Punaverinen, pyöreä muoto, pieni kiverä nenä ja pienet ruskeat silmät
ovat parhaimmankin tunturipojan ja kalamiehen mieluisinta katseltavaa.
Ne ilahduttavat häntä enemmän kuin kauneinkaan ajohärkä tahi komeinkaan
nousulohi, varsinkin jos vielä monikirjainen punahilkka puristaa
pyöreätä muotoa, ja hopeasoljet ynnä silkkiliinat hohtavat rinnoilla
sekä kirjovyöt, paulat ja kaikki muut parseelit, jotka ympäröivät
tervettä lihavaa vartaloa, ovat tyttären omaa käsialaa, ynnä vielä
tytön merkeissä liikkuu jonkin satasen poroparttio. Jos lisäksi
neidolla on lämmin veri, jota helposti hikoilevat kasvot todistavat,
ja hän osaa astella pystynä ja sievästi, on hän sitä mieluisempi.
Tällainen tunturien tytär on jo "riggis ja tshabba", rikas ja kaunis,
niin kaunis, että koko Lappi häntä joikaa, eikä liene syntikään
sellainen joikaus. Tunturista tunturiin saattaa kiiriä:
"Janssa-Maaret, haa laa laa,
tshabba nieida, haa laa laa,
ja vielä kemppa ja komea
ja kauniisti kävelee,
ja niinkuin mustat kengät jaloissa,
haa laa laa".
Ja toisaalta voi toinen joiku vastata:
"Elle-Maaret on niin tshabba nieida,
ja viisi, kuusi, seitsemän poikaa
ajattelee hänen päälleen,
kun hän on niin kaunis.
Mutta Elle-Maaret on tshabba nieida
ja ajattelee kahden pojan päälle:
Siurin kaupparengin päälle
ja Lukkarpaikan Andaraksen".
Saattaapa vielä kolmannelta taholta kuulua oikein sydämen pohjasta
purkautunut huikahtelu:
"Vuoi jos minä saisin
tuon Iskon Saaran,
vuoi jaa vuoi jaa!
Se on näökäs ja kaunis,
vuoi jaa vuoi jaa,
ja se on vielä rikas".
Kaunista nuoruuden neitoansa vanhat vaaritkin saattavat vielä
muistella. Piera Saarakin, 83-vuotias Kaarasjoen tunturiäijä,
kerjäläiseksi vaipunut iso rikas, vieläkin hyvillä mielin hyräilee
kuivettuneen pikku muorinsa muinaista joikua:
"Andaras-Pieras-Susanna
on kaunis nieida,
ja se on vielä rikas.
Minä aion sinut ottaa.
Sinä olet niin punainen,
hyvä kaunis takki on päällä
ja silkkiliina kaulassa,
nanna nannaa voi voi voi".
Mutta pitkämuotoinen, kalpea neito, jolla on niin hienot veret,
etteivät yhtään näy, ei kiinnitä poromaan poikien katsetta, sitä
vähemmän, jos hän lisäksi on isonenäinen. Eipä liioin kovinkaan
juovatella kovin mustaveristä tytärtä, sillä musta veri on huono ja
rouvi veri. Hyvin vähän katsellaan tyttöä, jolla on terävät silmät,
sillä ne puhuvat vihaisesta luonnonlaadusta, ynnä vielä vähemmän,
jos tytär ei ole kätevä käsistään, sekä kaikkein vähimmin, jos hän
ei ole poromerkinkään omistaja. Eipä sellaista sikiötä juuri kannata
joiatakaan, joskus vain pilanpäiten jollottaa:
"Naa Raudna-goo, Raudna-goo,
leija-goo leija-goo.
Raudna-goo, leija-goo,
gutsha-goo gurra-goo".
Käsien kätevyys on lapinneidon parhaita avuja. Näppäräkätisestä tytöstä
pojat puhuvat paljon hyvää, ja tunturien joikukin häntä mainoo:
"Joenmukan Elle, sehän se on seppä:
hän kutoo paulat ja kuroo kengät,
ja kaunis hän on".
Mutta sellainen tyttö, joka ei osaa edes kenkiä kuraista, on melkein
hylätty. Jounin pikkuista Anne-rukkaakin joiataan, ymmärtäen kyllä
hänen kohtalonsa:
"Ei pidä, pojat, nauraa,
jos min' en mahda kenkää kuroa,
lollol lollol loilota nonnoo.
Minähän olenkin se Maaretan Mihkun
porotokan raitio,
lollol lollol loilota nonnoo".
Mutta rikkaus, satainen poroperintö tahi paljon muuta maallista
hyvyyttä, on kumminkin kaikkein suurin tunturitytön avu. Sillä köyhä
tunturimaa rukattaa maailman mammonan perässä yhtä väkevästi kuin rikas
Lannanmaakin. Rikkaat, jotka hyvin tietävät, että silparahat ja iso
poroelo tekevät miehen suureksi, väkeväksi ja mainittavaksi, varsinkin
valitsevat rikkaita ja mahtavia, mutta köyhien täytyy tyytyä
vertaisiinsa. Iso Junnas-äijäkin, tuhannen poron isäntämies, tahtoi
tehdä pojastaan vielä isoisemman valiten hänelle "rikkaimmuksen ja
parhaimmuksen akan", mitä tiesi. Oula-ukko, toinen suuri tunturimies,
kävi puhumassa pojalleen ison kauppamiehen komeaa punaveristä
tytärtä. Hyvä on koota suuria rikkauksia, mutta vielä parempi on pitää
ne suvussa, kun kerran on saatu. Niinpä onkin tunturimailla tavallista,
että suku nai omaa sukuansa. Monesti ensi nepaimetkin naitetaan
keskenään, ettei tarvitsisi poroeloa ositella vieraille. Pojan äiti
ja tytön isä saattavat olla sisarukset, vieläpä joskus lisäksi tytön
äiti voi olla pojan isän kanssa toiset nepaimet. Näin ovat monet Kitit
naittuneet keskenään sekä Länsmanien kanssa, samoin myös Kitit ja
Jomppaiset, Pieskit ja Länsmanit sekä Pieskit ja Vuolabbat ynnä Poinit,
niin että tunturien porokansa on järjestään samaa suurta pahnaa. Ja
tällä keinoin poroelo sekä muu tavara kyllä monin kerroin pysytetään
samassa porokunnassa. Eikä ison rikkauden tarjolla ollen aina
katsota ihmisen muotoa. Sillä tunturimaankin mammona on monesti niin
mahtava valtias, että se peittää pahan näönkin eikä pyydä punaveristä
pyöreyttä, oli sitten kysymyksessä oma pahna tai aivan vieras veri.
Niilan-Pekkakin kulki Koutokeinosta asti kosimassa rikasta silmäpuolta
poroneitaa niin ahkerasti, että oikein "kuja" syntyi taipaleelle, ja
tunturi rupesi joikaamaan:
"Na, Niilas-Pähki jo-go niin niin,
lähti Koutokeinosta-go,
kujan teki vielä niin niin,
läpi Koutokeinoon,
linjan teki vielä-go,
lullu lullu lullu luu".
Nuori mies voi helposti ottaa vanhan ja ruman lesken päästäkseen
maailman rikasten rinnalle, ja yhtä hyvin voidaan työntää nuori tytär
valkkopäälle äijälle, jonka suuri elo täyttää tuntureita. Rikkaan
leskiakan uutta isäntää Lappi kyllä saattaa vielä ihaillen joiatakin:
"Vuoi sitä Koutokeinon miljuneeraa,
kun se pärjäilee rahan räntyillä,
vuoia naana naana,
aivan rahan räntyillä.
Emäntä istuskelee kullassa,
ja joka sormessa kultasormus,
vuoia naana naana".
Joskus sentään rikkaankin tytön rumuus saattaa säikäyttää nuoren
kosijan. Vaimoa kaipaava tenolainenkin oli kuullut paljon kiitettävän
Kaarasjoen tytärtä, jonka merkeissä oli kolmesataa poroa ja rahaa ja
tavaraa. Ja tenonsoutaja sauvoi Kaarasjoelle, ajatellen: "Mie nouan sen
Suomen puolelle". Mutta tyhjin venein tenopoika lasketteli jälleen
kotirannalleen, sillä "nieida oli niin ruma... pitkä nokka ja väärä...
ja isu suu ja huulet paksut... eikä ollut punainen". Ei auttanut
sekään, vaikka tyttö oli verkatakeissa sekä näytteli omatekoisia
valkkopeskejään ja kirjopaulojaan.
Ovat Lapin nuoret miehet tunturissa joskus nähneet gufittarien
tyttäriäkin, jotka ovat kaikkein kauneimmuksia, lihavia ja pyöreitä
sekä koreasti puettuja. Tyttäret ovat tulleet houkuttelemaan
tunturipoikia sekä joskus saaneetkin heidät yrkämiehikseen, toisinaan
taas ovat vain muuten ilvehtineet kauniin maanpäällisen pojan
kanssa. Puolmakjärvenkin mies ollessaan kerran Nuorgamin tuntureissa
riekonpyynnissä sai nähdä gufittarien tyttäriä. Kun mies muuanna iltana
istuskeli turvekodassa kenkiään riisuskellen, helähti tunturissa oikein
kaunis tyttärien joikaus, ja pian kuukahti kotaan pari punaveristä
neitaa. Toinen alkoi heti ilvehtien nykkiä pojan paulaa ja naureskella,
vaikka toinen kielteli: "Älä petä... älä petä!" Mutta kun poika
hypähti ylös ja aikoi siepata ilkailijan syliinsä, tunturityttäret
juoksivat nauraen ulos ja katosivat. Joikaus vain vielä kauan
helähteli, niin ettei kotapoika koko yönä päässyt uneen. Kauniiden
gufitarneitojen mieliteoissa riekonpyytäjä sitten oli pitkät ajat, niin
etteivät verevimmätkään kristityt tyttäret näyttäneet hänestä takkuista
kevätporoa paremmilta.
Jos lapinukko etsii rikasta pojalleen, niin rikasta hän toivoo
tyttärelleenkin. Monet kosijat saattavat rikkaan punahilkan perässä
juovatella, mutta iso äijä voi olla niin ylpeä, ettei aina lähde edes
kodalleenkaan kosijoita katsomaan, äyskäisten vain kuin suuri Näkkälän
ukkokin: "Ei Saara ole niin löyhässä kuin poro!" Jousas-Niilakin,
neljäätuhatta paimentava Raisin äijä voi yksin Alattion
markkinoijiakin, Bossekopan siljolla huijautella:
"Minä olen rikas, jaa jaa jaa,
ja minulla on poroja, jaa jaa jaa,
ja minä otan vävyksi, jaa jaa jaa,
kenen minä tahdon, niin niin niin".
Ja sellaista menoa köyhät saavat katsella vain taampaa jostakin
tunturikolosta. Sillä rikkaat siinä vain rehentelevät. Voi sentään
joskus köyhää miestä onnistaakin: pääsee rikkaan rengiksi ja hoitaa
niin hyvin isäntänsä tokkaa, että elo yhä ja yhä lisääntyy, ja oma
parttiokin kasvaa. Siitä isäntä mielistyy niin, ettei päästäkään miestä
tokastaan pois, vaan tarjoaa tyttärensä saadakseen pitää hyvän onnen
omassa siidassaan. Samoin taas saattaa taitavasta piikatytöstä tulla
kodanemäntä. Moni kotaisäntä on nainut reippaan piikansa mieluummin
kuin laskenut pois. Mutta toisinaan köyhä mies jälkeenpäin joutuu
harmittelemaan kohtaloaan, kun eukkonsa kanssa riidellessään saa
kuulla, kenen rahat ja tavarat oikeastaan ovat.
Mutta ei jokainen rikaskaan ja hyvä lapintyttö ole aivan mielitietty
ja haluttu. Joku ylpeä tenolainen ei uskalla yhtyä tunturilappalaisen
tyttäreen, sillä tunturilaisen suku on hänen mielestään huono suku.
Ankara tunturi on padje-olbmuksen niin pilannut, että hän on pienempi
kuin muu lappalainen, samoin kuin tuntuririekko on pienempi
maariekkoa. Lisäksi vielä tunturilaiset ovat kovin mustanahkaisia.
Niinpä tuleekin, jos naittuu tunturilaisen kanssa, mustia, pieniä
ja laihoja lapsia. Entisaikaiset tunturimiehet varsinkin olivat
tummaa kansaa, mutta aikaa myöten he ovat paljon vaalenneet ja tulleet
sellaisiksi kaamosvärisiksi. Ja tämän lienee vaikuttanut ilmanala
sekä sekaantuminen toisiin, vaaleampiin sukukuntiin. Eivät kyllä
muutkaan lappalaiset kaikki ole kiitettävän kaunista lajia. Inarilaisia
tenolaiset pitävät rumanlaisina, koska heillä muka on "isu suu ja isu
naama". Suvuittain kulkee Utsjoellakin ihmisten ulkonäkö, niin että
toisia sukuja pidetään hyvin kauniina, kun taas toiset ovat rumia.
Muutamat ovat kovin tummia. Toisilla ovat silmät terävät ja pystyvät,
ja jonkun suvun siittämät ovat sellaisia "skuoivvia", sekä kuivia ja
laihoja ja "nokkakin niin kuiva". Vieläpä muuan suku tuottaa ihmisiä,
joilla järjestään on "isu muoto ja nokka pitkä kuin hevosen tanko sekä
silmät pyöreät kuin jäneksellä". Ja he kaikki ovat muiden mielestä
"oikein rumia". Mutta on sitten kaunistakin lapinrotua. Guttormejakin
pidetään jotenkin hyvännäköisinä, eivätkä Tshalkutkaan, vaikka
ovatkin mustia, ole rumia. Mutta Vuolabbat ovat kauniita, ja kaikkein
kauneimmiksi kiitetään Kittejä, heillä kun on tavallisen kokoinen näkö
ja kiverä nenä ynnä punaiset veret.
Kelpaavathan sentään rumatkin tyttäret pojille, ellei toiselle,
niin toiselle. Mutta joskus lapintyttärellä on sellainen merkillinen
_luhka_ päällään, etteivät pojat saata heihin suopua, vaikka tyttö
olisi kauniskin. Tytöllä on koko olemuksessaan sellainen hahmo,
ettei mies voi hänestä huolia. Sellaisen ilkeän luhkan joku
kaarasjokelainen kerran pani Tenon tyttäreen, niin ettei kukaan mies
häneen katsonutkaan. Vasta sitten, kun tytär meni tietäjä Puhakan
puheille, ja Puhakka käytti häntä kaltiolla, katsoi kaltiosta alaisin
puolin ja julisti, että puhdas on, tyttö pääsi luhkastaan. Kermakan ja
kruunu-kymmenisen se vain maksoi, ja miehen tytär sai seuraavana
talvena. Joillakuilla Läijisvuonon tyttärilläkin oli ollut huono
menestys yrkämiehen saannissa. Mutta kun Hilpis-äijä oli katsonut heitä
sormiensa lävitse ja todennut, että "luhka on", ja sitten kuljettanut
kaltiolle sekä tehnyt taikojaan, niin luhka oli pudonnut pois, ja pian
oli lapinpoikia alkanut ajella Läijisvuononkin rannoilla.
Mutta oikeat tavalliset punaveriset lapintyttäret, joita ei ole
pahottu, odottelevat _irgäänsä_ hiljaisin mielin ja katselevat kauniita
tunturipoikiaan ruskeilla silmillään, jotka ihan ilosta loistavat, kun
mielipoika tekee komeita suopunginheittoja tai ajelee joikastellen
tahi komeana liikkuu Bossekopan markkinasiljolla ostellen tyttärille
rintasokeria ja lakritsaa ja muuta makeaa. Parhaimpia poikia tytöt
joikaavat monellakin nuotilla. Rikkaan oarjespojankin kunnioiksi
tunturi monesti kaikuu:
"Maaret-Mihkel rikas oarjella,
neljä-, viisituhatta veroa on on on,
kuusituhatta poroa on on on,
hän on Koutokeinon rikkain,
rahaa pankossa on on on,
ja poroja kuusituhatta on on on".
Yhtä komeasti kaikuu tunturi, kun tytöt joikaavat Ammon-Hansia:
"Ammon-poika, Päiveskenttä,
keittää kultaa kotona,
go luu luu luu,
Ammon kultaruoho,
go luu luu luu,
niinkuin kukko yhdellä jalalla seisoo,
go luu luu luu,
väkevänä seisoo niinkuin kukko
ja juo viinaa,
go luu luu luu".
Jopa Tenon tunturit ja vaarat ihan helkähtelevät, kun ilmassa kiirii
Uulas-Andaraksen joiku:
"Kitti-poika-go,
nu nu nu goo,
nieidain mielen pyöritti,
nu nu nu goo".
Ja yhtä heleästi Tenon ranta kuuluttaa komeata poromiestä:
"Uulas-Aslak-go,
luu luu lu-go luu luu luu,
Suomen tunturien kynttiläjalka,
luu luu lu-go luu luu luu".
Mutta kaunis Andaras-Pieras-Susanna oli nuorena tyttärenä joikaillut
Kaarasjoen tuntureissa komeata Piera Saaraansa oikein ihanasti. Vanha
Piera-äijä vieläkin, kuudenkymmenen vuoden kuluttua, muistaa, kuinka
suloisesti Susannan ääni kaikui, kun hän joikasi:
"Jos sinä rupeat,
niin otan minä kyllä,
sinä olet kaunis poika:
käyrä nenä ja punainen muoto,
ja pesty takki päällä,
ja kultavyö ympärillä,
ja närpeä valkkopeski,
ja saukonnahkaviergi lakissa".
Mutta kun ei kukaan tunturipojista ole vielä varmaa katsetta antanut,
tyttösien täytyy keinoilla kokeilla saadakseen selville edes, miltä
tuulelta mielipoika on tuleva. Niinpä tytöt heittävät keppiä ilmaan,
niin että se maahan pystyyn pudottuaan kaatuu ja kaatuu sinnepäin,
missä tuleva oma asustaa. Mutta jos keppi putoaa pitkälleen, ei yrkää
ole olemassakaan. Pirtin lattian lakaisemisenkin tyttären pitää aina
toimittaa yhteen menoon, vielä rikatkin viedä ulos, ettei yrkämieskään
jättäisi kosimistaan kesken. Onhan tytöillä pieniä hyviä tapoja sekä
keinoja, joita eivät pojat tiedäkään. Mutta kun Birit-leski hökelsi
saadakseen uutta yrkää, niin se kyllä tiedettiin, jopa sitä joikukin
muisteli:
"Birit juuriköyttä kelaa,
vääntää suopungiksi,
ja sillä heittää aikoo.
Kaksi nulppoa olisi,
mutta ei tiedä,
kumman niistä heittäisi.
Taitaa hän Mahti Sarren heittää.
Mutta sen jos ottaa,
tulee vanha paltsarajakin valkkopeskiksi.
Uula Sarrea hän ei taida —
se on kovin lämmin".
Jo parissakymmenissään lapintyttö voi joutua naimisiin, saattaapa
joku tulla valituksi jo 18 vuoden vanhanakin. Kolmenkymmenen ylitse
päästyään nainen on jo kolkkakymmenellä, mutta jos tyttärellä vain on
paljon rahaa ja tavaraa, käy hän kyllä vielä hyvästä neidosta, voipa
rikas muori saada kosijoita vielä 70-80 ikäisenäkin. Mutta 20-25:n
välillä tyttärillä on parhain menonsa ja valinta-aikansa. Saaran
tunturikodan 16-17-vuotias Kristikin, raitiotyttö, sanoo palvelevansa
ja ansaitsevansa poroja, kunnes 20 vuotta täytettyään menee naimisiin.
Eikä Kristillä vielä edes ole mielipoikaakaan.
Harvaan kansoitetussa tunturimaassa nuorilla on harvoin yhdessäolon
iloa. Talvisilla markkinoilla joskus tavataan, mutta kaikkein parhaiten
suurina pyhinä kirkkosiljolla. Saman järven rantalaiset kyllä voivat
milloin tahansa soutaa toisiinsa, samoin taas Tenoa saattaa sauvoa
ylös ja alas, ja talvella pääsee porolla yli pahojen jänkienkin. Pojat
hyvinkin osaavat ajaa etäisiinkin tyttäriin, ja tyttöset paneutuvat
mieleisen miehen iloiksi parhaisiin pukuihinsa ja helyihinsä, jopa
päästävät tulijan poronkin valjaista vieden sen jäkäläpaikan ääreen.
Saattaapa käyntien yhä uudistuessa kylänkävijä pois lähtiessään jo olla
niin hyvissä sovuissa, että valjastaakin tytön ajokkaan ahkionsa eteen
lähtien sillä viilettelemään kotia kohden, tyttären samassa ahkiossa
istuen myötäillessä mukana jonkun matkaa. Niinpä sitten tunturipoika,
mieli kirkkaana kuin kevätpäivä lennättelee lainaporollaan joiaten
sen iki-ihanaa omistajaa, ja kotatyttö taas vaalii ja hoitelee ja
hyvänä pitää poikansa poroa ajellen sillä ahkerasti ja muistellen
jutonsa erinomaista isäntää. Mutta ennenkuin pojat käyvät etsiskelemään
kaukaseutujen tyttäriä, he kyllä jo etukäteen tiedustelevat hänen
rikkauksiaan ja muita avujaan. Tenopoikakin juovatellessaan Inarin
tyttöä kävi naapureilta kuulustelemassa, onko tytöllä 50 poroa,
niinkuin sitä mainotaan.
Näin on asia saatu jo hyvälle palkaalle, niin ettei kosiskelijan,
lähtiessään kosioretkelle, tarvitse antautua aivan tiettömälle
taipaleelle, eikä tytönkään kodassa tai kotipirtissä kovin hämmästytä,
jos kerran sitten hiilet takasta äkkiä poukkuvatkin lattialle
ilmoittaen vieraita saapuvaksi, ellei ennen niin ainakin huomispäivänä
samoihin aikoihin. Saattaapa syötäessä jonkun suusta pudota palanenkin,
vieraan osa, niinikään ennustaen väärtien tuloa, saattaapa samoista
syistä joku kenkiessään saada paulansa moniin solmuihin.
Jopahan kerran koirat ulkona oikein ärhentelevät, ja kohta ajaakin
jänkätietä, tunturikeinoa tai Tenon töyrää kotikentälle komea väki
mitä komeimmin vaalituilla härillä, niin että kulkuset ja tiuvut vain
helkkävät. Ajajat ovat parhaassa väriloistossaan, ja härkien kirjovyöt
sekä monet tupsut välkähtelevät punaisina ja keltaisina. Edellä tulla
tomauttaa yrkäpojan puhemies, perässä hän itse, ja vielä mukana
kosijan isä, jopa jo äitikin asioita valvomassa. Suurina väärteinä
tulijat saatetaan sisään, ja "buörre bäivit" sanotaan. Viina on hyvä
asian alkuun panija. Puhemies heti kohteleekin hyvillä ryypyillä koko
talonväkeä, niin että kaikki ovat pian parhaalla puhetuulella ja
toisilleen hyviä väärtejä. Silloin puhemies jo rohkeneekin kysäistä:
"Onko täällä meille neitaa?" Siihen voi tulla vastaus: "On kyllä!" Ja
silloin ollaan entistä parempia ja iloisempia ystäviä. Mutta saatetaan
kysyjille myös vastata: "Ei ole teitä varten neitaa". Ja silloin on
paras painua tunturiin.
Tunturi-Lapissa yrkämies saa varustaa kosintamatkalleen hyvät
eväät viinasta ja kahvista alkaen poron juustoihin, -paisteihin
ja -konttiluihin asti ja sitten evässäkkeineen, puhemiehineen,
kihlakaluineen ja vanhempineen lähteä onnentaipaleelle mielitytön
metsäsiidaan. Sinne päästyään yrkämies helisevin kelloin ja joikaillen
ajaa kolme kertaa ylpeästi ympäri koko kodan. Tuleepa kosittava
tyttö kurkistamaan kodanovesta, se on jo pojalle mieluisa merkki,
mutta jos ei tyttöä eikä ketään muitakaan kuulu, koirat vain
kiukkuisina ärhentelevät kintereillä, kosijoista alkaa jo tuntua
kolkolta. Astuu puhemies kotaan kysymään: "Olisiko täällä kahvin
keittosijaa?" — "On tässä vieraat ennenkin saaneet kahvia keittää",
kotaäijä voi vastata, ja se on hyvän alun merkki, mutta huonosti
ovat asiat, jos ukko jurnuttaa: "Kyllä talosta on vieraille ennenkin
kahvi tarjottu". Asian hyvin luonnistuessa toisetkin uskaltavat
astua kotaan, sulhanenkin, joka odotellessaan on istua kyykähtänyt
smakko-muorralle. Kotaväen tarjoomaa kahvia juoden ja ruokaa syöden
puhellaan poroista, hukista, Alattion markkinoista, Ruijanmatkoista
ja monista muista tärkeistä tunturikansan asioista. Jopa siitä
yrkämiehen äitikin noutaa evässäkkinsä, keittää kahvit sekä syöttää
ja juottaa kotaväkeä, ja puhemies pitää huolen ryypyistä. Ja hyvän
huolen pitääkin, sillä sitä paremmin asiat jutavat, jota enemmän
sulhanen on varannut viinaa. Jo viimein ryypyn antaja uskaltaa julistaa
oikean asiansa: "Tämä nuorimies tahtoo tytärtä akakseen". Kotaukko
ja -eukko siihen myöntyen sanovat: "Se on oikein meidän mieleen... ja
jo aikoja ajateltu". Näin tulee sulhasen isä-äijänkin vuoro. Hän kantaa
kihlakalut tyttärelle, joka ne suostuen ottaa vastaan.
Komeat ovat rikkaan tunturipojan kihlatavarat. Vanhat lappalaiset
miellyttivät tytön leveäkantaisilla hopeaisilla helysormuksilla,
antaen niitä neljin, viisin, jopa kuusinkin, toiset oikein kullattuja
_golle-suorbmaksia_. Antoipa oikein äveriäs mahtimies kahdeksankin
kullattua sormihelyä. Sai hyvä tytär vielä hopeasolkia, sai
hopeahelaisen vyönkin, _silba-boaganin_, sekä lasihelmet, _pärilit_,
hopeapallukkoineen, ynnä punaisia, sinisiä, keltaisia, valkoisiakin
silkkihuiveja joskus neljin, viisinkin, ja kaiken kukkuraksi
hopearahaa sata kirkasta helähtävää kruunua, jopa vieläkin komeammin:
kaksisataisen kasan kruunun hopearahoja. Onnellinen morsian sai kätkeä
kaikki "kiiluvaiskiisaansa". Ison rikkaan poika, Junnaksen Matti,
antoi kihlatulleen kasan kultarahoja, mutta kuulun Kutturan Niila
heläytti toistasataa, ja tämä oli niin komea teko, että sitä kelpasi jo
joikastaakin:
"Kuttura-Niila-sa joo,
satakaksikymmentä markkaa
kultarahoja nakkasi joo,
morsiamelleen joo joo joo".
Vanhaan aikaan lapintyttäret olivat saaneet sulhaseltaan tinahelaisen
_nasta-boaganin_, kauniin veralla päällystetyn nahkavyön, joka oli
koristeltu tinahelyillä päästä niin toiseen.
Rikkaan miehen kihloja nykyisetkin tunturipojat monesti antavat.
Suomen padje-oibmuskin kihlasi Kaarasjoen tunturitytön seitsemänsadan
kruunun koreuksilla, työntäen silkkejä, rintasolkia ja kultaisia
sormuksiakin viisin, kuusin. Jopa joskus vähäväkisenkin tunturimiehen,
järveläisen ja jokipojan pitää kosiessaan olla yhtä rikas ja ylpeä kuin
kenen tahansa.
Köyhtyneen tenolaisen poikakin, vaikka omistaa vain yhden ainoan
kermakka-pahasen ja ajelee lainaporoissa sekä velkarahoissa, työntää
silkkiä ja kultaa Inarin porotyttärelle kehuskellen rikkauksiaan ja
luvaten pitää niin komeat häät, ettei ole vielä koskaan sellaisia nähty.
Yötäkin sulhasväärtit viipyvät kosittavan kodissa lähtien vasta aamulla
kotimatkalle. Elleivät nuoret jo ennestään ole niin hyvissä väleissä,
että olisivat vaihtaneet ajokkaitaan, niin onnellinen yrkämies saa
nyt sonnustaa mielityttönsä poron ahkionsa eteen ja lähteä sillä
tyytyväisenä joikaillen kotitaipaleelle. Ja morsian vuorostaan saa
pojan härän hoidokikseen.
Mutta onni ei aina näin ole kosiomiesten mukana. Jo ajomatkalla voi
sattua vastusta, porokin vikuroida ja teniä, niin ettei kulusta tahdo
tulla kalua. Ja se on jo niin huonö enne, että on paras kääntyä
takaisin ja yrittää toisen kerran. Sillä jos tästä huolimatta ajetaan
perille asti, käy helposti niin, ettei tyttöä annetakaan, eikä luvata
kodassa kahvin keittosijaa. Silloin sulhasmiehet saavat noloina istua
ja nauttia talonhyviä ja sitten eväineen ja kihloineen painua pois ja
ajaa synkkinä kotiinsa, yrkämieskin kiukutellen oman jutonsa kanssa.
Mutta toisinaan yrkäväki kimpautuu ja lennättää toisiin tyttäriin, ehkä
siellä paremmin onnistaisi. Utsjokelainen saattaa kiertää läheisen
tunturimaan, Enontekiön kosijat kulkea Koutokeinoa, Kaarasjokea ja
Kaaressuvantoa myöten, missä vain tietävät olevan mainittavia rikkaita.
Inariin enontekiöläinen ei juuri ohjaa ahkiotaan, eikä Utsjoelle, mutta
utsjokelainen kyllä saattaa siepata inarilaistytön emännäkseen, vaikkei
hän muuten pidä inarilaisia vertaisinaan.
Saahan kyllä ajella, vaikka ympäri koko Lapinmaata, kun vain ei väkisin
rupea tytärtä maanittelemaan eikä vastoin vanhempain mieltä. Silloin
voi helposti käydä niinkuin entisen Pieras-Klemman, joka kosiskeli
rikasta Kadja Pannen Raudnaa. Kadja Panne kutsui avukseen Andi-Raudnan,
noitaämmän, ja yksissä tuumin galgut noituivat istuen vastakkain
kotamaalla, sarvilakit takaisinpuolin päässä ja käsi toisen haaroissa,
noituivat ja manasivat Klemmaa, joka vain heitä nauroi. Mutta mustat
rumat akat noituivat niin väkevästi, että Klemman nauru muuttui viimein
hullun hohotukseksi ja sellaisena aina pysyikin. Mutta ei myöskään
ollut hyvä olla ylpeänä kenelle tahansa. Hylätty Kutturakin suuttui
kovin, kun ei saanut Tshalkku-Niilan tytärtä. Sanotaanpa, että hän
laittoi Tshalkun pirttiin pahan möykkääjän, joka vuosikausia kiusasi
Lismajoen pientä erämaataloa.
Pian koko tunturiseutu saa tietää yrkämiesten turhan yrityksen, mutta
yhtä pian sanoma kuuluu onnellisestakin matkasta. Nähdäänhän asian
meno jo vaihtoporosta, jolla iloinen poika palaa naimaretkeltään. Jos
on voitettu kuulu ja kovin kosittu tyttö, silloin kohta tunturitkin
kaikuvat joikauksesta:
"Nyt se meni rikas ja kaunis,
vuoi jaa vuoi jaa,
se suohkanan tähti".
Eikä kaikkien kosima punapaula ole enää toisten tavoiteltavissa.
Syrjään jääneet kosijat saavat vain kademielin katsella, kun tyttö
ajelee toisen kanssa, katsella ja joiata neidon nimiin:
"Ei minua tartte kenenkään koskea,
luu luu lugu luu luu luu,
minulla kun on jo Ränhtel-Mahti,
luu luu lugu luu luu luu".
Ja läikkyvien silkkien, hohtavien solkien ja helysormusten onnellinen
omistajaneito saa katsella kauniita korujaan sekä kuunnella niiden
hiljaista kahinaa ja helinää. Anna Vallekin aina taloon tullessaan
puukalikalla kovasti pudisteli lunta kengistään, jotta talonväkikin
kuulisi, että hän tässä morsiamena helisee.
Kihlaus voi kyllä purkautuakin. Voi tapahtua vaikkapa niin, että
pojan isä käskee miniänkokelaansa, joka jo kuukausia on talossa
ollut yrkäsijassa, painua keinoonsa. Ja tyttö lähtee vieden satoja
maksavat kihlatavarat matkassaan. Joskus taas kotatytär voi ottaa
kihlat poropojalta ja sitten pelätä ja piileskellä tunturissa, kun
kihlainantaja tulee tapaamaan. Tällainen mielenmuutos on kyllä
jo ilkeiden ihmisten aikaan saamia pahuuden töitä. Saattaapa
joku lapintyttö työntää kihlakoreutensa yrkäpojalle takaisin,
vieläpä porohärällä ja kultarahalla viekoitella toisenkin tytön
rikkomaan lupauksensa, saadakseen häneltä komean ja koreasti puetun
Jounas-Hannun. Jopa muuan tunturityttö kihlattunsa kanssa ajaa
kahauttaa kuulutuksille, mutta pappilan veräjillä onkin jo odottamassa
toinen poika, joka nappaa ja taluttaa tyttären papin luokse. Kovin
nolona syrjään heitetty kosija saa yksinään ajella takaisin erämaahansa
ja joikailla mielensä hyvitteeksi:
"Jounas-Niila-sa,
niin niin niin niin,
vei minulta valmiin akan,
niin niin niin niin,
ja seitsemänsataa poroa".
Saattaapa joikaaja jouotukseensa jonkun kuukauden kuluttua lisätä:
"Ja valmiit kaksoiset,
niin niin niin niin".
Nuoret kyllä kävivät liitolleen saamassa papin siunauksen, mutta
ikämiesten kärrikät toisinaan asustivat katsottunsa kanssa vuosikausia
välittämättä papista vähääkään. Varsinkin tunturilaiset tahtoivat elää
omin päinsä. Vanhaa Salkkoakin pappi sai monet kerrat manata, ennenkuin
hän viimein irvistellen saapui emäntänsä kanssa vihille. Entinen
Kitti-äijä eli eukon kanssa tunturissa vain omien vihkilukujensa
varassa. Ja perillisiä tuli. Mutta ukko ei tullut kirkkoraadin eteen
eikä käräjiinkään, ennenkuin käytiin noutamassa. "Laillisia esteitään"
äijä sitten vain marisi, selittäen, ettei ole voinut tulla, kun on
ollut valvottavina "hukat ja porot, koirat ja lapset, pata ja valkea".
Olisi ukko mennyt eukon kanssa yhteenkin, mutta eukko ei ole hänestä
huolinut... Joskus vain on huolinut, mutta silloin ei ole ollut pappia
vihkimässä...
Komeasti helisten ja kilisten, porotkin sinisissä ja punaisissa
tupsuissa, Lapin nuoret ajavat kirkolle kuulutuksen ottoon, ja sitten
taas jonakin suurpyhänä sinne häitänsä viettämään. Yrkäpoika astua
hepsuttelee komeana kuin paraskin tunturien isäntä, peskinhelma
vain pyrstönä perässä keikkuen. Sillä sulhasen koko parseelisto on
morsiamen käsistä lähtenyt. Poika on vain vienyt tarpeet, ja tyttö
on pannut parhaansa, jotta yrkä saisi nähdä, mihin hän kykenee. Ja
näin lapintytär on ensi kerran saanut isännälleen mitata ja neuloa
kengät, kintaat, säpäkkeet, housut, takit, peskit ja samalla joutunut
pitkän pitkälle työmaalle, jossa ei ole esillä vain isännän verhot,
vaan kaiken tulevankin pirttiväen. Parhaissaan on morsiankin, uusissa
takeissa ja valkoisissa koipikengissä, silkit päässä ja hartioilla,
hopeariskuja rinta täynnä, sormet täynnä sormuksia. Onpa sormuksia
sulhasellakin. Koutokeinon kirkolla vihittäessä pannaan morsiamen
päähän komea kruunu, joka saadaan lainata Riitta-Jussan Riitalta
tai Speinin Biri-Hannalta. Rikkaalla Biri-Hannalla onkin komea
laitos, niinkuin lakki, josta korkea ja leveä, koreilla papereilla
koristeltu torni kohoaa ylös. Se kun istutetaan lapintytön päähän, niin
sivullinenkin kyllä näkee, kuka on morsian.
Taloissa asuvaiset viettävät häitään joko morsiamen tai sulhasen
kotona, mutta tunturiväki toimittaa häämenonsa kirkolla suurpyhinä,
tavallisesti talvenaikana, jolloin koko erämaan kiertäjäkansa jutaa
yhteiseen suureen jumalanpalvelukseen. Entiseen aikaan hääkansa
iloitsi markkinasiljon kirkkotuvissa, nyt se kokoontuu pitoihinsa
johonkin kirkonkylän taloon. Vieraita kutsutaan, mutta hyvä on,
kun kutsumattomiakin saapuu. Kahvia juodaan poronjuustoineen ja
vehnäsineen, sitten taas jo syödäänkin rasvaista lihakeittoa ja kalaa.
Entiseen aikaan saatiin syödessä hyvät viinaryypyt. Sulhanen hankki
juomiset, ja sulhasen sekä morsiamen omaiset pitivät huolen muusta
ravinnosta. Nostettiinpa oikein vaskinen viinakattila kauhoineen ja
kuppeineen pöydälle, ja puhemies kuulutti: "Jotka tässä on syöneet ja
juoneet, muistais nyt varainsa jälkeen tätä nuorta paria!" Heimolaiset
heti vuoroonsa veivätkin isojakin rahasummia, ja kuuluttaja kohta
suurella äänellä kiitti ja ilmoitti, että se ja se antoi niin ja niin
muistettavan summan. Ja "muistettavan summan" antaja sai hyvän ryypyn,
vieläpä oikein muistettavan summan lahjoittaja pullon poveensa. Siitä
toisetkin innostuivat. Ryypyn saaneet maiskutelivat hyvillä mielin
suutaan, saamattomienkin suu jo alkoi maiskahdella, kun he kopeloivat
poveaan ja kaivoivat rintaliinansa taskusta helisevää hopeaa, jolla
saattoi vaihettaa ryyppyjä. "Uusille ihmisille pitää antaa", ukot ja
akat sanoivat juoksuttaen lahjojaan niin ahkerasti, että kuuluttaja
sai myötäänsä ilmoittaa, morsian ammentaa ryyppyjä ja sulhanen niitä
jaella, jopa aina jollekulle pistää pullon poveen. Monet antoivat
kruunuja moneenkin kertaan, saaden joka annolleen kuulutuksen ja
mieliryypyn. Naisväki antoi sekä rahoja että vaatetavaraa, huiveja,
silkkejä ynnä liinasia, ottaen ryypyn yhtä hyvällä halulla kuin
miehetkin. Monet pororikkaat lupasivat poroja, kymmenittäinkin,
kun ryyppy oli ennättänyt tehdä sydämen iloiseksi. Niin kauan kuin
kirkkopyhää pidettiin, häämenojakin kesti, pari, kolme päivää
ainakin ja viikonkin, jos vain kestivarat riittivät. Kansa kantoi
lahjojansa "uusille ihmisille", saaden luonnossa kiitokset ja ryypyt,
ja oli tyytyväinen. Se kuului kaikesta menostakin. Joiattiin monella
nuotilla, taajottiin väliin monessa kihermässä kirkkosiljolla, ja
joka joukosta kuului oma juorotuksensa. Missä joiattiin sulhasparia,
missä muistettavan summan antajaa, missä morsiamen rikasta isää, missä
taas nuoret miehet laskettelivat pilkkajoikuja tyttökansasta tai
toisistaan. Ja aina väliin käytiin morsiusparin ryypyillä.
Viimein, kun viinat ja varat olivat loppuneet, hääilotkin loppuivat.
Lähdettiin helisten, iloiten ja remuten ajamaan joka suunnalle kohti
kotia ja kotakenttää. Ja morsian lähti uudelle taipaleelle, yrkämiehen
matkassa uutta kotiaan kohden.
Tunturikotaan joutuessaan lapinnuorikko miehineen saa olinsijakseen
toisen puolen kotamaata, vanhan isännän emäntineen hallitessa toista
puolta. Taloon viedyllä miniällä on sijansa pirtissä, ellei muuta
huonetta ole. Voimiensa mukaan nuoret kyllä pian hankkivat oman kodan
tai jatkavat pirttiä uudella huoneella taikka nostavat oman pienen
pirttinsä.
Isän majasta lähtiessään tytär saa mukaansa kaikki vaatteensa,
raanunsa, roukonsa, taljansa ja polsterinsa. Annetaan hänelle
vielä joku kattilakin, muutamia puumaljoja, kaaroja ja kiisoja. Ja
tunturimiesten tyttäret saavat myötäjäisikseen vielä poroja. Monella
on jo omissa merkeissään koko parttio, ja tytön lähtiessä isä vielä
sitä varojensa mukaan parantaa. Näkkälän Iskokin antoi tyttärelleen
300 päätä, ja Tshalkku-Niilan sanotaan parhaana aikana palkinneen
tyttärensä 700:n tokalla. Sata ja parikin monet vielä voivat luovuttaa.
Kitti-Uulakin on lupaillut toistasataa.
Ja siitä taas uusi kotakunta alkaa kiertää Lapin tuntureita, tahi uusi
pirtti nousee erämaahan levittämään saamekansan pientä sukukuntaa.
Tunturimaan ahkera tytär on päässyt virkaan, jota varten hän pienestä
pitäen on valmistunut, ja jota hän jo vuosikausia on haaveillut.