Ylpeänä ja kovin uudenaikaisena Inarin kirkko kohoaa matalalla
mäntykentällään Inarijärven lounaiskolkassa, Juutuanjoen suulla,
seuranpitäjinään tavalliset kirkon naapurit: sairastalo ja tohtorin
asumus ynnä Posti-Aikio, Uunon ja Hannun kaupat, Ransu-porvari ja
Ranta-Antti sekä muutamia mökkejä. Lapin kaukaisen kirkonkylän on
suuren maailman meno jo temmannut mukaansa. Siellä muuan ajelee autolla
ja moottoriveneellä, toinen ajelee niittokoneella ja moottoriveneellä,
kolmas laskettelee joka vehkeellä, ja useat haastelevat keskenään tai
muun maailman kanssa vain rautaisia ilmalankoja myöten. Kyläkentällä
kyllä kyhjöttää käkkyräinen lapinpetäjä, metsän takaa katselee
oudoissaan Otsamotunturi, ja järvikansa saapuu kirkolle kirjavissa
lapin puvuissa. Mutta sittenkin: Inarin kirkolta löytää lapin kohta
enää vain pappilan vanhoista isoista kirjoista.
Mutta metsän takana, kolme neljännestä koillista kohden, on
monien metsälamperoisten tuolla puolen pikkuinen metsäjärvi,
Pieni-Pielpajärvi, sitten hiukan tuonnempana vähän laajempi
Iso-Pielpajärvi, ja sen takana matalassa koivuoudassa kohoaa yksinäinen
vanha lapin temppeli — ennenmuinoinen järvikansan kirkko, mutta nyt
vain metsänväen pyhäkkö. Sillä täällä ei asu kukaan, tänne ei kulje
kukaan, ei tänne kuulu auton maailmallinen meno, eikä tänne osu
vihoissaan puuskuttava moottorivenekään. Kovin kaukana tuntuu olevan
suuri maailma, ei näy edes isoa Inariakaan. Paljasharteinen Luosmavaara
vartioi pohjoisen puolta, ja lännen äärellä on iso Otsamotunturi.
Siksipä täällä vielä vanhalappi hyvin viihtyy, ja muinaisen
peskikansan henget saavat asua hiljaisessa levossaan.
Vanha lapintemppeli on etsinyt itselleen oikean sijan.
Siitä on jo kohta kolmesataa vuotta, kun pieni taivaan Herran
temppeli tehtiin Taka-Lappiin, Inarin metsärannoille. Jumalansanaa
oli kyllä jo pitkät ajat saarnattu erämaan kansalle ja ilmoitettu,
että metsäjärvien aroilla kalastajilla oli yhtä hyvä taivasosa kuin
kenellä tahansa lantalaisella, kunhan vain hylkäävät vanhat jumalansa
ja antavat huuhtoa itsensä pyhillä vesillä. Mutta vasta sitten, kun
1648 oli rakennettu ristinkirkko Pielpajärven metsäseudulle ja samana
vuonna _Esaias Fellman_ tullut Inarin ensimmäiseksi papiksi sekä
kastanut kaksi suurta lapinukkoa, sompiolaisen mahtiäijän, Suaksen,
ja Inarin ison napamiehen, _Vallen_, metsäkansa koko joukolla kääntyi
uuteen oppiin. Arkana ja ihmeissään pieni lappalainen hiipi äsken
rakennettuun Lannanmaan jumalan komeaan hirsikotaan, johon oikein
isolla porokellolla kansatokka koottiin ja asetettiin istumaan, ei
jalat ristissä permannolle, vaan ahtaisiin parsiin ihan peski peskiin
kiinni. Ei kyllä metsätemppeli ollut kuin toistakymmentä kyynärää
pitkä, eikä kymmentäkäan leveä ja korkeutta oli vain kahdeksantoista
hirsikertaa. Mutta hartaana ja hiljaisena vasta kastettu kansa istui
pyhässä kodassa kuunnellen ja katsellen, vaikka ei ymmärtänytkään
kauniisti puetun papin lukua ei laulua, ei ymmärtänyt sittenkään,
vaikka tulkki niitä sovitteli lapinsanoiksi. Sen vain kansa käsitti,
että väkevää ibmeliä tässä kumarretaan ja palvotaan sekä sille luetaan
lukuja ja joikaillaan. Oli siis hyvä olla nöyrä ja kuuliainen sekä
kumartaa alamaisesti pappiakin.
Pielpajärven seutu oli koko Inarin ikivanha keskuspaikka. Entinen
Inari kokoontui sinne aina talvisydämeksi yhteiseen kaamosajan
viettoonsa, kuten vielä nykyiset koltat erämaistaan vetäytyvät
talvikyliinsä. Kolmattakymmentä turvekotaa sanotaan entisaikaan
kyhjöttäneen pienen metsäjärven rantakankaalla, ja _Talvas-koadih_
oli kotakylän yhteisenä nimenä. Tänne talvikotien lähimaille,
kotakansan pyhäpirtiksi, rakennettiin Inarin ensimmäinen kirkko ja
Suomen lapinkirkkojen esikoinen. Mutta ei tiedetä tarkoin tämän
esikoistemppelin paikkaa, jotkut vanhat äijät vain muistelevat
kuulleensa, että kirkko olisi ollut nykyisen Pielpajärven pyhäkön
lähitienoilla, jopa muutaman tiedon mukaan Pielpajärven vanhalla
Kirkkoniemellä. Tämän temppelin turvissa tehtiin Inarin villistä
metsäkansasta kristikansa. Siinä ensimmäisenä pappina Esaias Fellman
pauhasi kotaväelle kaksitoista ajastaikaa asuen itsekin metsäläisenä
kotapahasessa Kolmenkuninkaanjärvellä. Saamasi täällä Fellmanin jälkeen
ankara jumalanmies ja kiukkuinen vanhan uskon vainooja, _Gabriel
Tuderus_, sekä sitten moni muukin erämaan apostoli, _Forbus, Chydenius,
Hellander, Wegelius_... Alun toistasataa vuotta huudettiin tässä
temppelissä kansalle parannusta. Mutta sitten vanha metsäkirkko vaipui.
Jo 1752 todettiin temppelin olevan niin huonossa kunnossa, ettei siihen
enää uskalla astua jumalanpalvelustakaan toimittamaan, jonka takia
olisi saatava uusi kirkko. Vanhat turvekodatkin hävisivät. Pielpajärven
metsätanhuvilla onkin vielä vanhojen talvikotien sijoja siellä täällä.
Ja näiltä entiskansan aherruspaikoilta yhäkin "luuta nousee ylös,
vaikka minkä kautta siinä maata kaivaisi".
Nostettiin uusi temppeli Pielpajärven rannalle 1760, sama matala
metsäpyhäkkö, joka siellä vieläkin hylättynä kyhjöttää. Ja kirkon
äärelle kohosi uusi kota- ja markkinakeuttä. Utsjoen papin
sukulaisen, _Anders Abram Hellanderin_, joka oli oikein "insinööri
eli rakennusmestari", sanotaan olleen kirkon tekomiehenä, viisi
kirvesmiestä apulaisinaan. Hyvä metsätemppelistä tulikin, vaikka
vain pienoinen, niinkuin oli pieni kirkon hallitsema metsätokkakin.
Ristikirkoksi rakennettiin tämä toinen ristinkirkko. Pituutta oli
pohjoisrististä eteläoveen 23 ja 5/12 kyynärää sekä itäpäästä,
sakastin ulkoseinästä länsioveen 22 ja 3/4 kyynärää, ja ristin leveys
oli 8 kyynärää. Korkeutta saatiin perushirrestä räystääseen vain 7
kyynärää 9 tuumaa, lattia laskettiin veistetyistä haljispuolikkaista,
ja lautakatto kohotettiin keskikohdalta hiukkasen holville. Penkkejä
mahtui kirkkoon 54, mutta kun käytävien leveys oli pari kyynärää, ei
pisimpiinkään sopinut istumaan kuin kolme, neljä pientä lappalaista,
jos he komeilivat isoissa peskeissään. Osa sanankuulijoista saattoi
kyllä kaahaista kahteen lohtaankin, joko pohjois- tai länsiristille,
sekä ahtautua kummassakin kolmeen pitkään penkkiin. Jumalan aurinkoa
pikku temppeli ja seurakunta sai kahdestatoista ikkunasta, joista 8
isoa, 16-ruutuista oli sivuseinissä vastakkain, 4 pientä puolipyöreätä
6-ruutuista ristien päätyseinissä tai ovien yläpuolella. Alttaripöytä
lyötiin laudoista itäristille, ja saarnatuoli istutettiin itä- ja
pohjoisristien yhtymille, vieläpä saarnatuolin ylle nostettiin taivasta
esittävä katos, jonka huipulla seisoi pyöreämuotoinen pasuunaa
puhaltava keruubi paljaine miekkoineen. Lappalaiset kyllä luulivat,
että se oli "Kristus, joka torvella puhaltaa julki, koska maailman
loppu tulee". Oli itäpäädyssä pikkuruinen sakastikin, ulottuen
pituuttaan seinästä seinään, mutta omistaen leveyttä vain kyynärän 18
tuumaa sekä korkeutta 3 kyynärää 6 tuumaa. Toista korttelia leveä lauta
oli pienen ikkunan alla pöytänä sekä pöydän pääpuolissa pari seinään
iskettyä lautapalasta istuimina.
Pian saatiin, 1766, kirkon länsipäähän pieni matala kellotapulikin,
jonka 5 kyynärää korkea alaosa kannatti 8 kyynärää korkeaa yläosaa eli
kellotornia. Kuusileiviskäinen malmikello siellä pyhäisinä hetkinä
kumahteli juhlallisesti ja oli niin hyvä kello, että sen sanoma kuului
"puolen penikuorman päähän". Kello olikin vanhan kirkon peruja,
Kristiina kuningattaren lahjoittama 1649. [Kello valettiin uudestaan
1818, ja saatiin siihen kirjoitus: "De gloria in exelsis gjuten af Joh.
Jac. Granberg. Stockholm 1818".]
Halpa ja yksinkertainen oli alussa temppelin sisustus. Mutta sitten
siveltiin ikkunapielet ja ovet öljymaalilla, jopa saarnatuoli
koristettiin kuvilla ja kultalistoilla, ja myöhemmin vielä maalattiin
seinätkin valkoisiksi, penkit ja lehterinseinämät siniharmaiksi.
Saatiin viimein kirkkoon uusi tervattu paanukatto sekä punamaalilla
sivelty laudoitus.
Joulukirkko kynttilöineen piti olla lapinkansallakin, ja pimeä
kaamosaika kaipasikin sitä enemmän kuin valoisa Lannanmaa. Pielpajärven
kirkossa pistettiin talikynttilät kuusihaaraiseen messinkikruunuun sekä
pariin seinäpitimeen, jotka olivat Tornion kauppasaksain, Hjulbergin
ja Tornbergin, lahjoittamat 1789. Tuikutti tuli myöskin vallesmanni
Ekdahlin kynttiläjalassa, ja alttaria valaisi kolmitulinen puujalka
sekä pari tinaista kynttiläpidintä. Näistäkin harvoista käryävistä
kynttilöistä loisti pimeänperän kansalle miltei kuin taivaan kirkkaus.
Mutta kun peskeihin puettu kansa astui alttarin äärelle, niin valkea
pahpa, joka oli kuin itse Herran valittu, tarjosi sille pyhän aterian
hopeaisesta kalkista, joka kimalteli kauniimmin kuin kirkkainkaan
silpataaleri. [Kalkki painoi 25 1/2 luotia.] Sai siinä ehtoollisvieras
samalla ihailla vanhaa alttaritaulua, jossa itse Ehtoollisen asettaja
oppilaineen hartaana istui ensimmäisellä pyhällä aterialla. Mutta
saattoi tarkka katselija pelästyen mennä itseensä, sillä ruma perkele
katsella killisteli ehtoollispöydän alta. [Alttaritaulu oli 2 11/24
kyyn. leveä, 1 19/24 kyyn, korkea.]
Vanhojen turvekotien sijaan kohosi Pielpajärven uuden kirkon naapuriksi
vähitellen hirsistä rakennettujen kirkkotupien seurakunta.
Kalajärvien kiertäjät kopsivat kirkkokentälle pikku pirttejä, joissa
saattoivat kirkkopyhinään asustaa. Toiset laittoivat mökin yksinään,
toiset taas yhteisvoimin naapurin kanssa. Pitkin Pielpajärven
itärantaa, kirkosta etelään käsin, nousi tupakömmänöitä toisensa
viereen, niin että niitä oli kaikkiaan neljättäkymmentä. Monet tuvat
olivat jalkeillaan vielä pielpajärveläiselämän viimeisinä vuosina.
Nähtiin joukossa Morottajan, Lusmaniemen, Pahtalan ja lukkari Mattuksen
pirtit siljon pohjoispäässä lähinnä kirkkoa. Sitten olivat Aikioiden,
Saijetsin, Patsjoen puolelaisten, Veskonniemen, Kaapin-Piettarin ja
Partakkolaisten sekä Kettu-Matin, Vallen ja Kyröläisten tuvat. Vain
pieniä, matalia pöksiä pirtit olivat. Avonaisen lapintakan loimut
loiskuivat yli katon pimeään yöhön, kun lappalaiset lämmittelivät
tervaisten kelohonkien paisteessa. Pitkä lannanmies ei saattanut joka
tuvassa selkäänsä suoristaa, ja makuulavalla istuessaan mies voi
kädellään nojata kattohirteen. Pieni ikkuna oli pirtin peräseinässä, ja
muutamissa oli permantona kotalaisen tapaan vain koivunrisuja.
Pikku tupamökkien seurassa, lähellä kirkkoa, oli pitäjän pappila.
Esikoispapin, Esaias Fellmanin, sanotaan kyllä asuneen vain
turvekodassa, ja hänen seuraajansa, Tuderus, asui aivan Torniossa
käyden vain kerran vuodessa kovistelemassa seurakuntalaisiaan. Eikä
sitten moniin aikoihin Inarissa ollutkaan omaa sielunpaimenta,
vaan kiinnitettiin järvikansan metsäperukka ensin Kuusamoon,
sitten Utsjokeen, joiden papit joskus pistäysivät erämaalaisiaan
katsomassa. Tällaisia käyntipappeja varten olikin entisinä aikoina
Inarin kirkkokentän pappilana vain vähäpätöinen kirkkotupa, 1780
rakennettu pakopirtti, seitsemän kyynärää seiniltään ja harjan
kohdalta korttelin yli kolmea kyynärää korkea. Nurkassa oli vain
harmaa lapinpiisi sekä seinillä penkit ja makuulava, ikkunan edessä
veistetyistä laudoista koottu pöytä. Tällaisena tupa otti vastaan
Jaakko Fellmanin, kun hän 1820 ensi kertaa saapui seurakuntaansa.
Myöhemmin nostettiin tuvan perään pieni kamari lapintakkoineen,
ikkunoineen, veistettyine pöytineen ja lautsoineen. Täällä sitten
Jaakko Fellman ja muutkin Utsjoen papit, jotka samalla hoitivat Inarin
kappeliseurakuntaa, kävivät asustamassa joulun aikana, pääsiäisviikolla
sekä jonkin kerran kesälläkin. Tässä "pappilassa" Lönnrotkin majaili
pitkällä lapinretkellään 1837. Mutta kun Inari 1838 sai oman
pappinsa, laitettiin parempi papintalokin, oikein "iso" pappila
kolmine kamareineen, saleineen ja keittiöineen sekä tarpeellisine
ulkorakennuksineen, ja vanha kirkkotupa joutui "pihtipuoleksi". Kun
Lönnrot taas 1842 matkusti Lapissa, saattoi hän kirjoittaa: "Kun 1837
keväällä kävin Inarissa, oli siellä vain kirkko ja joukko kurjia
lappalaistupia. Nyt paikka on kokonaan muuttunut, sittenkuin se on
saanut oman papin. Kirkko on maalattu punaiseksi; papilla on omia
tarpeitaan varten viisihuoneinen asunto. Sitäpaitsi on toinen rakennus,
missä on sali ja kaksi huonetta". Josef Wilhelm Durchman Inarin
ensimmäisenä asujapappina tuli Pielpajärven metsäkansan ja kirkkotupien
päämieheksi, sekä sitten hänen jälkeensä _Hornborg, Borg, Favorin, von
Konov, Kekoni, Kulhanen_... toinen toisensa perästä saapuivat erämaan
yksinäisiksi sananjulistajiksi, viihtyen metsäpappina kuka pitemmän,
kuka lyhyemmän ajan.
Sillä Pielpajärven saarnamies sai metsäkentällä enimmät ajat asua ypö
yksinään. Lappalaiset asuivat pikku tuvissaan vain kirkkomatkallaan,
tullen korvesta sekä taas muutaman päivän kuluttua kadoten korpeensa.
Ja pappila jäi taas yksin, ympärillään hiljainen ikuinen erämaa.
Kesäisin vain Pielpajärvi iloisesti loiskutteli rantakivikossa, mutta
syksyn myrskyt tuntuivat riehuvan entistä väkevämmin, ja talven pitkä
pimeä selkä oli entistä kaameampi. Lappalaisten tulo kirkolle jo
oli kuin virkeä puistatus tylsästä lamaannustilasta. Kirkkopyhinä
olikin lapinsiljolla elämää, sillä vanhat inarilaiset olivat hyvin
vireitä kirkkomiehiä. Kesällä kirkkoliitolle mennessään Inarin
rantalaiset soutivat isoilla veneillään kirkkovalkamansa pohjukkaan,
josta astelivat Pielpajärvelle kivisiä metsäpolkuja pitkin toista
neljännestä. Toisilta suunnilta kansaa tuli penikulmittain halki
erämaiden. Talvella taas pääsi mistä tahansa porolla perille asti.
Mutta kaikkein enimmin kansaa karttui Pielpajärvelle joulunaikana.
Silloin pidettiin kirkkokentällä suuret markkinat, joille saapui
lappeja etempääkin, ja siitä Inarin kirkkosiljoa sanottiinkin vain
Markkinaksi. Yksinäisellä pappilalla oli silloin kyllä naapureita,
papinrouvalla vieraita ja kirkko täynnä sanankuulijoita.
Oli pappilan naapurina myöskin käräjätupa, jossa oli käräjäpirtti
ja houvinkamari. Rakennusta varten parhaillaan vedettiin hirsiä,
kun Lönnrot helmikuussa 1842 oleskeli Inarin pappilassa.
Käräjätuvassa tuomari kävi istumassa oikeutta ja houvi kantamassa
veroja. Entisaikaan houville "piti antaa hyvä ketunnahka palkinnoksi,
kun hän istui ja kantoi verot". Mutta ovelat lappalaiset joskus
laskivat pirtin savua täyteen, niin ettei houvi saattanutkaan istua
ja kantaa veroja, eikä saanut hyvää ketunnahkaa. Tuomari taas sai
ahkerasti tutkistella lappalaisten pororiitoja, tuomiten poron
varkauden syntiin langenneelle lapinukolle 28:nkin paria raippoja,
joka oli jo "hengellinen rangaistus". Pienelle tunturiaijäpahaselle,
joka nälissään tai oikeutetusta kostonhalusta oli tappanut tai
"lainannut" puolivillin metsänelukan, vitsominen olikin melkein
hengelle käypä selkäsauna, varsinkin kun se annettiin vanhan kirkon
luona kaakinpuussa. Menes-Jussakin sai selkäänsä, vieläpä päällisiksi
pantiin seisomaan rauta kaulassa kaakinpuun juurelle, tunnin selin,
toisen päin kaakkiinsa. Asiat selviteltyään tuomari lähti ajamaan, ja
kun hän jo istui ahkiossa, niin pitäjän lukkari veisasi kokoontuneen
käräjäkansan kanssa lähtiäisiksi tuomarin virren. Pimeässä aamussa ja
pakkasen porotuksessa natisivat ja höyrysivät pirttien ovet, seinät
paukahtelivat, ja koko kenttä kajahteli, ja porotkin pelosta taajoivat,
kun pienet avopäiset veisuumiehet puhalsivat kurkustaan höyryä ja ääntä
saaden sanoiksi:
"Sen suuren Herran Jumalan
Ankara, pyhä laki
Kullekin omans' antamaan,
Tuntoom' sitoo ja vaatii".
Pielpajärven vanha pyhä temppeli, josta moni sai lohdutuksen ja
rauhan tunnollensa sekä hyvän lupauksen tulevaisesta elämästä,
oli erinomaisena apuna maallisessakin vaelluksessa. Se oli koko
seutukunnan paljon mainottu palvoskirkko, ainakin yhtä hyvä kuin monet
metsä- ja tunturijumalat, joita myös palvottiin. Jo vanhalle kirkolle
lappalaiset kantoivat uhrejaan. Niinpä 1731 lukkari Heikkas-Piera
poikineen uhrasi seitsemättä riksiä, kirkkoväärti Andaras Valle sekä
Andaras Saijets kumpikin poronvasan, ja Matti Saijets antoi urakan.
Varenkilainen Andi-Andaras uhrasi 1732 revonnahan. Samalla tavalla
kannettiin lahjoja uudelle kirkollekin. Milloin vain sattui joku apua
kaipaava asia, niin heti piti _kirhkoi tshuorravum_, kirkkoon huutaa.
Kaukainen utsjokelainenkin uskoi niin vahvasti Inarin kirkkoon,
että jonkin tavaran tai eläimen hukkuessa tai sairauden sattuessa
heti huomasi, että "Inarin kirkolle pitäisi panna anomus... se kun
on onnellinen kirkko ja aina auttaa". Toisinaankin utsjokelaiset
neuvoivat: "Älä hae! Lähetä Inarin kirkolle rahaa ja hae sitten, niin
kyllä löydät". Kaarasjoenkin lappalainen, Bigga-äijä, menetti kerran
poronsa — elukka katkaisi hihnansa ja karkasi metsään — ja lähetti
heti Inarin Kirkko-Juhanille rahaa ilmoittaen, että kirkko saa sen, jos
poro löytyy. Juto löytyikin pian Passeoaivesta Norjan puolelta. Mutta
kun Kitti-Andaraksen hyvä musta härkä sairastui, niin Andaras hädissään
lähetti Pielpajärven papille sanan ja pyynnön, jotta pappi rukoilisi
kirkossa härän puolesta. Jos poro paranee, niin Andaras antaisi
kirkolle ruplan. Pappi rukoili, musta härkä sai terveytensä takaisin,
ja kirkko sai ruplan esirukouksestaan.
Kirkkoon huutamisia ja esirukouksia Pielpajärven temppelissä kyllä
toimitettiin elävien puolesta sekä saarnattiin heille parannusta,
ja kuolleetkin kirkko otti huostaansa, mutta ei kätkenyt niitä
permantopalkkiensa alle eikä kirkkotarhaansakaan. Vainajia varten
oli oma pyhämaansa. Penikulman päässä Inarijärvessä oli pieni matala
metsikköluoto, jonka kirkkoherra Henrik Sund oli 1793 vihkinyt
kuolleitten valtakunnaksi, ja tänne vesien taakse Pielpajärven temppeli
saatteli edesmenneet matkamiehensä. Lähellä kalmasaarta oli toinenkin
vainajien saari, johon entinen Inari oli myöskin kätkenyt kuolleensa.
Eikä ollut kaukana kuulu Ukkokaan, vanhan järvikansan merkillinen
seitasaari, joka varsin monelle kalanpyytäjälle oli antanut apuansa
maallisessa toimeen tulossa.
Mutta esikoiskirkon päivinä kerrotaan kuolleet haudatun oman
temppelinsä turviin, joko kirkon permannon alle tai kirkkotarhaan.
Samoin lienee Pielpajärvenkin kirkko alkuvuosinaan ottanut vainajat
aitauksensa suojaan. Mutta riettaeläimet, karhut ja ahmat, eivät
antaneet kuolleitten levätä rauhassa metsäkankaallaan, vaan raastoivat
heidät ylös kesken uniansa. Siitä sitten katsottiinkin kuolleitten
kotimaa Inarin saarelle. Ja sinne järvikansa toinen toisensa jälkeen
juti levolle. Mutta täälläkin joskus riettaat pedot raastoivat
ruumiita. Sillä entinen lappalainen hautasi vainajansa kovin matalaan.
Ainakaan Piettar-Paaval ja Pitkä-Matti eivät saaneet haudassaan lepoa.
Nälkäinen ahma kaivoi ruumiit esiin, raastoi arkut rikki ja raateli
pahasti Piettar-Paavalin sekä söi Pitkän Matin melkein poikki. Mutta
Kaapin-Matti viritti haudalle raudat, ja kun ahma taas tuli syömään
Pitkää-Mattia, se tarttui rautoihin. Kaapin-Matti tuli ja tappoi pedon
sekä keitti sen, sillä ruumiinrosvo oli tavattoman lihava.
Harvoin kyllä tällaista häväistystä on pyhitetyllä saarella sattunut.
Hyvässä levossa on erämaita kiertävä järvikansa saanut nukkua. Iso
kotijärvi on vain huokunut saaren suojateille univirttä aina asian
mukaan. Sielujen tyynesti levätessä se on hiljaiesti viihdytellyt,
sitten taas laulanut voimakkaammin, kun sielut ovat levottomasti
liikehtineet, joskus myrskynäkin ulvonut, koska jotkut väkevät vainajat
eivät aina ole jaksaneet maata ahtaassa majassaan. Mutta pimeäksi
talveksi järvi on säännöllisesti vaiennut, ruveten itsekin lepoon, ja
siitä vainajien valtakunta on kuullut, että on taas kulunut palanen
pitkää iankaikkisuutta.
Aina tuon tuostakin saaren vainajat saivat seuraansa uuden
toverin, kaikki vanhoja tuttuja metsienkiertäjiä, hyviä kalmankin
vierustovereiksi. Mutta sitten tapahtui niin merkillisesti, ettei
enää ketään saapunutkaan. Järvi vain huokaili ja myrskyssä möyrysi
ja taas asettui talvilepoonsa kerran toisensa jälkeen, eikä vain
kenkään halunnut saaren ikuiseen lepoon. Inari oli hylännyt
Pielpajärven pienen pyhäkön sekä ikivanhat kalmasaarensa. Se oli
rakentanut 1888 uuden uhkeamman kirkon kauas näkyvälle rantalakealle
sekä taas jonkin ajan kuluttua etsinyt uuden vainajien pellon komean
temppelinsä lähimailta.
Tämän sai vainajiensaaren vanhalappi surumielin todeta. Se huomasi,
että jälkipolvi ei enää viihtynyt entis-isien asumilla pyhillä
sijoilla eikä halunnut heidän seuraansa kuoltuaankaan. He vain,
kalmasaarien kalvenneet asukkaat, tunsivat kyllä entisen pyhäkenttänsä
Pielpajärvellä, muistivat kallioisen kirkkopihan jokaisen kivenkin,
kaksi suurta kallionjärkälettäkin ihan kellotapulin rappusten
edessä, muistivat joka mökin suurella kentällä sekä pappilan ja
käräjätuvan. Tunsivat vainajat monikertaan kuljetun mutkaisen polun,
joka vei kirkkovalkamaan Inarille sekä toisen palkaan, joka saatteli
Juutuanjoen suulle, tunsivat kentän laidasta alkavan louhikkoisen ja
synkän, jäkäläisen sydänmaan, johon aina markkina- ja kirkkopäiviksi
laskettiin porot laitumelle. Ja markkinat! Sinne vieläkin moni entinen
markkinamies entisiä ilopäiviä muistellen palasi kalmasaaresta
joikailemaan...
Mutta nyt on kaikki hiljaista. Päivän paahtama, ruskea temppeli on vain
metsänväkeä ja vainajien yöllisiä kirkonmenoja varten. Pappilasta on
jäljellä ainoastaan matala lahonut hirsikehys sekä vanha ränsistynyt
sauna, ja siellä täällä kyhjöttää joku ikäloppu, oveton ikkunaton
kirkkotupa. Ja kesäisin nostaa erämaita kiertäneen kotakansan
satavuotinen asuinmaa, kirkkokenttä ja markkinasiljo, rehevää heinää
nautakarjaa hoitavalle, hirsipirteissä asuvalle jälkipolvelle.