Jylhä Lapinmaa pitää pientä kansaansa ankarassa kurissa. Tunturimaa
ei kovista kouristaan hellitä ilmaiseksi mitään, vaan vaatii kaikista
antimistaan uupumatonta työtä. Köyhä järvikansa saa raataa vesillään
yökaudet, samoin jokimies ahkeroida Tenollaan, samoin karjalappalainen
alinomaa huolehtia elukkainsa konnusta, ja ennen kaikkea tunturilaisen
täytyy aina olla poroelonsa äärellä.
Ja sittenkin on lapinraatajan palkkana vain — sama iankaikkinen
aherrus päivästä päivään, sama vaellus ahtaasta kiedgamesta hataran
tunturikodan tai pienen kylmän pirtin kautta vielä ahtaampaan
asuntoon kirkkomaan mullassa. Tämä on monen tunturien täkäläisen
maailmanvaelluksen mutkaton viiva. Sillä samaa iänikuista latteata
suoraa suuntaa ovat yksin tunturilaisen tuhannet mutkatkin porotokan
mukana Lapin erämaissa, ja elämän nousuina sekä laskuina ovat vain
vuotuiset vuorottelut taivahaisilta tunturiharjuilta mataliin
outamaihin.
Tässä yksitoikkoisessa, ankarassa tunturi- ja erämaavaelluksessa
lapinkodan ja pikku pirtin nainen on saanut kuljettavakseen yhtä
vaikean ja raskaan palkaan kuin konsanaan mieskin. Jopa vielä
raskaamman. Miehensä rinnalla lapinemäntä toimittelee melkein mitä
töitä tahansa, ja veljensä vierellä kotatytär hiihtelee pororaitiona
polttavana pakkasyönäkin. Mutta kun mies pyytöjensä ja puuhiensä
väliaikoina saattaa päiväkausia olla vain miten kuten, naisen täytyy
silloinkin ahertaa kotitoimissa. Lapin pieni hintelö peskiukko saattaa
vähän aikaa riehkaista ankarastikin, mutta pian hän väsähtää, kyllästyy
ja luopuu. Mutta Lapin vielä pienempi ja hintelömpi nainen ei saa uupua
koskaan. Hänen täytyy olla aina toimessa.
Varsin varhain alkaa lapintyttären kova koulu. Jo toisellakymmenellään
"nieida" saattaa joutua poropaimeneksi; 12-13 ikäisenä hän jo kykenee
vartioimaan vaatimia, kun ne keväällä vasomisaikana petäjään lieattuina
etsivät ravintoansa jängän reunapälvistä. Pikku tytöstä on kyllä
hyvin mieluista olla aikuisten mukana "porokylässä". Kevätpäivä
jo lämmittää suloisesti, laavulla jängän rantatievalla on mukava
oleskella, ja pikku vasat ovat hyvin sieviä, jopa muutamat ovat pikku
tyttären nimikkojakin. Mutta sitten isompana alkavat ankarammat päivät.
Tytön pitää täytenä raitiona muiden mukana hoitaa vartiovuoronsa.
Suopunki hartioille vyyhdettynä, oma koira kintereillään, tyttö seuraa
porotokkaa erämaissa, käskien ja kieltäen koiraansa, ja taas joikaillen
peloitellakseen tuntureissa ulvovia susia. Monta kertaa tyttöpaimenkin
sattuu vastakkain häpeemättömän hukan kanssa ja joutuu ajamaan sen
huudoillaan ja melullaan pakoon. Tuttuja ovat porotytölle koko seudun
tunturimaat vaaroineen, jokineen ja metsineen. Hän saattaa yhtä hyvin
kuin kuka lappalainen tahansa kulkea eksymättä erämaiden halki,
ottaen vain matkanmerkkinsä tutuista tunturihuipuista. Ilmansuunnat
hän tietää auringosta ja tähdistä, ja päivän peittyessä pilviin
lapinnainen, samoin kuin mieskin, ottaa oppaakseen luonnon, jolloin
puut hänelle puhuvat sekä kivet ja kusiaispesätkin haastavat. Petäjän
paksuimmat oksat viittaavat suvituulen puoleen, samoin koivujen ohuin
tuohikerros: muurahaiskekokin on kaltossa päivään päin, mutta kivissä
on pohjatuulen puolella paljon jäkälää, kun taas eteläsivusta päivä
on sen polttanut pois, ja koivunkyljestä irtautunut tuohisuikale
käpristyy aina yöpuolelle. Tietää erämaan tytär vanhat pyhät paikat ja
lähestyy niitä varoen ja vielä varovaisemmin vanhoja kotasijoja, joista
saattaa kuulua kaikenlaisten pelätysten ja näkymättömien rääkymistä
ja huohotusta niinkuin Luovusvaarankin kotasijalta Kaldautshijoen
varrella. Joutuu tyttö tunturissa joskus kosketuksiin salaperäisten
gufittarienkin kanssa, kun ne tulevat houkuttelemaan häntä
luokseen, saattaa hän nähdä, niinkuin Kadja Nillan pikku piikanen,
hallavapeskisen gufitaräijän seisovan tievan laella katsoa tiiraillen
häntä kämmeniensä alatse.
Mutta keväällä, kun jängät ja joet ja kaikki notkot ovat tulvillaan,
lapintyttö saa poropaimenessaan päiväkausin kahlailla kaaloja
kevätvesiä, niin että vaatteet ovat likomärkinä, joutuupa vielä
kanniskelemaan selässään raskaita evässäkkejä, kun ei enää saata ajaa
porolla. Osaa tyttö kyllä ajaa porollakin. Täytenä poromiehenä hän
hyvin kykenee hallitsemaan ja ohjailemaan ajokastansa, ja yksinäänkin
lapintyttö vain laskettelee pitkät tunturitaipaleet. Aili Paadarkin jo
12-vuotisena ajoi pororaidolla jäkäliä ja heiniä penikulmien päästä.
Muiden matkassa lapinnainen saattaa tehdä pitkiä Jäämeren rannan
retkiäkin, hoitaen jutojansa yhtä hyvin kuin muutkin poromiehet.
Ruijan matkalaisilla voi olla taivalta parikymmentäkin penikulmaa,
tunturia vain ja aavaa aapaa, järvenselkiä, jokia ja autiota outamaata.
Yömajan antajana useinkin on vain luminen korpi ja metsänuotio petäjän
suojassa. Parhaana vieraanvaraisuutena ovat liehuvat loimot Ruijan
takaisella taivaalla sekä polttava pakkanen, mutta usein kohdellaan
matkamiehiä taivaantäytisellä lumen purkamisella. Tällaiseenkin yömajan
hoitoon porotytär on kyllä tottunut.
Raskasta raatamista on kalanpyyntikin. Inarin järvillä naiset häärivät
miesten mukana nuottaa vetämässä, ja pikku tytöt jo saavat veljiensä
kanssa täysin voimin soutaa kiskaltaa nuottavenettä. Tenon naiset
käyvät tunturijärvilläkin kalassa sen lisäksi, mitä kotivirralla
käyttelevät nuottaa ja verkkoa, ja yhtä rintaa miestensä kanssa he
jokea noustaessa työntelevät sauvoimilla kapeaa venettään kokkapuolessa
seisoen, kun taas miehen paikka on perässä. Jokea laskettaessa nainen
niinikään on kokassa soutaa kiskomassa miehen kenottaessa perämelassa.
Kesällä on kiireellinen heinänteko, kotinurmen, jokirantojen ja
tunturijänkien harvahapsisen sadon korjaaminen, ja sitten taas syksyllä
on kova jäkälänpano — kaikki yhtä paljon naiskansan kuin miestenkin
niskoilla. Vaikka onkin kesällä koreat, lämpöiset päivät, ja aurinko
paistaa yhtä päätä, vuoroin edestä ja takaa, on lapinemännällä
yhtämittainen työnhelle, miltei kuin lyhytikäisillä sääskillä porotokan
kimpussa. Aamulla emäntä, saatuaan kahvinsa, kipaisee kiireesti
lehmiä lypsämään mennessään levittäen eilen keräämänsä kenkäheinät
pihamaalle kuivamaan, saattelee sitten lehmät laitumelle ja virittää
niille sääskisavun, käyttää lampaitakin ojalla juomassa, etteivät ne
räkän käsissä kokonaan uupuisi johonkin aidannurkkaan. Sen jälkeen on
käytävä verkkoja kokemassa, sitten jo jouduttava niityllekin, jossa
pitää välitöikseen juosta rantapajukosta kenkäheiniä leikkaamassa.
Iltapuolella jo taas emännän on ehätettävä ennen muita kotiin
ennättääkseen kenkäheinät tuoreeltaan piestä pehmeiksi sekä lypsää ja
palastaa lehmät ja sulkea navettaan, juottaa lampaat, keittää kahvia
ja laittaa ilta-ateria. Kaiken päivätyönsä ohella on emännän pitänyt
muistaa kiedgamkääröään ja kentälle levitettyjä kenkäheiniä. Kiedgamen
asukasta hän on tämän tästä juossut vaalimassa, kenkäheiniä
kääntelemässä päivän näköisälle. Ja vielä silloinkin, kun muut
jo aamupäivän noustessa kellahtavat yötilalleen, emäntä istahtaa
kangaspuihin kapsatakseen muutaman langan sarkaan, josta pitäisi
saada talvipukuja, katsoo myöskin parkkiastiansa, missä kenkänahat
ovat hautumassa. Ennättääpä emäntä pistää jonkin ompeleen
kengänteokseensakin. Samanlaista paahdetta on myötäänsä syksyyn saakka.
Jäkälänpanoonkin lähtiessään äiti heittää vain pienet pahaiset kotiin,
mutta avuttoman kiedgamkotolaisen hän kiepauttaa selkäänsä ja asettaa
sen tunturissa kuivalle paikalle, käyden itse karhuna möyrimään
jäkäläkenttää, ja sitten samoin kuin karhukin aina sivusilmällään
vartioiden lähellä olevaa pienokaistaan, ollen pikkuisenkin kirahduksen
kuuluessa heti valmiina juoksemaan hätään.
Kesän kiireissä monen Inarin naisen pitää ennättää punoa
juuriköyttäkin. Pehmeiltä petäjäkankailta vanhat muorit käyvät
poronsarvikoukulla kiskomassa juuria, kuorien, halkoen ja keittäen
niitä tuhkakattilassa sekä kelaten pitkiksi köysiksi, entisaikaan
niinkin pitkiksi, että ulottuivat aina Tenolle ja Utsjoelle asti.
Onpa vieläkin sellaisia mestareita kuin Mujonkin muori, joka on aina
kelannut nuoraa niin paljon, ettei talossa ole koskaan tarvittu
palastakaan ostoköyttä. Pitkät paksut nuottatauotkin muori on
vääntänyt, puhumattakaan hienoista verkonpauloista. Saavat monet naiset
välitöinään vielä roukata verkkojakin, jopa silloin tällöin panna
kokoon taloudessa tarpeellisen tuohiropeen, pienen _puartin_ tai ison
_luastun_.
Eikä talvenkaan tullen Lapin naisen kiinnittäminen juuri helpota.
Lokakuun välitöinä jo alkaa talviparseelien, peskien, takkien,
säpikkäiden, kenkien, kintaiden laittaminen, ja kun tulee pimeä
kaamosaika, jolloin ei voi toimittaa tarkkoja ompelutöitä, täytyy
paikata vanhoja vaatteita. Silloin kun miehet ovat riekonpyynnissä,
naiset saavat huolehtia puidenkin pilkkomisesta, jopa useasti
silloinkin, kun miehet ovat kotosalla. Pitkät pystyrungot on kyllä
miesten toimesta saatu puurantteelle, mutta siitä saavat sitten tarpeen
mukaan kirvestää milloin miehet, milloin naiset. Kirves ja pölkky,
_smakko-muorra_, ovat aina ja kaikille valmiina. Huhtikuussa taas alkaa
ahkera kehruutyö, sillä talvipakkasten aikana lapintakka ei saata
pirttiä niin lämmittää, että siinä villaleve juoksisi, mutta vasta kun
kevätpäivä hohtaa ja lämmittää ikkunoista, alkaa villakin juosta ja
emännän tortti hyrrätä. Entiset emännät, "äiti-vainajat" ja jo kuolleet
vanhat muorit, kuten Aili Helanderkin ja Kaarin Högman, saivat viruttaa
villansa värttinällä, _snaldulla_, jota vieläkin näkee jossakin
lapintalossa talletettavan. Mutta jo kymmeniä vuosia on osattu käyttää
rukkia, _torttia_. Vanha jo aikoja kuollut _Tortti-Aslak_ Outakoskella
oli niitä rakennellut, pikkuisia kömpelökehräisiä kojeita.
Vaikka tunturimaan nainen onkin vain pieni heikko leivättömän Lapin
kasvatti, jonka ei luulisi voimavähäisillään saavan suuria aikaan,
on häneen kuitenkin panostettu väkeä ja sisua enemmän kuin moneen
rehevämpäänkään Lannanmaan vaimoihmiseen. Lapin naiset saavat monesti
raahata selässään raskaita heinä- ja puutaakkoja, ja tunturien
kalajärville he nousevat kantaen painavia eväskurppia hartioillaan.
Eiran Maria-Susannakin, pieni ja kuivettunut, viisiinkymmeniinsä
päässyt Angelin eukko, kantaa Kitti-Uulan palkkalaisena keväisin
monet kerrat parin leiviskän evässäkkejä parin penikulman päähän
tunturikotaan. Päivässä kantaja mennä retuuttaa perille kahlaten parin
vyötäisiin ulottuvan jäisen joenkin ylitse, levähtää ja kuivailee
kodalla vähän aikaa ja palaa taas takaisin, lepää talossa yönsä sekä
seuraavana aamuna uudelleen kiikertää säkki selässä tunturiin. Hammasta
purren pikku eukko vain pinnistää, imee piippua ja syleksii, sillä
säkin kantonuorat kihnuttavat ja leikkaavat laihoja olkapäitä miltei
verille asti.
Nuorina tunturien tyttäret kyllä kirmailevat kuin vuonniloporot
välittämättä jänkien viileistä kevätvesistäkään ja talvien
purkuilmoista. Keveästi nousee nopsa jalka, nilkasta punapaulalla
tiukkaan huoliteltu, pehmeästi sipsahtaa heinillä sisustettu
kippuranokkainen kenkä, vaikka sen kärkipuoli käännähtääkin sisäänpäin
ja sitä liikuttelee hiukan käyrähkö säärivarsi. Hyvillä mielin vanha
ukkokin katsellessaan miniänsä reipasta liikuntoa toteaa: "Se ei killa
jalkoihinsa sotkeuvu". Eikä sotkeudukaan. Kahta maitopyttyä kantaen
miniä kiepsahtaa ovestakin, pukaten vain varpaallaan oven auki ja
taas kantapäällään kopsauttaen sen kiinni. Mutta sitten aikaa ja ikää
myöten monelle Lapin naiselle annetaan ankarat jälkivaatimukset. Hyvin
moni, nuorena porosiidassa asunut ja poroja pakkasöisin paimennellut
sekä talvisia erämaita ajellut ynnä kevätvesiä kahlaillut nainen saa
ikäihmiseksi tultuaan kiusaantua kovan kolotuksen kourissa, jopa
jalkavaivaisena kuukkia lopun ikäänsä. Tällaisia pakkasen panemia
ja kylmänvihoihin joutuneita, entisiä tunturimaan kiertäjiä tapaa
varsinkin Inarin pikku pirteissä, ja näkee niitä ylpeällä Tenollakin.
Mutta kaiken raatamisensa ja puutteensa ohella Lapin pienet naiset
ovat iloisia ja tyytyväisiä. Tunturien pikkuisissa, vaatimattomissa
pirteissä ja kodissa voi tavata yhtä onnellisia emäntiä kuin missä
tahansa isoisissa Lannanmaan salituvissa. Matalan turvekodan
punamyssyinen äiti voi ruskeilla silmillään katsella pientä,
vasannahkoihin käärittyä perillistään yhtä kirkkaasti kuin etelän
sinisilmäinen riuku valkoisiin pitseihin vaalittua esikoistaan; ja
järvenniemen köyhässä pirtissä kymmenlukuisen lapsiparven emo saattaa
maata lapsivuoteessaan yhtä onnellisen näköisenä kuin rikkaan talon
komea emäntä, jopa kaikessa puutteessaankin vain iloisena leperrellä
paripäiväiselle kitisevälle käärölleen. Lannanmaan puheenparressa
on lapinkielen _vaibmu_, sydän, pantu vaimoksi, mutta Lapinmaan
vaimoihmiset ovat yhtä hyviä kotansa ja kotinsa sydämiä, vaalijoita ja
herkkämielisiä huoltajia sekä miehensä uskollisia apulaisia, vaikka
heitä mainitaankin nimillä, _nisson, ahka ja galgu_. Ankara luonto
ja kova elämän taistelu ei ole vaivuttanut eikä taamonut lapinnaisen
valoisaa mielenlaatua. Pienet pirttiemännätkin saattavat joskus
saarnata ja pilpattaa ja laskea leikkiä hymyillen ja hyväntuulisina
kuin nuoret tytöt. Kuuntelevatpa hyvillään pientä joikaustakin, jopa
vaivaloisesti liikkuva vanha eukkokin yhtyy huvitettuna joukkoon.
Entinen tunturikodan emäntä, tunturissa siinnyt ja syntynyt sekä
suurimman osan ikäänsä erämaassa elänyt, katselee kirkkain silmin
pitkää takataivaltaan, ollen hurskas ja hyvämielinen hyvässä
hellapirtissäänkin, puhelias ja tarinakas, saattaapa vähäisen
joiatakin, kun kovin hurskas ukkohyvänsä pistäytyy pihalle. Yksin
vanhalle poroukolle mennyt nuorehko vaimokin osaa iloisesti
haastella ja muistella Staaluista, gufittarista, kummituksista ja
gumppikirkoista, saattaa lopuksi laulellakin, laskea leikkiä ja
joikailla, vaikka eukolla onkin vain vanha köyhä pirtti suojanaan,
pahainen lapsilauma kintereillään sekä elämäntovereinaan valkkopäinen
äijä ynnä kova nivelkolotus.
On kyllä joitakuita lapinnaisia, joille päivä ei juuri näytä paistavan,
synkkämuotoisia emäntiä, jotka vain jurovat omissa oloissaan, katsoen
karsaasti kaikkia vieraita, naapureitakin, joutuen joskus aivan pois
taidoltaankin, jotkut väliin kuollenkin ja taas viroten henkiin.
Tällaiset onnettomat lienevät kovien kohtaloiden liiaksi taamomia.
Yksinäisten jylhien tunturien ikuinen ankara taivallus ja alituinen
taistelu elämästä ja kuolemasta ja poroista, pimeine töineen ja
kummituksineen, ovat käyneet ylimääräisesti painamaan herkkää mieltä.
Taikka on voinut joku pahansuopa vihamies, poronvaras, panna hänelle
pahat, syöttää kirkonmullat tahi muuten saattaa hänet riettaiden
vaivattavaksi niin ankarasti, ettei vanha kuulu Gooven-noitakaan ole
kyennyt päästämään, puhumattakaan Puhakan yrityksistä.
Lapin naiset ovat aina miehellensä nöyrät ja alamaiset, sillä he
tietävät, että mies on vaimon pää, ja ovat kuulleet senkin, että
Saara oli Aaprahamille kuuliainen. Vain voimakkaat ja toimekkaat
emännät, jotka ovat sattuneet saamaan heikon ja saamattoman miehen,
ottavat isännänkin ohjakset omiin käsiinsä ruveten itse johtamaan
koko kotakuntaa tai talonmenoa. Tällaisia toimennaisia tunturimaakin
pitää niin jaloina, että mainitsee heidän lapsiaankin emon nimellä
jättäen isän kokonaan pois luvusta. Lapissa näet sukunimet ovat
ainoastaan kirkonkirjoja ja muita papereita varten, mutta tavallisten
ihmisten kesken tenolaiset, järvimiehet ja padje-olbmukset ovat vain
isän nimikkoja: Uulas-Uulia, Andi-Raudnoja, Pieras-Niiloja, jopa
Uulas-Uulas-Uuliakin, elleivät jollakin erikoisansiollaan tai muulla
tavalla ole saaneet omaa tunnustaan, sellaisia kuin Njuammel-Sammel,
Kettu-Matti, Karhu-Antti, Riekko-Uula, Nirro-Piettar, Ranta-Antti,
Kumppus-Jussa ja Simperna-Hannu. Mutta äitivallan talossa lapset ovat
kaikki äidin nimikkoja. Niinpä mahtavan Kadja-Vuolabban lapset olivat
Kadja-Nilloja, -Maaritia, -Biritiä, vaikka olivatkin Niila Vuolabban
rintaperillisiä, eikä kukaan olisi heitä isän nimellä tuntenutkaan.
Samoin Mattuksen Martin pojat olivat äidin merkeissä Leidna-Matteja
ja -Martteja sekä taas Aikion ukon aikaan saamat Saara-Ullia, -Jussoja
ja -Issoja, ja Aslak Pannen poikaparia mainittiin Maggas-Oulaksi ja
Maggas-Andarakseksi.
Oppimattomia, koulua käymättömiä kaikki vanhan polven naiset
ovat. Lukea he kyllä osaavat, toiset suomen-, toiset lapinkirjaa,
mutta eivät kynällä lukua laskea eivätkä piirrellä paperille
sanoja, kun "ei ole opetettu... talvella piti poroa ajaa... käydä
Reisivuonossakin asti tavaraa noutamassa". Mutta oppimattomuudessaan ja
koulunkäymättömyydessäänkin tunturien takaiset kasvatit ovat monesti
paljon miellyttävämpiä ja taitavampia kuin opin käyneet tunturien
päiväpuolen ihmiset. Savuisen loudekodankin emäntä tunturissa ottaa
oudot kulkijat vastaan niinkuin he olisivat vanhoja väärtejä. Nousee
eukko kiireesti makuutaljoiltaan ja heti laittaa kahvipannun
haahloihin. Permannolla tulen ääressä istuen hän hyväntahtoisesti
hymyillen hoitaa väärtiensä kohtelun: kaataa kuppeihin kahvia, kaivaa
siihen poronmaitoa, pilkkoo sokeria suurpuukolla kämmenellään ja
kurottaa tarjoilut tulen toisella puolella istuville vierailleen.
Etsiipä kotaemäntä sitten ison poronkyljenkin varastostaan ja siitä saa
vieras talon suurpuukolla itse mielin määrin kiskoa kuuta ja lihaa.
Sattuu tunturikotaan tulemaan köyhä merilappalaisakka poikineen.
Väärtin kohtelut hekin saavat: ystävälliset puheet, poronmaitokahvit ja
ison poronkyljen suurpuukkoineen. Eihän ahdas asumus, ihmisillä ja
koirilla kansoitettu, ole suinkaan mallikunnossa. Poronkylkikin on
karvoissa, ruokatavarat ja astiat sekaisin kodan poassupuolessa, ja
kotaemännän käsi pesun puutteessa, mutta iloisella katseella ja hyvillä
sanoilla kurotettu kahvikuppi ja poronkylki maistuvat erinomaisesti.
Luonnonkansan luontainen ja ihmeellinen vaisto opastaa usein matalan
turvekodankin emännän sovittamaan koristelemattomat sanansa somasti
ja miellyttävästi, samalla kuin hän itse sulavasti ja pehmeästi
sipsuttelee sinne tänne, älykkään hyvänsuopaisen ilmeen kirkastaessa
kasvoja. Ei osaa erämaan emäntä parempiosaisten tapaan teeskennellä
ystävällisyyttä, vaan hän on ystävällinen omasta luonnostaan. Pienen
uudismökin nuori haltiatar, jonka on pitänyt sijoittaa vieraansa
yötiloille naapuritalon eteiseen ja sinne järven ylitse soutaa
porontaljansa ja raanunsa, saattaa, vieraitten pahoitellessa hänen
suurta vaivannäköänsä, vastata:
— Ei tämä vaiva ole, mutta se minulle vaiva on, kun en saanut teitä
omiin huoneisiin sijoittaa... kun ei aitta ole vielä valmis.
Ei ole opetettu Lapin naiselle kotiseudun rakkautta. Mutta sitä
hänessä on opettamattakin. Tunturilaistytöstä ovat vapaat tunturit
ja suuret porolaumat kaikkein ihaninta, mitä hän tietää. Lannanmaan
ahtaaseen pirttiin joutuneena, laiskojen, tyhmien ja likaisten
lehmien emännäksi sorrettuna, tunturien tytär ilman puutteessa ihan
näivettyy ja typertyy, ja aina, aina vain kaipaa korkeita gaissojaan,
missä raittiit ilmanhenget ja pohjatuuletkin vaeltavat pitäen pään
selvänä sekä mielen kirkkaana ja raittiina. Järven takana kohoavalle
vaatimattomalle tunturille hänen pitää vielä vanhana ja kivulloisenakin
kiivetä saadakseen edes hetkisen hengittää tunturituulta sekä
katsella kaukaisia kotimaan gaissoja, jotka taivaanrannalta hänelle
viittovat. Tenon koivikkorannoilla kasvanut emäntä taas ihailee
kaikkein kauneimpina valoisia koivuoutiaan, joissa päivä pääsee
hivelemään puiden tyveäkin. Mutta siellä täällä jurovat tummat
käkkyrämännyt ovat jo vikapaikkoja muuten kovin ihanan viheriässä
tunturien koivurinteessä, ja Inarin mäntymetsästä hän kauhistuen
pakenee takaisin valoisalle koivurannalleen, koska siellä "peetsit"
olivat synkkiä ja mustia kuin viholliset ja seisoivat suurissa tiheissä
tokissa niikuin "russat". Vanha leskimuorikin, Kristin Laiti, joka
ypö yksinään hevosineen ja lehmineen ahertaa pikku talossaan Parssin
kentällä pilviä hiipovan harmaan tunturin jalkain juurella, ihailee
kovin "kaunista vaaraansa", jonka alarinnettä koivut koristavat. Inarin
naiskansasta kuitenkin on suuri järvimaansa, suunnattomat aapansa ja
pienet petäjämetsänsä kaikkein kauneimmuksia ihmisen asuinmaita. Etelän
kuusikoissa kulkenut järvikansan nainen taas oikein ilomielin rientää
kotimetsiinsä kiittäen hyvää Jumalaa, ettei tarvitse elää sellaisilla
mailla eikä asua kaameissa kuusirotkoissa, joissa tuntuu niin kolkolta
ja raskaalta, ettei tahdo jaksaa henkeään huokua.
Sillä naisihmisenkin on sentään kaikkein parhainta ja mieluisinta elää
ja asua Lapinmaassa.