Avaraa tunturimaata jutava kotakansa eli alituisesti taivaan armoilla.
Taivas häntä paahtoi ja satoi, joka pakkanen häntä puri, joka tuuli
oli hänen tuttunsa, ja jokainen rajuilma häntä riepoitti, taivas
katsoi aina avoimen räppänän kautta häntä silloinkin, kun hän lepäili
kodassaan. Niinkuin laivakansa purjehti maailmanmerillä paikasta
toiseen taivas vain kattonaan sekä oppainaan taivaan ja maan merkit,
niin Lapin erämaiden kiertäjäkansakin kulki porotokkineen ja kaikkineen
ympäri rannatonta tunturimertaan reimareinaan tunturien huiput sekä
oppainaan ja ajanmerkkeinään taivaankannen kirkkaat nastat ynnä
aurinko ja kuu. Avara tunturimeri olikin ylilappalaiselle vain laaja
kotikenttä, jossa kaikki sekä näkyväiset että näkymättömät olivat samaa
jumalan suurta luontoa, samaa kotiseudun oliota kuin padje-olbmuskin.
Kulki tunturilainen missä tahansa Jäämeren rannan ja Maanselän välillä,
aina hän liikkui kuin kotasiljollaan. Pimeä ei häntä pelottanut,
murku ei häntä eksyttänyt, eikä hän liioin kovassa lumituiskussakaan
häkärtynyt. Kaikkialla erämaan kiertäjä tapasi tuttujaan. Tunturit,
järvet, jängät ja virrat tervehtivät vanhoina väärteinä, isot petäjät
ja käkkyräiset koivut kohtelivat oppaanaan, ja vakaiset harmaat
kalliopahdatkin jo etäältä viittoivat ohjaamaan keinonsa heidänkin
lähettyvilleen. Vanhat tunturijumalatkin näyttivät kutsuvan juurelleen.
Aurinko oli kaikkein parhain kaikista näkyväisistä. Se antoi
tunturikansalle päivät ja päiväpaisteet. Aamulla herättyään se aina
kaikkein ensimmäiseksi paistoi tavattoman korkeaan Siioninvuoreen,
jonka laella kohosi Jumalan kaupunki, vaikkei sen vuoren nimeä joka
tunturiäijä muistanutkaan, koska se oli kirjoitettu vain isoon
Raamattuun eikä pikku Raamattuun. Sitten valo kohtasi Ruijan korkeita
gaissoja sekä sen jälkeen Lapin muita tuntureita. Kesällä päivä paahtoi
tunturimaata pari kuukautta samaan vetoon, mutta talvella kaamosaikana
se tuskin paistoi Siionin tunturiinkaan; ainakin Lapin tunturit se
heitti parikuukautiseen pimeyteen. Aurinko oli melkein aina kaunis ja
kirkaskatseinen, mutta joskus sekin vikaantui, jopa niinkin pahoin,
että aivan mustaksi meni koko näkö. Silloin ihminen ei saanut sitä
katsoa, koska siitä silmätkin saattoivat vikaantua ja pimetä niin
pahasti, etteivät selvinneet muuten kuin kurkistelemalla kuutamossa
kalmakaltioon tahi vaskikattilaan silloin, kun siihen paistoi kuu.
Auringon mukaan vanha lappalainen järjesti menonsa. Kotaukolla ei
ollut kelloa, joka olisi hänelle näyttänyt päivän kiertokulkua.
Sellainen ihmeellinen laitos, jopa oikein liivin rintaankin
kollostettu pikku elävä, oli vain papilla ja vallesmannilla
sekä Kaarasjoen rikkaalla kauppamiehellä, jotka muuten eivät
ymmärtäneetkään päivänmenosta paljon mitään. Mutta lappalainen kyllä
ymmärsi. Kesäyön vaisusta auringostakin hän huomasi, että se heti, kun
oli ajanut sydänyönhetkensä ohitse, alkoi katsella kirkkaammin, ja
päivällä taas tunturienhuiput mittailivat hänelle auringon taivalta.
Pilvipäivinä ja kaamosaikana Lappi eli entisestä tottumuksestaan,
maaten ja valvoen parhaan ymmärryksensä mukaan. Aika vain vieri
edelleen, ja Lappi pysyi matkassa.
Mutta pitkien talviöiden mittaajina toimivat taivaan tähdet, jotka
vanhalielapille olivat paljon parempia ajantietoja kuin konsanaan
pappien ja vallesmannien tikuttavat vehkeet.
"Tähdet ja merkit taivahast'
neuvovat meitä hartahast'" —
vanha lapinukko tiesi sanassakin muisteltavan, ja hän kyllä osasi
paremmin selvitellä taivaan lukemattomien tähtien juoksua kuin kirjan
monilukuisia koukeroita. Varsinkin vanhat ylilappalaiset olivat niin
viisaita, että tiesivät kaikkien isojen tähtien nimenkin. Olisivatpa he
heti ruvenneet kaipaamaan, jos yksikään tähti olisi joukosta kadonnut.
Ja vanhat tunturimiehet ovat vieläkin oppaita taivaannastojen kanssa.
Pohjantähti, _buahi-nasti_, on koko taivaan vahvuuden napana, joka ei
koskaan liiku minnekään. "Se pisyy niinkuin se on", ja aurinko, kuu
sekä tähdet juoksevat sen ympäritse samoin kuin merennavan ympäritse
kaukana pohjoisessa paljon vettä alituisesti kiertää ja juoksee.
Pohjantähdessä taivaannavalla riippuu komea seitsennastainen _taugak_
pyörittäen pyrstöään ympäriinsä sitä myöten kuin päiväkin vaeltaa.
Taivaannavoilla, lähellä pohjantähteä, majailee myöskin _sarva_,
taivaan iso sarvipäinen hirvi. Mutta niinkuin maallisella hirvellä
usein on ajajansa, niin taivaallisellakin suursarvalla. Sarvan
rukattaessa ympäri taivaan avaruutta viuhtoo sen kintereillä kaksi
sivakkamiestä, _tsuiga-täddik_, kummallakin vielä koira nuorassa
mukanaan: pikku tähti kumpaisenkin ison tähden vierellä, toisella
aivan lähellään, toisella hiukan etempänä. Eikä sarva näytä pääsevän
pakoonkaan, sillä yksinäinen vanha akka, _boares-galgu_, on
asettunut sen eteen peloittaakseen saaliin ajajien käsiin. Vanhalappi
poropaimenessa ollessaan aina jännityksellä seurasi öistä sarvanajoa,
ja kun sarva oli rukattanut tutun tunturihuipun liepeille, oli aina
aamunkoitto alkamassa. Sarvan lähilaitumilla, keskellä avaruutta,
majailee myös kaksitahtinen _reiggik_, kuitenkin yön kuluessa kääntyen
länttä kohden ja asettuen aamukoitolla puoltapäivää vasten kohdakkain
kuin kellonosoittajat. Samoilla korkeilla navoilla viettää iltayötään
_nieida-kärreg_, neitojen kokous. Kuusin, seitsemin pieniä kauniita
ja lempeitä yön tyttäriä istuu pikku parttiossa katsellen alhaalla
ikävissään vaeltavaa tunturien öistä raitiotytärtä ja valvoen hänen
kanssaan pitkää ja kylmää pimeyttä samalla hiljalleen hipuen ja
painuen päivän noustessa länteen maan äärelle. Yön tietämöisissä
vanha paimen näkee idän äärellä nousevan myös kolme onkimiestä,
_oagguk_, jotka kantavat kädessän _kiedda-vaddaa_, käsisiimaa, pikku
tähtiä kun on tähtikolmikon alla rivissä kuin ongensiimana. Mutta
onkijain yläpuolella on _jakta_, useita tähtiä niinkuin mastona tahi
vaa'an vartena kohoten pystyyn. Oagguk ja jakta ovatkin taivaallisia
punnitsemislaitteita, jotka arvioivat taivaan menoa ja avaruutta.
Joka yö pororaitio saa nähdä jaktan seisovan vakaana pystyssä, mutta
oaggukin kallistuvan ja painuvan toiselle puolelleen sitä enemmän, mitä
pitemmälle yö kuluu. Yön pimetessä ilma tulee yhä raskaammaksi painaen
oaggukin vinoon.
Mutta aamukoiton sanansaattajana kulkee ennen joulua kirkas ja kaunis
_guovsa-nasti_, kointähti, joka niinkuin päiväkin nousee Siionin vuoren
kautta. Mutta joulun jälkeen kointähti rupeaa jutamaan päivän perässä
kulkien yönilmoittajana ja heittäen aina viimeiset katseensa Lapin
tuntureihin ja Siioninvuoreen. Suuren maailmansodan edellä nähtiin
Lapin tunturimaailmassa yhtaikaa kaksikin kointähteä, vaikka toinen
viimein katosi kokonaan. Muut tähdet eivät kyllä tykkänään katoa,
vaikka ne lykkäävät itsestään pikku palasia niinkuin tulikipunoita
vinkuen ilmaan. _Nasti luhtso_, poropaimen sanoo katsellessaan taivaan
tuliviirun heittoa.
Taivaan avaruuksien vaeltaja on kummallinen kuukin, _maano_, joka
vuoroin kasvaa ja vuoroin kuluu ja taas joskus menee vialle niinkuin
päiväkin. Se on merkillinen taivaan valkeus, kun se loistaa vain
pimeässä niinkuin jumalattoman ihmisen pahat työt, mutta päivällä
ei jaksa valaista vähääkään. Mutta vielä merkillisempää on, että
tällä pimeän yön kulkijalla on väkevä vaikutus ihmisiin ja eläimiin
ja kaikkiin kuin maan päällä on. Kasvavan kuun aikana lappalainen
hakkaa tarvispuunsa ja kiskoo koivun parkkinsa, koska ne silloin
tulevat parempia, ja kasvavalla kuulla hän teurastaa poronsakin
saadakseen makeampaa lihaa. Onpa uudenkuun aikana purtu porokin luja
ja kelopäinen, kun taas kuluvalla kuulla purtu jää mätäsarveksi
ja naamasarveksi, jopa kasvavalla kuulla maailmaan lähtenyt
tunturilainenkin on paljon lujempaa tekoa kuin vanhallakuulla saatu
sikiö. Mutta kuppaaminen pitää toimittaa vanhallakuulla. Silloin ei
paha veri enää lisäänny, ja uudellakuulla veri juoksisi liian kovasti.
Öitä myöten kuu kiertää ympäri Lapin tunturimaata yhä ja yhä kadoten
ja taas uudistuen. Kolmetoistakymmentä kertaa se vuoden mittaan
loistaa täysin muodoin, ja kolmetoista kuuta "päivän jälkeen"
mahtuu lappalaisenkin ajastaikaan, vaikka kuun nimiä hänelläkin
on vain kaksitoista. _Odda-jagi-maano_, uudenvuodenkuu astuu
lapinkodalle ensimmäisenä joulun mentyä, ja sen perässä käy ankara
_garraa-guovva-maano_, kova kurja kuu pakkasineen ja pyryineen.
Mutta tämän kintereillä seuraavat kevättuntuiset _njuvtsa-maano_ ja
_gaaranas-maano_, joutsen- ja korppikuut. Sitten tunturienmaahan
joutuu jo _tsuongu-maano_, hankikuu, jolloin Lannanmaa laatii
toukopeltojaan, mutta Lappi viettää vielä hankien aikaa ja sulattelee
paksuja kinoksiaan. Tulee ihana _miessi-maano_, vasakuu, vasojen
aika ja kesän valoisa alkupuoli. Mutta kun päästään _kässe-maanoon_,
kesäkuuhun, jolloin Lannanmaa elää jo heinäkuutaan, kesä vasta paahtaa
lappalaiselle kaikkein kuumimpana, ruohot ja korret työntävät terää
täysin voimin ja pihlajakin jokivarsilla jo avaa valkean tuoksuvan
kukkansa sekä räkkä kaikkein kiukkuisimmin ahdistaa eloa, joka
takkukarvaisena kuljeskelee tuntureilla. Mutta _snjilttsha-maanon_
aikana elo ajaa pois lopunkin vanhaa karvaansa, niin että kaikilla
on _borhge-maanossa_, purkakuussa, uusi ja komea karva hyvässä alussa.
Seuraavassa _rahkam-maanossa_, jolloin etelä elää kesänloppuista
lokakuutaan ja Lappikin korjaa vuodentuloaan, tapahtuu tunturien
tokassa tuimat temmellykset. Silloin on tuntureilla "rykimäkuu" ja
villipäiset hirvaat vallitsevat lappalaisen koko eloa. Mutta kun tämä
on loppunut, tulee _golggo-maano_, vaipumisen ja väsymisen kuu. Hirvaat
ovat vaipuneet, kesä ja syksykin ovat vaipuneet, ja päivä on kokonaan
painunut tunturien taakse. Mutta tämän jälkeen jo joutuukin suuri
_juovla-maano_, joulukuu, jota seuraa uusi vuosi uusine päivineen.
Yöllä valaisevat myöskin _guovsa-kazah_, revontulet, Lapin suuret
talviyön nuotiot, jotka pohjoisella ilmanäärellä väliin leimuavat
taivaannavalle asti. Kun ne oikein kovasti riehuvat ja lentävät kuin
savu joka haaralle, ne ennustavat lumimyrskyjä, mutta kun ne vain
kojottavat poikittain pohjoisella taivaanrannalla, ne palavat
pakkasiksi. Monen pimeän talviyön ne lietsovat valoisaksi, ja
vasta kevättalvella, kun koitto rupeaa käymään läpi yön, niin että
iltakoitto ja aamukoitto kohtaavat toisensa, taivaantulien valo
sammuu.
Kova tulen voima saattaa nämä Lapin öiset taivaanpalot roihuamaan
talvipakkasellakin. Onkin olemassa neljä kovaa ainetta, _päivä, tuli,
vesi ja tuuli_. Kun päivä Lapissakin ja Ruijanmerellä oikein lämmittää
— ja suurella päivällä on voimaa lämmittää koko maailma ja Lapinmaa
— niin höyryt ja kovat aineet nousevat merestä ilmaan, tuulikin tulee
ja pilvet ja taivaanpalot, ja aurinko yhä antaa niihin voimaa. Siitä
syntyy ukkonenkin, _äijig_ eli _pajan_, joka väliin jyristen aukaisee
ilmaa ja lennättelee loistavia tuliaan tunturista tunturiin, pilvestä
toiseen sekä taivaasta maahan. Kovalla terävällä kivikynnellään äijig
toisinaan pirstoo pitkänkin puun sälöiksi ja karheaa vielä maata ja
jänkää, joskus kouraisee lappalaisen isoa porotokkaakin tappaen
300-400:kin elukkaa. Jota lämpöisempi ilma on, sitä ärhäkämpänä äijig
jymäyttelee, mutta kylmällä ilmalla äijig _kullaa_ aivan eri äänellä,
eikä sen leimuava _aaldagas_ silloin iske niin äkäisesti.
Kovat aineet ovat tuulessakin, koska se saa alkunsa päivästä ja
merenhöyryistä, ja vielä kovempi se on silloin, kun siihen iskee
_biegga-oaivadag_, tuulispää, ruveten pieksämään hirveänä pyörteenä
koko maata. Eri ilmoilta puhaltavat tunturimaahankin erilaiset
tuulet. Etelän tuuli, _lulle-biegga_, on alussa kylmää, mutta kun se
on kolme päivää puhaltanut, niin se ajettuaan kylmän pois muuttuu
lämpöiseksi. Tästä tuulesta tunturilainenkin kyllä pitää ja kutsuu sitä
tulemaankin, huutaen: "Lannan ptruu... lannan ptruu!" _Oarjes-biegga_,
lounastuuli, taas on luja ja kylmä tuuli, jopa monesti niin pahakin,
että heittelee tunturilaisten kodatkin nurin. Se ei ole lappalaisesta
hauskaa, eikä hän sitä tuulta koskaan kerjääkään, päinvastoin vanhat
kotamuoritkin sitä ajavat pois, kumarrellen ja huitoen ja äkäillen:
"Ei pidä tulla... ei pidä tulla!" Idästä puhuva _nuortti-biegga_ on
kesällä kyllä lämmin tuuli, mutta tuo tauteja matkassaan, koska se
tulee Russanmaalta. Syksyllä se taas lietsoo kylmyyttä, ja silloin
lappalainenkin sitä maanittelee: "Nuortta-biegga, tule kilmuta kaikki,
jotta porolla päästään". Mutta pohjoisesta puhaltaa kaikkein parhain
tuuli, _davve-biegga_. Se on raitis ja terveellinen, siellä pohjoisessa
kun ovat kylmät Spetsbergit ja suuri Jäämeri. Kylmiltä periltä
tullessaan pohjatuuli tuo tunturimaihin lumituiskut ja vesisateetkin.
Davve-bieggaa tunturilainen monta kertaa kerjää huhuten: "Meri musta
tule maalle!"
Vesikin on väkevää ainetta, ja se on hyvin erilaista eri paikoissa.
Norjanmeressä on kovin suolainen vesi sekä paljon valkeampi ja
kirkkaampi kuin Lapinmaan suolaton saivovesi. Meressä varsin selvästi
näkyy tumma raja, kun keveä saivo tunturivesi siihen jokia myöten
puskeutuu. Kaikkein parhain, kaunein ja terveellisin vesi tulee
maan sisästä, varsinkin puolta päivää vasten tunturista. Sitä kyllä
uskaltaa juoda sekä pestä sillä silmänsäkin, minkään pahan tarttumatta.
Muutamissa tunturijärvissä ja lammikoissa on kuollut vesi, jossa ei
kalakaan saata elää. Mutta lätäköissä ja kuoppapaikoissa on kaikkein
huonoin ja myrkyllisin vesi, josta helposti saattaa tulla tappavia
tautejakin. Sellaista vettä ei voi juoda edes poron sääriluusta
tehdyllä _tshatshi-juhkam-pottshillakaan_, vedenjuontiputkella,
jolla vanhat lappalaiset janoissaan joivat huonoja ja kylmiä
kevätvesiä. Niistä voi saada sisuksiinsa kaikenlaisia tiuria, vaikkapa
kuolemankin kalvamaan. Piittuksen eukko veti pahasta vedestä sisäänsä
sammakonkutua, niin että siitä sammakot rupesivat kasvamaan muorin
vatsassa pudistaen sen suureksi ja rumaksi ja kovasti roukuen, kun
muori vähänkään liikahti. Eikä ymmärretty edes suolavedellä ajaa niitä
ulos. Saattaa huonoista vesistä pahat tarttua kahlaajaankin, ja silloin
pitää mennä polskimaan ja huuhtelemaan itseään puhtaissa vesissä,
jotka ajavat pahan pois. Puhtaassa Patsveidädnussa Patsjoen koltatkin
loppiaispakkasella aivan alastomina käyvät avannossa huuhtomassa
suddua, syntiä, pois itsestään. Mutta lähteneekö silti suddu suuren
porovarkaan sisästä, vaikka vahva likaisuus ulkoa vähän liukeneisikin.
Maasta huono vesi saa myrkkynsä, sillä maassa on myrkkyä paljon.
Varsinkin keskikesällä, kun vesi rupeaa kuivumaan kuopista, on maa
hyvin myrkyllinen. Silloin ei saa paneutua nukkumaan paljaalle maalle,
jos tahtoo pysyä terveenä. Huono ja myrkyllinen on jänkämaakin sekä
jänkien suuret pounikot. Mutta suuret ja korkeat tunturit ja kuivat
kuolpanat sekä hiekkatievat ovat terveellisiä. Kuivien maiden peittoon
vanhat lappalaiset uskoivat rahakätkönsäkin, ja kuivissa tievamaissa
useimmin gufittaretkin majailevat.