Kaarasjoki

Kaukana Lapin sydämessä on _Kaarasjoen_ kirkkopaikka, Norjan-Lapin

sisämaiden suurin tunturiasutus. Monikymmentaloinen suurkylä

on valinnut laakean asuinkenttänsä isohkon Kaarasjoen laajalla

rantasiljolla, saaden siihen tarpeelliset ja erinomaiset

kristikansan laitoksetkin, kirkot, pappilat ja komeat koulut,

vallesmannit, metsäherrat, tohtorit ja sairastalot sekä suuret

kauppapirtit ja matkailijamajat, vieläpä hyvän postinkäynninkin

ynnä puhetta kuljettavat ilmalangat, jopa jonkin kansaa kuljettavan

"moottorbootinkin".

Tuntuu melkein, että tämä on jotakin muuta kuin syvintä saamienmaata.

Mutta samaa tunturien Taka-Lappia kuin Tenon itäpuolienkin lappikunta,

on Kaarasjoki. Saamekieltä haastava lapinsuku on täällä kylän kaiken

pohjana sekä ympärillä aito lappalainen maailma. Kaarasjokelaisella on

alituisesti tunturi silmäinsä edessä, ja tunturit sekä monet korkeat

tunturivaarat häntä alinomaa katselevat, kaukaisimmat valkopäisinä

toisten takaa kurkistellen. Itse kyläsiljo on toistasataa metriä

korkealla, mutta ympärysvaarat ja tunturit, Olgevarre, Tofteroavve,

Jäilvarre, Tiljavarre, Haldde, Iesvarre ja muut nostavat lakensa

neljä-, viisi- ja kuusikinsataa metriä korkealle, jopa kaukaiset

gaissat, Vuorjegaissa, Suonirgaissa, Rastegaissa, kohoavat toiselle

tuhannelle.

Maanselän tuntureilta tuleva Kaarasjoki jutaa kylän ohitse kääntäen

sen suureen kierrokseensa, ja sitten se jatkaa alasmenoansa heitellen

yhtämittaista vikerkoukkua, kalvaen joka mutkassa hiekkatievojaan

ja raastaen alas köyhiä rantakoivuja sekä alituisesti rakennellen

ja muutellen uusia fierrameja yli väylän, kunnes pari penikulmaa

koukuteltuaan yhtyy pää-Tenoon vanhan Uulas-Uulan luona. Laihaa petäjää

kasvaa hiekkatievoilla ja alamailla, jaksaen joku tössäke kohota

tummana tunturiäijänä alarinteellekin, mikä on varattu vihannalle

koivuoudalle. Mutta kauemmas ja korkeammalle erämaahan noustaessa

joudutaan avaraan tunturien maailmaan, joka on aina autio ja tyhjä.

Parisataa vuotta takaperin ei Kaarasjoesta vielä paljoa tiedetty, hädin

tuskin se oli valtaherrojen papereissa, _Koutokeino, Avjovaara ja

Utsjoki_ olivat kyllä jo vanhastaan tunnetuita veronkanto-, käräjä-

ja markkinapaikkoja, joihin voudit tulivat kiskomaan lappalaisilta

veroa, tuomarit ratkaisemaan tunturimiesten riitoja ja Tornion porvarit

tekemään kauppoja tunturimaan kanssa. Mutta Kaarasjoella ei toimitettu

mitään tällaisia suuren maailman menoja. Avjovaarassa kyllä, joka

oli vain neljän, viiden penikulman päässä Kaarasjoelta ylöskäsin,

Iesjoen rannalla, aivan villitunturissa, Shusjäyrin lähimailla,

kaarasjokelaisetkin saivat maksaa lapinveronsa, tehdä kauppoja

torniolaisten kanssa sekä käräjöidä keskinäisistä pororötöksistään ja

muista jutkuistaan. Vanhat muistelukset vieläkin kertovat Avjovaaran

"tinkasijasta", jossa yhä näkyy entisen "tinkatuvan" kenttäkin,

samoin kuin vanha markkinasiljo _Marhkansai-kuoihkan_ rannalla. Kaksi

hirsipirttiä sanotaan tinkasijalla ennen olleen, ja muitakin vanhoja

asumusten jälkiä on pitkin kenttää. Onpa maata kaivettaessa löydetty

luitakin, ihmisenluita, poron- ja savikarjankin luita. Kolmattakymmentä

lapinmiestä oli Avjovaarassa suorittanut kuninkaanveroa, ja sitten oli

vielä kiskottu tihunteja "houville", papille ja lukkarillekin. Mutta

käräjiä pidettäessä houvi oli sentään aina kysynyt lautamiehiltä,

jaksaako se ja se maksaa, ja jos lautakunta oli todistanut: "Ei jaksa,

se on keuha", niin ei tarvinnut maksaa.

Pahaa ja synnillistä menoa tunturikansa oli viettänyt Avjovaaran

markkinakentällä. Vieläkin muistellaan, että Kaarasjoki ja kaiken

maailman tunturiväki kokoontui sinne kauppaa tekemään ja riitelemään

ja juomaan sekä sitten pitkin kenttää suurissa rykelmissä joikaamaan

ja rumasti taajomaan niinkuin porot rykimäaikana tunturissa. Siksipä

Tshorgashnjargan tietäjäkin nimitti markkinasiljon väkeä Avjovaaran

"gibmi-polluiksi".

Jumalansanalla oli kyllä tunturiväkeä johdettu jo pitkät ajat —

samalla kun Tornion kauppasaksat puolestaan ravitsivat sitä viinalla.

Pimeänperän karvaturkkista kansaa oli huuhdottu pyhillä kastevesillä,

ja Avjovaarassakin jumalanmies kävi julistamassa sanaa pari kertaa

vuodessa, juuri silloin kun siellä pidettiin markkinoita ja kansa

synnillisimmin taajoi. Tunturilaaksoihin oli rakennettu temppeleitä,

joista valkeuden piti paistaa pimeään ja pakanalliseen Lapinkorpeen.

Koutokeinon lappalainen sai oman kirkkonsa 1701 — papin se oli

saanut jo 1674 —, ja Kaarasjoen kansakin katsottiin kirkonarvoiseksi

sekä määrättiin Tenon ja Avjovaaran lappalaiset vedättämään hirsiä

Herran temppeliksi. Mutta tunturiväki ei halunnut taivaanpirttiä

ainakaan Kaarasjoen kaukaiseen erämaahan, vaan mieluummin Utsjoelle,

johon kirkko kohosikin 1700. Maasiin, Alattijoen rannalle, neljän,

viiden penikulman päähän Avjovaarasta, taas tanskalaiset ja Norjan

miehet Thomas von Westenin toimesta ehättivät kirkon 1721, ja siinä

oli kyllä herranhuonetta sekä Avjovaaralle että Kaarasjoelle. Tämän

Maasin pikku temppelin perilliseksi sitten viimein Kaarasjoen kansa

pääsi, kun Koutokeino ja Kaarasjoki erotettiin Ruotsista ja liitettiin

Norjaan 1751. Alattion jokirannan pyhäpirtti sanotaan jaoitetun maahan

1778 sekä sen ikkunat ja kello ynnä muut pyhät tavarat, hopeakalkki,

messinkinen kynttiläjalkapari, tinainen kastemalja, messukasukat ja

alttarivaate, viedyn Kaarasjoen vasta valmiiksi saatuun kirkkoon.

Viisi suomalaisukkoa oli ollut tätä tunturitemppeliä pystyttämässä, ja

koulumestari Petter oli veistellyt siihen saarnatuolin. Tämä temppeli

on kuitenkin jo hävinnyt, ja kylän kentällä kohoaa uusi, kukkoviirinen,

1807 rakennettu kaunis ristikirkko, joka saattaa kerralla ottaa

vastaan puolitoistasataa sielua. Inarista Varengin kautta tulleen

lukkarinpojan, _Iisak Aikion_, Jounas-Iskon, sanotaan olleen kirkon

rakennusmestarina.

Kaarasjoen vanhin kansa, sama, joka riiteli Avjovaaran tinkatuvassa ja

mellasti markkinasiljolla, oli ollut pakanallista väkeä, vaikkapa itse

paholaisen pahnasta polveutunutta. Sen kyllä koko nykyinen kirkkosiljo

tietää. Piruja vain on siitä kansasta jäänyt pitkin tuntureita,

kaikkein enimmin Avjovaaran tinkasijalle. Siellä vieläkin pimeällä

kuuluu kiroileminen ja joikaaminen, eikä läheisessä tunturituvassa

anneta matkamiehellekään lepoa. Ainakin muuan lapinäijä oli koko yön

saanut pitää tulta sekä polttaa kaikki lattiapalkit, penkit ja rahit,

sillä heti, kun valkea oli ruvennut sammumaan, oli pimeästä ilmestynyt

tavoittelevia käsiä ja peukaloita sekä keiturinkoipia. Samanlaista

jumalatonta menoa vietetään monessa muussakin tunturiseudussa ja

autiopirtissä. Raunastuvallakin Johan Klemetsen Paltto oli kerran

kuullut trollin parkaisevan tunturissa niin kamalasti, että vaarat

olivat vastanneet, ja tukka seisonut Palton päässä. Toinen äijä

oli taas tuvassa nähnyt elävän birrun, hyvillä sarvilla varustetun

vihollisen, joka oven kamanasta oli vain mennä kiristänyt ulos.

Nykyinen Kaarasjoki tuskin enää pystyisi kuolemansa jälkeen

saamaan aikaan tällaista menoa. Ovatkin eri väkeä: kristittyä

porolappalaissukua ja yhtä kristillistä karjanhoitajakansaa.

Tunturilainen lienee jo satoja vuosia ollut tunturiensa ja porotokkansa

isäntänä, mutta karjalappi on saapunut myöhemmin. Kaikkein vanhimpiin

karjamiesten ja pirtti-isäntien kanta pohjustuu Suomeen. Vanhat

muistelukset kertovat, että suurena sota- ja ruttoaikana tuli

Peltovuomasta Ruijan tuntureihin kolme perhekuntaa, asettuen muuan

Koutokeinoon, toinen Kaarasjoelle, kolmas Porsangerinvuonoile. Olikin

tarpeellista, että väkeä tuli, sillä rutto oli tappanut kansan niin

tarkoin, ettei ollut jäänyt kuin yksi vanha ämmä ilmaa haukkomaan. Jo

1720-luvulla mainitaan Kaarasjoella asuneen neljä, viisi suomalaista

uudiseläjää, jotka olivat tulleet Muoniosta ja Alkkulasta. Ja 1776

norjalainen pappi Hjort kertoo, että "Kaarasjoki on kveenikylä

muutamine perheineen, aikaisemmin 10, mutta lastenrokon ja köyhyyden

takia (kun lohensaanti on vähentynyt) ei niitä enää ole niin monta".

Tuli sitten jälkeenpäin muitakin Suomen ja Tornionlaakson miehiä,

tuli myöhemmin myös järvilappalaisia Inarista ja jokimiehiä Tenolta.

Inarista paineli m.m. Paltto, joutuen vallesmannin rengiksi sekä

Aikio, ruveten kirkon rakennusmestariksi, ja heistä sai Kaarasjoki

monet _Palttonsa_ ja _Aikionsa_. Tenon ja Utsjoen joukkoa ovat

_Guttormit, Jomppaiset, Painit_, ja Suomen puolelle vetänevät _Juksin_

ja _Pihtinkin_ haarat, samoin kuin monien Klemetsenien, Andersenien,

Johansenien ja Persenien perimmäiset juuret. Jaakko Fellmanin aikana

asui Kaarasjoen markkinasiljolla 15 talokuntaa, kaikki kainulaista

perua, ja vielä nelisenkymmentä vuotta takaperin ei kylässä ollut

kuin "kolme darolaista: pahpa, länsmanni ja Fandröm". Mutta nyt on

taloja kymmenittäin, darolaisiakin, sekä suomalaista ja lappalaista

jälkipahnaa.

Muiden lappalaisten mielestä kaikki kaarasjokelaiset ovat ylpeätä

väkeä, ja Tshorgashnjargan tietomieskin joikasi heitä Kaarasjoen

"goarggo-tsoarveiksi", korkeasarviksi. Ylpeiksi ja korkeamielisiksi

tenomieskin suurkylän naapureitaan mainoo ja niin korkeahenkisiksi,

että tahtovat loistaa komeudessa ja kauneudessa yli kaikkein sekä

käyskennellä niin pienissä kengissäkin, että varpaiden sijat näkyvät

lumessa. Ja kumminkin komeat kaarasjokelaiset ovat tenolaisten mielestä

rumia ja "isunokkaisia" sekä laihoja kuin kuivat kalat, eivätkä

suinkaan niin kauniita kuin muut ihmiset.

Hiukan eri kieltäkin kuin muu Lappi Kaarasjoki puhuu, antaen sanansa

"hoon päältä", niin että sen sivullisetkin huomaavat, lisäksi vielä

nimitellen asioita aivan eri sanoilla kuin muut. Koutokeinolainenkin

kun sanoo: "Njorri munji kaavi", kaarasjokelainen käskee: "Leihki munji

kaavi" [kaada minulle kahvia]. Ylpeä Kaarasjoen kansa uskoo kuitenkin

puhuvansa aina oikein ja nauraa koutokeinolaisen "homman" kielelle.

Mutta Koutokeinosta tullut Andaras-Piera ei kyllä pitänyt Kaarasjoen

puhetta omaansa parempana, eikä sitä käyttänyt, vaan oli pojalleenkin

äkäinen kuullessaan hänen sanovan kaarasjoeksi "loimolu-lavtshi",

sen sijaan, että olisi maininnut Koutokeinon kielellä "loim-lavtshi".

Antoipa ukko vielä perilliselleen risuakin, määräten:

— Pitää puhua äidinkieltä, vaikka onkin Koutokeinosta muutettu

Kaarasjoelle!

Samanlaisissa hirsitaloissa kuin Tenon kansakin tämä Kaarasjoen

kirkkosiljon korkeamielinen väki asuu. Vain isoisempia parhaat talot

ovat, mutta rautainen uuni täälläkin antaa pirtille talvilämpöisen,

ja turvekatto vihannoi kesällä niinkuin tenolaisenkin pirtissä,

kasvattaen keskikesän kauneudeksi päivänkukkia ja muita koreita

ruohoja. Taloja on pitkin jokinientä sekä latoja, navetoita, aittoja.

Kylätie vaeltaa vakaisena majatalon rannasta pappilan, vallesmannin,

kirkon ja koulun, kauppiasten ja muiden pääpaikkain kautta, polut

pujottelevat ja juoksentelevat kuin lappalaiset ympäri kenttää

talosta toiseen, kierrellen pienistä veräjistä tahi kiipeillen yli

aitojen, jotka epälukuisina ovat kyläniemellä toimittaneet oikean

suurjaon, pirstoen kentän lukemattomiin pikku palstoihin. Vanhaa lappia

haastavat kylän monet pienet patsasjalka-aitat, lava-aitat ja ahkiot

aittojen luona sekä vanhat turvehökkelit ynnä talojen turpeiset katot

samoin kuin katonalainen kansakin. Mutta valtaherrojen ja porvarien

näökkäät, valkeiksi sivutut, peltikattoiset talot ja komea koulukartano

puhuvat ylpeää darokieltä, niin myös pieni valkea kirkkokin ylhäisine

kukkoineen katsoo valoisaan etelään, vaikkakin temppeli aivan

vaatimatonna tasamaan olijana painautuu talojen taakse.

Mutta vanha kyläsiljo riitelee Lappinsa puolesta. Nurmea ja karjanrehua

se kyllä lupaa nostaa, mutta Lannanmaan leipäheinälle ja hedelmille se

ei ole suopea. Jo Fellmanin aikaiset kainulaiset koettivat suostutella

siljoaan kasvattamaan edes ikivanhaa ohraa, ja kasvattihan se jotakin,

mutta Lappi itse korjasi saaliin. Tämänaikaiset ukot ovat erästä

entistä pahpaansa seuraten heittäneet heinäpeltoonsa kauraa, Johan

Palttokin "kilvanut kaksikimmenta mihtuu", ja lehmänheinän mitalle

kenttä on kylvön kasvattanut. Mutta perunaan on Kaarasjoenkin siljo

saatu suostumaan; Lukkar-Jousep, suurin peruna-ukko, kaivaa pellostaan

joskus seitsemän, kahdeksan tynnyriä. Ja valtaherrat poimivat

tarhoistaan sipulia, porkkanaa ja punajuuriakin.

Mutta karjanhoitaminen on elättävämpää työtä kuin perunapellon

penkominen. Joka talossa, niin hyvin järvi- ja jokilapin syntyisessä

kuin kveeninsukuisessa, on lehmiä kolmin, neljin, viisinkin,

enimmäkseen valkoisia sarvipäitä, vielä lampaitakin kymmenkunta,

toistakymmentäkin. Ja kaarasjokelainen muuttaa niinkuin tenokansakin

karjoineen kesämajoille. Pari penikulmaa koukkupolvista jokea ylöskäsin

on Assebakten kesäpaikka, ja siitä vielä penikulma koskia sauvoen

tullaan Buollanjargan kesäkentälle. Parikymmentä karjakuntaa asuu

Assebakten pitkällä kapealla rantakentällä, ja Buollanjargassa on

toistakymmentä kesävierasta. Pikku-pikkuruisia turvekattoisia

hirsipirttejä tai turvegammeja, turvenavetoita ja sautsapuoreja,

monilukuisia aitauksia ja heinäsauran luovia on koko kesäkenttä täynnä.

Joku karjapirtti on kiivennyt rantavaaran vierteellekin. Ja heti kentän

reunasta kohoavat korkeat hiekkaiset tievat, joiden takana asuu villi

erämaa ääretönnä kuin iankaikkisuus. Koko talon kansa, pirttiväestä

navetta- ja tallikuntaan sekä sautsapuoren asukkaisiin asti, elää

kesäkentällä. Päivätöikseen karja käy tuntureissa, mutta iltapuolisin

koko kesäranta on karjanlaitumena, 30-40 maidonkantajaa saattaa siinä

kuljeskella, pari, kolme hevostakin joukossa. [V. 1900 Kaarasjoella oli

186 lehmää, 246 lammasta, 59 hevosta.] Lampaat vain mielensä mukaan

milloin näpertävät kenttää, milloin pitkässä jonossa perä perää

kepsuttavat omatekoisia, syviksi uriksi tallattuja polkujaan

turvetaloonsa lepäämään. Miehet kesätöikseen onkivat lohta tai pyytävät

verkolla siikaa ja harria — "hauki ja ahven ei ole hiva kala, emme

tikkaa niistä" — tai makaavat pirtissä, naiset tekevät käsitöitä,

lapset taajovat rantakentällä, ja Johan Klemetsen Paltto ajella

sätkyttää vasta ostamallaan "moottorbootilla" jokea ylös ja alas

tärkeänä kuin "kapseeni". Huonommat ja toimettomammat saavat soutaa ja

sauvoa veneellä, elleivät tahdo laukata pitkin rantapolkua, joka kyllä

on "akkurat som kongsvei".

Karjalla ja kalalla sekä pienellä perunapellolla Kaarasjoen

talokansa elää. Monella hyvällä isännällä on vielä hevonenkin —

Klemmas-Klemmalla, Klemmas-Iisakilla ja Lindillä on parikin hevosta

—, jolla ajelee kauppiaille ja herroille rahtia. Toisilla taas on

muutamia poroja lappalaisten hoidoissa, toiset elävät miten kuten

päivästä toiseen. Onpa muutamilla äijillä vesisahakin rahaa sahaamassa.

Parikymmentä parhaanpuoleista isäntämiestä rakensi aikoinaan vesisahan

Giemasjoen korkean suukönkään alle, aikoen ruveta sillä karskuttamaan

kokoon komeita kruunuja. Alussa kyllä ei koko hoidosta tahtonut tulla

mitään, kun Vesisaaresta saatu sahamestari oli "sellainen trolli, että

lasketti vettä aukirennilla niinkuin saavista, ettei juula pierinut

ihtaan". Mutta kun Johan Klemetsen Paltto kirjoitti insinöörille, että

sahamestari on trolli, että mitä nyt pitää tehdä, niin saatiin neuvot

ja laitettiin umpiränni ja laskettiin vettä vain luukunraosta, jolloin

juulat ja sirkkelit alkoivat pyöriä kuin villit ja sahata ylijoelta

uitettuja petäjiä laudoiksi. Mutta eivät sentään sahanneet tarpeeksi

paljon kruunuja. Päinvastoin mylly karskutti miesten omia kukkaroita,

niin että yhä vain piti laitokseen työntää kruunuja sen sijaan, että

niitä olisi sieltä saatu. Johan Palttokin aivan tuskastui, kun oli

pannut osaltaan 60 kruunua, luopui pois ja sanoi, ettei hän enää

viitsi köyhäin kanssa rähjätä. Se oli viisas teko, sillä Giemasjoen

vesisaha laskettiin pian konkurssiin, jolloin Juun Klemetsen yngre

seitsemän miehen etunenässä huusi sen 400 kruunusta, ja juulat ja

sirkkelit alkoivat uudelleen pyöriä. Paltto-Johan on saanut rahaa

kyllä muutenkin, sillä hän ei olekaan "tien teolla rikastunut, mutta

hommaamalla". Äijä on toisinaan ostellut poroja, poronlihoja ja taljoja

vieden voitoikseen niitä rantaporvareille. Paltto onkin napaäijiä

vertaistensa joukossa, jopa niin yletön, että hänellä mielestään "on

paremmat päivät kuin Norjan kuninkaalla". Sillä ukon "ei tarvitse mennä

talvellakaan ulos... panee rengin vain polttopuitakin noutamaan".

Vaikka hyvät päivät Paltto-ukolla oli kyllä silloinkin, kun hän

pistooli vyössä kahdellatoista porolla 26 vuotta ajoi postia tunturien

ylitse lähes parikymmentä penikulmaa Alattiosta Kaarasjoelle, ja piti

olla taipaleella yhtä hyvin pyryssä kuin pakkasessakin. Eikä ole

Paltolla ollut pahat päivät istuessaan seitsemän muun miehen kanssa 25

vuotta "häradstyyrissä". Ja hätäkös oli miesten siellä istua

jaarittelemassa, kun "ordföörarina" oli lukkari Mats Isaksen Aikio.

Tämä, Matti lisakinpoika, Inarista tulleen kirkkomestarin,

Jounas-Iskon, poika, oli oikein Ruijan ensimmäisiä miehiä, "oppinut ja

viisas äijä, joka tiesi ainakin yhtä paljon kuin net, jotka ovat olleet

simenaareissa, ja osasi laulaa kirkossakin, vaikkei ollut simenaarissa

ollutkaan, eksaamissa vain". Osasi Lukkar-Matti kyllä "saarnata

terveyttä Ruotsin kuninkaallekin". Kesällä 1873 kun Oskar II matkusti

Ruijassa, Kaarasjoen etumies Tenolla Suoppanjargassa piti hänelle

komean lapinkielisen tervehdyspuheen, jonka professori J.A. Friis

tulkitsi.

Mutta pää-äijiä ja tunturiennapoja ovat Kaarasjoellakin ylilappalaiset,

jotka porojensa kanssa alituisesti vaeltavat maailmanrannalla.

Nämä suuräijät sukuineen ovat Kaarasjoen tunturikunnan oikeita

rintaperillisiä, jotka jo niinä aikoina kuin lannanmiehet

Tornionlaaksosta tänne tunkeutuivat, olivat vallanneet ja tehneet

alamaisekseen koko erämaan. Täällä vieläkin tunturimiesten

joukossa vaeltaa sellaisia vanhoja sukuvaareja kuin Vuolabba,

Sombi, Poini, Tuuri, Raudna, Siiri, Saara, Bigga, Jomppainen,

Uttsha, Kemi, Guttorm, joista useat ovat satojen vuosien ikäistä

tunturien valtiassukua. Omilla kotanimillään ukkoja kyllä vain

kunnioitetaan, kuten Ingas-Matti, Oulas-Niila, Pieras-Aslakas-Matti,

ja Pieras-Aslakas-Piera, Pikku-Heikki ja Pikku-Niila, Puorju-Jouni ja

Puorju-Piera...

Ikivanhaan tapaansa Kaarasjoen tunturilaiset vaeltavat poroineen

joka kevät Jäämerelle sekä taas talveksi palaavat tuntureihin ja

metsäseutuihin. Joulun edellä jo saavutaan Kaarasjoen tienoille, ja

joulua ollaan Kaarasjoen kirkolla. Silloin on koko 700-800-lukuinen

tunturiseurakunta koolla [v. 1900 oli Kaarasjoella 679 asukasta, niistä

tunturilappalaisia 191, poroja oli samaan aikaan 15,615], tunturi- ja

karjalappi viettämässä sydäntalven kaamosaikaa, käyden vuoroin kirkossa

pappia kuulemassa, vuoroin seurapirtissä riemuitsemassa, vuoroin taas

juoden ja tapellen kyläsiljolla. Sitten kyllä taas jaksetaan mennä

metsäkotaankin elämään.

Varsinkin entisaikaan Kaarasjoki oli kova juomaan ja tappelemaan,

eikä ensinkään omistanut Jumalan armoa eikä tunnustanut uskoa. Vain

vanha Aslakas-Andaras yksin oli uskomassa jo Koutokeinon mellakoista

asti, mutta kaikki muu kansa eli synnissä. Pirtin permannolle vain

asetettiin viina-ankka, josta miehissä ja naisissa kilvan särvettiin ja

sitten ajeltiin hevosilla ja poroilla ympäri kylää kiljuen ja paiskien

tyhjiä viinapulloja vallesmannin talon seinään, niin että se oli aivan

karrella, eikä vallesmanni uskaltanut pistää nenäänsä ovesta ulos.

Mutta kun Aapa-Hans ja Olli Koskamo tulivat saarnaamaan sinne Jumalan

lakia ja iankakkista kadotusta ja helvetin tulta, niin kansaa luokonaan

kaatui ympäri pirttiä ja ulkopuolellekin pitkin seiniä, muutamat

mennen aivan hengettömiksi. Viina-ankkoja lyötiin palasiksi, pulloja

pirstottiin ja viina laskettiin hankeen, itkettiin ja huudettiin,

ja kymmeniä ihmisiä tuli luonnostansa hulluiksi. Oula Porsangerkin

silmät vain päässä seisoen laukkasi ympäri kylää huudellen: "Sotomma

tyhjäksi... Sotomma tyhjäksi!" Mutta kun Olli Koskamo sitten rupesi

todistamaan kansalle syntien anteeksi saamisesta ja veriyljästä

Kristuksesta, niin tunnoiltaan lyödyt vähitellen selvisivät, ja ainakin

viisikymmentä Kaarasjoen parhaimpia ja isoimpia miehiä heräsi, lisäksi

paljon vaimoja sekä nuorta kansaa. Ja siitä alkaen on Kaarasjoen

kirkkosiljolla aina joulun aikana, ensin Sammelin ja Lukkar-Jousepin

pirtissä, sitten seuratuvassa, saarnattu Kristuksesta, Aapa-Hans ja

Olli Koskamo kaikkein ahkerimmin. Vanha Olli on joskus innostunut

saarnaamaan Siionin tyttäristä, jotka "ovat ylpiät ja käyvät kenosa

kauloin, kiilussilminä, kävelevät ja korjasti astelevat niinkuin jalat

sidotut olisit", saarnaamaan viisikin tuntia yhteen menoon täydelle

pirtille, jossa on istunut kuulemassa Kaarasjoen pappikin ja kaksi

tinkaherraa, jopa Kristianian professorikin. — Sitten Aapa-Hansin ja

Koskamon jälkeen on kaarasjokelaisille käynyt uskoa saarnaamassa Niila

Jomppainen ja Kitti-Uulakin. Ja synninpalkaita kulkenut tunturimaa

on tehnyt parannuksen. Poronvarkaudetkin ovat vähentyneet. Suuri

metsäpeikkokin, Sarrin-Sammu, tuli aikoinaan niin uskoon, että kulki

harmaissa eteläntakeissa taloja myöten puhuen Jumalasta, meni nöyränä

kirkkoonkin ja notkisti polvensa kuin paavi.

Isoja tunturiukkoja ovat Kaarasjoenkin entiset ylilappalaiset olleet,

tuhansienkin isäntiä. Niinkuin Piera Raudnakin, joka oli ainakin

4,000-5,000:n mies. Piera olikin gufittarien sukua; muuan vanha

poroäijä oli hänet kerran löytänyt tunturista, ottanut ruokkopojakseen

ja ruvennut nimittämään Banneksi, poikaseksi. Ja Banne-Pierana

tunturien löytöläinen pysyi koko ikänsä sekä tuli rikkaaksi mieheksi,

kun kerran tavoitti tunturista suuren gufittarien poroelon. Saipa

Piera rikkaan emännänkin, Oula Vuolabban Kristin, Kadja-Nillan tädin,

jota sanottiin Golle-ahkuksi, Kulta-akaksi, sillä hän oli löytänyt

maantavaran ja hänellä oli kiisoissaan paljon kultaa ja hopeaa. Mutta

Banne- Pieran kuoleman jälkeen suuri porolauma taas katosi tuntureihin,

ja Golle-ahku kätki taas kiisansa maahan Tshalbmerai-geavtsheen,

Pyssyjoen rantaan Porsangerinvuonolla. Ei niitä ole hänen tyttärensä

Banne-Biggakaan löytänyt, eikä Biggan poika Rasmus Larsen ole edes

etsinytkään.

Mutta ikuisesti erämaita kiertänyt Kaarasjoen porolappalainen ei

ole enää isiensä vertainen. Entiset äijät eivät säikkyneet tunturia

eivätkä kovintakaan lapinsäätä, tunturissa vain olivat joukkoineen

yöt päivät, pojatkin avorinnoin viilettelivät pakkasviimassa. Jos

viima näytti pojanpahasia leikkaavan, isä vain neuvoi: "Menkää kivien

taakse piiloon... se on teidän rouko". Mutta nyt jo tunturilaisetkin

tekevät pitkiä mutkia taloja myöten saadakseen suojaisen yösijan. Ja

moni pehmennyt poroisäntä on jo rakentanut Kaarasjoen kirkonkylille

hirsipirtin, jossa eukkoineen ja lapsineen kellettelee rautauunin

lämpöisissä talven pahimmat pakkasajat, pannen vain renkinsä ja

poikansa hoitamaan penikulmien päässä palkivaa porotokkaa. Joskus

vain ukko asioikseen käy katsomassa porosiidaansa, joka kyllä ei

tule niin hyvin hoidetuksi kuin silloin, jos äijä itse siellä aina

isännöisi. Mutta on kyllä sellaisiakin tunturien vaareja, joita voidaan

joikaillakin, niinkuin Rasti-Jussaakin:

"Rasu-Jussan elo on on on,

kaksituhatta on on,

Rasti-Jussan elo on on on,

elo on kaksituhatta.

Maahkaraijanuoraa uimaan

huuhtoi ja hosui poroja,

Rasti-Jussa hosui,

porot laukkasivat

ja uivat nuoran poikki,

Maahkaraijanuoran".

[Maahkaraijanuora = Magerön salmi.]

Mutta moni rikas porojen isäntä on aivan yhdettömiin menettänyt isonkin

elonsa, eikä ukkopahaselle ole lopulta jäänyt muuta kuin paljas

paltsaraja päälle ja likainen akka. Meren rannalle, Läijisvuonoon,

turvegammin asukkaaksi ja kalanonkijaksi, on tavallisesti ollut

tällaisen tuntureiltaan hävinneen miehen matka. Läijisvuonon

pohjukassa eleleekin useita entisiä porojen isäntiä kurjan turvekodan

isäntänä raviten itseänsä rasvaisen poronkuun ja ytimen sijasta itse

pyytämällään merikalalla. Talvellakin äijät kelkkoineen, kattiloineen

ja puukalikkoineen laahustavat jäätyneelle vuonolle, onkivat

kututurskaa avannosta, keittävät sitä heti nälkäänsä, työntävät

loput säkkiin ja vievät eukolle kotaansa. Mutta yhdeksättäkymmentään

nouseva Piera Saara, joka ennen satojen porojen kanssa kesäkausin

kierteli Porsangerin vuonon rantoja tunturista tunturiin, kiertelee nyt

akkoineen ja kerjuupusseineen Lemminvuonon rantoja talosta taloon.

Koulukin tekee pilaustaan tunturilaisissa, sanoo lapinkansa. Kun

tunturien raittiissa tuulissa karaistut lapset tuodaan kuumiin,

ahtaisiin hirsihuoneisiin ja siellä makautetaan "alastomina" roukojen

alla, niin siitä he pilautuvat niin pehmeiksi, etteivät enää viihdy

kylmissä loudekodissa, joissa savu kirvelee silmiä, pakkanen istuu

suovvumuorralla, ja tuuli puhuu alta ja päältä sekä kaiken lisäksi

maataan ja nukutaan täysissä vaatteissa ja eletään siivottomuudessa

kuin ainakin lappalaiset. Koulun käynyt, ihmistapoja ja darokieltä

oppinut, puolitoista-kymmeninen lapintytär ja poroisännän alku ei

enää alistukaan vanhaan isien aikaiseen lappalaiselämään. Nousevista

tyttäristäkin on paljon mieluisempaa käyskennellä korkeakantaisissa

narukengissä kuin karvaisissa, heinillä täytetyissä lapinlänttänöissä.

Entiset suuret poroisännät olivat tunturiennapoja, mutta vanha Fandrem

oli entiseen aikaan koko Kaarasjoen napa ja Ruijan napa. Fandrem oli

Komagfjordista tullut kauppamies, niin iso ja rikas, että täytti koko

suuren ahkion, ja hyvä porohärkä piti olla häntä vetämässä. Ukolla oli

kauppatalo joen rannalla, nykyisen majatalon paikalla. Yksinään Fandrem

hallitsi koko Kaarasjoen kaupantekoa myyden ja ostaen kaikenlaista

tavaraa, viinaakin mitaten niinkuin muutakin kalua, Viina olikin

parasta kauppatavaraa, varsinkin silloin, kun ylilappalaiset olivat

lähimaissa. Siihen aikaan näet "Lapissa oli vielä se saatanan valta",

ja ylilappalaiset olivat kaikkein ahkerimpia viinanjuojia. Kalliita

hopeariksejään ja taalereitaan sekä porojaan he kyllä raahtivat vaihtaa

Fandremin viinaan. Mutta kauppaäijä oli viisas ja järjellinen mies,

eikä viinan villitsemiä tunturilaisia varsin pettänyt, vaikka auttoikin

heidät hyvälle joikausluonnolle. Oli Fandrem vielä sellainen mies,

että tunsi koko Ruijan ja tiesi sen asiat ja menot niinkuin olisi

ollut koko Ruijan kuningas, eikä vain Kaarasjoen kauppasaksa. Kaikki

maaherratkin asioissaan usein "nojasivat häntä vastaan". Ja isot Norjan

herrat, kun ajoivat halki Ruijan Alattiosta Vesisaareen — silloin ei

ollut vielä "tampin" kulkua — poikkesivat Kaarasjoella aina Fandrenin-

äijän taloon, ja talon rikas isäntä antoi heille parhaan kestityksen

sekä toimitti hyvät ajoporot ja kyytimiehet. Mutta kun iso

Fandremin-äijä istui suureen ahkioonsa ja lähti ajamaan, niin joka

paikasta huudeltiin: "Tule meille, tule meille!" Pikkuiset

tunturimiehetkin kumartelivat lakki kourassa kotansa ovella piipittäen:

"Boade deihki!" Taanan rikas kauppamieskin otti hänet huoneeseensa

niinkuin kuninkaan, mennen suuräijää vastaan ihan laivarantaan asti.

Ihmeissään tenolaiset katsoivat, kun Taanan porvarikin Fandremia oikein

lakki kourassa kumarteli. Koko Ruija tunsi Kaarasjoen ison rikkaan, ja

hyvin kyllä saatettiin hänestä sanoa: "Käydä Ruijassa näkemättä

Fandremia oli samaa kuin käydä Roomassa näkemättä paavia".

Iso Fandrem on jo aikoja sitten edesmennyt, poikakin jo makaa

Kaarasjoen pienessä vanhassa kalmistokoivikossa muiden edesmenneitten

erämaan asukasten joukossa. Kaarasjoelle on noussut uusia suuria

kaupanmiehiä kolmin, neljin, mutta Ruija tuskin lienee saanut uutta

omaa kuningasta, jota vastaan kaikki maaherrat saattaisivat nojata.

Vanha Kaarasjoki jo makaa manalaisten maakunnassa. Kylän keskelle,

pieneen koivikkoon, on kuolleitten kansa koottu. Mutta kaikkein

vanhimmat raatajat maatuvat joen takana hiekkatievassa. Sinne entiset

äijät on viety levolle, kuka ahkiossa, kuka puunauloilla kootussa

lautakiisassa. Sieltä vain matalista maakuopista nousee muinaisten

tunturienkiertäjien lahoneita luita ennen aikojaan ylös. Ovatpa etelän

tietomiehet käyneet niitä vasiten kaivamassa.

Kaarasjoki, entinen pieni erämaan lapinsiljo, on kasvanut Ruijan

suurimmaksi tunturikyläksi. Sinne on keräytynyt jo niin paljon kansaa,

että metsän elukatkin pelkäävät ja karkaavat pois lähimailta,

vesilinnutkin kaikkoavat muualle koko joelta, missä sätkyttäjä-vene

ahkerasti ajelee. Ihminen on erämaassakin sellainen peto, etteivät

metsän eläimet kestä hänen naapuruudessaan. Eivätkä liioin

oikeat hiljaiseloon kasvaneet lappalaisetkaan. Omaan rauhaansa

tottunut tenolainenkaan ei vaihtaisi jokivarren pientä majaansa

Kaarasjoen suurkylän isoisimpiinkaan pirtteihin. Tuskin, vaikka

saisi osuuden Giemasjoen vesisahaankin, eikä sittenkään, vaikka

tehtäisiin osalliseksi suureen moottorisahaan, jonka koko Kaarasjoki

yhteisvoimin on vasta saanut valmiiksi Lukkar-Jousepin ollessa

päämestarina.

Mutta kaarasjokelainen kyllä viihtyy laajalla komealla kotiniemellään,

jopa on ylpeäkin suurkylästään. Mutta hänpä onkin korkeahenkinen

kylänasukas.