Saattavat lapinlapset kyllä taajoa ja tehdä tosiakin töitä, mutta
kristikansan perillisinä heidän pitää ajallaan oppia kirjaviisauttakin.
Jotkut vanhat valkkopäät äijät ja pienet hallavat muorit pitkine
elämänkokemuksineen eivät kyllä enää tarvinne muuta, kunhan osaavat
vain, että "mun uskum killa", mutta nousevassa lapissa tapahtuu
aina ankara taistelu sanan kanssa. Suuri tunturimaa ei kyllä kysy
kirjantaitoa, sitä vaatii vain kirkon pahpa, jonka täytyy haltuunsa
uskotuista sieluista kerran vastata Jumalalleen. Niinpä metsäpirtin
pitää pistää kirja jo pieneen käteen, ja tunturikodankin täytyy
koettaa pikkuraitioilleen opastaa kirjanmerkkejä, vaikka kodassa
helpommin muistetaankin sadat poromerkkien sanat kuin aapisen muutamat
vikerkoukut. Mutta koska kirjan mustien koukeroitten oppiminen
karkoittaa paljon ikävyyksiä tästä ja varsinkin tulevaisesta elämästä,
täytyy joka pirtin ja kodan sitä harrastaa. Kota- ja pirttiopetus
tahtoo sittenkin tuottaa epävarmoja tuloksia. Sillä kylmä ja savuinen
porokansan asuinmaja ei ole varsin lukuhuoneeksi rakennettu, eikä moni
pieni hirsipirttikään ole noussut siinä hengessä, että sen asukas
ahkeroisi sanan ääressä. Lapin isien ja äitien pitää aina ensi sijassa
muistella tämän maailman asioita, niinkuin porotokan paimentamista,
kalan- ja riekonpyyntiä ja Ruijanrannan matkoja sekä sitten vasta,
minkä aikaa riittää, huolehtia sananviljelyksestä ainakin niin paljon,
että pysyy sovinnossa sielunpaimenensa kanssa. Ja mitäpä aikuinen
ihminen kovin tuhlaisikaan päiviänsä vaikeaan lasten opettamiseen,
kun kerran on koulumestareita. Juuri sitä vartenhan _skulla-olbmaik_
ovatkin, että he panevat sikiöitä kirjalle, ja siitähän heille
maksetaan suuret rahatkin. Mitäpä kun skulla-olbmaik. Hehän ovat
kovin oppineita ja viisaita kirjamiehiä, jotka tietävät nokko yhtä
paljon kuin huono pappi ja osaavat opettaa paremmin kuin taitamattomat
ihmiset, jotka ovat saaneet kirjanymmärrystä vain omiksi tarpeikseen.
Skulla-olbmaik, koulumiehet, Lapinmaan katekeetat, ovatkin
lapinkansaa, metsien pieniä lapsia ja metsien isojakin lapsia,
opastaneet kirjalle jo satoja vuosia. Niinkuin muuta kristikansaa,
ruvettiin tunturimaan kansaakin jo hyvin aikaisin kasvattamaan
kirjantaitavaksi, toisia jo verekseltään heti, kun pakanuus oli saatu
kastevedellä huuhdotuksi pois. Jo yli parisataa vuotta takaperin
ensimmäiset Lapin erämaan lapset oppivat lukemaan. _Esaias Fellmankin_,
Suomen Taka-Lapin ensimmäinen pappi, joka vaikutti pakanallisessa
tunturimaassa toistakymmentä vuotta (1648-61), käänsi ja kastoi koko
Inarin metsäkansan, vieläpä opetti sen lukemaankin. _Olaus Sirma_,
lappalaissyntyinen lapinpaimen, yritti jo 1700:n vaiheilla Enontekiön
tunturilaisiaan lukumiehiksi, kääntäen heidän hyödykseen lapinkieleen
katkismuksenkin, joka kuitenkaan ei aikoinaan tullut painetuksi.
Jo 1744 mainitaan Enontekiöön asetetun ensimmäinen koulu, jossa
seutukunnan kansaa istutettiin kirjan ääressä. Samoihin aikoihin
_Anders Hellander_ toimi Utsjoen pappina ja koulumestarina opettaen
kaukaisen Tenovirran kansaa ja tunturiväkeä, ja silloin askaroi saman
kansan katekeettana myös _Iisak Tornensis_.
Lapin pappeja sekä pappien sukulaisia ensimmäiset lukumestarit olivat,
mutta sitten jo lapinmiehet itsekin niin opastuivat ja tulivat
jaloiksi, että kelpasivat kotakansan opetusmiehiksi. Utsjoellakin jo
1700-luvun jälkipuoliskolla _Pieras-Piera_ kiersi erämaata ja opetti
sanaa saaden virkanimestään itselleen komean sukunimen, _Katekeetta_.
Uuden nimensä täyttäjänä Pieras-Pieran poikakin, _Guttorm Katekeetta_,
pysyi harjoittaen hänkin tenolaisia ja tunturikansaa kirjanoppineeksi
ristirahvaaksi. Anund _Laidinkin_ pari jälkimiestä, _Mattis-Sammel_ ja
_Aslakas-Sammel_, opettivat sanaa kansalle, edellinen ollen samalla
kirkkoväärtinä, jälkimmäinen seksmannina, ja vanhan Lukkari-suvun
jäsen, Jousas-Jousep, niinikään istutti kirjaa lapinlasten päähän.
Oulas-Oula Guttorm, lukkarin poika, oli yhtaikaa kahden kovan viran
isäntänä, katekeettana ja lukkarina, ja Johan Hellander, papin
sukulaisen jälkipolven mies, oli niin jalo mies, että pystyi samalla
kertaa sekä seksmanniksi että kirkkoväärtiksi ja koulumestariksi.
Samoin Inarinkin järvikansasta nousi kirjanoppineita ohjaamaan
kalamiesten perillisiä sanan ymmärtämiseen. Niinpä jo vanhoina
aikoina 1800:n vaiheilla Jouni Aikio, Kaapin-Juhanin poika oli sekä
lukkarina että koulumestarina. Entistä Vallen katekeetta-äijää vieläkin
muistellaan, samoin kuin Matti Morottajaa ja Mikkel Aikiota sekä
Utsjoelta tullutta Aslak Laitia.
Kaarasjoen kansaa opetti aikoinaan lukkari Matti Aikio, Iisakin
poika, kirkonrakentajan poika ja inarilaisen lukkari-koulumestarin,
Jouni Aikion pojanpoika. Ja Kaarasjoen tunturilasten lukupeikkona
kierteli kotia myöten entisiin aikoihin Länsman-Andaras, kirjantaitava
porolappalainen.
Lapin entiset koulumestarit olivat vain koulua käymättömiä kirjamiehiä.
Ainoastaan vanhan lukumestarin opastusta he olivat saaneet samoin kuin
muutkin lappalaiset, mutta olivat olleet muita jalompia selvittämään
sanaa sekä kirjasta että ulkomuistista, ja siten vuorostaan päässeet
lukutaidon johtomiehiksi. Vanhimmat koulumiehet eivät osanneet
kirjoittaa edes nimeänsä, tuskalla tunsivat sen kirjoituksesta. Mutta
joskus pitäjän papit opettivat joillekuille kirjoittamisen taidonkin.
Kirkkoherra Borgkin Inarissa pani nuoren Mattus-Heikin kirjoittamaan,
opettipa virsiäkin veisaamaan sekä nuotteja tuntemaan, ja sitten ylensi
miehen katekeetaksi ja lukkariksi.
Kova oli kyllä tunturien koulumiesten työ. Talvi oli parasta
toiminta-aikaa, ja silloin piti kirjamiesten kiertää erämaata asunnosta
toiseen kooten opetuslapsia jalkojensa juureen. Inarin järvillä ja
Tenolla kävi kulku pirttejä myöten, mutta tunturilapissa oli vain kota
koulutalona. Jopa entiseen aikaan, kun koko Lappi oli kotalappina,
kirjanoppinut sai aina jakaa jaloa taitoansa kotapermannolla.
Porolla koulumestari ajeli, kirjakiisa matkassaan, ja pani heti taloon
päästyään koulun käyntiin. Yksinäisissä metsäpirteissä ja kotapahasissa
saattoi olla vain yksi ainoakin ihmisalku opastettavana, mutta sitäkin
kyllä piti muutamia päiviä saatella kirjantaipaleelle ja sitten taas
rukattaa toiseen pirttiin, jossa voi odottaa pari, kolme neuvottavaa.
Toisinaan, kun oli lähellä naapureita, koulattavia kokoontui kuusin,
seitsemin, ja silloin mestari viipyi talossa parikin viikkoa. Samassa
ahtaassa pirtissä, missä talon väki asui ja ahersi, koulumieskin
ahersi opetuslastensa kanssa, pimeän aikana takkavalkean valossakin
lukien ja luettaen. Mutta vielä ahtaampi oli tunturikodassa. Lähes
kymmenkuntakin opetettavaa keräytyi lähisiidoista koulukotaan. Lähellä
valoisaa oviaukkoa oppivaiset istuivat jalat ristissä porontaljoilla
oppi-isänsä ympärillä lukupuikolla tunnustellen aapisen merkkejä. Kodan
peräpuolessa asui muu kotaväki, miehet maaten tai istuskellen, emäntä
kyköttäen lieden luona keittohommissa, kuusi, seitsemän koiraa ollen
omissa oloissaan. Mutta koulukansa vain ahkerasti aapisteli ovensuussa.
Vain silloin, kun koiraväki syystä tai toisesta sydäntyi tappelemaan,
täytyi heittää aapisen paukutus syrjään ja antaa koirille suunvuoro.
Aapinen, katkismus ja raamatunhistoria olivat pirtti- ja kotakoulujen
oppikirjoina. Pienet aloittelijat tuskailivat aapisen ääressä,
oppineemmat ajoivat päähänsä katkismusta ja raamatunhistoriaa,
mutta pariakymmentäkin lähentelevä pororaitio saattoi joskus vasta
tunnustella aapisen alkumerkkejä tahi tavoitella ulkomuististaan
isämeitää, joka kyllä oli hyvä osata tunturissakin. Suomenkirjaa moni
luki, varsinkin inarilaiset olivat siihen jo vanhastaan harjaantuneita.
Entiset lappalaiset pitivätkin suomensanaa paljon voimallisempana
kuin lapinkielista kirjaa ja sentähden opettelivat selvittelemään
suomenlukua. Sitähän moni pappikin vain ymmärsi, ja Jumalakin kuuli
paremmin kuin halpaa lapinkieltä, jonka käyttäminen oikeassa kirjassa
oli melkein synnillistä. Eikä se kaikkien mielestä oikein sopinut papin
saarnakieleksikään. Saattoipa lapinakka kuullessaan saarnatuolista
pehmeätä kotikieltään arvella, että tuntuu kuin pahpa puhuisi ryöttiä.
Mutta silti sentään koetettiin lappeja heidän omalla kielellään opastaa
oikealle tielle, ja toimitettiin heille lapinkielistä sanaa. Suomenkin
lapinpapit käänsivät muutamia kirjoja paimennettaviensa kielelle.
Vaikeinta kirjalappia oli "Andeliinin lappi", joka saamelaisten
mielestä oli niin merkillistä, että sitä tuskin Jumalakaan ymmärsi,
vaikka rovastin tarkastuksessa 1858 eräs vanha ukko seurakunnan
puolesta sanoi, ettei Utsjoella ole koskaan ollut niin hyvää pahpaa
kuin Andelin ja joka ei ymmärrä hänen lappiaan ei myös ymmärrä hänen
suomeaankaan. Tunturiväki ja tenolaiset, jotka osasivat heikosti
suomea, lukivatkin mieluummin omakielistä sanaansa, Norjassa painettuja
norjaniappalaisia kirjojaan. Vanha Maarit Vuolabbakin tallettaa
vieläkin rakkaimpana sananaan pikkuruista "Dr Morten Luther uccab
Katekismusas" kirjaa, joka on painettu Kristianiassa 1837, tallettaa ja
muistelee:
— Itkusilmin olen sitä kirjaa lukenut... enkä tuntenut puustaimia,
kun vesi oli silmässä.
Päivätyönsä koulumies aloitti ja lopetti rukouksella ja
virrenveisuulla, jota talonväkikin hartaana kuuntelu. Aikio-Mihkelkin
veisasi ja veisautti omalla nuotillaan kaikkein pisimpiä virsiä, ollen
sitten hyvin tyytyväinen päivänmenoonsa. Heikki Mattus, lukkarimies,
otti hyvän ja juoksevan nuotin virsikanteleesta, joka hänellä oli
matkassaan. Utsjoen koulumies, lukkari Oula Guttorm, luikautteli
ylpeästi vain virren alusta loppuun, vaikka oli unohtanutkin sen oikean
nuotin. Mutta hyvin virsi vieri ja kaikui, sillä Oulalla oli oikein
kova ja luja ääni.
Koulumestarien virkana oli vielä rukousten pito pyhäpäivisin
kouluseutunsa kansalle, joten he samalla puolestaan noudattivat 1828
lappalaisille annettua määräystä, että jokaisessa lapintalossa ja
kodassa oli pidettävä pyhäpäiväinen rukoushetki. Tällaiset pienet
hartaushetket olivat suuria jumalanpalvelustilaisuuksia kaukaisten
erämaiden asukkaille. Ne paloittelivat ja merkitsivät pyhäpäivien
viitoilla pitkän talven harmaan arkitaipaleen. Tunturilaisetkin tulivat
parin, kolmenkin penikulman päästä koulumiehen siidaan kuulemaan
virrenveisuuta ja sananlukemista. Koulumies istui kodan poassupuolessa
opetuslapset vierellään ja sitten ympärillä muuta kansaa senkuin
kotaan mahtui, toisia ulkonakin vain ristijaloillaan hangella
istumassa. Taitonsa mukaan kansa yhtyi virteenkin. Heikki Mattus
veisasi tavallisesti: "Jesus ystävän' on paras" tahi: "Jesu, sanallas'
sä sielun" tai: "Anna, Jesu, Henges valo, Sieluum' paistaa pimiään".
Avopäin, kädet ristissä rinnalla ja pää painuksissa, pieni tunturitokka
kykötti kylmässä kodassa sekä ulkona hangella, kun koulumies aloitti
"Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ammen", lukien ensin rukouksen,
sitten pitkän saarnan Ranckenin, Wegeliuksen tai "Aataminpojan"
postillasta. Heikki Mattus luki useinkin Aataminpojan postillaa, joka
oli sama kuin "M. Johan Samuel Adamin Pojan eli Misanderin Jumalalle
Pyhitetty _Sabbatin-lepo_, sisällänsä pitävä kaikkein sunnuntai-
ja juhla-päiväin evankeliumein jumaliset tutkistelemukset yli koko
vuoden. Kaikille siviöille kristityille, liiatenkin maalla asuvaisille
eli matkustavaisille palvelukseksi ja hyödyksi kirjoitettu. Suomeksi
käännetty Dan. Wirzenius'elta" [painettu Helsingissä 1873]. Päivän
saarnan Mattus luki lausuen lopuksi Herran siunauksen sekä veisaten
virren: "Me sinua Jesu! ylistäm'" tai "Jesus puheen, aivoituksen". Ja
tunturien kansa tunsi olleensa kosketuksissa taivaan Herran kanssa.
Vanhat poroäijätkin puhelivat: "Jumala armostansa auttakoon minua", ja
pikku muorit kotakentällä pyyhkivät vanttuilla silmiään vakuutellen:
"Minä uskun, että minä Jumalan sanan kautta tulen autuaaksi".
Tällaisissa tuntemuksissa oli taas mieluista ajella yksinäisille
asunnoilleen.
Ahkerasti koulumestarit pitivät opetuslapsiaan kirjan ääressä.
Aikio-Mikkokin istutti aamusta iltaan asti miltei yhteen menoon, niin
ettei juuri ulkonakaan saanut käväistä. Mikkel-äijä opetti milloin
i:tä tuntemaan, milloin isämeitää muistamaan, milloin taas antoi
opetuslapsilleen ankaria toria viheltämisestä ja joikaamisesta,
sillä "se ei ole ihmisten tapa, vaan se on langenneen enkelin tapa".
Saivat pienet lappalaiset tietää myöskin, että "maa ei pieri, vaikka
niin sanotaan", saivat kuulla senkin, että vanhanlapin palvoma pyhä
seitakivi on niin väkevä, että sen saattaa hävittää ainoastaan "Isän,
Pojan ja Pyhän Henkken nimmeen". Utsjoen Jousep Lukkari oli niin
ahkera, että lasten lukiessa kaverteli luisia paulatiuhtoja, käpyjä
sekä sarvilusikoita. Joskus ukko kyllä väsähti ja nukahti työnsä
ääreen, ja silloin lukumiehet kapaisivat mäkeä laskemaan. Mestarikin
herättyään juoksi kentälle huutelemaan: "Maanak, maanak, poatted
lohkad!" [Lapset, lapset, tulkaa lukemaan.] Ja sitten taas ruvettiin
lukemaan ja luuta kavertamaan. Siitäpä Jousep Lukkari saikin rinnassa
kannettavan kunniamerkin, johon oli kirjoitettu: "Ahkeruudesta". Heikki
Mattuskin oli iso koulumestari, joka luki ja veisasi ja otti nuotin
virsikanteleesta sekä piti opettaessaan aina risua näköisällä, sillä
"ilman risua lapsi ei ole myöntyväinen". Ja niin myös Mattus-ukko sai
hopeaisen kunniamerkin, jossa sanottiin: "Isänmaan hyväksi". Se oli
niin kaunis ja mieluinen, että vanha mestari säilytti sitä kuolemaansa
asti rintaliinansa taskussa, kätkettynä nahkakukkaroon karvojen
väliin. Johan Hellander ei kyllä kiusannut kasvattejaan liian pitkillä
päivillä, luettihan vain jonkin aikaa ja tavautti taitamattomia sekä
sitten iltapuhteet saarnaili vain muisteluksia Staaluista, gufittarista
ja kaikenlaisista pelätyksistä, joita entiseen aikaan Lapinmaassa oli
vielä paljon. Mutta jotkut koulumestarit ryypiskelivät viinaakin,
jopa joskus oman opetuslapsensa kanssa. Sillä kun isoa parrakasta
miestä piti asettaa aapisen ymmärtämiseen, niin siinä kyllä toinen
jos toinenkin tarvitsi vahvistusta. Sammel-Oulalla oli oppipoikana
pieni pyöreä paksu kummipoikansa, Jorba-Jousi, aikamies kyllä, joka
seuraili opetusisäänsä koulupaikasta toiseen. Saattoi joskus pitkillä
taipaleilla, kun nähtiin tien ohessa poroja palkimassa, koulumestarille
tulla tuoreen lihan himo, niin että hän ehdotteli:
— Na, kummipoikani, heittäkäämme ja nylkekäämme tässä kermakka.
— Eikös viides käsky kiellä, ettei saa varastaa, kummipoika vastasi,
nojaten kumminsa opetuksiin.
— Naa, ajallansa se kyllä kieltää, mutta ei se nyt kiellä, oppi-isä
antoi lisäselitystä "viidenteen" käskyyn vyyhdeten suopunkia, jolla
heitti kermakan.
Seurakunnan sielunpaimen oli koulumestarienkin pääpaimen. Häneltä
koulumies sai vitkansa ja työohjelmansa sekä myöskin palkkansa, mutta
asian sattuessa pahpa saattoi ottaa viran poiskin. Rovastin- ja
piispantarkastuksissa pidettiin koulumiehiä kovilla. Silloin hekin
vuorostaan joutuivat näyttämään lukutaitoaan sen sijaan, että aina
ylpeästi vaativat sitä muilta. Niinpä 1757 tutkittiin katekeettojen
Sammu-Hansin ja Pieras-Pieran sisä- ja ulkolukutaitoa ynnä käsitystä
sekä huomattiin heidät kelvollisiksi virkaansa. Tarkastuksessa
1777 todettiin, että katekeetat opettivat kristinopin alkutietoja
kodeissa niin paljon kuin mahdollista pitäen vielä rukouksia aamuin
illoin. Sitten taas 1847 piispantarkastuksessa annettiin tietää,
että Jousep Lukkari ja Oula Guttorm innolla ja huolella hoitivat
tehtävänsä opettaen lapsia, pitäen rukouksia ja lukien sunnuntaisin
ylösrakentavaisen saarnan. Mutta Johan Hellander sai muistutuksen,
koska joskus oli lyönyt laimin vitkansa vaatimukset.
Oli kyllä työtä tehdä kirjamiehiä lapinkansasta, joka koko elämänsä
eli erämaiden kiertolaisena. Tunturiväki juti alinomaa, ja kalakansa
teki muuttoa vuodenaikojen mukaan, niin ettei kumpaisissakaan
kirjanopetus oikein päässyt kantamaan hyvää hedelmää. Vaikka Esaias
Fellmanin sanotaan kymmenkunnassa vuodessa opettaneen koko Inarin
kansan lukemaan, lienee silti jälkipolvessa elänyt monta ukkoa,
jotka eivät enää osanneet Esaiaksen taitoa. Njuammel-Andaraskaan ei
muistanut kinkereillä muuta kuin papattaa papin perässä, luullen
katkismusta lukevansa: "Sinä-nuori-riski-mies-et-osaa-mitään..." Mutta
sittenkin Inarissa on Fellmanin kylvö parhaiten menestynyt. Inari on
aina ollut parempi kirjanoppinut kuin Utsjoki ja saanut taidostaan
parhaan kiitoksen silloin kuin Utsjokea on lastattu. Mutta kaikkein
huonoimmin on sananselvityksessä menetellyt tunturiväki. Utsjoen
piispantarkastuksessa 1847 kuultiin, että vaikka kirkkoherra ja kolme
katekeettaa oli kolme, neljä viikkoa työskennellyt seurakunnan 10-15
rippilapsen kanssa, niin ei voitu ainoatakaan teno- ja tunturikansan
toivoa huonon lukutaitonsa takia laskea Herran Ehtoolliselle. Samalla
myös todettiin, että tunturilappalaiset vain häärivät porojensa kanssa,
eivätkä ensinkään pane lapsiaan kirjalle. Eikä koulumestarikaan
saata tunturilaisia paljon opettaa, kun he aina ovat muuttoretkellä.
Olivatpa tunturiäijät jumalansanalle niin kovakorvaisia, etteivät edes
saapuneet piispantarkastukseen, vaikka oli hyvä ilma ja huhtikuun
hankikeli. Muuta kansaa oli kyllä saapunut 120 henkeä, mutta 20:sta
porolappalaisesta oli tullut vain yksi ainoa ukko, Oula Panne, ja
hänkin olisi kyllä jäänyt tunturiinsa, jos olisi tiennyt saavansa
kirkossa kovat nuhteet ja varoitukset jumalattomasta elämästään.
Rovastintarkastuksessa 1836 manattiin ankarasti padje-olbmuksia Piera
Vestiä, Andaras Ingeriä, Andaras Pautia ja Andaras Pannea sentähden,
että he olivat aivan taitamattomia kristinopissa, eivätkä sittenkään
olleet saapuneet kuulusteltaviksi. Hyvin luonnollisesta syystä pois
jääneet poroukot tuomittiin hyvittämään kirkkoa kukin 24 kopeekalla.
Mutta tunturilaisen renki, Jouni Paut, joka ei osannut lukea
sanaakaan, manattiin yhdeksi pyhäpäiväksi jalkapuuhun, ellei hän saavu
ensimmäisenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen näyttämään pahpalle kyllä
tunnettua lukutaidottomuuttaan. Kaikkein vähäisimmät olivat Inarin
tunturilaisen, Lasse Haltin kirjalliset ymmärrykset. Ukko asusteli
alituisesti kaukaisissa erämaissa saapumatta milloinkaan kirkolle,
eikä häntä tavannut koulumestarikaan, jonka kirkkoherra oli lähettänyt
opettamaan edes hänen lapsiaan. Haltista ei tiedetty juuri muuta, kuin
ettei hän eivätkä hänen lapsensakaan käsitä Jumalasta paljon mitään,
tuskin tietävät hänen olemassaolostaankaan, kun eivät osaa lukea.
Turhaan kaivattiin tunturien Lasse-ukkoa tarkastustilaisuudessa 1851.
Äijä antoi kirkonmiesten kaivata ja vaelteli vain omia teitänsä.
Saivat katekeettojen opetuslapset näyttää taitoaan myöskin
rippikoulussa sekä aina parikin kertaa vuodessa pidettävillä
lukukinkereillä. Mutta näihinkään tilaisuuksiin eivät kaikki olleet
halukkaita tulemaan. Niinpä piispantarkastuksessa 1847 todettiin, että
tenolaiset, Birit Katekeetta ja Pieras-Elle sekä Mierasjärven Piettar
Sauvan poika, Pieras-Oula, eivät olleet käyneet rippikouluaan, vaikka
sen laiminlyömisestä oli määrätty ruplan sakko. Lukukinkereillekin piti
manata kansaa saapumaan. Johan Michael Stenbäck kuulutti huhtikuussa
1833 Inarin kirkkopaikassa: "Huomenna ja keskiviikkona pidetään täsä
lukukinkerit ja pitävät net nyt markkinasa olevaiset itsens silloin
täällä löydyttää. Niin myös tulee kuudennusmiesten itsens saapuvilla
pitää antaman mitä valistuksia niildä vaaditaan — kokous alkaa koska
kello soipi".
Vaikeahan erämaan kansan oli pitkien matkojen takaa jutaa epävarmaa
lukutaitoaan esittämään. Ainakin talvimatkan vaikeutta metsien miehet
kävivät papillekin valittamassa. Niinpä lappalaisten rakastama
"hyvä pahpa", Jaakko Fellman, antoi 1821 kansalleen seuraavaisen
"Julistuksen":
"Niinkuin moni ja erinomattain ne kuin asuvat eembänä kirkosta
ovat valittanet sen olevan vaivaloisen että Talvi-aikana itsiänsä
luku Gingerihin löydyttä, jonga tähen erinomattain Lapset ovat
poisa ollet näistä heille sangen hyödyllisistä kokoustiloista, olen
minä vaadittu, että sinä 23 päivänä kesäkuusa, joka on Johanneksen
päivän aattona, pitä Luku-Gingerit, jona Gingeri-päivänä ei
ainoastansa kaikki ripillänsä käymättömät Nuorukaiset ja Lapset,
mutta myös ne mennen vuotiset rippilapset, jotka puutuit heidän
Christillisyydensä tiedosa ja Seurakunnasa saapuvilla ovat
välttämättömästi, ilman muitta syitä saapuvilla oleman. Utsjoesta
sinä 10 päivänä kesäkuusa vuona 1821.
Jacob Fellman".
Ja tätä toisinaan kovakorvaistakin ja penseätä tunturiväkeä pahpat
olivat tulleet kutsumaan Herran seurakuntaan, ja koulumiehet olivat
tässä kutsumistyössä pahpojen parhaina apumiehinä. Katekeettain
tärkeänä tehtävänä oli ensimmäisten viittojen pystyttäminen oikealle
elämän palkaalle sekä kansan ohjaaminen sille ranniolle, jota taivaan
valtakunnan perillisten pitää vaeltaa. Parhaansa Lapin koulumestarit
koettivat, vaikka joskus panivatkin virren kulkemaan omaa nuottiaan
sekä selittivät kymmeniä käskyjä omalla tavallaan.