Pieni lapinkansa on, niin kauan kuin se on asustellut maailman
takamailla, aina liikkunut omissa parseeleissaan. Se ei ole koskaan
rukattanut turhuuden markkinoilla eikä tavoitellut uusia pukumalleja,
vaan se on aina vaatettanut itsensä omaan vanhaan tapaansa, monissa
polvissa edesmenneitten isien ja äitien hyviksi katsomiin kappaleisiin.
Koreutta lappi on kyllä halunnut, jopa oikein kyllitellyt loistavissa
väreissä, mutta itse se on aina keksinyt loistovärinsä sekä sommitellut
ne sopivasti, eikä siinäkään asiassa juossut muiden jäljessä.
Lappalainen on aina pitänyt itsensä kyllin hyvänä mestarina — tai
oikeammin pitänyt ahkansa maailman parhaana parseelitaiturina,
kotaräätälinä ja kotiompelijana sekä kaikin puolin Lapinmaan mestarina.
Eikä lappalainen aivan väärässä olekaan, sillä lapinakka tyttärineen
panee kokoon kaikki vaatteet, mitä koko kotakunta ja pirttikansa
kaipaa, ja on seppä vielä paljoon muuhunkin. Nopsa pirttiemäntä ja
kotaeukko kehrää, kutoo ja ompelee, muokkaa nahat, kuroo kengät,
pistelee vanttuut sekä suoltaa kymmenin kyynärin paulaa ja vyötä.
Jo nuorena täytyy lapintyttären aloittaa opastuakseen oikein sepäksi
sekä jaloksi lapinemännäksi. Viisi-, kuusitalvisetkin pikku sormet
pannaan jo pitelemään sukkapuikkoja sekä tuhertamaan pientä vantutta,
jossa kapea ranneraita korvaa koristetta. Ja siitä sitten alkaa pitkä
taivallus. Kirjosuisen vanttuunkin, _hiervavattshan_, kudonnassa jo
tarvitaan taitoa, vaikkeivät koristeet kovin monenlaisia olekaan;
utsjokelainen koristaa vain kaitaisemmin, mutta värirakas inarilainen
laskee koreutta leveämmin. Silti kyllä muutamat mestarikutojat
sommittelevat omasta päästään yhä uusia hiervoja. Vanha Birit
Lukkarikin Veätshagnjargassa rupesi jo nuorena sommittelemaan kuvia ja
miettimään, montako silmää punaista ja sinistä pitää pistältää, ja
miten kuvat sopisivat vanttuuseen. Sininen ja punainen valkoisella
pohjalla onkin Lapin tavallinen vanttuun väri, vaikka Inarin
värimestarit siihen lisäävät vielä viheriää, keltaista, mustaa, milloin
mitäkin. Saattaahan värejä kyllä tuhlata, itsepä ne on laitettukin.
Vanha lapinemäntä värjäsi lankansakin omilla taidoillaan, keräten
rannoilta, metsistä ja kivienpinnalta ruohoja ja jäkäliä tahi
lepänkuoriakin painaen niillä keltaista, punaista ja ruskeaa.
Suonirihman, _suodnan_, punominen on niinikään jo nuorten tyttöjen
ensimmäisiä oppitöitä. Kuivatuista poron kinttu- ja selkäjänteistä
tyttö riipii hampain hienoja kuituja, niin että hampaat kitisevät,
mutta samalla pysyvät kauniina ja terveinä. Kuiduista sitten hampailla
kiinni pitäen ja kämmenellä poskeaan vasten hiertäen tyttö punoo
säiettä, punoo vielä polvellaankin sen sitkeäksi kaksinkertaiseksi
rihmaksi. Paljon tytär saakin punoa, ja paljon lappalainen tarvitsee
suonirihmaa, sillä kaikki nahkapukineet kengistä alkaen ommellaan
suonella. Lapin naisella onkin aina mukana joko vanttuunkudin tai
suonikimppu. Poropaimenessakin ollessaan tyttö keväisinä päivinä
vain istuu ulkona hangella kutoen vantutta tai hiertäen suonta.
Ahkerasta punomisesta on lapinnaisen arkitakin helma polvien kohdalta
tavallisesti kovin kulunut, tai paistaa siinä iso paikka polvella jos
toisellakin. Jotkut ahkerat pieniperheiset emännät ennättävät punoa
rihmaa toisillekin. Angelin emäntäkin muuanna talvena riipi ja hierteli
kaarasjokelaiselle suonia kymmenen kunturaa eli kymmenen poron kinttu-
ja selkäsuonet, saaden joka kunturasta 25-30 rihmaa, joiden pituus oli
kaksinkerroin hyppysistä olkapäähän (= 120 cm). Päivä kului kunturan
punomiseen, ja puolitoista kruunua irtausi. Mutta suu siinä tahtoi
loppua ja pilautua, kun yhtäpäätä piti suonia riipiä ja kastella.
Jo toisella kymmenellään tyttö joutuu käyttämään punomaansa suonirihmaa
kenkien ja kintaiden ompelemiseen. Omaan pieneen jalkaansa hän saa
ensi töikseen yrittää kuroa pehmeää heinäkenkää. Äiti vain leikkaa
palaset poronkoipinahasta, neuvoo kokoonpanoa, ja kippuranokkainen
kenkä rupeaa syntymään. Terävä äimä, suonta perässään vetäen,
sukeltelee vain nahanreunojen lävitse, kun pieni kenkäseppä sormeensa
pistetyllä nahkaisella _suorbma-goattella_ sitä työntelee. Myöhemmin
pikku mestari saa jo leikatakin ja pistellä kenkiä ynnä kintaita
nuoremmille sisaruksilleen sekä vähitellen oppia muitakin jalkinetöitä.
Ja siinä taas on työmaa avoinna, sillä tunturienmaillakin tarvitaan
monenlaisia jalkineita. Kovilla pakkasilla vetäistään jalkoihin
poron kallonahasta tehdyt kallokkaat, pikku pakkasilla pannaan
pehmeät, koipinahoista kurotut nutukkaat, ja suvisäillä astellaan
lehmän- tai hylkeennahkaisissa karvakengissä. Mutta keväällä ja kesällä
käytetään paljaita parkkinahkaisia vuotakenkiä. Ja eri kengillä on
eri mallinsa. Inarilainenkin kuraisee koipikengän kymmenkunnasta
palasesta sovittaen vielä saumoihin punaisen verkatereen. Tunturilainen
kyllä tulee toimeen punatereettäkin, mutta hänen kenkäkoreutensa
vaatii kapeata ruojuspuolta sekä pitkää kautoa ja matalaa kärkeä
niinkuin tenolaisenkin kenkämalli, kun taas inarilaisen jalkineessa on
ruojuspuoli avarampi, niin että kenkä hyvästi menee jalkaan, sopiipa
vielä nilkkapuoleen heiniäkin. Mutta kun Utsjoen kaunotar tahtoo
saada jalkaansa oikein sievän kirkkokepsuttimen, hän panee pohjan
parkkinahasta, kaudon valkoisesta vasikan koipinahasta ja varren
mustasta vasannahasta sekä vielä iskee saumoihin punaisen verkatereen.
Itse Lapin naiset muokkaavat ja parkitsevat sekä kenkä- että muut
tarvenahat, nivottaen ne ensin vedessä, sitten käyttäen parkkiliemessä,
tavallisesti pajunparkissa. Kiedgamensa päällisiksi katsotun ohuen
vasannahan emo joskus parkitsee vain pureksien samalla kertaa sekä
lepänkuorta että kiedgamnahkaa, niin että punainen liemi vain suusta
tursuaa, ja nahka saa siinä sekä parkituksen että punaisen värin.
Ja joskus muitakin poronnahkoja inarilainen parkitsee lepänkuorella
pannen liemeensä avuksi vielä tuhkaakin. Toisinaan lappalainen käyttää
lehmännahkaa nivottamattakin. Karvaisesta vuodasta leikatuista
kengäksistä eukko vain kaapii puukolla karvan pois ja panee kengäkset
parkkiastiaan muutamiksi päiviksi, näskää lihaa irti ja sitten jo
kuraisee niistä kengät, käyttäen kautoon ja ruojukseen parkittua
poronnahkaa. Törröttää kengänteoksessa vielä karvojakin, niin että
pitää niitä saksillakin keritä, ja yöksi pistetään suutarintyö
kosteiden parkkien väliin, ettei se kuivettuisi käsiin. Mutta hyvät
ja kestävät kengät sitten tuleekin, kun vielä valmiina vetäistään
pintaan kotiukkojen tervaa sekä Ruijanmeren turskantraania.
Lannanmaan mestarimiestenkään kenkä ei kyllä ole niin hyvä ja kestävä
kuin lapinnaisen laittama, sillä lantalainen ei osaa parkita nahkaa,
vaan polttaa sen liian väkevillä liemillään ja pitkällä hautomisella.
Kenkänsä lappalainen täyttää heinillä tarvitsematta sukkia ollenkaan.
Elokuulla, kun maanruohot ovat kasvaneet täyteen mittaansa,
lapinnaiset pikku viikatteella — joskus vain puukolla — leikkaavat
rantapajukoista pitkiä _tshatsi-sueiniä_, vesiheiniä, saroja, jotka
kasvavat kaikkein parhaimmiksi tunturijokien tiheillä pensaikkomailla.
Säkillisittäin naiset saavat heiniä leikata ja kantaa kotiin
sekä puunuijalla maakiviä vasten niitä tuoreeltaan pehmitellä,
hieroa käsissään ja taas nuijia ja sitten huolellisesti kuivata
päiväpaisteessa, punoa palmikkoihin tai kiertää suuriin leiviskäisiin
rengaskääröihin, _suein-vierroihin_ ja viedä aittaan. Kolme, neljä isoa
heinärengasta ison väen emännän pitää talveksi varata.
Enemmän kuin parkkinahoista, naisilla on työtä peski-, kenkä-, kinnas-,
laukku- ja roukonahkojen sekä muiden karvanahkojen peittoamisessa
ja muokkaamisessa. Turskanmaksatraaniin tai vielä paremmin
paltaanmaksatraaniin sekoitetulla jauhovellillä Lapin nahkapeitturi
käsittelee taljojansa, pitäen niitä vuoroin hautumassa, vuoroin
kuivaten, hieroen ja näskäten jieggiöllä ja lopuksi sivuten jauhoilla
valkeiksi.
Valmiiksi pehmitetyistä porontaljoista — sekä lampaannahoista —
lappalainen saa parhaat talvitamineensa. Kovassa pakkasessa tunturien
asukas onkin kokonaan verhoutunut eläinten nahkoihin käpsehtien
lumihangessa pörheänä ja matalana kuin joku muukin metsienkiertäjä
elävä. Lapinmaan naisväki näin vaalii ja vaatehtii kansansa kovan
talvenkin varalle. Karvaisia kenkiä ja kintaita kyllä osaa moni
kuroa, samoin laittaa poronnahkaisia _kalssuhoita_ eli säpäkkäitä
säärien suojaksi, niinkuin parkkinahkaisia säärien kesäsuojuksia,
_sistahia_, sisnakoita. Mutta taituri jo pitää olla tehdäkseen
hyvät lampaannahkaiset villasisustaiset _fiettarpuvsat_, aukottomat
nahkapuksut, jollaisia pieni Kaapin-Jounikin vielä käyttää, kuraisten
ne vain palmikoidulla _fiettar-päddillä_ niin lujasti vyötäröönsä,
että punainen pykälä vain jää tilalle. Taitava tekijä tarvitaan
rakentamaan parkkinahkaisia sisnahousujakin, joita talviset suvisäät,
keväthölskeet ja kesäiset kalaretket kaipaavat. Mutta vasta täysi
mestari pystyy tekemään peskejä, lappalaisen komeimpia ja kalleimpia
parseeleita. Viisi, kuusi, seitsemänkin Perttulin aikana otettua vasan
hienoa purkataljaa sekä punaisia ja keltaisia päärmenauhoja ompelija
saa tuhlata rikkaan lappalaisen hyvään peskiin, mutta karkeaan köyhän
miehen pöykkyriin kelpaa lumenaikanakin nyljetty pitkäkarvainen nahka
ynnä joku punapäärme. Moni rikas lappalainen pitää mustaa peskiä
kaikkein kauneimpana, varsinkin utsjokelaiset sitä rakastavat, vain
Jomppalan Uula yksin ajelee valkkopeskeissä. Useat kyllä pitävät
valkkopeskiäkin kauniina ja rikkaan parseelina. Varsinkin vanhat
tunturilaiset pitivät sitä kaikkein kauneimpana. Silloin vasta suuri
tunturiäijä oli oikein järjestyksessä, kun hän valkkopeskissään istui
ahkiossa ajellen valkkohärällä.
Oli peski musta tai valkoinen, on se komea ja hyvä lappalaisen
vaatekappale; samoin myöskin on kaunis samojen kaavojen mukaan
tehty verka- ja sarkatakki, _mahtsak_, joka kesällä on lappalaisen
päällimäisimpänä verhona. Takin tekoon tarvitaan yhtä hyvä taituri kuin
peskien kokoonpanoon. Vain isot tyttäret kykenevät äidin apulaisina
ompelemaan, ja vasta aikuisina he saavat päähänsä peskin kaavat
sekä koristetavat, jotka kullakin maanpaikalla ovat omaa malliansa,
jopa kaikkein parhainta ja kauneinta. Ja niitä kukin asianomainen
paikkakuntalainen noudattakoon, jos tahtoo elää suvaittuna ja hyvänä
kylänmiehenä kanssaihmistensä seurassa.
Jo ensi silmäyksellä lappalainen tuntee, mistä maasta vieras on
kotoisin. Ainakin utsjokelainen arvaa inarilaisen vaatteista, sillä
hänen takkinsa ja peskinsä on tenomiehen mielestä "eri rumasti neulottu
ja laitettu niin kemiallisesti, että päältäkäsinkin tuntuu, ettei se
ole ihmisen vaate". Kaarasjokelainenkin nauraa Inarin miehen takin
punaista helmusta, jotta "kun on naisen takki päällä... kyllä se
on hirviä, kun miehellä on hulpa..." Värejä harrastava inarilainen
puolestaan ilkamoi tenolaisten ja tunturilaisten punahulvatonta
parseelia, vieläpä nauraa heidän leveitä hartiuksiaan, jotka ulottuvat
ja roikkua lököttävät kyynäspäissä asti.
Sivullinenkin kyllä oppii pian huomaamaan, mikä on tenolaista, mikä
taas "konnallisesti" tehtyä, mikä Kaarasjoen, mikä Uuniemen sukua,
sillä paitsi mallissa, on eroa kirjallussakin. Niinpä värikylläinen
Inarin mestariemäntä ompelee yhtähyvin miehensä takkiin kuin omaansakin
hartioihin leveän poikkivyön sekä kolme tähän yhtyvää pitkittäistä
punaraitaa, kapeat keltaiset tereet vierillään, ynnä olkapäiden
etupuoleen leveät punaiset ja keltaiset verkanauhat vihreine tereineen.
Omaan pukuunsa emäntä panee lisäksi selkäsaumoihin sekä punaisen että
keltaisen teresuikaleen. Mutta tenolalsemäntä ei osaa näin koreilla,
vaikka onkin mielestään inarilaista etevämpi. Hän laittaa isäntänsä
takkiin vain leveän punaisen verkanauhan keltaisine tereineen
hartioihin ja olkapäiden eteen sekä selkäpuolelle inarilaisten
tiilikien asemesta vain kapeat keltaiset tai punaiset tereet saumoihin,
samoin helmaan kapean punanauhan. Oman takkinsa olkapäihin emäntä
laskee tereettömät punalistat, mutta hartiosaumoihin selkäpuolelle
istuttaa kapeat punanauhat. Takin hiansuut utsjokelainen päärmää vain
leveällä punaisella verkanauhalla, kun taas inarilainen siihen ompelee
monenväriset verkapäärmeet. Naisen takissa ei ole kaulusta enempää kuin
peskissäkään, mutta miehen takissa ja peskissä se laaja-aukkoisena ja
korkeana tönöttää pystyssä. Miehen takin kauluksen utsjokelainen
koristaa vain punaisella ja keltaisella kapealla rannulla sekä
yläreunasta leveällä punavyöllä, joka jatkuu ja kiertää sepalusta
rinnalle asti, mutta Inarin mies saa koko kauluksensa sekä rinta-aukon
ympäryksen leveälti keltaisen ja punaisen verkanauhoituksen
koristamaksi. Silloin kun Inarin tytär laittaa helmaansa kolme, neljä
vain hiukan rypytettyä moniväristä hulpaa ja miehenkin helmaan pari
koruvannetta. Utsjoen kaunotar ja emäntä rakentaa takkinsa helmaan
ainoastaan pari hulpaa — ennen oli sentään useampiakin —, joista
vain toinen saattaa olla punainen, mutta rypyttääkin ne niin kovasti,
että helma "seisoo kuin vanne". Inarilaista takkikoreutta noudattaa
myös Vuotson lappalainen, mutta Kaarasjoki liittyy Utsjoen
yksitoikkoisiin punaväreihin, kun taas Varengin vuonon Uuniemi suosii
rikkaampia värejä.
Ennenvanhaisilla lappalaisilla oli monesti vain kotikutoinen valkea
sarkatakki kirkkopukunakin. Eikä silloin — n. 50 vuotta takaperin —
lappalaisilla ollut paitaakaan. Sukellettiin ensin vain sarkatakkiin
ja sitten peskiin. Vanhoilla muoreilla oli vanha paltsaraja takin alla
paitana, mutta Sammel Saijets oli sellainen äijä, joka saattoi kerskua,
ettei ole ikinä paita hänen päällään käynyt. Jalkojen suojina olivat
sekä miesväellä että naiskansalla valkoiset, umpinaiset sarkahousut,
pehmeää lampaanvalkoista vain kaikki. Valkeissa takeissa ja housuissa
varakas Maaret Vallekin kepsutteli saaden sitä vielä vanhanakin
muistella: "Vaikka olin ainua titar, niin valkeat vain oli". Ainakin
kerran vuodessa täytyi valkoiset pestä, kun satuttiin huomaamaan:
"Ka, kun viime vuonna pestiin, ja nyt on jo likainen". Mutta sitten
naiset saivat mustan housumallin, ja vain miehet jäivät liikkumaan
valkoisissa, saaden mustistaan heti kuulla: "Oletko pannut jalkaasi
akkasi housut?"
Opastuttiin sitten verkaan ja ruvettiin siitä laittamaan kirkkotakkeja.
Koreanhaluiset naiset laittoivat entisaikaan juhlatakkinsa
punaisesta verasta ja hyvin koristivat sen keltaisilla ja sinisillä
verkanauhoilla, ja Kadja Poini, Vuolabba, koreili punaisissa,
keltaisissa ja kaiken värisissä takeissa. Pari vuotta takaperin kuollut
Inga-muorikin, Katekeetta-sukua, kulki vielä punaisissa verkatakeissa.
Mutta nyt käytetään vain sinistä tai mustaa kirkkotakkia, inarilainen
varsinkin ahkeroi sinisissä veroissa. Kotikutoinen, nelivartinen
valkea mustaksi värjätty villasarka, kotona vanutettukin — sarka
kastellaan kuumassa vedessä ja sitten kahdelta puolen vastakkain
potkitaan pohjattomassa, lattialle seinän viereen pitkälleen asetetussa
tynnyrissä — on enää vain arkivaatteena. Kirkkomatkalleen säästeliäs
lappalainen saattaa kyllä lähteä vain arkisessakin takissa ja sitten
vasta kirkkopaikalla pukea peitoksi paremman puvun. Saattaapa joku hyvä
muori toimittaa pukeutumisen vasta kirkossa, jopa kansan paljouden
takia astua kirkonperän väljemmille tiloille panemaan parasta päälleen.
Lappalaisilla on oma lakkimallinsakin, koltilla ketunnahkainen
korvalakkinsa, Ruotsin porokansalla korkea tupsuhuippuinen piippansa
sekä Suomen ja Norjan tunturiperäläisillä hyvin tunnettu, komea
nelikolkka-päähineensä. Mutta vaikka järvikansa ja tenomies
käyskenteleekin samassa lakkikunnassa, on heillä kumpaisellakin oma
hyvä päähinemuotonsa. Musta tai sininen, linnunhöyhenillä täytetty
verkaperä — Kaapin-Jounilla on punainen — ja saukonnahkainen alaosa,
_viergi_, on kumpaisenkin lakissa, mutta hiljainen järvimies tyytyy
vain tasaiseen nelikolkkaan, kun taas ylpeän jokipojan ja tunturilaisen
lakinperän nurkat, _tshiuvat_, hyvin äkäisennäköisinä pukkaavat
neljään suuntaan tai seisovat pystyssä kuin kiukkuisen suden karvat.
Inarin lakkimestari kyllä sovittelee saumojen koreaksi punaista ja
keltaista terettä, paneepa vielä saukonnahan alareunaankin vasannahkaa
ja väriverkaa, mutta tunturimies, Kaarasjoki ja Teno käydä jollottaa
vain värittömänä ja pukkaavan näköisenä. Mutta tenolainen käyttää
nelikolkkaansa, jossa saukonnahan sijasta on punaverka alareunassa,
kesälläkin, kun taas inarilainen on jo suopeutunut Lannanmaan hattuun
ja lippalakkiin.
Vanhat Lapin naiset sekä Suomen että Ruijan tunturimaassa komeilivat
ylpeässä sarvilakissa, _laaju-kahperissa_, merkillisennäköisessä
pääkappaleessa, joka isona käyränä sarvena koukistui päälaelta
eteenkäsin. Puunrungosta koverrettu käyrä torvenkappale oli peitetty
punaisella veralla sinisine ja keltaisine verkanauhoineen ja
päärmeineen, ja päähän sopiva, nauhoilla leuan alle solmittava alaosa
oli niinikään värikästä verkaa sekä silkkiäkin. Laaju-kahpereita
ei kyllä osannut kuka tahansa rakennella. Anna Mujo "Utsjoen tien
päällä" sekä vanhan lukkarin emännän sisar tekivät niitä ennen koko
seutukunnalle, ja Varenginniemen Sammel Valle koverteli lakinsarvia.
Komeannäköinen lapinnainen oli laaju-kahpereissaan, ja komeana
naiskansa istui omalla puolellaan kirkossa, jokaisen otsasarvi
nököttäen pystyssä pappia kohden kuin koukatakseen kiinni jokaisen
sanan, mikä saarnatuolista sinkosi. Mutta sarvilakki oli kovin
epäkäytännöllinen. Metsissä oli vaikea kulkea, vieläpä piti selvä tie
olla edessä porolla ajettaessakin, ettei otsasarvi olisi siepannut
puunoksasta kiinni. Olipa se naisen niskojen kannettavaksi kovin
raskaskin. Reisivuononkin matkalla jo oikein pää rupesi vaipumaan,
ulkona kun vielä piti huivi olla peittona, talvella varsinkin.
Niinpä vanha lakki on jo aikoja kokonaan jäänyt pois — Inarissa siinä
1870-luvulla —, sarvi on kadonnut otsalta, ja vain päätä peittävä,
leuan alle solmittava lapinnaisen tuttu punahilkka on jäänyt. Ja se
kyllä on hyvin kaunis, jopa joka maanpaikalla kauniimpi kuin missään
muualla. Tenolaistytär ja emäntä asettaa lakkinsa pussipuolen taakse ja
vetäisee koko lakin hyvin niskaan nauraen Inarin naiselle, jonka lakki
on otsapuolesta korkeampi sekä muutenkin enemmän otsalla kuin Utsjoen
päähine. Mitäs metsässä asuva järvikansa ymmärtää, komeilee vain
rumaksi moititussa lakissaan ja panee paljon koreuksia uskoen, että se
on kaunis.
Lapin omaa pukumallia on myöskin _luhka_, sarasta tai verasta
tehty pääreiällinen hartiavaate, joka sadeilmoilla ja kylmillä
säillä asetetaan suojaamaan rintaa ja hartioita. Vanhalla rikkaalla
lapilla oli ennen, ja vieläkin näkee jollakulla vanhalla äijällä,
luhkanmallinen tuuhea, karhunnahkainen _sieppuri_, joka talvipakkasilla
pantiin hartioille. Silloin ylpeä tunturiäijä oli kaikkia muita
mahtavampi, kun valkean purkapeskin päällä oli hopeavyö ja tummanruskea
karhunnahkasieppuri. Mutta kun Inarin eukko lammasnahkarouoissaan
laahusti pitkin talvista markkinasiljoa, niin että kaikki rikat
tarttuivat helmasta riippuviin karvoihin, niin se ei ollut paljon
minkäännäköistä.
Mutta kaikkein kauneimpia Lapin naisten käsialoja ovat kirjavat paulat
ja kirjovyöt, joilla koko Lappi, niin mies kuin nainen koreilee.
Paulojen ja vöiden kutominen vaatii jo suurta taituruutta, ja vasta
16-17-vuotisena tytöt rupeavat niitä harjoittelemaan, kun jo jokseenkin
osaavat kaikkea muuta. Pauloja ja vöitä kutoessaan kauniita värejä
rakastavat Lapin tyttäret saavatkin olla mielityössään, käsitellä
kirkkaita, sinisiä, punaisia ja keltaisia ynnä monen muun värisiä
lankoja sekä rakennella niistä monenlaisia hiervoja ja väriyhtymiä.
Useita syliä pitkän loimiletin eriväriset langat kutoja pujottelee
luupirtansa piinrakoihin ja -reikiin, kiinnittäen toisen pään seinään,
toisen vyöhönsä, istuu jakkaralle, ja kirjopaula pääsee matkaan.
Nopeasti liikkuu käyränokkainen sileäksi kulunut käpy, sukeltuen
loimiin nostaa langan ylös, painaa toisen alas aina kuvan mukaan,
vetäen kudinlangan perässään ja painaen sen parilla nykäyksellä
tiukkaan. Toisen käden käyttelemänä pirta keikkuu yhä ylös ja alas,
käpy sukeltelee, ja kuva ajaa toista takaa. Saattaa kutoja koreana
kesäpäivänä siirtyä uloskin istumaan kiinnittäen loimiletin vaikka
aidan seipääseen, saattaa hän ottaa paulatyönsä yksin porokyläänkin.
Entiset ahkerat tytöt kyllä porosiidassa ollessaan jo keväällä, kun
päivä kirkkaasti paistaen kutoi värejä tuntureihin, istuivat ulkona
kodan seinustalla kutoen kirkkaita värejä kirjovyöhönsä.
Syli syleltä jatkuu kudelma kiertyen kerälle, ja siitä sitten kutoja
mittaa ja katkoo pauloja. Naisen syli ja pari korttelia on tavallinen
miehen paulamitta, lisäksi vielä pitkä tupsupäinen palmikkonauha,
jolla paulan nitominen nilkkaan päätetään, niin että kirjava tupsu jää
sivulle lipattamaan.
Mestarikutojakaan ei kyllä saa rajattoman mielivaltaisesti suoltaa
millaista paulaa tahansa. Miehelle pitää kutoa miehen paulaa ja
naiselle naisen, ja vielä kussakin tunturimaassa pitää pysyä omassa
vanhastaan hyväksi nähdyssä mallissa. Silloin kun miehen paula on
käsillä, pitää loimina olla valkeat pumpulilangat, vain vähän punaista
ja sinistä villalankaa joukossa, ja kuteena punaista villalankaa, mutta
naisen paula vaatii punaisen villaloimen, vähän sinistä ja keltaista
silmännäöksi sekä kuteeksi punaista villalankaa. Miesten paulan
valkoisella pohjalla ilakoivat monennäköiset risti- ja hakakuviot,
mutta naisen punapaulassa käydä jonottaa vain yksinkertainen sininen
tai keltainen koukutus keltaisen tai sinisen kaksoisrannun ohjissa, tai
punainen koukutus sinisellä keskiviivalla, joskus mustiakin kuvioita
joukossa. Vanhoissa Inarin naispauloissa esim. oli vain punaista,
keltaista ja mustaa väriä. Kauniita kyllä silti kaikki. Tenolainenkin,
vaikka näpertää kapeaan naispaulaansa vain yhden houkutuksen
keskiviivalle sen sijaan kuin inarilainen paulaseppä koukuttaa kolmin
kerroin, ihastelee kovin omaa käsialaansa, sillä "ei vain Inarissa
kuota näin kauniita... Utsjoella killa kuotaan". Ja Utsjoen erinomaista
mallia tunturilappikin seuraa. Mutta Inarin köyhä järvikansa ei
vain saa tenolaisen tunnustusta, vaikka hän herkästä väriaististaan
pinnistäisi kuinka koreaa tahansa. Tenolainen ja tunturilainen
lastaavat hänen leveää valkopohjaista vyötäänkin, kun itse sonnustavat
vartalonsa kapeammalla punapohjaisella kirjanauhalla. Mutta inarilainen
vain tässäkin pitää oman hyvän mallinsa, keikuttaa pirtaa, nappaa käpyä
ja kutoo kolme koreaa nauhaa, jotka sitten ompelee yhteen leveäksi
vyöksi. Kolmesta nauhasta tenolainenkin kokoaa suolivyönsä, mutta kutoo
punanauhansa kapeammiksi kuin inarilainen.
Komeana ilmiönä tunturin asukas liikkuu juhlapuvussaan koristeltuna
jaloista ja nilkoista alkaen päänkukkuraa myöten. Loistavissa
hehkuvissa väreissä välkkyy ja vilisee kirkkosiljo ja kirkkokin
silloin, kun on koko tunturimaan kirkkopyhä. Kylmän ja karun Lapin
kaukainen kirkkokenttä on koonnut äärelleen kaiken erämaassaan piilevän
väririkkauden. Kaikkein kauneimpana ja kirkkaimpana liikkuu ison Inarin
metsäkansa. Siinä joukossa paistaa sinisestä keltainen jos punainenkin,
ja vilkkuvat monikirjaiset paulat ja vyöt.
Ja kaiken tämän silmää ja mieltä ilahduttavan värikylläisyyden on
saanut aikaan Lapinmaan pieni ja ahkera, yksinäisissä metsäpirteissä ja
tunturikodissa asustava nainen.