Marraskuun lopulla, jo tuomiopyhän tai ainakin ensimmäisen
adventtisunnuntain tienoissa, suuri päivä katsahtaa viimeisen kerran
Taka-Lapin tunturimaata, heittäen sen sitten viikkokausiksi omien
valojensa hoitoihin. Tunturien takainen maa muuttuu silloin päivättömän
pohjoisen kotimaaksi, jossa asuu vain yksi ainoa pitkän pitkä yö.
Vain määräajoin, aina kahden kellonympäryksen täyttyessä, hipuu
etelätunturien ylitse hiljainen kalpea päivän haamu, josta yöpuolen
kansa arvaa, että päiväpuolen lapset parhaillaan taajovat korkeimmassa
valkeudessa. Päivän harmaa häivähdys viivähtää vain muutaman tunnin, ja
taas kaikkivaltias yo rupeaa isännäksi tahtoen uuvuttaa iankaikkiseen
uneen jokaisen, jossa elävä sielu asuu. Kummallinen, päivää pakeneva
kuukin uskaltaa nyt ylpeillä mielin määrin, näytellen milloin kapeaa
näköpuoltaan laidalta ja toiselta, milloin taas antaen koko muotonsa
komottaa sekä pohjoisesta että etelästä. Pimeimmän Jäämeren kuohujen
kautta nousevat ruijantuletkin saattavat roihuta entistä rohkeammin,
jopa kilpailla kuun kanssa öisten hankien valaisemisessa. Taivaan
nastatkin killittävät kirkkaammin. Ylpeä sarva laukkaa säihkyvin sarvin
avaruuden kentillä, ja sivakkamiehet koirineen katsovat sitä tulisin
silmin. Pienet taivaan neitosetkin tiirailevat ylhäisyydestään, mutta
suuri taugak vakavana yhä osoittelee pyrstöllään, missä näkymätön päivä
milloinkin piilee.
Mutta yöhön ja pakkaseen painettu tunturimaan kansa ei sentään yöhönsä
vaivu. Se on siitä saakka, kun on tunturien taakse sortunut, saanut yhä
uudelleen ja uudelleen taistella pimeän kaamosajan kanssa. Tunturimies
kuuhkii poroineen vain petäjäoudassa, pitää kodassaan tulta, valvoo
ja nukkuu. Pirttilappalainen polttaa näkövalkeaa takassaan tai
tuhrailee lampun valossa yhtä päätä. Vanhat lappalaiset laittoivat
pienen puukoperoisen, merikalanrasvalla ravittavan _traanilampun_
pirttinsä seinänaulaan palaa tuikuttamaan, niin että Lapin pikku
pirtissä kiilui pienen pieni elävän tulen silmä, kansa asui valossa ja
toinen näki toisensa, vaikka seinän takana oli pohjaton yö. Koperoon
vain kaadettiin yhä uutta voimaa, ja kupin laidalla olevalla tikulla
kohenneltiin sydäntä.
Juuri silloin, kun kaamosaika on kaikkein kovimmillaan, ja päivänhaamu
kaikkein nopeimmin häivähtää ohitse, suuri _juovla_, joulu, saapuu
lappalaisellekin. Se on tänne, kaiken pimeydenkin ja pakkasen
keskelle yhtä haluttu mielivieras kuin konsanaan päiväpuolen maille.
Yksitoikkoiseen talven yöhön se tuo aivan eri tunnun, pimeään kotaan
ja pieneen pirttiin se antaa elämää, jopa se kantaa matkassaan
suuren lupauksen uudesta päivänkoitosta, niin että jo siitäkin koko
Lapinmaa saattaa riemuita. Varsinkin vanha lappalainen piti kaamosajan
taittojuhlaa vuoden kaikkein suurimpana ja merkillisimpänä pyhäaikana,
jolloin elämä juovatti aivan toisia palkaita kuin muina aikoina. Joulua
varten piti hyvin varustautua. Jo kesällä kuivattiin suurimmat ja
lihavimmat kalat joulukaloiksi, varattiin myös poronmaidot ja parhaat
juustot, ja syksyllä teurastusaikana pantiin talteen parhaat paistit.
Tenolainen suolasi ja kuivasi sekä säästi parhaat lohensa, varasipa
hän joulukseen maitoakin. Jos lehmä oli joulun alla ehtymässä, niin
tenoemäntä jäädytti ja talletti maitoa joulun hyviksi. Sillä tenolaisen
joulu kaipasi maitoa niin kovin, että sitä piti hankkia naapurista,
vaikka penikulmien takaa, ellei itsellä ollut.
Pimeässä Lapissakin oli, niinkuin päiväpuolenkin mailla, hyvä syöminen
ja juominen joulun tärkeimpiä menoja. Mutta vanhojen lappalaisten piti
muistaa muitakin yhtä tärkeitä asioita. Jouluaatto, _ruohta-beivi_,
oli joulun ankarin ja pyhin päivä. Jo täksi ajaksi piti laittaa kaikki
kuntoon: puita pilkkoa niin paljon, että riitti sekä ruohtapäiväksi
että joulunpyhiksi, ja vettä piti varata aina yöksi kotaan. Koko
kotasiljo smakko-muorraa myöten oli siistittävä aivan puhtaaksi, ei
saanut jättää risuakaan hangelle, samoin piti pirtin pihamaalta korjata
pois kaikki kelkat ja puut ja joutavat risut. Sillä ruohtapäivän
yönä oli näkymättömien olioiden joulu- ja markkinapäivä, jolloin
ne viettivät häitään ja kraviaisiaan ajaen kovasti ympäri koko
neljän valtakunnan Lappia. Siinä oli menossa koko näkymättömien ja
ruohtagallesten ja juovla-staalujen joukkokunta, jutaen pitkissä
raidoissa, mikä rukattaen porolla, kuka koiralla, mikä ajaen sonnilla,
jäärällä ja pullivasikallakin, kuka istuen keiturin kelkassa, jopa
toisilla oli jutoina jäniksiä, oravia ja hiiriäkin. Kotien ja pirttien
pihoitse ruukallettiin täyttä vauhtia, ja jos ahkiot tarttuivat
kotasiljolla vaikka risuunkin, niin ajajat heti suuttuivat ja tuottivat
kotaväelle onnettomuutta. Jotakuta ajajaa saattoi matkalla hyvin ruveta
janottamaankin. Äijä pistäytyi silloin lähimpään kotaan juomaan, imien
vaikka veren nuorimmasta lapsesta, ellei kodassa ollut vettä varattuna.
Tätä näkymättömän väen ja ruohta-gallesten markkinamenoa jotkut
rohkeat tunturimiehet uskalsivat joskus mennä sivusta katsomaan
nähdäkseen, millaisia äijiä siinä ajelee. Kitti-Andaraskin kerran
ruohtapäivän keskiyönä, kun koko kristitty markkinakansa nukkui, meni
tovereineen Pielpajärven kirkkosiljolle kolmen tien haaraan istumaan
ja kuuntelemaan. Mutta ei näkynyt sen kummempaa, kuin että vanha
kolttaäijä ketunnahkalakki päässä astui pimeästä kysyen Kittilän,
Utsjoen ja Inarin teitä. Kitti-Andaras äyskähti:
— Mistä pärgalakista sinä olet, kun et tietä tiedä?
— Nah, ketunnahkalakki-äijä vain tuhahti, lähtien kepsuttelemaan
kirkolle päin.
Vanhassa Lapissa tällainen ankara _säldi-igja_ kesti pari viikkoa.
Silloin jok'ainoa vuorokausi iltapuolesta aamuun saakka oli pyhitettävä
hiljaisella elämällä. Ei kukaan saanut tehdä minkäänlaista työtä,
eivätkä lapsetkaan taajoa, eivät edes mennä lähitievalta mäkeä
laskemaan, eipä yhtä sivakkaluikua pihatörmältä Tenolle. "Siellä
on mäen alla Staalun laukku... joudutte sinne... Staalu tulee ja
vie metsään ja syö", vanhemmat peloittelivat lapsia. Ja pienet
peskipojatkin olivat niin kauhuissaan, että luulivat jo näkevänsä
Staalun killistelevän tievan takaa, eivätkä uskaltaneet mennä
kelkkamäen lähellekään. Joku poika tai tyttö saattoi kyllä ylpeillä,
että hän potkaisee laukun rikki, mutta kun sanottiin, että laukku
on rautainen, niin eipä tehnyt mieli sitä koetella. Kaikkein
siivoimmin piti pienen väen olla ruohtapäivän iltana. Jos silloin
pahasti taajoi, joutui ehdottomasti Staalun käsiin. Näin surkeasti
oli kerran sattunutkin kotalapsille Turkihanvaarassa, Koutokeinon
Oskalon lähimailla. Siellä lapset olivat omin päinsä kodalla —
vanhemmat olivat menneet joulukirkkoon Koutokeinoon — ja taajoivat
hyvin kovasti, ripustivat koiran kaulaan kelloja ja ajelivat sillä
sekä muutenkin elämöivät huolimatta vähääkään, vaikka naapurikodan
muori kävi heitä kieltämässä, ettei saa taajoa, Staalu tulee. Viimein
Staalu tulikin niinkuin täysikuuna istuen ensin koivunlatvaan, sitten
smakko-muorralle, jo räppänän reunalle, siitä jo suovvu-muorralle ja
siitä viimein rumana äijänä hypäten kotaan, jossa heitti lapset
toisen toisensa perästä kattilaan, keitti ja söi. Sitten Staalu
muutti kaikki, kodat ja porot ja porokoirat sekä kotiin palanneet
vanhemmatkin, kiviksi. Ja samat kivet nähdään vieläkin Turkihanvaaralla
Rengajäyrin takana, ollen ne yhäkin näkyväisinä varoituksina
vaarallisen ruohtapäivän rikkomisesta.
Ruohtapäivänä ainakin tenolaisella oli eri syötävänsä kuin muina
joulunpyhinä. Silloin hän ravitsi itseään vain kesällä pyydetyllä
kotivirran luossalla, kuivalla _raak-guellilla_ ja suolatulla lohella,
sekä pisteli vielä lisäksi ruisjauhopuuroa maidon kanssa — ja juuri
tätä varten olikin maitoa varattu. Lihaa tenolainen ei uskaltanut
ruohtapäivänä syödä, sillä hän oli vanhoilta kuullut, että se olisi
halkaissut vatsan. Kalaa Koutokeinonkin lappalaiset keittivät
ruohtapäivän syötäväksi, joko Alattiosta tuotua merikalaa tai oman
seudun tunturijärvistä saatua rasvaista siikaa ja taimenta.
Mutta sitten jo joulupäivänä koko Lappi sai syödä, mitä mieli teki,
eikä tarvinnut pelätä, että vatsaan tulee liikoja reikiä, sai pistellä
poronpaistia, rintaa, kylkeä ja kuuta sekä konttiluun makeinta ydintä.
Jopa jokaisen piti saada kaikkea, mikä vain parasta oli, sillä "suuri
vika tuli, jos joku jäi ilman".
Hyvä oli pimeän kaamosajan vaarallisina päivinä valita ruokansa,
hyvä oli olla kovin taajomatta ja vielä parempi oli istua sanan
ääressä lukien vaikka salmakirjaa. Vanha Laiti-Hanskin luki ahkerasti
salmakirjaansa sekä aamuin että illoin. Silloin ei kyllä "se",
eikä mikään muukaan ilmestynyt. Mutta kaikkein parasta oli mennä
"markkinaan" kuulemaan papin pauhaamista joulukirkossa. Silloin kyllä
kaikki meni parhain päin, jos vain kotiin jääneetkin osasivat elää
oikein.
Vanhalappi olikin kyllä niin pyhä, että juti joulumarkkinaansa suurella
kansanpaljoudella. Silloin rukatettiin kirkolle kaukaisimmiltakin
metsäperiltä, tunturilaisetkin jättivät siidaansa vain pari henkeä
poroja paimentamaan, ajaen itse pitkissä raidoissa jutamakuntansa
pääraition pyhälle siljolle. Matkaa saattoi olla kymmenen,
toistakymmentäkin penikulmaa, mutta vanha joulutapa ja joulukirkko
kutsui, ja vanhalappi kuuli kutsun. Piti vain lähteä jo päiviä ennen ja
ennättää kirkkosiljolle ainakin ruohtapäiväksi. Helisten ja kilisten
ajettiin pitkissä jonoissa pitkin hiljaisia erämaita. Kaamosajan
taivaantulet, tähdet ja kuutamo vain antoivat vaisua valoa öiselle
taipaleelle, jota myöten kirkkokansa juti. Joka mies ja nainen, poika
ja tytär, ajoi omassa ahkiossaan. Kiedgamkääröt vain nukkua tuhersivat
emonsa ahkion nokkaan kaaristettuina. Ja miehet, vaikka olivatkin
pyhiä kirkkomiehiä, joikasivat matkan menoksi. Talvisessa erämaassa
kirkkokansa joutui yötäänkin viettämään. Suuren nuotion ääressä vain
syötiin ja levättiin, ja porot kaivoivat eväänsä hangen alta.
Erämaista keräytynyt kansa asettui kirkko kentälle pieniin
kirkkotupiinsa. Mutta tunturimiehillä, joilla tuntureita jutaessaan
oli aina koti matkassa, ei tavallisesti ollut kirkkosiljolla omaa
tupaa. Mutta äveriäinä äijinä he olivat tervetulleita muiden majaan.
Inarinkin Pielpaljärvellä kirkkotupiinsa tullut järvikansa jo kaukaa
kuuli tunturilaisten tiukujen helinän ja riensi heitä vastaan tielle.
Ja kilvan siinä koetettiin tulijoita palvella, saatella omalle pirtille
ja päästää poroa valjaista. Jota rikkaampi ja ylpeämpi tunturimies oli,
sitä useampi oli häntä palvomassa. Toiset järviäijät kumartelivat lakki
kourassa tupansa ovelta ja puhuttelivat kuin herroja toivotellen:
— Buurist, buurist poattamist! [Terve, terve tuloa.]
Herran näköisiä tunturilaiset olivatkin. Sillä kaikki, sekä suuret että
pienet, olivat parhaissa parseeleissa, joulukirkkoa varten laitetuissa
uusissa purkapeskeissä, karhunnahkaisissa sieppureissa, koipikengissä
ja kirjokintaissa. Siinä suuret Tshorgashnjargan miehet parhaina
joukossa, niinkuin Pieras-Jouni ja Stuorra-Jouni, Panne-galleskin ja
Oulas-Aslak sekä Paados-äijä, Tomma-Piera ja Piettar-Ivvarkin. Komeina
ukkoina liikkuivat omien tunturienkin kiertolaiset, Kitit, Länsmanit,
Vuolabbat, Pieskit, Jomppaiset. Köyhän inarilaisen silmät tämä loisto
ihan häikäisi, ja oli erinomainen kunnia hänen majalleen, kun suuri
tunturiennapa saattoi sen pienestä ovesta sukeltua sisään.
Parhaina väärteinä otettiin tunturilaiset tupaan, ja annettiin parasta,
mitä pieni pirtti oli saanut kokoon: kalaa kaikenlaista, lehmän maitoa
ja voita ynnä lampaanjuustoa. Tunturilaiset taas puolestaan tarjosivat
rasvaista porokeittoansa sekä konttiluuta, ja näin puolin sekä toisin
oltiin väärtejä ja väärtinarvoisia. Vieläpä inarilaiset saivat
ylilappalaisilta lupaan pailakoita taamottaviksi, luvattiinpa heille
tappoporojakin ilman mitään, kunhan käyvät tunturista noutamassa. Ja
suden repimiä poronraatoja oli heille tarjona, milloin vain hukka niitä
tuntureihin laittelee.
Pitkin suurta siljoa erämaan kansa käyskenteli pirtistä pirttiin,
joka pirtissä syöden ja juoden. Eikä tarvinnut pelätä vatsan
repeämistä, jos ruohtapäivä oli mennyt ohitse. Viinaakin saatiin.
Sillä kirkkokentälle oli saapunut Tornion porvarejakin ja lantalaisia
tavaroineen ja viinoineen tekemään kauppaa lappalaisten kanssa.
Siljolla voi ostaa tavaroita, ja viinaa sai salaisin puolin jossakin
syrjäpuolessa, vaikka kirkon takana koivikossa. Viina oli kylmän
tunturien kasvattipojista hyvää ja lämmittävää. Sitä kyllä
vanha kristitty lapinmieskin saattoi vaikka kirkonseinustalla
ruuvikorkkisesta tinalaskustaan kallistaa hopeaiseen pikku tserkkiinsä
ja kulauttaa kurkkuunsa. Se lämmitti miehen, lämmitti naisenkin,
saattaen hyvän joulumielen vielä paremmaksi, niin että tunturien
yksinäisyydessä koko pimeän syksyn jutanut väki tunsi voimakasta iloa,
kun kerrankin taas oli pitkästä pimeästä päästy yhteen. Toisinaan
puskeuduttiinkin samaan karvapeskiseen kasaan, joka kirkkosiljolla
lumihangessa pyöri ja hyppi niin voimallisesti, että vahva hikihöyry
ja viinahöyry ynnä suuri joikaus vain kohosivat pimeään avaruuteen.
Eikä tästä taajomisesta joulustaalokaan pahastunut, päinvastoin hän
ikivanhana tunturilaisena sille ymmärtäväisesti hymähteli. Ymmärsihän
vanha tunturipeikko, että tulisessa Lannanmaan viljassa oli niin väkevä
voima, että se teki pienen tunturikotolaisen melkein mielettömän
iloiseksi. Vanhat vakavat äijätkin, jopa hiljaisen akkaväenkin se
saattoi samaan hyppyrysyyn ja joikaukseen.
Pitkin iltaa ja yötäkin kirkkokansa taajoi kentällä. Pimeää siljoa
valaisivat vain taivaan tähdet tai kuu ja ruijantulet, ja monien
pirttien matalista savupiipuista loimottivat honkaisten halkojen liekit
ylös taivaalle. Niinkuin suuret joulukynttilät ne valaisivat öistä
lapinkenttää.
Mutta ruohtapäivän iltana parhaitenkin joikaillut tunturiväki ja
järvikansa asteli jouluaamuna jo pimeässä pyhään temppeliin, joka pian
täyttyi seiniä myöten. Siellä kansaa istui peski peskissä kiinni,
ja Aikio-Heikin sytyttämät kynttilät loistivat kuin pyhät tulet ja
Betlehemin tähdet, ja itse pappikin oli verhoutunut valkeaan pitkään
paitaan, jonka rinnassa paistoi kirkas päivä sekä selässä kimalteli
kultainen risti. Pappi pauhasi komeasti, Lukkari-Jouni ja koko kirkko
lauloi salmakirjasta, kynttilät lepattivat kuin ruijantulet, ja
kansa tunsi olevansa turvallisella tiellä, sillä tiellä, joka antaa
sekä maallista menestystä että hyvän lopun. Eikä täällä ollut pelkoa
joulustaalun eikä ruohtagalleen pahoistakaan. Saattoi Staalu-äijä
sentään tulla salaa pilkistämään oven raosta tai avaimenreiästä,
uskaltamatta kumminkaan kauemmaksi. Ja keskiyöllä, kun kristikansa
oli levolla, näkymättömät vuorostaan pitivät kirkonmenoa niinkin
voimallisesti, että kynttilätulet loistivat ikkunoista.
Toista viikkoakin lappalaiset viipyivät joulusiljollaan, ollen aina
vuoroväärtejä toisilleen, käyden monet kerrat kirkossa ja myös
toimittaen asioitaan sielunpaimenensa kanssa. Tunturimiehet maksoivat
papille tihuntejaan. Kitti-Andaraskin vei poron ryyhpypuolen, kielen ja
tungan sekä vasan purkataljan. Ja pappi puolestaan kohteli Andarasta
kuin parasta väärtiä, antaen sekä kahvia että pari hyvää ryyppyä.
Samoin kuin inarilaiset keräytyivät Pielpajärven kirkolleen,
samoin Utsjoen lappi juti Maddajäyrin kirkkorannalle, ja samoin
myös Kaarasjoen erämaakirkko kokosi kansansa äärelleen. Kaarasjoen
joulukirkolle keräytyikin ennen vanhaan laaja lappi viettämään
oikeita Lapin joulumarkkinoita ja joulumenoja. Tuli kansaa aina
Varengista ja Alattiosta asti, ja Porsangerista lemminvuonolaiset ynnä
Pillavuonon lappalaiset tulivat tunturien ja gaissojen takaa kolmin-,
neljinkymmeninkin ajopelein, väliin toistakymmentä hevoskuormaa
samassa jonossa, tuoden matkassaan pauloja, vöitä, toukoja sekä
ruijanraanuja, ynnä vantutparia ja kangaskyynärää, jopa merikalaakin
ja merikalantraania. Ala-Tenon miehet toivat ahkioita, ja Puolinakin
lappi ajoi vain väärtiksi sukulaisiinsa. Mutta Inari, tenomies
ja Koutokeino tulivat vaihettamaan porontuotteillaan merenrannan
tavaraa. Vanhat kauppaskipparit tuntureilta ja merenrantamaasta taas
tapasivat toisensa ja vaihtoivat tuomisiaan. Lemminvuonon Anna
Niittykuru antoi monivuotiselle kauppaskipparilleen, Angelin Eeva
Eiralle, korean paulaparin, joskus kaksikin, koipikunturasta sekä
suonikunturasta kirjaillun vantutparin. Kadja-Nilla taas työnsi
kokonaisen tanskansäkillisen poronsuonia Parpalan ukolle jauhosäkistä,
ollen Nillan säkissä ainakin sata suonikunturaa, kun taas Parpalaisen
tavara oli tavallinen jauhosäkki. Antoivatpa tunturimiehet vanhoille
tutuilleen poronlihoja kuka selän, kuka kyljen, kuka kaulan, jotta
sitten merenrantakylille mennessään taas saivat käydä heidän
väärteinään.
Markkinain ohella käytiin Kaarasjoen kauniissa kirkossakin. Pieni
temppeli ahtautui peskiväkeä täyteen, käytävät sekä kapea ovenpäällinen
lohtakin täyttyivät, ja vielä suuren joukon piti jäädä ulkopuolelle
armonhuonetta ja sanaa. Mutta rikkaat ja hurskaat tunturilaiset
joulukirkossa käydessään astuivat ennen saarnan alkua vuoro vuoroon
kirkon perälle alttarin ääreen uhraamaan rahaa alttaripöydälle, jotkut
vanhurskaat kymmenenkin kruunua. Niinkuin ennen vanhaan pyhät tietäjät
tulivat joulupäivänä tuomaan lahjojaan Jeesus-lapselle, niin myöskin
tunturien kiertäjät tahtoivat antaa pienen jouluroponsa.
Vasta sitten, kun vuosikin oli astunut uudelle palkaalle, lapinkansa
lähti joulukirkoltaan ajelemaan erämaitaan kohden. Isoja remuavia
raitoja rupesi markkinasiljolta komeasti ruukaltamaan joka
ilmansuunnalle. Mutta matkan varrella joukot yhä hupenivat, ja lopuksi
aina yksinäinen kotakunta tai pirttiväki joutui omin päinsä jutamaan
hiljaisia pimeitä taipaleitaan päätyen viimein kaukaiseen kiveliöönsä,
joka nyt vastasi entistä yksinäisemmältä ja hiljaisemmalta. Monesta
tuntui oikein ikävältä, että kaamosajan suuri juhla oli niin pian
vierähtänyt... ja oli vain edessä pitkä ankara talven taival, jopa
kohta käsissä kyntteli, porottavin pakkasten aika.
Mutta kylmän kynttelin mukana jo nousi uusi päiväkin. Jos pimeän
kaamoksen juhla oli hyvin odotettu, niin kovin koko Lappi vartoi uutta
valoakin. Lapsetkin yhä uudelleen kävivät katsomassa, eikö jo päivä
pääse tunturista. Pitkä yö lopultakin rupesi uuvuttamaan. Mutta sitten
jo Paavalin aikoina, siinä kolmannen loppiaissunnuntain tienoissa päivä
pilkahti Inariin, jopa punersi Utsjoen tuntureitakin, mutta syvään
Tenon laaksoon se jaksoi katsoa vasta myöhemmin. Tämä oli pimeälle
Lapille kuin uusi suuri joulu tai kaamosjoulun kaunis loppuhetki.
Tunturilappi viettikin niinkuin juhlana sitä päivää, jolloin aurinko
ensi kerrn hyväili ja kosketteli kotapuiden latvoja. "Bäivve loktan
passe!" [päivä lohtaan paistaa] kotalainen totesi iloissaan, ja
koko joukolla kotakansa riensi tervehtimään vanhaa tuttuansa, pienet
peskinpitäjät kaikkein iloisimpina. Kannettiinpa sairas lapsikin,
jonka pää vapisi ja niskat tutisivat, päivän nähtäväksi, että lapsonen
päivää katsottuaan ja päivän katsomana saisi terveytensä. Kätensä
ristien vanha valkkopää äijäkin katseli kaunista kultakehrää muistellen
salmakirjansa sanoja:
"Se on Kriste valo valkeuden,
Isäst' iankaikkinen,
Armas aurinko paistaa
Ja luo päivän uuden'".
Tätä hetkeä varten tunturilainen oli varannut poronmaitoa ja juustoa,
jopa poronmaidosta kirnuttua voitakin. Olipa ukoilla viinaakin.
Ja siitä päästiin parhaalle joikausluonnolle, niin että kilvan
kehuskeltiin toinen toistaan, kuinka kukin on rikas ja viisas ja suuri
poromies.
Mutta Kaarasjoen vanha lukkari, Matti Aikio, lauloi sinä päivänä
koululastensa kanssa salmakirjasta jumalisia lauluja. Vanhatkin
kokoontuivat sitä kuulemaan ja ylistämään Jumalaa, kun ovat jaksaneet
elää pimeän ajan ja taas saavat nähdä Jumalan kirkkaan auringon.
Kovin lyhyen hetken päivä viivähti tunturin yllä, sen vain näytti,
että on vielä entisellään. Aamukoitto ja iltakoittokin yhtyivät
samaksi ihanaksi tunturien takaisen taivaan hehkuksi. Mutta tämäkin
oli kylliksi. Kansa, joka pimeydessä vaelsi, oli saanut nähdä suuren
kirkkauden. Päivä oli taas koittanut päivättömään tunturimaahan, ja
koko Lappi rupesi jälleen elämään.
Ruohtagalleet eivät enää viettäneet markkinoitaan, eikä Staalun laukku
ollut tievan alla pikku poikia pelottamassa.
Päivä oli paistanut kotapuihin.