Ylhäällä Taka-Lapissa, pienen Maddajäyrin korkealla rantakalliolla,
kohoaa Utsjoen harmaa kivitemppeli, Suomen kaukaisin kirkko ja
äärimmäisen tunturimaan Kaikkein Pyhin. Suurta Tenoa myöten se
hallitsee ja valvoo Lapin korkeaa ylämaata. Alhaalla jalkojen juurella
palvoo sitä pieni kirkkotupien ryhmä, vanha turvemökki ja valkoinen
pappila, Maddajäyrin matalana pestessä sen kallioisia jalkoja. Ylempänä
sivuilta turvaa temppeliä ylhäisten tunturien kierto, ja korkeimpana
suojana on lapintaivas miltei puuttumattomine kesävaloineen ja
talvisine pohjantulineen.
Vanhat pohjat on jo Utsjoenkin kirkolla. Kaikkein vanhimpana
ristinkirkon aikana kyllä kaukainen Koutokeinon pappi paimensi Utsjoen
tunturimaatakin. Jo niihin aikoihin, ehkä jo ennenkin, pystytettiin
Tenon kansalle pieni temppeli _Talvadakseen_, Tenojoen rannalle, ja
"se oli niitä alkumaailman kirkkoja". Siinä Nilijoen suun alapuolella
oli sopiva tasainen kenttä pyhälle pirtille ja Jumalaa palvelemaan
kokoontuneelle kansanpaljoudelle, joka Talvadaksessa samalla majaili
sydäntalveaankin. Mutta kun niihin aikoihin jumalattomat tsuudit
vielä täyttä päätä samoilivat ympäri Lapinmaata ryöstäen ja tappaen
ihmisiä, täytyi pieni temppelikin laittaa hyvin piiloisaan paikkaan.
Se kätkettiin niin sakeaan rantakoivikkoon, ettei paljon taivastakaan
näkynyt, ja kirkkoa suojelevat koivut olivat niin isoja kuin Inarinmaan
petäjät. Kerran pari vuodessa pappi kävi puhumassa peskikansalle
ristinkirkon Jumalasta, ja pienellä kellolla ilmoitettiin milloin on
lupa astua jumalanpirttiin.
Mutta tsuudit ja ryssät samoilivat ahkerasti ryöstöretkillä, ei
ainoastaan rantapuolilla, vaan myöskin kaukaisimmissa sydänmaissa.
Seitsemän ajastaikaa peräperää ne oikein kovasti ryöstivät
tunturimaan kansaa. Kerrankin tsuudit laskettelivat Tenoakin alas
niin taajaan, ettei ennättänyt poronlihavelliä keittää, kun jo taas
toinen rosvojoukko oli menossa. Kansan kaiken he surmasivat niin
tarkoin, ettei jäänyt elämään kuin yksi mies Alattioon ja toinen
Varenginvuonolle. Talvadaksen koivumetsistön piilotemppelinkin
tsuudit löysivät ja polttivat sinne paenneine lappalaisineen. Ja näin
surkeasti hävisi Tenon ensimmäinen temppeli. Talvadaksen rehevällä
nurmirannalla humisee vain nyt tuuhea koivikko, ja lähellä Tenoa on
vanha pieni lapintalo, jota vieläkin sanotaan Boareskirkoksi. Kerrotaan
sen olevan entisellä kirkkokentällä. Ja Nuvvuksen alapuolella on
korkean jokitörmän pitkässä kapeassa tievassa ikivanha kalmismaa,
johon sanotaan entiset Talvadaksen temppelin palvojat haudatun;
kerrotaan joitakuita vainajia kätketyn Nuvvus-Ailigaksen jyrkkään
hiekkarinteeseenkin Tenon äärelle. Siinä lepää "niitä kaikkein
vanhimuksia lappalaisia", ja makaa Nuvvuksen tievassa kaksi vanhaa
vallesmanniakin, jotka inarilaisten ja utsjokelaisten kalariitaa
ratkaistessaan — inarilaiset olivat tulleet kalanpyyntiin Utsjoen
puolelle — joutuivat Inarijoen Doarramuskuoihkalla kalamiestensä
puolestä niin kovaan sotaan, että tappoivat toisensa. Kovin matalaan
haudattuina Nuvvuksenkin vainajat lepäävät. Vain muutamainen kortteli
kun on maata kaivettu, niin jo on vainajan luita noussut ylös.
Saatiinpa Talvadaksen temppelin jälkeen pieni kirkko ja kirkonpelto
Äimejoen suupuoleen, jossa vieläkin on vanha _Tshualkkasporri_, Tenon
rannalla "Piettar-Juhanin talon kautta". Kirkon lähimailla, Äimejoen
ja Tenon välillä, oli markkinakenttäkin, _Markkansaje_, ja kansan
kokoontuessa pappi saapui sille saarnaamaan. Ja kuolleet kuopattiin
Tshualkkas-porriin, jabmein kuolpanaan, jossa vieläkin nähdään useita
hautakuoppia sekä niiden lähimailla lapinkotien sijoja arinoineen.
Äimejoen kuolleitten kuolpanaa olivat sitten aikojen kuluttua jotkut
etelän tietomiehetkin käyneet kaivamassa, jotta minkälaisia äijiä
sieltä nousee, ja Oula Helanderkin oli ollut apumiehenä. Mutta oli
Helanderin ukko heittänyt avustamisensa, kun vainajat olivat yöllä
tulleet hänelle sanomaan: "Lähemmä nyt Tshualkkas-porriin!"
Mutta viimein ruvettiin rakentamaan oikeaa kirkkoa Maddajäyrin
rannalle, kolmatta neljännestä Utsjoen suusta ylöskäsin, vastapäätä
Annivaaraa, vanhaa pyhää tunturia. Oli lähellä Utsjoen suussa toinen,
vielä pyhempi tunturi, Ailigas, sekä samoilla mailla pari vanhanlapin
jumalaakin. Niinpä sitten "perkele" tulikin pimenä yönä kirkkoa
rakennuttavan papin luo sanoen:
— Ei saa kirkkoa kiskoa!
— Kiskon minä! pappi sanoi.
Mutta kun pappi rupesi rakentamaan sakastiakin, "perkele" kävi taas
kimppuun kieltäen:
— Ei saa sakastia tehdä!
— Teen minä, vaikka tulisi kymmenen perkelettä! pappi jyräytti.
Eikä kirkon vihollinen mahtanut mitään. Uusi lapinkirkko kohosi
Maddajäyrin länsirannalle 1700. Tämäkin oli vain pienen pieni
puutemppeli, alussa ainoastaan 11 1/2 kyynärää pitkä. Mutta myöhemmin,
1745, lisättiin pituutta toisen verran, eli 23:een kyynärään.
Leveyttä oli vain 9 kyynärää ja korkeutta 5 kyynärää 8 tuumaa. Kuusi
pikkuruista lyijypuiteikkunaa laski päivänvaloa Jumalaa palveleville,
hengenvaloa etsiville lapinsieluille, yksi auringonnousun mailta, kolme
suvipäivän puolesta ja kaksi pohjoisesta ruijantulien taholta. Muutamat
ikkunat olivat 1 1/2 x 1 1/2 kyynärää, 48-ruutuiset, muutamat 1 5/12 X
1 1/2 kyynärää, 40 ruutuiset, mutta joku vain 3/8 X 3/4 kyynärää ja
20-ruutuinen. Länsipäässä oli komea ovi, josta kansa astui pyhäkköönsä,
kolme kyynärää korkea, kaksi leveä, tervalla ja punamullalla sivelty,
tukkilukolla suljettava kaksoisovi, mutta eteisessä oli vain puoli
kolmatta kyynärää korkea, puolitoista leveä, rautaha'alla kiinnitettävä
yksinkertainen lapinuksi. Länsipäädyssä kohosi kirkon kellotorni,
laudoista neljän pylvään varaan naulattu pikku tönterö, jonka harja
nousi puoli kahdeksatta kyynärää yli kirkon katon. Tornissa riippui
kahden pylvään varassa kuusileiviskäinen malmikello, ristinkirkon
huutavanääni, tunturipeikkojen pelko, ja kovin vistottava kumahtelija
kaikille poronvarkaillekin, mutta mieluinen temppeliinkutsuja
hurskaille lappalaisille. Kellon laitaan oli kirjoitettu: "Me fecit
Holmiae Gerhardt Meyer anno 1705. under Konung Carl XII segersamma
regering, ähr thenna klocka guten till St Ulricae kyrckia uthi Utziochi
sochn och Tårneå Lappmarck med församblingens egen bekostnad". [Minut
teki Tukholmassa G.M. vuona 1705. Kaarle XII:n voittoisan hallituksen
aikana on tämä kello valettu Pyhän Ulrikan kirkkoon Utsjoen pitäjään
ja Tornion Lappiin seurakunnan omalla kustannuksella.] Sitten kun 1755
kirkko ulkoa laudoitettiin, vieläpä vedettiin tervalla ja punamullalla
sekä 1759 suojattiin tervatulla paanukatolla, Anders Abram Hellanderin
ollessa mestarina, oli tempppeli niinkuin ainakin Herran huone. Ja kun
vielä 1776 saatiin kirkon kylkeen pieni tuohikattoinen sakasti, jota
varten Turun ja Porvoon hiippakuntain kirkoissa oli kerätty kollehtia,
eivät tunturijumalat enää kovinkaan rohjenneet ahdistaa taivaan
temppeliä.
Vielä vähemmän tunturinväellä oli asiaa Maddajäyrin pyhäkköön sen
jälkeen, kun monet lappalaiset, vanhat metsäjumalien palvojatkin,
rupesivat sen hyviksi kantamaan lahjojaan. Suuri tunturimies,
Rikas-Hannu, oli niin hurskas, että heti ensimmäisenä lahjoitti
kirkkoon kalliin, kahdeksakouraisen, toista leiviskää painavan
kynttiläkruunun, joka ripustettiin pääkäytävälle, kirkon parhaimmalle
paikalle. Lautamies Rasmus-Jouni laittoi kolmipiippuisen kynttiläjalan
sekä lappalaiset, Rasmus-Piera ja Aslak Paut, antoivat kumpainenkin
kynttilän seinäpitimen, samoin Ruijan lappalainen, Andaras-Piera, mutta
vanha lukkari, Pieras-Piera vei kulkusen. Seurakunnan pääpaimenkin,
Henrik Wegelius, muisti kirkkoa lahjoittaen 1765 sille hopeaisen
kullatun ehtoolliskalkin, entisen 1730 ostetun tinamaljan sijaan,
ja Tornion pormestari, Erik Isaacson, peitti 1732 yksinkertaisen
alttaripöydän punaisella veralla. Sitten taas kirkkoherra David
Högman asetti lahjansa, viheriäiseksi maalatun raamatunjalan,
alttarin punaiselle verkavaatteelle, ja kirkkoherran rouva, Maria
Högman, laittoi kirkkohaavin punaisesta sametista kultahetuleineen,
hopeatupsuineen ja messinkikulkusineen ynnä vaaleansinisine varsineen.
Mutta yhteisin voimin seurakunta ja sen edesseisojat rakensivat
jalkapuun ja leveän selkänojallisen maalaamattoman mustanpenkin sekä
ostivat 1744 silkkirimssuisen paarivaatteen ja 1751 viheriäisen
3 kyynärää ja 18 tuumaa pitkän, kyynärää ja 18 tuumaa leveän
vihkimä-katosvaatteen.
Kirkossa käydessäänkin monet lappalaiset muistivat pikku lahjoillaan
pyhää huonettansa, vaikkakaan ei Maddajäyrin tunturitemppeliä pidetty
niin voimallisena palvoskirkkona kuin Pielpajärven metsäpyhäkköä.
Pappilan papereissa nähdään pitkät luettelot uhreista, joita on
kannettu kirkolle sekä rahana että luonnossa. Niinpä 1725 temppeli
sai Oulas-Niilalta vasannahan sekä Oula Tuutiolta porontaljan ja
1729 toisena adventtisunnuntaina keräytyi alttaripöydäile 9 taaleria
24 äyriä, kirkkohaaviin 4 taaleria 4 äyriä ynnä vielä erikseen 50
poronkieltä, joita Inarin, Varengin, Tenovuonon, Läijisvuonon,
Puolinakin ja Kaarasjoen lappalaiset lahjoittelivat. Taas 1731
inarilainen Sammus-Sammel antoi 18 äyriä, läijisvuonolainen
Heikkas-Heikka 1:22 taaleria ja Lemminvuonon Pieras-Andaras pisti
16 äyriä vihkimäkatosta varten. Samana vuonna kolmantena adventtina
pantiin alttarille 11:21 taaleria ja 10 poronkieltä ynnä haaviin 1:08
taaleria. Kerran taas, 1734, inarilainen Elias-Andaras kantoi kirkolle
kinnasparin sekä Pieras-Margit pienen juuston, 1735 Anundi-Piera antoi
villipeuran vasantaljan, ja 1738 Germundin Agneta Lemmin vuonosta
uhrasi pari pientä hopeatsherggiä. Pieras-Hans ja Jounas-Jouni
luopuivat kirkon hyviksi kahdesta ketunnahasta, ja kaarasjokelainen
Erikas-Matti neljästä sudentaljasta, mutta Lemminvuonon
Pieras-Andaras antoi kirkonkellon remmiksi hylkeennahkaisen ajohihnan.
Monet uhrintuojat nimenomaan etsivät terveyttään. Piikatyttönen
Pieras-Kaarinkin uhrasi 1751 pienistä varoistaan 1:04 taaleria
saadakseen terveytensä takaisin, ja Porsangerin vuonolle jutava
Lannanmaan mies, Kippaisen Sammel, etsi terveyttään 1:04 taalerilla,
mutta Aslak-Andaras arvioi terveytensä saamisen vain 18 äyrin
hintaiseksi. Oula Tuutio työnsi lastensa terveyden takia 1:04 taaleria,
Oulas-Margit 1:22 ja Pieras-Oulakin pisti 18 äyriä, mutta Jousas-Piera
pani lapsivuoteessa makaavan vaimonsa hyviksi 1:04 taaleria. Iloissaan
monet taas toivat rahansa, kun olivat jaksaneet voittaa sairautensa.
Pieras-Margit antoi 8 äyriä, katekeetta Tornensis 18, mutta pieni
poropiika, Aslakas-Kaarin, kantoi 2 taaleria. Jounas-Aslak hyvillään
sairaan akkansa tervehtymisestä lahjoitti kirkolle messinkisen
kynttiläpitimen, Anundin-Birit, Niilas-Kaarin ja Jouni Paut taas
uhrasivat 12-18 äyriä sairaiden porojensa tähden. Mutta Oula Tuutio,
Paulus-Oula, Rasmus-Piera sekä inarilaiset Matti ja Paulus Valle ynnä
Matti Uddais heläyttivät ilomielin, kuka 12, kuka 15-18 äyriä, ken
taalerinkin kiitokseksi hyvin onnistuneesta pyynnistään.
Suurina kokouspyhinä kansa tuntureista ja Tenolta tuli kirkolle, mutta
tavallisina pyhäpäivinä temppeli oli useinkin tyhjänä. Varsinkin
kesäisin kirkko sai kuulla vain lyhyen rukoushetken, eikä aina
sitäkään, kun rukous pidettiin pappilassa. Mutta Joulunaikana joutuivat
Maddajäyrin kirkkosiljolle kaukaisetkin tunturien ja Lannanmaan miehet,
sillä entispäivinä Lappi ja Lannanmaa vaihtoivat täälläkin tavaroitaan.
Tornion porvarit, jotka olivat tämänkin seudun valtasaksoja, ajoivat
Inarin Tirron kautta ja siellä jo Tervattievalla kohtasivat ja
tervehtivät muita Lapin markkinamiehiä. Saapui Maddajäyrin rannalle
vienalaisiakin "kaupparussia" laukkuineen vaihtamaan koreita huivejaan
ja kankaitaan Lapin turkiksiin. Ja lappalaisia tuli omilta tuntureilta
sekä Ruijasta. Markkinoita lienee vietetty kirkon ja järven välisellä
rantasiljolla. Siinä kerrotaan ennen olleen markkinapirttejä
sekä lappalaisten kirkkokotia ja -tupia. Pappilan entisen saunankin
paikalla oli aikoinaan ollut kauppias Gulie Buchtin ränsistynyt
markkinatupa, mutta 1767 seurakuntalaiset ostivat sen 48
kuparitaalerilla kirkkoherra Högmanille saunanhirsiksi. Pormestari
Pippingin pirtti ja pieni aitta ostettiin 1743 pappilan rakennuksiksi.
Oli kirkkokentän lähellä joku vanhastaan Markkinasaareksi
sanottu paikkakin, joka kuului pappilan maihin. Ainakin pappilan
tarkastuksessa 1743 määrättiin lappalainen Isko Paadar parine lehmineen
ja lampaineen muuttamaan pois Markkinasaarelta (Marknadsholmen), koska
se kuuluu papille. Vielä nytkin on pappilan rantaniityllä, entisellä
kirkkosiljolla, ainakin parikymmentä pikku kumpua sekä joku isompikin
joukossa. Ja kaivettaessa nousee kummuista palaneita kiviä. Entisaikaan
siinä joulukansa taajana liikkui, käyden kirkossa kuulemassa papin
saarnaa ja virrenveisuuta sekä uhraamassa lahjansa alttarille ja
kirkonkukkaroon, sitten taas taajoen markkinasiljolla. Porolappalaiset
varsinkin pitivät markkinoita pääasiana pyhittäen ne juonnilla ja
joikauksella. Joskus tunturiäijät menivät papiltakin tahtomaan viinaa;
ainakin hyvältä papilta, Jaakko Fellmanilta, he uskalsivat sitä
kerjätä. Mutta pahpa käski mennä "Briitan luokse". Ja Esun-Briita,
pappilan palvelija, antoikin äijille pikku tilkkasen.
Mutta kirkonkävijöiksi tunturilaisista ei oikein ollut. Muut
lappalaiset tunsivat tarvitsevansa käydä alttarin ateriallakin kaksi
ja kolmekin kertaa vuodessa, mutta ylilappalaisilla ei ollut niin
suurta tarvetta. Ainakin piispantarkastuksessa 1847 annettiin ankara
muistutus Oula Pannelle ja Jussa Jomppaiselle sekä muutamille muillekin
tunturimiehille pyhän Ehtoollisen laiminlyömisestä.
Piispantarkastukset olivatkin kaikkein kovimpia kirkkopyhiä koko
tunturimaalle. Joulumarkkinoille ja pääsiäistemmellykseen ja
juhannusjuhlille kyllä käskemättäkin osattiin kaukaisimmastakin
erämaasta jutaa, mutta kun pelottava piispa apumiehineen saapui
tunturikirkolle ahdistelemaan kirjantaitamattomuudesta, niin kauhu
valtasi köyhän kansan. Silloin matkakin oli pitkä ja paha sekä
paljon muitakin syitä esiintyi. Inarilaisetkin, kun eivät saapuneet
piispantarkastukseen 6. helmikuuta 1757, ajoivat esille kolme
varsin pätevää estettä: piti suojella vähälukuisia poroja suurilta
susilaumoilta, piti ruoan puutteessa juomustaa verkoilla kaloja
jään alta, ynnä vielä nälissään käydä kerjäämässä aina Varengissa
asti. Kaikki eivät edes tietäneet, mikä ja millainen mies piispa
olikaan. Ainakin Inarin pikkupojat kapaisivat metsään kuullessaan
piispan tulevan, sillä he luulivat, että hän niinkuin Staalukin
pyydystää pikkupoikia laukkuunsa, syöttää sitten ne lihaviksi ja
viimein pistää poskeensa. Isot utsjokelaiset eivät sentään niin kovin
pelänneet. Kerrankin tarkastustilaisuudessa 1858 he viinaa saatuaan
pitivät kirkkosiljolla sellaista mökää, ettei koko pappila saanut
nukkumarauhaa. Tuomarinkin täytyi keskellä yötä juosta ulos, etsiä
lautakuntansa ja ruveta käymään oikeutta aivan verekseltään.
Jo aikaisin tunturikirkko sai vierelleen pappilan. Kruunun
kustannuksella rakennettiin 1728 järven rantatörmälle kouluhuone,
jossa oli pari pirttiä ja keittiö. Sitten jaettiin isompi pirtti
kolmeen kamariin ja saatiin koulutalosta erämaan pappila, jossa oli
iso pirtti harmaakivisine, pellittömine piiseineen, keittiö pienine
leivinuuneineen sekä kolme pientä kamaria. Ja ulkorakennuksia
pystytettiin kentälle vähitellen sauna, pirtti, navetta, keittokota
ja rehulato. Huonosti rakennettu ja kylmä oli pappilan päämaja.
Kirkkoherra Högmanin jälkeen toimitetussa tarkastuksessa 1787
huomattiin se kovin rappeutuneeksi. Niinpä jo 1775 lappalaiset olivat
omin voimin pystyttäneet papilleen pari tupaa, inarilaiset toisen
pihan itäpuolelle, utsjokelaiset toisen länsilaidalle, yhdistäen ne
läpi käytävällä porstualla. Inarilaisten huonoista puista kopsima tupa
oli kyllä kylmä, vaikka siinä olikin pelleillä varustettu valkoiseksi
sivuttu takka, mutta utsjokelaisten pirtti oli parempi. Vasta 1799
rakennettiin, ylioppilas Jacob Wegeliuksen ollessa mestarina,
Maddajäyrille uusi pappilan päärakennus, joka sisälsi salin, kamarin,
kahtia jaetun huoneen, keittiön ja eteisen. Mutta tämä rakennus, joka
jo 1832:n tarkastuksessa todettiin olevan aivan kelvottomassa kunnossa,
paloi 1834, ja erämaahan saatiin ruveta nostamaan kolmatta pappilaa.
Ostetiin 167 riikintaalerilla 24 äyrillä nimismies Högmanilta valmis
rakennus ja laitettiin siitä tilapäinen papin talo saleineen, parine
kamareineen ja keittiöineen. Mutta viimein 1843 valmistui itse Engelin
piirustusten ja arvion mukaan rakennettu tunturijärven nykyinen valkea
paimenkoti.
Tässä kolmeen, neljään kertaan rakennetussa Taka-Lapin pappilassa,
tunturien kaikesta maailmasta erottamina, lappalaisten apostolit ovat
toinen toisensa jälkeen saaneet yksinään värjötellä. Moni ihmiskohtalo,
moni sielunpaimenen oma sieluntaistelu, moni pohjaton ikävyys on
täällä eletty. Tunturien piirittämä Maddajäyrin kuopanne on kuin oma
maailmansa, vain pappilan ja kirkon käsittävä yhteiskunta, jonka
asukkaat ovat aina eläneet erillistä elämäänsä, vain silloin tällöin
joutuen tekemisiin ulkomaailman kanssa. Pahainen kalliopolku on vain
ollut ohjaamassa ihmisten äärille, ja sitä myöten ovat metsänelukat
rukattaneet ahkerammin kuin koskaan ihmiset, ja tuntureista on
useammin kuulunut susien ulvonta kuin lappalaisenkaan joikaus.
Ensimmäisenä seurakunnan omana raitiona täällä _Anders Hellander_
asui koulutalopappilan isäntänä, tullen 1742 ensin koulumieheksi ja
saarnaajaksi, sitten 1747 kirkkoherraksi. Ja täällä tunturien takana
Utsjoen esikoispappi joutui viettämään koko elämänsä. Eikä se liene
ollut kovinkaan valoisa. Rovastin tarkastuksessakin 1757 merkittiin
kirjaan: "Kirkkoherra Hellander sekä hänen rouvansa ovat hyvin
sairaalloisia ja heikkoja, joka on sitäkin surkuteltavampaa, kun heidän
täytyy sellaisessa valitettavassa tilassa asua erämaassa hirvittävien
vuorien ja tunturien keskellä, ollen ilman sopivaa seuraa, tarpeellista
hoitoa ja kaikkia lääkitystarpeita". Tänne Hellander ikuisesti
sortuikin. Eksyttyään kerran pitkällä tunturimatkalla pappi-raukka
vilustui ja sairastui, kuoli ja joutui levolle omaan kirkkoonsa pyhän
alttarin eteen 1757. Leski _Margareta Tornberg_ muutti Ylitorniolle
1760. Tuli nyt tunturipappilaan muutamiksi vuosiksi _Henrik Wegelius_
sekä hänen jälkeensä vuosikaudeksi _Henrik Sund_. Sitten saatiin 1767
erämaan seurakunnan paimeneksi _David Högman_. Toistakymmentä vuotta
Högman eli Tukholman sivistyksen saaneen kauniin _Maria Garvoliansa_
kanssa tunturien takana saaden kymmenkunta perillistä, joista puolet
jo aivan pieninä joutuivat parhaaseen turvaan kirkon sillan alle.
Mutta kun David pastori lähti etelään etsimään parempia virkoja, kuoli
hän Oulussa 1781, ja Maria jäi ison lapsiparvensa kanssa suureen
köyhyyteen. Seitikkojoen kurusta riekkoja pyydellen sanotaan hänen
perhettään elätelleen ja kerrotaanpa, että hän lappalaisten avustamana
rakensi itselleen pikku mökin pappilan törmälle päästäkseen pois
pappilasta uuden isännän tieltä. Parin vuoden kuluttua tulikin uusi
pappi, vanha tunturin tuttu kyllä, _Henrik Sund_, joka pian korjasi
Maria-lesken köyhyydestään, vieden hänet uudelleen pappilan emännäksi
sekä sitten jo emännäksi Lannanmaan suurpappilaan, muuttaessaan Iihin
1792. Tuli taas tunturimaahan veres saarnamies, nuori _Erik Castrén_.
Mutta hän ei ennättänyt hoitaa erämaalaisiaan kuin muutaman vuoden,
kun hänkin vilustui matkoillaan ja kuoli ja joutui kirkon lattian alle
Hellanderin toveriksi. Saarnasivat tämän jälkeen Maddajärven kirkossa
veljekset _Johan ja Henrik Wegelius_ yhteensä 17-18 vuotta sekä sitten
kuulu Lapin pahpa _Jaakko Fellman_ 11 vuotta, _Karl Fredrik Stenbäck_
13 vuotta ja sitten muutamia vuosia _Fredrik Wilhelm Stjerncreutz_,
joka myöskin joutui tunturimaan multiin, ei enää kirkon alle, vaan
kirkon kalmistoon 1852. Ja niin edelleen tuli ja meni yhä uusia
paimenia, _Andelin, Borg, Von Konov, Kekoni, Gummerus, Virkkula,
Koivisto_... toiset viipyen vain viisin, kuusin vuosin, kun jo Lapin
taamomina rukattivat takaisin omaan maahansa.
Oli papilla huolta laajasta tunturipitäjästään, vaikka sen erämaissa
asusti vain muutamia satoja sieluja. Pari kertaa vuodessa piti käydä
kaukana ylhäällä Tenolla Outakosken lappalaisille saarnaamassa ja
kinkereitä pitämässä, samoin alhaalla Nuorgamissa. Outakoskella
pidettiin toimitukset ennen vain tenolaisissa turvekodissa, kunnes
sinne Njuärbinjargan poikkipadon luokse saatiin 1853 pieni rukoushuone.
Nuorgamissa taas pidettiin kinkerit ja kirkonmenot seksmanni Sauvan
talossa, ja seksmanni sai siitä hyvästä kylänmiehiltänsä korvaukseksi
vuosittain lohen joka savulta. Toisinaan piti papin lähteä pitkälle
taipaleelle sairaan luokse pyryyn ja pakkaseenkin taikka taas syksyn
vesiroiskeeseen tai kevään upottavaan lumisohjuun. Ja vanhassa
temppelissään sielunpaimen sai julistaa jumalantöitä, saarnaten
ja taas messuten kilpaa lukkarin kanssa, joka hoiti vuoroa omasta
penkistään, johtaen sitten taas tunturikirkkoa virrenveisuussa.
Lukkari oli tavallisesti paikkakunnan omia kasvatteja, useasti papin
itse opettama, muita heimolaisiansa kyvykkäämpi, juoksevaääninen
lapinmies. Eikä aina sentään lukkari aivan juoksevaääninenkään ollut.
_Oula Guttormistakin_ 1847 piispantarkastuksessa todettiin, että
katekeettana hän on tyydyttävä, mutta edelläveisaajana kirkossa hän on
"kaikkein surkeimpia, mitä tarkastaja vielä missään maanpaikassa on
kuullut olevan, vielä vähemmin tavannut, koska hänen laulunsa on vain
erilaisten äänien esille työntämistä". Ja koska lukkari ei tiedä mitään
laulun säännöistä eikä osaa laittaa ääntään virren nuotin mukaan,
niin "hän saa aikaan ainakin sille, joka häntä kuulee ensi kerran,
kirkonpahennuksen".
Mutta nuorena miehenä ei tunturiseurakunnan paimenen ollut hyvä
yksinänsä olla. Maddajärvenkin nuori pappi sai enimmät ajat vain
palvelijainsa kanssa olla koko pappilan ja näkyväisen maailman
asukkaana. Samoin yksinään täytyi Pielpajärvenkin paimenen elää.
Toiset papit kävivät Lannanmaasta noutamassa itselleen elämäntoverin,
mutta muutamat taas saivat asuinkumppanikseen ruskeasilmäisen
lapintyttären. Hornborg löysi neidon Inarista, ja siellä
"Säärnäkräkiäkin" 1852 kolme kertaa saarnatuolista mainittiin:
"Korkiasti oppinut ja korkiasti kunnioitettava Vapasukuinen Herra
Kirkkoherra Utsjoen ja Inarin seurakunnisa Fredrik Wilhelm Stjerncreutz
ja Kunniallinen siviä ja hyvillä avuilla kaunistettu nuori Neitty
Katriina Hanhivaara". Hyvillä avuilla kaunistettu Katrina vihittiin
sitten Katrina Hanneberginä Utsjoen pappilassa, ja kirkkoherransa
kuoleman jälkeen hän pikkuisen Ida Katrinansa kanssa siirtyi 1853
syntymäseuduilleen Kittilään.
Inarin järvikansa saatteli vainajat suuren ulappansa suojiin, mutta
Maddajäyrin temppelin kasvatit kätkivät kuolleensa kirkon hoitoihin.
Entisinä aikoina haudattiin parhaat vainajat pyhäpirtin lattian
peittoon. Sinne ensimmäisenä joutui Rikas-Hannu lahjoittamansa
kynttiläkruunun alle, sitten sinne pääsivät katekeetat Johan ja Iisak
Tornensis sekä kirkkoherrat Hellander ja Castrén. Joutui kirkon alle
myöskin David Högmanin pikkuisia perillisiä neljin, viisin. Mutta muut
vainajat saivat leposijansa kirkon vierellä kalmistossa. Seitikon ja
kirkon väliltä, matalasta koivikosta, erotettiin puolitoista kyynärää
korkealla hirsiaidalla viisikymmentä syltä ristiinsä vainajien
pelloksi, ja siihen tuttujen tunturikoivujen suojaan vanha Teno ja
Tunturi-Lappi vuoro vuoroltaan joutui levolle. Entiset vanhat pääsivät
vieri viereen hyvinä naapureina suuriin yhteishautoihin. Kirkkoherra
Anders Hellanderkin kaivatti kalmistoon ison haudan useille vainajille.
Mutta myöhemmin kyllä luotiin hauta aina kuolijaa varten kerrallaan.
Vanhat tunturien vainajat ajoivat omissa ahkioissaan erämaasta
siunattuun maahan mullan peittoihin asti. Bigga-Pierakin kuoli talvella
tunturissa korkeatievaisessa Vuolitsaskirkon maassa, ja täysissä
peskeissään äijä pantiin kansiahkioon, ajettiin Utsjoelle ja peitettiin
sellaisenaan Maddajäyrin kirkkomaahan.
Mutta jo ennen, kun kalmatieva otti omansa, annettiin maan multiin
joutuvalle erämaan asukkaalle enteitä kohtalostaan. Rovakentänkin
Maaret ja Jouni näkivät talvella, kun olivat Yli-Tenolta heiniä
noutamassa, mustan linnun lentävän kirkolle käsin, ja siitä heti
arvasivat, että heistä ainakin toinen ensi vuonna samoihin aikoihin
jo makaa maan mullassa. Keväällä Maaret tulikin sairaaksi ja kuoli, ja
kesällä kuoli Jounikin. Lintu monesti aavistelikin ihmisille kuoleman
sanomia. Sammel Mattuksenkin mökin ikkunaan tuli pieni tiainen aina
nokkimaan ja torumaan: "tii tii tii!" Siitä jonkin ajan kuluttua
Sammel Mattus sairastui ja kuoli. Anna Morottajan pois lähtöä kävi
taas ilmoittamassa musta kottarainen monella lailla rumasti äännellen.
Mutta kun Morottajan pirtillä Ahvenjoella vene itsestään kuin tuulen
työntämänä ui yli joen, niin Morottajan ukko arvasi, että se jotakin
tahtoo, mitä sitten tahtoneekaan. Sitä tahtoi, että syyskesällä
kuoli talosta isä ja äiti sekä poika ja tytär. Mutta Raudna Sarre
Outakoskella näki kuolemansa edellä oman haamunsa, säikähtäen huomasi,
kun aivan hänen itsensä näköinen olio hääri pirtissä samoin kuin
hänkin. Ja seuraavana vuonna samoihin aikoihin Raudna Sarre joutui
Maddajäyrin kirkko tievaan.
Mutta kaikki lappalaiset eivät viihtyneet siunatussa mullassakaan.
Toiset siellä valittelivat vaivojaan, toiset tuskissaan lähtivät
liikkeelle. Joskus säikäytti matkamiestä, joka kuutamossa ajeli
Maddajäyrillä, kalmistosta kuuluva kamala parkaisu, joka oikein
jäätäkin jalmahdutti, joskus huomattiin vainajien käyskentelevän
metsistössään. Jaakon-Yrjäkin yritteli oikein porolla ajella, ja
Junnaksen Isko-vainaja ajatti vanhoilla härillään heinäkelkkoja pitkin
Paadarjäyriä, kun Antti Morottaja palasi Ruijasta. Oula Pieski taas
nähtiin monta kertaa punaisissa tupsulakeissaan kiertelevän Maddajäyrin
kirkkotörmällä. Kerran Jouni-Sammel ilmestyi autioon pappilaan, kun
Paksujalan ukko oli papin tuloa varten sitä lämmittämässä. Oli juuri
hiilos viimeisiään hehkumassa, kun Jouni-Sammelkin pelokkaana ja
arannäköisenä hämärästä tulla hipsutteli siihen lämmittelemään. Mutta
Paksujalan äijä tunsi heti ja sanoi:
— Kyllä minä sinut tunnen, sinä olet Jouni-Sammel.. Sinähän olet
kuollut.
— Niin olen, ukko-rukka tuhahti.
— Ei sinulla ole tekemistä täällä elävitten joukossa... Mene hautaan!
Paksujalka vain komensi kovalla äänellä. Ja Jouni-Sammelin täytyi
lähteä pimeään kylmään kammioonsa.
Kaikki nämä asiat ovat tapahtuneet jo "puukirkon aikana", silloin
kun Teno ja Tunturi-Lappi palvoivat taivaan Herraa pienessä
puutemppelissä, joka oli vain kuin talollisen tuparakennus, jo
vanha ja rapistunut.
Mutta sitten kohotettiinkin 1853 Maddajäyrin kiviselle toyrälle,
vähän matkan päähän vanhasta temppelistä pohjoiseen, uusi kivinen
kirkko. Silloin puukirkon aikakausi päättyi. Anders Hellander oli ollut
vanhan temppelin ensimmäisenä pappina, Anders Abram Hellander oli sitä
korjaillut ja uudestaan rakennellut, ja viimein Andaras Helander sai
repiä esi-isiensä työn maahan ja viedä Norjaan, Tenonsuuhun, mihin
kirkko myytiin. Vanha harmaa sakastirakennus sai vain jäädä paikoilleen
ruumishuoneeksi ja pienen hautausmaan pyhäksi vartijaksi.
Uudesta temppelistä tuli komea ja ylpeä kallion valtias. Se oli ainakin
yhtä kaunis kuin kuningas Salomon, ensimmäisen kirkon tekijän,
rakennuttama temppeli Jerusalemissa, josta sitten kirkkojenkin malli
on saatu. Ja kun Utsjoen uutta kirkkoa "kastettiin", niin seitsemän
pappia, kirkkoherroja ja rovasteja, oli siinä toimessa. Andelin oli
itse kivikirkon herrana, ja toisia tuli Inarista, Sodankylästä,
Kittilästä, Muoniosta ja muualtakin. Paljon oli muitakin herroja
sekä vieraita, ja Inarin kirkkoherra Borg piti voimallisen saarnan.
Lappalaisiakin oli silloin Maddajäyrin kirkkosiljolla hyvin paljon.
Ja uuden kivitemppelin jalkain juurelle, järven rantakentälle keräytyi
lappalaisten kirkkotupien seura. Vanhalle pyhälle maalle käytiin vain
silloin kuin joku vainaja oli sinne menemässä. Sillä kuoltuaan teno-
ja tunturikansa edelleenkin tahtoi siirtyä omiensa viereen ikivanhan
temppelinsä pyhittämään multaan.