Suuri ja voimallinen oli Pielpajärven ja Maddajäyrinkin kirkon jumala,
ja auttoi kyllä, jos vain häntä palvottiin tahi "huudettiin" hänen
temppeliinsä.
Mutta silloin kun toiset lappalaiset huusivat komean ristinkirkon
jumalaa avukseen, toiset astelivat lahjoineen hiljaiseen erämaahan ja
tulivat myös autetuiksi. Jopa monet kirkon kumartajatkin, kun eivät
heti tulleet kuulluiksi, turvautuivat metsien apuun. Sillä vanhalappi
oli elämänikänsä, hamasta lapsuudestaan saakka, satoja, tuhansia
vuosia vaeltanut erämaita, saaden sieltä elatuksensa ja kotasijansa,
seurustellen siellä gufittarien keralla ja tapellen Staalujen kanssa
sekä viimein löytäen leposijansa jossakin järvensaaressa tai jokirannan
hiekkatievassa. Ja tunturimaitten suuri valtias, vanhanlapin jumala,
oli aina valvonut kansaansa, koetellen sitä kovilla kohtaloilla ja
väkevämpien vainoilla, mutta myöskin antaen sille vedenviljaa,
metsänriistaa ja porolaumoja sekä siunaten, niin että kansa yhä sikesi
ja porotokka lisääntyi.
Lapinmaan jumala ilmestyi kansalleen monella muotoa, mutta niin
selvästi, että erämaita kiertävä lappalainen hänet helposti käsitti.
Muutamat suuret tunturit olivat hänen pelottavia olinpaikkojaan,
mahtavimpina suuri Rastegaissa sekä myöskin Utsjoen kolme komeaa
Ailigasta, Utsjoensuun Ailigas, Nuvvus-Ailigas ja Inarijoensuun
Ailigas. Jumalan voima kätkeytyi moniin merkillisennäköisiin kiviin,
jotka vanhalappi heti tunsi "jumalan siunaamiksi kiviksi", ja palvoi
niitä, "kun ei muuta palveltavaa ollut". Ja "niinkuin Vanhassa
Testamentissä ihmiset uhrasivat Jumalalle, niin myös lappalaiset
uhrasivat niinkuin jumalansanassa sanotaan". Sillä "ihmisen suku
on sellaista luontoa, että pitää palvella jotakin, vaikka ei tiedä
jumalasta mitään".
Vanhassa Lapinmaassa koko luonto uhrasi ja palvoi. Yksin villit
sudetkin kokoontuivat Gumppikirkkoon talviaamuisin ulvomaan kiitosta,
ja Kevujoen Pietshänkirkossa korkean kallion juurella seisovat petäjät
aina pitivät hartauttaan kallion harjalla kohoavan pääaihkin johdolla,
sekä Vuolitsaskirkossa suuri tunturimaa palvoi koko erämaan luojaa.
Miksi eivät siis täysipäiset ihmiset olisi uhranneet ja palvoneet?
Hehän aina tarvitsivat apua ja menestystä ja sitä saatuaankin heidän
piti kiitellä, että paremmin saisivat vastedeskin.
Ja metsien ja tunturien kansa palvoi jumaliaan. Avara erämaa oli
heidän suuri kirkkonsa, aina kaikille avoinna, ja itse he olivat
omia pappejaan, itse vain omasta puolestaan kantoivat uhrinsa ja
kiitoksensa, ken kalasaaliistaan, ken villipeuroista, ken taas
poroelonsa puolesta.
Kalakansan vanhat jumalat olivat asettuneet vesien vaiheille. Suurimpia
vesien valtiaita oli ison Inarijärven Ukko, pieni, mutta korkea,
terävähuippuinen jylhä kalliosaari keskellä Ukonselkää. Kalliosaaren
synkkään sydämeen, röyhyiseen luolaan, vanhalappi saatteli uhrinsa,
sekä kalamies että poromies ja peuranpyytäjäkin. Kalamies kantoi
taimenenpäitä, metsänkävijä peuransarvia, linnun- ja karhunkin luita,
ja poronhoitaja uhrasi eloaan. Luolassa on aina viime aikoihin saakka
säilynyt entisten uhrien jätteitä, peuransarvia ja eläintenluita.
Mutta Ukonselän Ukolla oli akkakin. Järven rannalla, Galguvaarassa oli
naisjumala, _Akku_, sellainen juppurakallio, jolle uhrattiin samoin
kuin Ukollekin. Olipa Inarin lähimailla toinenkin jumalainen parikunta.
Ivalon suupuolen seuduilla, kauniin Ukonjärven saarella myöskin kohosi
korkea kalliopahta, jota Ukkona palvottiin, ja mantereella Koppelon
puolessa hallitsi arvossa pidetty Akku.
Inarin takarantalaisten jumala oli ottanut asuntonsa Gonjalvuonon
Golle-akkuun, Kulta-akkaan, joka pienenä kalliosaaren kuppurana
nykötti vuonossa Tshuolisjärveen mentäessä. Hyvillä pidettiin
Golle-akkua, eikä siinä asuvaa jumalaa turhanpäiten häiritty. Ohitse
ajaessaankin lappalaiset panivat porojensa tiukuihin heiniä tai lunta,
jotta jumalainen saisi olla rauhassa. Sillä levostaan häirittynä se
helposti saattoi suuttua. Samoilla mailla oli toinenkin pyhä paikka.
_Nitsjäyrin_ pohjoisrannalle, Kuosk-kuollejoen suuhun, kosken alle,
Karsikkoniemen lähimaille, moni lapinäijä ennen kantoi uhrinsa.
Siellä oli, aivan kosken alla järven rannalla, siunattu kivi, ei
kovin iso kyllä, mutta hyvin ruma ja ruskea sekä halkeillut. Kiven
jumala sai kasoittain peuransarvia juurelleen, ja kalamiehet valoivat
sitä kalanrasvalla niin ahkerasti, että se oikein vieläkin on siitä
keltainen.
Tunturin toisella puolella, _Iijärvellä_, kalamies löysi jumalansa
Iijärven pikku saaresta, vieden sinne lihavimman kalansa. Saaren jumala
olikin hyvin ahnas antimille. Se saattoi joskus kouraista kalamiestä
koivestakin, niin että kalanpyytäjän täytyi huutaa:
— Älä vedä minun jalkaani! Parempi lihava kala kuin minun likainen
jalkani.
_Säytsjärven_ kalajumala taas oli asettunut itärannalle isohkoon
maakiveen, joka rantatörmästä työntyi viistosti esiin kuin jonkun
kalahirviön suuri kuono kehittäen kärkensä rosot ikäänkuin olisi
aikonut rakentaa ihmismuodon nenää ja silmäkuoppia. Suuria siikoja
palvoskivi oli pyytäjälleen antanut, ja satakunta vuotta takaperin oli
pyhän kiven ääressä vanhalla kentällä kesäisin asustellut Aikio-Jussa,
sitten hänen jälkeensä Jouni Saijets, ja lienee Piettar Sauvakin sitä
lyylitellyt.
Inarin länsipuolen lappalaisilla oli taas omat jumalansa. Juutuanjoen
rannalla, Jurmunkosken alla, oli _Sieid-ämmir_, Seitajuppura, jokeen
pistävällä niemellä. Se oli kalamiesten uhripaikka. Mutta kaikki,
sekä kalamiehet että peuranpyytäjät kumarsivat komeaa _Muddusjäyrin_
seitakiveä, joka oli järven eteläpäässä selältä toiselle saattelevan
salmen lähimailla. Pyöreässä toista metriä korkeassa kivessä oli
lapinjumala itsensä ilmoittanut, ja kansa kantoi peuransarvia kiven
laelle ja juurelle sekä siveli sitä rasvalla niin että kivi puuntaa
vieläkin ruskeana. Kivellä olikin ennen hallussaan suuret sarvikasat.
Oli Muddusjäyrillä ennen ollut toinenkin seitakivi, mutta sen oli
Päiviö-äijä hävittänyt, kun jumala ei ollut antanut hänelle kylliksi
kaloja. Päiviö oli poikineen yrittänyt seitaa polttaa, mutta ei
ollut saanut tulta syttymään, vaikka oli kuivia tuohiakin kasannut
rovioon. Vasta kun papin neuvosta ukko oli virittänyt nuotionsa
kolmiyhteisen Jumalan nimeen, tuli oli leimahtanut ilmiliekkiin.
Paukahtaen oli kivi haljennut ja paiskautunut järveen, ja vedestä
oli noussut koskeloparvi, joka oli lentää viheltänyt yli Muddusjäyrin
sekä sukeltanut suurimpaan syöveriin, jossa oli ollut vettä ainakin
neljäkymmentä syltä.
Tenokansallakin oli omituinen uhripaikkansa. Tenon rantakivikossa
_Jäyribainjargan_ luona komotti toista syltä korkea kuutiomainen
harmaa kallionlohkare, jonka tunturinpuoleinen yläreuna nousi kuin
Jumalan armoistuimen selkänojaksi tai pyhän alttarin takaseinämäksi.
Tenolaisilla oli lohipato vähän alapuolella uhrikiveänsä. Lohta
jumala antoikin pyytäjille, pyytäjät vuorostaan kantoivat lohenrasvaa
jumalalleen ja tyytyväisiä oltiin molemmin puolin. Kerran kyllä
lohenpyytäjä ei saanut kalaa muutamaan päivään. Siitä ukko suutahti,
meni ja pieksi koivunrisuilla kiveä, kirosi ja manasi:
— Sinä et ole mikään jumala! Vaikka olen sinua voidellut, et ole
antanut kalaa.
Mutta jumalaton äijä sai nähdä, että kivi oli jumala. Kun ukko souti
padolleen, niin äkkinäinen tuulenpuuska paiskasi veneen kumoon, ja
pyytäjä joutui Tenon varaan, josta hädin tuskin pääsi rannalle.
Toinen Tenon kalojen valtias asui Utsjoen rannassa. Siellä ihan
jokisuulla, lähellä päävirtaa, on vesivarassa rantapuolessa matala
metrinen kivi, ruskea ja rosoinen kuin rokonrikkoma, vielä vyöllä
keskeltä poikittain vyötetty. Keväällä villivetten aikana kivi asuu
umpipäässä, mutta kesäpyynnin joutuessa jumalainen nousee ylös vedestä.
Entiset lohenpyytäjät saattoivat sitä silloin sivellä lohensuolilla.
Paljon se soi tenolaisille kalaa, ja hyvin siihen kaikki kalamiehet
luottivat, voitelivat sitä usein, ja heillä oli "niinkuin Raamatun
sanat, joita he lukivat jumalalleen".
Utsjoen suulla, vähän ylempänä kalamiesten pyhää rantaa, oli toinenkin
palvoskivi. Se oli peuranpyytäjien _passe-paikki_, pyhä-paikka,
sillä kivessä asusti villipeuroja antavan jumalan voima. Merkillinen
kivi oli kesävedellä aivan vesirajassa, maaten kuin harmaa sonni
rähmällään rantatörmän pensaikon suojassa, ja tasaisesta takapäästä
kävi käden mentävä reikä kiven sisään. Sinne peuramiehet pistivät
pienet lahjansa, mutta peuransarvia he latelivat kiven juurelle, niin
että niitä oli siinä suuret kasat. Ja kun entiset iso-isät palvoivat
pyhää seitaansa, niin he myöskin samalla _juovsattivat_ peuroja,
manasivat tulemaan, niin että niitä tuli oikein kovalla rytinällä,
eikä tarvinnut muuta kuin kaataa vain. Utsjoen uhrikivelläkin muuan
lapinäijä makasi juovsattaen ja kielsi poikaansa puhumasta sanaakaan,
vaikka kuinka kummaa näkisi. Pian alkoikin Ailigastunturista joen takaa
tulla villipeuraa ihan tokittain. Mutta poika ei malttanutkaan olla
parkaisematta:
— Goddik duokke duoddarast! [Peuroja tuolla tunturissa.]
Silloin peurat heti hävisivät, ja isä poikineen paukahti kivipaatena
keskelle jokea, jossa ovat vieläkin kaikkein nähtävinä.
Vanhojen peuramiesten jumalia oli myöskin Utsjoen ja Inarin rajoilla
pienen tunturijärven, _Roavvisielgjäyrin_ saarella asuva seita. Se
oli pyöreähkö, metriä leveä, toista korkea suivakkoharmaa kivi, joka
pienempäinsä joukosta kohosi koivikossa. Sen saamia uhrisarvia on
vieläkin kiven vierellä, ja kaukaisina aikoina Säytsjärvellä asunut
Sauva-Piettar on ainakin osan niistä siihen kasannut, palvoen kiveä
myöskin kalanpyyntinsä hyviksi. Hartaina olivat vanhat peuramiehet
jo etukäteen käyneet pyhäkiveltään kysymässä, mihin päin olisi
paras lähteä saalistamaan. Lähteäkö sinne, vai sinne... vai sinne?
Mitä nimeä mainittaessa seita oli liikahtanut, niin sinne oli paras
painua, ja sieltä oli peuroja saatukin. Eikä koskaan pyynti ollut
mennyt turhaan, jos seita vain oli sen tunnustanut. Mutta sitten oli
pitänytkin hyvästä saaliista saatella kivelle peuranpäitä sarvineen
sekä konttia ja kuuta.
Tenolaisten peuranantajana oli taas mahtava _Sieidibakti_ Outakosken
alapuolella, vähässä matkaa jokirannasta. Vaaran rinteessä
tunturikoivikossa se vieläkin seisoo, harmaa kallionjärkäle, toista
syltä korkea, kolmatta pitkä ja paria leveä. On moni äijä jumalaa
kivestä kutsunut ja uhrisavuaan sen luona suitsuttanut, kantanut sarvia
sen hyviksi, ja moni on hartaana ryöminyt kiven joenpuoleisen alakulman
ahtaaseen komeroon työntäen antimensa kolosta urkenevaan syvään
sydänreikään, jumalaisen salaisimpaan piiloon. Lahoneet sarvet kiven
luona maassa ovat vieläkin muistona muinaisesta pyhästä palvontasijasta
sekä silloin tällöin kiven vierestä löydetyt vanhat rahat, joilla
myöskin on jumalalta ostettu onnea. — Samoilla mailla, mutta alempana
_Aittjohktshohkan_ laella oli toinen peuranpyytäjien — ja poromiesten
— palvontapaikka. Täällä vanhalappi kantoi uhrinsa, vieläkin näkyviä
peuransarvia, merkilliselle pyhälle reiälle, joka painui vain suoraan
tunturiin, ilman korkeampia palvospahtoja.
Mutta Muotkatunturien ja Inarijoensuun Ailigaksen seutujen suuria
villipeuramaita vallitsi _Ailigastunturin_ vanha jumala. Siellä
Kangasniemen lähimailla oli muinaiseen aikaan hirsistä rakennettu pitkä
peura-aita, _vuobman_, johon pyyntimiehet ajoivat tunturien villejä
sarvipäitä, ja vanhat suuret tietäjätkin niitä sinne juovsattivat sekä
sitten ampuivat jousilla. Peuroja tulla rukatti pitkin tuntureita aina
Peltovuomasta asti. Ja Ailigaksessa, _Ivvarkuivissa_, Karigasjoen
latvoilla sitten palvottiin jumalaa ja uhrattiin niin vahvasti, että
mahdottomat kasat peuransarvia ja pääkalloja ja konttiluita oli siellä
kivikuopassa, ison kallion juurella, olipa vielä hopeataalereitakin
joukossa. Vahva, syvälle jäkälikköön tallattu palas lähti uhripaikasta
suoraan yli Ailigaksen ja Karigasvuoman Muotkatuntureihin kulkien
etelää kohden viisin, kuusin penikulmin. Mutta aikojen kuluessa
sitten suurelle uhritievalle on kasvanut komeita koivuja, isoja kuin
kirkkomaan lehtipuut.
Ailigaksen tunturijumalaa palvoivat monet poromiehetkin elonsa
menestykseksi. Entisten Vuolabbainkin sanotaan sen luona käyneen,
vanhan Vuolabban emäntä, Marget Jomppainenkin oli sille kantanut
uhria, ja jo aikoja multiin mennyt Jomppais-Niila oli niinikään sitä
lyylitellyt.
Vanhat suuret poromiehet, tuhantisten elojen omistajat, olivat aina
ensimmäisiä tunturijumalien kumartajia. Monella heistä oli erämaassa
oma seitansa, jota he salaisesti palvoivat. Muuan Jouni-äijäkin
jutaessaan Tshorgashnjargan ja Suomen tunturien väliä joka vuosi
meni laumoineen Tenon ylitse Gaavan tienoilta, suuren rantakiven,
_Jounas-gädgen_, ohitse. Ruijan isolla rikkaalla, Aslak-äijällä,
oli jumalansa jossakin Inarin tuntureissa, ja sille Aslak toi joka
syksy ankallisea Ruijan viinaa, ja elo menestyi hyvästi, tokka
nousi lopulta tuhansiin. Mutta kerran äijä unohti viinan viennin
määräaikanaan ja kun hän sitten meni viemään, niin löysikin kauneimman
gabba-jievjansa kuolleena jumalan juurelta. Tuli Aslak-äijälle sitten
kerran suurempikin vahinko, mitä lienee ukko tehnyt Tshorgashnjargassa
kesää viettäessään. Toinen puoli tokkaa, niinkuin olisi puukolla
poikki viilletty, lähti syksyllä ennen etelään muuttoa yhtäkkiä omin
päinsä jutamaan suvea kohden. Yli Tenon elukat vain menivät, halki
Utsjoen, halki Inarin, yli etelän tunturiselänkin kadoten suureen
Kittilänmaahan. Porot rukattivat ikivanhaa tietänsä Jalven ohitse
mennen tolvaa-nulkkaa peräperää hirveän pitkässä jonossa, niin että
kaikki polkivat melkein samaan jalanjälkeen. Rengit kyllä koirain
kanssa mennä räyhäsivät perässä, mutta eivät pysyneet matkassa. Joku
suuri Kittilän noita lienee äijän poroja päässyt juovsattamaan.
Edesmenneitten tunturimiesten jumala asui _Annivaarassakin_,
Maddajäyrin itäpuolella, vastapäätä Utsjoen vanhaa ristinjumalan
palvontapaikkaa. Entiset poromiehet siellä kumarsivat samaan aikaan,
kun järven länsipuolella kumarrettiin taivaan Herraa, ja siitä tunturi
tuli niin vaativaiseksi, että joka poromiehen, joka vain saapui maille,
olisi pitänyt antaa uhria. Oula Länsmanilta vielä kolmattakymmentä
vuotta takaperin toukokuulla tunturi tappoi 700 poroa, kun Oula ei
huomannut palvoa Annivaaran jumalaa. Sillä tunturien kalliojumala on
aina paljon voimallisempi ja äkäisempi kuin veden äärellä kellettelevä
kalajumala, joka saattaa vain pyyhältää nuotan nurin tahi keikauttaa
miehen vesivaraan. Yhtä äkäinen entisten poroäijien pyhäpaikka oli
_Njuohkargtunturissa_. Puolmakjärven ja Veätshagjoen väliselle
kairalle, Njuohkargjärvestä vähän matkaa kaakkoon, oli jumala asettunut
isoon valkeaan kiveen, joka oli kuin istuva lapinäijä. Sitä ei Oula
Länsman uskaltanut koskaan laumoineen lähestyä, sillä Njuohkargtunturin
isäntä olisi itse ottanut runsaat uhrinsa, ellei niitä olisi vapaasti
antanut. Eräältäkin poromieheltä jumala iski pitkäisentulella parisataa
elukkaa, kun ne olivat lahjomatta tulleet ja paneutuneet makaamaan
aivan passepaikan äärelle.
Eteläisissä tuntureissa oli vanhoilla padje-olbmuksilla useita
uhripaikkoja. Kuulun Tshalkku-Niilankin sanotaan palvoneen milloin
Viipastunturissa, milloin Maanselän tunturistossa Inarijoen latvoilla,
milloin Lemmetkorsassa Lemmetjoella, milloin missäkin erämaan
kaukaisessa kätkössä. Uhriksi ukko oli vienyt mustaa ja suivakkaa
poroa, hirvasta ja vaamenta. Salaisesti Tshalkku oli saatellut uhrinsa,
mutta julkisesti jumala oli hänelle maksanut. Äijä oli kostunut
vähitellen sellaiseksi maailmanrikkaaksi, että hänellä oli ollut poroja
tuhansittain ja silparahaakin joka kiisa täynnä, vieläpä monissa
maakätköissäkin. Mutta kun onnettomuudet olivat tulleet, niin Niila oli
aivan köyhtynyt ja vielä kuollessaan ennustanut:
— Katsokaa nyt, perilliset, porot menevät yli tuvan!
Näinpä viimein oli käynytkin. Kaikki porot olivat loppuneet, kadonneet
kuin kevätlumi tuntureilta. Ja perilliset olivat aivan köyhtyneet, osa
joutunut "kassan päällekin".
Mutta vanhan Kitti-äijän suuri porojumala asui Muotkatunturien
valkopäisessä Galguoaivessa. Sinne, pohjoispuolen rumiin jylhiin
kallioihin, Kitti-ukko joka vuosi katosi valkoisine pailakkoineen ja
sieltä aina yksinään palasi, eikä koskaan muistellut, mihin valkoinen
pailakka oli joutunut. Mutta kaikki kyllä kysymättäkin tiesivät, että
vanha Kitti kulki vanhoissa jumalissa. Ja kadehtien kaikki näkivät,
kuinka Kitin jumala ajoi ukon porolauman kokoon aina sillä aikaa,
kun sen isäntä oli salaperäisellä tunturimatkallaan. Mutta äijä ei
muistellut mitään, hoiteli vain hyvillään suurta eloansa ja joskus
itsekseen hiljalleen joikaili. Ja tarkkakorvaiset kumppalit kuulivat,
kun vanha Kitti juorotteli valkopäisestä tunturista ja valkkoporoistaan:
"Galguoaive gabba-jievja,
gog-goo gog-goo goo,
gog-goo gog-goo goo,
Galguoaive njälja-logi
gabba-jievja joo joo joo.
Galguoaive gabba-jievja,
gog-gog gog-gog goo.
Galguoaive girjotallat joo,
gabba gabbaa lihkti joo,
riggii ukkii joo.
Galguoaive, Galguoaive
gabba-ädjä joo joo joo.
Galguoaive riggis joo,
gog-gog gog-gog goo,
Galguoaive gabba-isid,
gog-gog gog-gog goo,
gog-gog goo — — houpp!"
Valkopäisen tunturin isäntä antoikin palvojalleen eloa, varsinkin
valkkoporoja, niin että koko tokka loisteli komeana jo kauas tunturien
rinteiltä. Parisataa valkkovaamentakin oli laumassa sekä neljäkymmentä
gabba-jievjaa.
Sinne Galguoaiven pyhille maille jäi vanhan Kitti-ukon henki asumaan
vielä senkin jälkeen, kun hän jo oli poistunut poromailtaan.
Gaissavaarassakin, jossa valkkoäijä aina joka syksy laumoineen
oleskeli, vielä jälkeenpäinkin kuultiin komeaa joikausta. Ei siellä
kyllä enää ukkoa ollut, eikä ketään muitakaan, mutta joikaus vain
kajahteli. Itse kirkkopyhänäkin kuultiin Kitin entiseltä kotasijalta:
"Vuoi dak riggäk,
vuoi dak riggäk,
ukkuu kukkuu,
oo-oo oo-oo oo!
Vuoi dak riggäk,
riggäk, riggäk,
ukkuu kukkuu,
uu-uu uu-uu uu!"
Vanhan Kitti-äijän joikaus on Gaissavaarassakin jo vaiennut. Vain
kotasijalta on vielä joskus kuultu niinkuin ihmisen ääntelyä ja
huohotusta. Sillä entiset suuret tunturijumalien palvojat eivät tahdo
viihtyä ristinkirkon maassa. Ikuiset tunturit vanhoine tuttuine
kotasiljoineen ja suurine jumalineen ovat erämaan miehistä mieluisempia
kuin kirkon outo pelto. Vanhat jumalatkin kun siellä yhä ovat
asemillaan ikäänkuin entisiä palvojiaan edelleenkin kutsumassa luokseen.
Suuret pyhät tunturit kyllä pysyvät pystyssä niin kauan kuin maailma
on raiteillaan, eivätkä vankat kalliojumalatkaan horjahtele, eivät
kalamiesten siunatut paadetkaan katoa. Kirkonkävijä kansa ei niitä enää
kumarra, mutta tietää kyllä, mikä virka niillä on ollut ja mihin ne
ovat kyenneet.
Mutta jylhässä Lemmetkorsassa Lemmetjoella sanotaan jonkun
tunturikotolaisen vieläkin käyvän vanhoilla pyhillä retkillä. Ja
niinkuin entisten palvoja-äijien lauma lisääntyi, niin Lemmetkorsassa
kävijänkin palvoselo sanotaan nopeasti nousevan.
Lapinmaan vanha jumala ei ole vieläkään menettänyt voimaansa.