soitan heti kahvia.

Ja herra Witherington oli taas yksin ja silmäili tarkkaan huoneen

kattoa.

Serkku, nuoren Witheringtonin lemmikki, oli tavallaan sotkenut asiansa,

hän oli näet vastoin vanhempiensa ohjeita rakastunut nuoreen

jalkaväenluutnanttiin, jonka sukuperästä tuskin kannatti puhuakaan ja

varallisuus -- sitä oli ainoastaan hänen vähäpätöinen palkkansa -- oli

perin mitätön. Köyhillä miehillä on aina parempi onni rakkausasioissa

kuin rikkailla; köyhät ovat vähemmän itsekkäitä ja ajattelevat

rakastettuaan enemmän kuin itseään. Ja rakastuneet naiset eivät koskaan

välitä punnita, onko heillä tulevaisuudessa kylliksi syötävää vai ei;

rakastuneina heillä ei ole ruokahalua, ja luultavasti he siksi

erehtyvät luulemaan, että rakkaus kyllä aina riittää korvaamaan

ateriat. Valitettavasti he vain pian huomaavat, ettei se riitä.

Hääpäivänä pöydän antimet melkein inhottavat, mutta myöhemmin tuntuu

ruokahalu palaavan entistä suurempana.

Niin oli ainakin Cecilia Witheringtonin eli oikeammin Cecilia

Templemoren laita -- se oli hänen uusi nimensä -- ja samoin myös hänen

miehensä. Seurauksena oli, että talousarvio ylitettiin muutamassa

viikossa kerrassaan pelottavasti. Cecilia kirjoitti kotiinsa, josta

vastattiin hyvin ystävällisesti, että hän heidän puolestaan mielellään

saa kuolla nälkään. Kun tämä neuvo ei tyydyttänyt häntä eikä hänen

miestään, hän kirjoitti Anthony-serkulleen, joka vastasi, että hän

tuntisi itsensä hyvin onnelliseksi nähdessään heidät pöytänsä ääressä,

ja tarjosi heille asunnon Finsbury Squaren varrelta.

Tätä juuri he toivoivat, mutta asiassa oli kuitenkin vielä muutamia

vaikeuksia. Luutnantti Templemoren rykmentti oli majoitettu

Yorkshireen, hyvän matkan päähän Finsbury Squaresta, ja päivällisen

syöminen kello 6 illalla herra Witheringtonin luona kävi vaikeaksi, kun

aamulla oli pakko olla harjoituksissa kello 9. Tämän kysymyksen

johdosta vaihdettiin useita kirjeitä, mutta vihdoin sovittiin, että

herra Templemore myy upseerinvaltakirjansa ja muuttaa kauniin vaimonsa

kanssa herra Witheringtonin luo. Niin hän tekikin ja havaitsi paljon

mukavammaksi käydä kello 9 aamulla hyvän aamiaispöydän kimppuun kuin

taisteluharjoituksiin.

Mutta herra Templemoressa oli todellista kunniantuntoa ja

luonteenvakavuutta, jotka eivät sallineet hänen viettää laiskaa elämää.

Eleltyään kaksi kuukautta mukavasti hän ilmaisi kantansa suoraan herra

Witheringtonille ja pyysi tämän apua: hän halusi itse ansaita leipänsä.

Herra Witherington, joka oli mieltynyt nuoreen pariin, yritti

vastustella ja muistutti, että Cecilia on hänen oikea serkkunsa ja että

hän itse aikoo varmasti pysyä naimattomana. Herra Templemore pysyi

kuitenkin päätöksessään, ja herra Witheringtonin täytyi lopulta taipua.

Eräs arvossapidetty kauppahuone halusi yhtiömiestä avustamaan

Amerikassa. Herra Witherington luovutti takuusumman, ja pari viikkoa

myöhemmin herra ja rouva Templemore matkustivat New Yorkiin.

Herra Templemore oli toimelias ja älykäs mies; onni suosi häntä, ja hän

laski voivansa palata muutaman vuoden kuluttua varakkaana miehenä

kotimaahan. Mutta toinen vuosi heidän Amerikkaan tulonsa jälkeen oli

kovin tautista aikaa; keltakuume raivosi, ja niiden tuhansien uhrien

joukossa, jotka se ryösti manalaan, oli myös herra Templemore, joka

kuoli kolme viikkoa sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli saanut kaksoset.

Yhtiö, jossa herra Templemore oli ollut osakkaana, täytti hänen

paikkansa, ja herra Witherington tarjosi serkulleen entisen

turvapaikan, jota tämä nyt surullisen ja odottamattoman menetyksensä

takia suuresti kaipasi. Kolmessa kuukaudessa rouvan asiat olivat

järjestyksessä; miespalvelijansa Kokon sekä kahden neekerinaisen

seuraamana -- muita ei saatu lähtemään tälle vaaralliselle matkalle --

hän astui hyväksi tunnettuun laivaan, jonka nimi oli "Sirkassian",

matkan määränä Liverpool.