Jokaisen lapinvaimon on saatava lapsia se määrä, mikä itse kullekin
on asetettu eli kirvoitettava ne solmut, jotka hänen kohtuunsa,
yksi kutakin lasta kohden, jo syntymästä saakka on laitettu. Tämä
on Lapinkin vanha laki. Sillä vaikka suuren tunturimaan pieni
lapinsuku on kansana tuomittu vähitellen katoamaan maailman isoisten
joukosta, ei kuitenkaan tunturiväen suku ole loppumassa. Jumalan
edessä on pienen turvegammin nahkoihin puettu aviopari yhtä otollinen
kuin Lannanmaan suurtilan ylpeä isäntäväki, ja tunturikodassa
kasvava aution erämaan raatajapolvi on Herralle yhtä mieluisa kuin
rehevien ruispeltojen äärellä nouseva suku. Jos rukihinen isäntä
pitääkin itseään kovin tärkeänä tehdessään savimaillaan mahtavaa
jälkeä ja kasvattaessaan viljaa kaikelle kansalle, niin kyllä Lapin
pikku mieskin koettaa huolellisesti hoitaa pientä leiviskäänsä,
täyttäen parhaansa mukaan sen paikan, mihin hän on asetettu:
pitämään huolta karusta tunturimaasta. Eikä sentähden kaiken
Luoja katso tunturikansaansakaan muita halvemmaksi, vaan antaa
pienten peskiniekkojensakin lisääntyä ja täyttää maata sitä mukaa
kuin maa vetää ja suuret porolaumatkin lisääntyvät. Niinpä onkin
Lapin pirteissä ja kotasissa uusi polvi nousemassa yhtä nopeasti
kuin vanha on vaipumassa, jopa lukuisampana kuin manalle menevä
puoli. Neljin, viisin, kuusinkin on monissa perheissä perillisiä,
onpa useita niinkin toimekkaita lapintaloja, että kahdeksinen,
yhdeksinenkin lapsiparvi on kentällä taajomassa, jopa joskus
kymmeninenkin. Vanhoissa tunturikotasissakin oli raitioita omasta takaa
toisinaan tuhansien tokalle. Ivvar Pieskilläkin oli kahdeksan,
Tshalkku-Niilalla ja Kitti-Niilalla yhdeksän perillistä, ja Aslak Poini
toimitti tunturiin kymmenen raitiota. Samoin vanhojen tenolaisten
ja järveläistenkin rantakentillä taajoi iso lauma pikkulappeja.
Paksujalankin Oulan kalarannalla Ollilassa kasvoi kymmenen kalansyöjää
sekä vanhojen Outakosken etumiesten, Niilas-Oulan ja Pieras-Klemman
turvegammeihin saatiin mahtumaan kaksitoista jälkeläistä. Jonkun
kotaäijän sanotaan kiittäneen Herraa, että se on antanut hänelle
neljätoistakymmentä apulaista. Sillä aivan oikein lappikin ymmärtää,
että lapset ovat Herran lahjoja, ja oikein ilolla vastaan otettavia.
Varsinkin tunturilappi on mielissään, kun saa paljon lapsia porojen
perään laukkomaan, ja moni äiti on hyvillään saadessaan tyttäriä
avukseen lukemattomiin töihinsä, vaikka yleensä pojat ovatkin
halutumpia kuin tyttäret.
Suomenkansan ikivanhaa lapsenpäästölaitosta, savusaunaa, ei
lappalaisilla juuri ole — koko suomenpuolisella Tenolla on vain
neljä, viisi saunaa: Ranttilan Matilla, Outakosken koululla, Gaavassa,
Hans Laitilla, Nuorgamissa — vaan hän aloittaa tämän maailman
vaelluksensa milloin missäkin, tunturilappalaiset talvellakin vain
kylmässä kodassaan. Onpa moni tunturilainen joutunut esivanhempiensa
ankaralle taipaleelle talvisella tunturilla tuottaen vain vähäisen
keskeytyksen emonsa ajoretkeen. Mutta sitten onkin kaksin hengin
jatkettu matkaa samassa ahkiossa, ja siinä pieni padje-olbmus on
alkanut tunturivaelluksensa eli oikeammin, hänkin puolestaan on
lähtenyt jatkamaan iankaikkista erämaan kiertoansa, jonka alku on
kaukaisessa hämäryydessä ja loppukin tuntemattomassa tulevaisuudessa.
Oikeassa kristillisessä järjestyksessä lapinsuku tavallisesti saapuu
tälle ilmalle. Jotenkin harvoin lapintytär vain omiin nimiinsä
tuottaa kansalaisen, mutta aina sentään, kerran siellä, toisen täällä,
nähdään pappilankirjoihin merkityn tytön jälkeen avioton perillinen,
joskus kaksikin — tyttären silti joutumatta naimattomaksi, jos vain
hänellä on vähänkään varoja ja poroja. Sattuu joskus piikapaimenkin
lahjoittamaan isännälleen pienen raition samoihin aikoihin, kuin emäntä
ilahduttaa kodan pää miestä samanlaisella pikku lahjalla. Ja moni
lappalainen on käynyt seurakuntansa sielunpaimenen luona saamassa
synninpäästön paitsi poronvarkaudesta myöskin salavuoteudesta.
Hyviä lappalaisia sentään kasvaa siunaamattomankin liiton sikiöistä.
Joskus kyllä lapinäiti on salassa saanut ja surmannut lapsensa sekä
piilottanut metsään, ja siitä on syntynyt _äpärä_, jonka toisinaan
erämaasta kuuluva rääkyminen kovin vistottaa kristittyä ihmistä.
Mutta jos äiti on asettanut hopearahan surmatun sikiönsä kielelle,
niin äpärä ei ole saattanut äännellä, vielä vähemmän, jos pikkuraukka
on ennen surmaamista pantu hätäkasteeseen. Muuankin tunturiukko
oli piikansa kanssa saadun sikiön kastanut Kristiniksi, emäntänsä
kaimaksi, sitten surmannut ja pannut vielä hopearahankin suuhun sekä
piilottanut tunturiin. Lapsi rukka oli saanut rauhan, eikä ollut
ruvennut koskaan äpäränä syyttämään surmaajaansa, eikä häiritsemään
muitakaan. Vanhaan aikaan lapsensa surmaaja oli mestattu. Inarin
kirkollakin oli muuan Parta-Hanna parka joutunut pölkylle pyövelin
piilun alle. [Hanna Martintytär Aikio mestattiin lapsenmurhasta 18.
helmik. 1740 ja ruumis poltettiin.] Tämä, lähes parisataa vuotta
takaperin tapahtunut asia on niin hirveä, että edesmenneet vanhatkin
olivat vielä sitä kammolla muistelleet. Siunaamattomaan maahan,
kalmasaaren laitaan, oli ruumis kuopattu, ja haudalle nostettu suuri
kanto. Mutta Saija-Valpu oli joutunut vain Kittilän linnaan, vaikka
olikin piilottanut sikiönsä ruumiin kirkkotuvan lattian alle, mistä
sitten alituisesti oli kuulunut raaputus ja sormennaputus. Pikku ruumis
oli kyllä löydetty ja asetettu arkkusessa kirkonporstuaan kaiken kansan
pelvoksi ja häväistykseksi.
Tällaiset asiat ovat niin harvinaisia, että kaamea muistelus vielä
vuosikymmenien, satojenkin perästä niitä mainitsee. Kristikansaahan
on tunturimaan väkikin, ja siunaten sekä iloiten se ottaa vastaan
pienen tulokkaansa, pesee sen kuparikattilassa, ellei ole vartavastista
ristillä suojattua pesukaaraa. Eikä suinkaan kenkään etukäteen rupea
odotetulle pikkuvieraalleen valmistamaan vaatteita, sillä siitä
helposti seuraisi lapsen kuolema, onpa jollekulle varomattomalle
seurannutkin. Erään tenolaisvaimonkin lapsi kuoli ennen syntymistään,
kun äiti ahkeroi sille vaatteita, ja isä hyvillä mielin jo koperteli
kiedgamenpohjaa. On paras kääräistä pieni vain riepuihin tai lainata
ensihätään parseeleita naapurilta — enontekiöläinen sentään
valmistaa vaatteita etukäteenkin. Avuttomanahan piskuinen tunturimaan
kansakin tänne saapuu. Lastenmuorin, _jortamorin_ eli _sielgi-ädnin_
pitää yksin pääkalloakin käsin puristella paremmannäköiseksi kuin se
on omasta luonnostaan sekä hieroa valekuollutta henkiin tahi herättää
se oikean käden pikkusormeen pistetyllä taulanpalasella. Äännellen
kyllä moni aloittaa maailmankiertonsa, mutta pahanluontoisen ihmisen
alku lähtee matkaan kovasti parkuen, vieläpä oikein pahansisuinen
juuri kovimman myrskyilman ulkona riehuessa. Onnellinen on, joka
pääsee tänne kasvavalla kuulla, mutta kaikkein onnellisin sellainen
harvinainen matkamies, joka astuu maailmaan _lihku-kahper_, onnenlakki,
päässään. Tämä tuottaa iloa sekä omalle äidille että selkä-äidillekin.
Lakki kuivataan emon polvella ja talletetaan tarkoin, kunnes
sen omistaja saattaa sitä hoitaa rahakukkarossaan ja hoitaa koko
elämänsä iän, vieläpä kuoltuansa viedä arkussaan hautaan. Tällainen
onnen ja menestyksen kappale oli aikoinaan ollut Lukkari-Jounilla.
Myöskin Hans Laitin sanotaan saapuneen lihku-kahpereissa, ja hyvin on
Hans elämässään hyötynytkin, saanut komean talon sekä päässyt rikkaaksi
kauppamieheksi.
Vain parin vuorokauden, yhdenkin pimeän talvipäivän katsomana pääsee
erämaan pieni eläjä kristillisen seurakunnan jäseneksi. Pikkuista
kitisevää ja tuhisevaa kääröä ei kyllä penikulmien päästä lähdetä
papille näyttämään, vaan isä itse tahi joku muu kirjanoppinut mies tai
nainen valaa lapsen vedellä sekä lukee virsikirjasta hätäkasteen
sanat, ja niin on asia valmis. Kastevesi on vain vietävä ulos
puhtaalle kentälle ja viskattava korkealle ilmaan, että kastettu
kasvaisi isoksi ja rikkaaksi. Junnas-Hannukin kastettuaan Piettar
Morottajan kaahloi kauas puhtaalle hangelle ryöpsäyttäen veden
hyvin komeasti ylös, ja Piettarista tulikin iso mies ynnä rikas
myös. Sitten vasta aikojen kuluttua kuljetetaan hätäkasteen saanut
ahkion keulassa kirkolle papin siunattavaksi, ellei kirkkoherra
pitäjänkierrollaan satu tulemaan aivan omille kentille. Mutta monesti
aika rientää llman vain, kasaten lapselle vuosia viisin, kuusinkin,
ennenkuin hän ennättää papin näköisälle. Joskus joutuu pappi metsän
pirttiin, jossa jo kaksikin eri-ikäistä sisarusta odottaa hänen
pyhiä sanojaan. Aksuniemenkin perillisiä pantiin pari samalla kertaa
seurakunnan lukuihin, ja kolmella riekolla se asia korvattiin.
Lantalainen kyllä panee lapsilleen nimiä "ilmanahkast" mutta lapinsuku
juovattaa tässäkin aina edesmenneitten isiensä jälkiä saatellen
omia vanhoja nimiään polvesta polveen, antaen isiensä ja äitiensä
uudelleen nuortua esikoisissaan ja ensimmäisissään, sitten jo muun
sukunsa, lopulta tehden kaiman, "Pikku-Nillan", "Pikku-Hansin", omiksi
iloikseenkin. Niinpä onkin halki satavuosien Lapissa elänyt ja
kierrellyt Aslakkaa, Niilaa, Pieraa, Oulaa, Jounaa, Jousepia, Sammelia,
Hansia, Klemmaa, Kaapia ja Andarasta sekä kota-emäntinä häärinyt Ailia,
Maaritia, Biritiä, Maggaa, Biggaa, Ingaa, Saaraa, Raudnaa, Kadjaa,
Elleä, Kristiniä, Biri-Hannaa ja Kaarin-Maria. Viisin, kuusin parein
lapsia kummitetaan, hyvistä sukulaisista ja tuttavista alkaen pitäjän
pappeihin ja vallesmanneihin asti. Jaksaapa joku äveriäs äijä
koota pojalleen kummeja koko kolloksen, ainakin kolmekymmentä henkeä
pitäjän parhainta väkeä.
Isän kopertamassa, äidin nahoittamassa kiedgamessa pikku lappalainen
saa enimmät aikansa asua, kiikkuen siinä milloin kodan tai pirtin
orteen ripustettuna, milloin äidin polvella hypitellen tai selässä
heiluen, milloin ahkion kokassa tai veneen keulassa matkaa tehden,
milloin ulkona puunoksassa riippuen tai kyköttäen kiveä vasten
nojallaan. Niinkuin emolintu pesäänsä varten, äitikin keräilee metsästä
pehmikettä pienensä pesäkoperoon, kaapien ja puiden oksilla kuivaten
isot kasat jänkäsammalia, punertavia poikalapsen, valkoisia tyttären
kiedgamen pohjalle. Pieni untuvatyyny sekä jäniksennahkapalanen on
kiedgamen päänalaisena, jäniksennahkaa jalkopuolenkin lämpöisinä, ja
etupuolen nahkaliepeet kaaristetaan peitoksi. Hyvä ja lämmin lapsen on
siinä majailla, ja kiedgamen etunauhoihin ripustetut napit, helmet ja
helyt vielä pitävät hänen mielikseen pikku kilinää ja välkettä.
Hyvä on siunata lapsen pesuallas ja kiedgam pohjaan piirretyllä
ristillä, hyvä on varustaa kiedgam pikku helyillä, ja tarpeellista
on vielä varoiksi piilottaa vanhoja virsikirjan lehtiä tai muuta
oikeaa sanaa pienen olijan kapaloksiin. Sillä Staalut ja gufittaret
ja maahiaiset sekä muut kummitukset ovat iänkaiken pitäneet valtaansa
tunturissa ja vainonneet kristittyä ihmissukua. Varsinkin vakahaiset
lapset ovat aina olleet kaikenkaltaisten pahojen ahdistamia. Hyvin
helposti gufittaret saattavat ryöstää kastamattoman lapsen, jota
ei vielä Jumalan henki ole varjelemassa, ja heittää sijaan oman
muodottoman sikiönsä, jonka pää vain kasvaa ja silmät vilisevät
niinkuin Näkkälän vaihdokkaan, tahi kutistuu olio pikkuiseksi
kurttunaamaiseksi hampaattomaksi muoriksi, kuten Vallen Maarit. Paras
on tällaista pahantuomaa hosua tulisilla katajanhavuilla, jotta
vaihtajan täytyy tuoda oikea lapsi pois ja korjata omansa. Näkkälän
sikiötäkin kun hosuttiin, jo maahiainen tuli hädissään huutamaan:
"Ei saa vanhaa äitiä piiskata!" Tenolaiset teurastivat sonnin ja
tekivät oikein suuren makkaran, ripustivat sen pirtinkattoon ja
menivät piiloon. Vuosikausia kiedgamessa lojunut vanhannäköinen, ruma
poikasikiö syöksähti heti syötävän kimppuun hyvillään paneskellen:
"Näin hyvää ja suurta makkaraa en ole ikinä saanut, vaikka olenkin
jo kauhean vanha". Mutta kun makkaramestarit hyökkäsivät pirttiin ja
pieksivät vaihdokasta katajilla, gufitar toi talon lapsen takaisin,
vaikka olikin jo ennättänyt vääntää sen jalat nurinpäisiksi. Voivat
gufittaret joskus vaihtaa kastetunkin lapsen, ennenkuin se on
saanut hampaita. Jomppalan Maaritinkin ne vaihtoivat puhumattomaan
sikiöönsä, ja Kitti-Niilan poika, joka oli juuri kävelemään kostunut,
katosi kotakentältä ikipäiviksi, eikä annettu sijaan mitään. Vain pieni
puukuppi, joka oli ollut poikasen kädessä, löytyi kodan vierestä.
On sentähden kovin tarpeellista pitää kastetun ja isonkin lapsen
kiedgamessa kirjanlehtiä, varsinkin, jos viedään lapsi niitylle tai
metsään. Pirtissä ja kodassa ei niinkään ole väliä, koska siellä on
kirjoja muutenkin. Angelin Eevakin, kun lähti metsään Vaskojoelle
kesäkaudeksi, pisteli pienen Uula-Hansinsa kiedgameen vanhoja
salmakirjan lehtiä.
Pikku paita tai ainoastaan äidin huivi on kiedgamen asukkaan
ensi aikojen parhainta parseelia, mutta parin viikon vanhanakin
tunturilainen jo alkaa ylvästellä turkeissa, oikein hienosta
pikkuvasan nahasta ommellussa pukineessa, jonka punertava
samettikarva painautuu paitaa vasten. Sitten lapsi saa jo lakin,
tytär pienen punamyssyn ja miehenalku sinisen kairalakin, jossa on
punaiset saumanauhat, ja jo ennen puolta vuotta on lapsella pienet omat
halkohousut sekä sukatkin ynnä parkki- nahasta karaistut paulakengät
jaloissa. Kävelemään ruvetessaan on lapinlapsi jo yhtä komeissa
vaatekappaleissa kuin isätunturilamenkin, talvellakin pyöriskellen
kotasiljon hangilla kuin pieni karvainen metsäläinen. Mutta jos lapsi
sattuu kuolemaan, niin moni tunturiäiti polttaa hänen vaatteensa tahi
antaa ne köyhille.
Elatuksensa pieni kiedgamlainen saa ottaa omasta emostaan tai taas
imeä lehmänmaidolla täytettyä sarveakin, jonka kärkeen on sidottu
poronnahasta kiskottua hienoa kalvoa, sekä sitten jo ikääntyessään
imeskellä kuivaa lihapalaakin ynnä ydinluuta. Hyvin tyytyväisenä
Lapin pikku äiti kiikuttelee kiedgameaan, milloin polvellaan, milloin
orressa, loruten ja nauraen pienelle ystävälleen, joka killistelee
nahkojen liepeiden välistä kiedgamen nahkakuomusta, loruten ja nauraen
vastaan, kun äiti oikein herttaisesti hymyillen puistauttaa päätään ja
painaa kasvonsa kuomua vasten. Kääröä uneen kiikuttaessaan äiti osaa
sille laulaakin. Kadja-Nillan Maaritkin tullitteli pikku pojalleen:
"Tuullii-i lullaa,
tuullii-i lullaa,
uttsha-a maanas.
tuullii-i lullaa.
Uttsha lee paarnas,
tuullii-i lullaa,
nohka-a dal paarnas,
tuullii-i lullaa.
Tuuli lulli lullaa,
tulli luuli lullaa,
nohkaa uttsha maanas,
nohkaa uttsha maanas".
Koutokeinon lappalainen lauloi kiedgamenisännälleen unta miltei kuin
joiaten:
"Uttsha-Mihkel-go le nohkaa,
tuuli lullaa-go lollaa,
tillillii de-go lollaa,
nohkaa uttsha-go Mihkel".
Entinen Kittilän lappalaiseukko huijautteli käärämälleen:
"Viehk' Uula, viehk' Uula,
Uula uu!
Viehk' Uula, viehk' Uula,
Uula uu!"
Mutta Pyhäjärven Kristin Länsman kiikutteli pikku piikastaan
kiedgamessa polvillaan lullutellen vain:
"Pissii lullaa maana,
pissii lullaa maana".
Ja Angelin kirkassilmäinen Eeva-emäntä viihdytteli nelikuu- kautista
Uula-Hansiaan sievästi laulaa helkytellen:
"Ullin tullin tuuliin,
pikku paska tuullin".
Mutta entinen emäntä, joka salaa suositteli renkiään, lauleli isännän
pirtissä istuessa:
"Aa kiiku lullaa,
musta kissa on aitan nurkassa,
aa kiiku lullaa,
avaimet on aitan portaan alla,
aa kiiku lullaa".
["Mustalla kissalla" emäntä tarkoitti viinapulloa.]
Kiedgamen nauhat, helmet ja helyt ovat lapsen ensimmäisiä
leikkitavaroita. Siinä muiden joukossa etumaisena kummin tuoma
hopeasormuskin helisee ja välkkyy, joutuakseen vastedes lapsen omiin
hoitoihin. Sitten jo vakahaisen varttuessa tuottavat iloa isän ja ison
veljen veistämät tai päreistä taittelemat porot, ahkiot ja kelkat
sekä äidin laittamat nuket ja pikku kiedgamet.
Mutta kun isona jo itse kostutaan ulos juoksentelemaan, niin otetaan
leikin ohjat omiin käsiin ja haetaan ilo omin neuvoin. Pojat
kopeltelevat puukapuloista poroja, tyttäret keräilevät käpyjä, ja
siitä päästään suuren poroelon rikkaiksi paimeniksi. Toisilla on
lisäksi kivistä ja risuista rakennettuja aitauksia, joissa kivilehmät
käyvät laitumella, ja käpylampaat asustavat puoreinsa luona.
Pystytetään siinä kesäkentälle pieni louekotakin, jossa taas on
paljon ahertamista. Muuttuvatpa jo muutamat tytöt ja pojat poroiksi,
joita toiset suopungilla heittelevät kiinni, sitovat vaatimia kantoon
lypsettäviksi, taajovat härkien kanssa kollostaen niitä raitoihin ja
ajellen ympäri kenttää. Mutta yksinäisen Mierasjärven turvekodan pieni
Elle sonnustaa vielä pienemmän Kristi-sisarensa nahkahihnaan talutellen
häntä sinne tänne, niinkuin on nähnyt isänkin porohärkää taluttelevan.
Talvella taas taajotaan lumisella kentällä, tievoilta ja jokitöyriitä
lasketellen pikku ahkioilla, sivakoilla ja sivakankappaleilla,
kiisankansilla ja vanhoilla kiedgamenpohjillakin. Mutta joulun
aikana entisen lapinlapsen piti siivosti istuskella pirtissä tai
kotapermannolla.
Yksinäisissä metsäpirteissä sisarukset saavat aivan vain keskenään
taajoa näkemättä juuri muuta kuin omaa väkeä. Monet kasvavat niin
aroiksi, että ruukaltavat piiloon vieraan tullessa tupaan. Jonkin
tunturitalon lapset ovat niin tottumattomia, että lappalaisenkin
tullessa juoksevat toiseen pirttiin tiirailemaan ovenraosta, ja
lantalaisen astuessa esiin he kapaisevat takan taa piiloon tai
sukeltavat sängyn alle. Sarren Heikku pelkäsi vierasta niin kovasti,
että parkui itsensä tainnuksiin. Mutta Tenolla ja muilla suurilla
kulkuteillä lapset ovat kyllä opastuneet vieraisiinkin, ja kun on
lähellä naapureita, on pienillä lapsilla kahta somempi. Andaras
Porsangerinkin perilliset, kuusivuotias Inga, nelivuotias Klemma
ja kaksiinsa päässyt, halkohousuinen turkkipoika Ivvar, juoksevat
joka päivä koivumetsän taakse Klemet Lukkariin. Ja siellä on niin
paljon työtä ja puuhaa, että äidin pitää väliin saatella heille
sinne eväätkin, väliin taas on talon ruoka jos työkin. Mutta kun
lapset sitten myöhään illalla palaavat päivätöistään, niin voileivän
syötyään heti kellahtavat pitkälleen kuka kunnekin, pikku Ivvarkin
nurinpuolisissa lammasnahoissaan nutkahtaa lattialle, ja Klemet
käpertyy nurkkaan. Täydessä unessa päiväläiset jo tuhisevat, kun
naapurin leikkitoveri, kuutostaan täyttelevä Heikka, puoliyön seuduissa
vielä saapuu iltavierailulle. Kesällä ei Lappia eikä Lapin lapsiakaan
päivää paistava iltayö nukuta. Joskus vielä aamukahden ja -kolmenkin
aikana lapset saattavat kouhottaa ympäri kartanoa leikkien piilosilla,
niin että kangas kumisee. Mutta sitten pidetäänkin uni vuoroa, kunnes
päivä puolisilla käytyään jo alkaa vaipua alaskäsin.
Kirkolla, "markkinassa", käyminen, kirkon ja papin näkeminen, on
erämaata laukkovan lapinlapsen suurin unelma. Jurmun lukkarin
kymmenvuotias Sammelkaan ei ole vielä koskaan käynyt kirkolla,
Lusmaniemessä vain, penikulman päässä Paadarjäyrillä. Eikä ole
Anna-Marikaan, vaikka on jo 12-vuotias, nähnyt kirkkoa. Mutta kunhan
Sammelin uusi takki joutuu valmiiksi, niin jo pian kirkkokin alkaa
näkyä. Lusmaniemen Anna-Birit, joka on jo puolissatoistakymmenissä,
taas kaikkein mieluimmin tahtoisi päästä Reisivuonoon, koska ei ole
vielä milloinkaan "sellaista taloa nähnyt". Norjan tunturilapset,
jotka saavat jutaa erämaata sinne ja tänne ja asua kesänsä Jäämeren
äärillä, näkevät kyllä kirkkoja jos muutakin. Tunturikodassa syntynyt,
tuntureilla kasvanut Maarit Vuolabbakin vielä vanhana muistelee erämaan
kiertojaan ja Jäämeren kesiään, jolloin asusteltiin kylmien tunturien
ympäröimällä Porsangerinvuonolla, juostiin ja leikittiin rannalla,
soudeltiin vuonolla ja joikasteltiin. Ja kotikodat olivat tunturien
juurella meren rantakentällä.
Joikausluonto monella lapinlapsella onkin jo pienestä pitäen.
Muutamat peskipojat alkavat huijautella jo heti, kun kieli rupeaa
puhetta pitämään... Vanhan Uulas-Uulankin toisen polven perillinen,
kuusivuotias Uula-kehveli uskaltaa joskus ovipuolesta luikaista äijille:
"Uulas-Uula-go luu-go luu luu,
Ailigakselta kurppa kurppaa,
liha liha-go luu lu luu luu,
nylkee vaamen-go luu lu luu luu..."
Mutta pienen miehen joikausesitys päättyy sukkelaan oven kahaukseen
ja kinttujen vilinään, kun suuttunut äijä ryöpsähtää laulajaa kohden.
Tunturilaisten ja poromiesten lapset, tyttäretkin, kasvavat jo
kiedgamesta alkaen poroelon pitäjiksi. Sukujuuretkin jo vetävät
sinnekäsin, sitten hyvät kummit panevat elolle pohjan luvaten kuka
kermakan, kuka vuonnilon, kuka useammankin poron. Näkkälän Kaari-Marja
sai kummiltaan valkkohärän ja sitten kun alkoi sanoja sommitella, sai
kermakkavasan sekä Jussa-sedältä toisen vasan. Vanhemmatkin merkitsevät
jo muutamakuukautiselle perilliselleen poroja, sillä jokaisella
lapsella on oma onnensa, haltiansa ja suojelijansa, jotka huolehtivat
heistä ynnä heidän osastaan. Lusman Piettarinkin jokaisella lapsella on
porotokan alku: Sammelilla vasa, Elle-Marilla vasa ja urakka,
Anna-Biritiliä ja Aili-Valpulla vuonnilo kumpaisellakin. Ja jos vain
onni on myötäinen, on jo parin, kolmen vuoden kuluttua heidän
merkeissään oma pieni parttio. Mierasjärven pienen pienellä
Kristilläkin on jo, vaikka hän taitamattomana pikku valkkona
juovatteleekin vanhemman siskonsa nahkahihnassa ymmärtämättä mitään
poroista ja korvaleikkauksista, omissa merkeissään toistakymmentä
elukkaa, joita on saanut kummeilta, isoisältä, Martti-enolta,
Niila-Vallen emännältä, ja isäkin on silloin tällöin merkinnyt hänelle
vasan. Hyvän ja arvokkaan tunturiäijän lapset voivat saada kummien
antimina toistakymmentäkin poroa, ja kun niitä isä vielä lisäilee,
saattaa Lapin vasta kävelemään kostuneella lapsella olla kymmenien
poroparttio. Jos hän lisäksi on syntynyt kasvavalla kuulla sekä saanut
ihoonsa rikkautta ennustavan syntymäsyylän, jopa jos vielä sukeutunut
maailmaan onnenlakeissa, niin hän on aikuiseksi joutuessaan jo hyvän
joikauksen arvoinen. Häntä kyllä koko tunturimaa mainoo. Jos hän on
tyttö, on hän sellainen tyttö, että kymmenet pojat käyvät häntä
katsomassa, mutta jos hän on poika, niin kymmenet tunturien silmät
häntä odottavat ja vartioitsevat.