Oli kesäkuun loppupuoli v. 179--, Biskajan lahden pauhaavat aallot
olivat jo vähitellen asettumassa raivoisan ja tänä vuodenaikana
harvinaisen myrskyn jälkeen. Kuitenkin ne hyökyivät vielä valtavasti,
ja kerran toisensa perästä kiihtyi tuuli oikullisiksi rajuiksi
vihureiksi, ikään kuin olisi tahtonut uudelleen aloittaa
temmellyksensä. Mutta sen ponnistukset kävivät yhä heikommiksi, myrskyn
kiidättämät synkät pilvenlongat pakenivat kaikille suunnille auringon
voimakkaiden säteiden tieltä, jotka häikäisevällä valo- ja
lämpövirrallaan hajottivat pilviröykkiöt.
Atlantin rannattomalla, auringon valaisemalla ulapalla saattoi silmä
erottaa vain yhden ainoan, tuskin havaittavan esineen. Se oli mastonsa
menettäneen ja melkein upoksissa kulkevan laivan runko. Hyökylaineet
tyrskysivät aluksen partaiden yli, ja niiden peitosta se kohosi
näkyviin vain aallonpohjassa, kun vesi virtasi sen sivuporteista ulos.
Näennäisesti laiva oli yhtä vaarallisessa tilassa kuin hukkuva, joka
etsii oljenkortta. Mutta todellisuudessa tämä hylky oli uppoamisen
vaaralta paremmassa turvassa kuin moni pikapurjehtija, joka myrskyä
uhmaten pyrkii nopeasti satamaan.
"Sirkassian", muhkea ja hyvin varustettu laiva, oli lähtenyt
puutavaralastissa New Orleansista. Kapteeni oli kelpo merimies sanan
parhaassa merkityksessä ja miehistö rotevaa, kunnollista väkeä.
Atlantilla laivan oli yllättänyt odottamaton myrsky, ja se oli
ajautunut Biskajan lahteen; alus oli saanut vuodon, jota ei ollut voitu
ankarimmillakaan ponnistuksilla tukkia. Viisi päivää oli nyt kulunut
siitä, kun miehistö oli lähtenyt laivasta kahdella veneellä. Toinen oli
miehineen uponnut heti, toisen kohtalo oli tuntematon.
Mutta kaikki eivät olleet lähteneet. Tuossa myrskyn murjomassa,
petollisen meren armoilla heittelehtivässä laivahylyssä oli vielä
eläviä olentoja. "Sirkassianin" kannella olevassa keittiössä, joka oli
onneksi niin lujarakenteinen, että kesti hyökylaineiden ankarat
rynnistykset, oli vielä kolme ihmistä, mies, nainen ja pikkulapsi.
Molemmat aikuiset kuuluivat siihen verraten alhaiseen rotuun, jota
kauan sitten oli ryhdytty tuomaan kuuman Afrikan rannoilta raatamaan
muiden hyväksi. Lapsi, joka lepäsi naisen rinnoilla, oli eurooppalaista
syntyperää ja tällä hetkellä kalman kalpea yrittäessään turhaan saada
ravintoa kuihtuneesta imettäjästään. Vesihelmet kierivät naisen
mustilla poskilla, kun hän vuoroin puristi lasta rintaansa vasten,
vuoroin kääntyi suojan puolelle varjellakseen sitä vaahdolta, jota
jokainen aalto ryöpytti heidän ylitseen. Välittämättä mistään muusta
kuin pienestä hoidokistaan hän istui äänetönnä, vaikka vapisi vilusta,
sillä vesi huuhteli hänen polviaan joka kerran laivan kallistuessa
tavallista enemmän. Vilu ja pelko olivat muuttaneet hänen kasvojensa
värin; ne näyttivät nyt keltaisilta tai vivahtivat vähän
kuparinruskeaan.
Mies istui häntä vastapäätä rautaisella tulisijalla, joka ennen oli
ollut lämmön ja valon lähde, mutta nyt kelpasi ainoastaan
istuinpaikaksi alakuloiselle, uupuneelle raukalle. Hänkään ei ollut
virkkanut mitään moneen tuntiin. Veltot kasvolihakset, paksut ja pitkät
huulet, jotka törröttivät kaukana syvälle vajonneista poskista, terävät
sarvennystyrän näköiset poskiluut ja silmät, joista valkuaista tuskin
näkyi lainkaan, saivat hänet näyttämään vielä surkuteltavammalta kuin
nainen, jonka ajatukset olivat kiintyneet ainoastaan lapseen eivätkä
häneen itseensä. Mies näytti kuitenkin vielä tarkoin tuntevan ja
huomaavan kaikki, vaikka hirveät kärsimykset olivat ilmeisesti
turruttaneet hänen muut sielunkykynsä.
-- Voi minä kurja! voihkaisi neekerinainen pitkän vaitiolon perästä, ja
hänen päänsä vaipui taaksepäin uupumuksesta.
Mies ei vastannut, mutta naisen ääni havahdutti hänet; hän ojentautui
eteen päin ja raotti vähän ovea luoden silmäyksen vastatuuleen. Kuohuva
vaahto ryöpsähti suoraan vasten hänen lasimaisina tuijottavia silmiään
hämärtäen näköalan; hän huokasi syvään ja vaipui takaisin entiseen
asentoonsa.
-- Mitä kuuluu, Koko? kysyi nainen ja peitti lapsen vielä
huolellisemmin. Epätoivoinen katse oli miehen ainoa vastaus.
Kello oli nyt kahdeksan paikoilla aamulla ja merenkäynti asettumaan
päin. Päivällisaikaan he havaitsivat vilahdukselta auringon, jonka
säteet tunkeutuivat sisään lautaseinän raoista.
Neekeri näkyi vähitellen virkoavan eloon, hän nousi lopulta ja sai
suurella vaivalla oven uudestaan auki. Meren raivo oli jo vaimentunut,
ja ainoastaan sattumalta hyökyivät laineet yli laivan. Pidellen lujasti
kiinni pihtipielestä Koko kurottautui laivan partaalle ja tarkasteli
taivaanrantaa.
-- Mitä sinä näke, Koko? kysyi nainen, joka oli huomannut miehen
tähystelevän johonkin tiettyyn suuntaan.
-- No, Juumala kiitos! Minä ole näke jokin, mutta ole paljo suolavesi
silmä, ei näke selvä, vastasi Koko hieroen silmistään suolaa, joka oli
kiteytynyt hänen kasvoillensa aamun kuluessa.
-- Mikä se oli muoto, Koko?
-- Peeni pilvi, vastasi mies astuen keittiöön ja istuutuen syvään
huoaten entiselle paikalleen tulisijalle.
-- Voi minä kurja! huudahti neekerinainen. Hän oli nostanut peitteen
tarkastaakseen lasta ja huomasi tämän voimien yhä riutuvan.
-- Peeni Edvardi parka, tosi ole, hän ole kovin sairas... hän kuole
pia, minä pelkä. Katso, Koko, ei hengitä kauva.
Lapsen pää painui alas imettäjän rinnoilta, elonkipinä näytti
sammuneen.
-- Judy, sinä ei ole maito lapse; jos ei saa maito, kuinka taita elä?
Ahaa, Judy! Minä pistä pikkusorme häne suu! Jos Edvardi ei ole kuollu,
hän ime.
Koko pisti sormensa lapsen suuhun ja tunsi heikkoa imemistä.
-- Judy! huusi Koko. -- Edvardi ei veelä ole kuollu. Koita veelä, onko
peeni pisara!
Judy raukka pudisti surullisena päätään ja kyynel kieri poskelle. Hän
tunsi, ettei luonto voinut enempää.
-- Koko, hän sanoi kuivaten kädenselällä poskensa, minä anta vaikka
sydänveri Edvardille, mutta maito ei ole... se vallan loppu.
Innostuneena siitä sanomattomasta rakkaudesta lapseen, joka ilmeni
Judyn sanoissa, Koko sai päähänsä uuden aatteen. Hän otti taskustaan
veitsen ja leikkasi sillä tyynesti etusormensa halki luuhun asti. Veri
alkoi virrata ja valui sormen päähän, jonka hän pisti lapsen suuhun.
-- Katso, Judy! Edvard ime, hän ei ole kuollu! huudahti mies naurahtaen
tyytyväisenä kokeensa onnelliselle tulokselle ja hetkeksi unohtaen
heidän melkein toivottoman asemansa.
Lapsi virkistyi oudosta ravinnosta ja imi muutaman minuutin sormea
hyvin vahvasti.
-- Näke Judy, kuinka Edvard pitä kiinni, jatkoi Koko. Ime vaan, Edvard,
ime vahva, Koko ole kymmenen sorme, kestä kauan, enne ku kaikki tyhjä.
Mutta lapsi oli pian tyytyväinen ja nukahti Judyn syliin.
-- Koko, jos mene katso uudesti, lausui Judy. Mies kömpi taas ulos ja
silmäili tarkasti taivaanrantaa.
-- No, Juumala kiitos, minä nyt näke, Judy, ja Juumala kiitos, minä
näke laiva! huusi Koko iloisesti.
-- Oh! lausui Judy vähän iloisemmalla äänellä. Sitte Edvard ei kuole!
-- Jaha, Juumala kiitos, se tule tämä tie! Koko, joka näytti saaneen
takaisin osan entisestä voimastaan ja vireydestään, kiipesi keittiön
katolle. Istuen jalat ristissä hän huitoi siellä keltaista nenäliinaa
toivoen siten voivansa herättää laivassa olevien huomiota; hän tiesi,
että esine joka kohoaa ainoastaan vähän merenpinnasta, jää helposti
huomaamatta.
Onneksi fregatti tuli suoraan kohti, vaikkei maston huipussa oleva
tähystäjä huomannutkaan hylkyä tarkatessaan vain taivaanrantaa.
Vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua haaksirikkoisia uhkasi uusi vaara
fregatti oli purjehtia suoraan heidän päälleen. Se porhalsi jo noin
neljän kaapelinmitan -- vajaan kilometrin -- päässä heistä ajaen
edellään suurta vaahtoharjaista kuohuaaltoa ja kyntäen merta hyvin
nopeasti. Koko huusi ja kirkui, minkä kurkusta lähti, ja kaikeksi
onneksi sattuivat miehet, jotka olivat keularaa'alla kokoamassa myrskyn
jälkeen kuivumaan levitettyä purjetta, huomaamaan hänet.
-- Tiukasti oikeaan! kuului huuto. -- Oikeaan! kuului vastaus
peräkannelta, ja peräsin käännettiin oitis, niin kuin ainakin
sotalaivoissa, joissa väen täytyy aina olla valmiina selityksiä
odottamatta tottelemaan käskyä.
Yläpurje alkoi lepattaa, keulapurje ja halkaisija pullistuivat ja laiva
kääntyi vastatuuleen hädin tuskin sivuuttaen hylyn, joka oli keulan
edessä ja keikkui niin rajusti vihaisten aaltojen valkeassa kuohussa,
että Koko vain vaivoin ja lujasti tarrautumalla kiinni keulamaston
tynkään pysyi korkealla paikallaan.
Fregatti vähensi purjeita, asettui hylyn lähelle, laski veneen vesille,
ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa Koko, Judy ja lapsi olivat
pelastuneet hirvittävästä asemastaan. Judy raukka, joka oli unohtanut
kaiken lapsen vuoksi, jätti sen eräälle upseerille ja meni samassa itse
tainnoksiin, jossa tilassa hänet nostettiin laivaan. Koko oli tuskin
istuutunut laivan peräpuolelle, kun hän alkoi tuijottaa ympärilleen ja
purskahti sen jälkeen hurjaan nauruun -- ainoa vastaus, minkä hän
saattoi antaa hänelle tehtyihin kysymyksiin. Tätä jatkui, kunnes hän
pyörtyi. Mies jätettiin lääkärin hoiviin.