Oikein vanhoina aikoina Lapinmaassa eli paljon ihmisiä, ja heillä
oli isot tokat poroja. Mutta sitten tuli joukoittain vihollisia ja
rosvoja Ruotsista ja Suomesta ja Russanmaalta, ja he tappoivat melkein
kaiken kansan, niin ettei ihmisiä jäänyt juuri muualle kuin meren
rannalle Läijisvuonoon sekä Inarin saarille. Porot jäivät hoitajitta ja
villiintyivät, ja siitä villipeurat saivat alkunsa. Peurat saattoivat
elää ja lisääntyä rauhassa, kun metsät ja tunturit olivat autiot, eikä
ihmisiä ollut missään. Ja peuroja oli Lapinmaassa hyvin paljon.
Mutta sitten Niku-Fulli tuli, ja hän oli taas Lapinmaan alkuihmisiä
sekä ensimmäisiä poromiehiä. Hän otti kiinni villipeurojen vasoja ja
kermakoita sekä niitä paimentaen ja hihnassa pitäen kasvatti itselleen
poroelon. Aikuisista villipeuroista ei kyllä olisi saanut kesytetyksi
poroa, mutta vasoista ja kermakoista sai, niinkuin Niku-Fullikin
teki. Ja Niku-Fullista sikisi koko Lapinmaahan taas uusi suuri
porokansa sekä Niku-Fullin kasvattamasta karjasta nousi ja lisääntyi
tuntureihin uusi suuri porosuku.
Näin vanha saamelaisäijä muistelee Lapinmaan suuren poroelämän
alkuhistorian.
Neljän valtakunnan Lappi on avara maa, jossa on yltäkyllin sekä kylmää
puutonta tunturia että tiheätä mäntymetsää, ynnä kolkkoa Ruijanmeren
rannikkoa ja matalaa koivuoutaa. Siitä seuraakin, että laajan
Lapinmaan poro on hyvin monenlainen. Maanlaadun mukaan se on kullakin
maanpaikalla kasonnut erilaiseksi, jopa niinkin paljon, että vanha
poromies nähdessään tunturissa poroparttion jo kaukaa tuntee, ovatko
palkijat Inarin, Utsjoen vai Ruijan poroja.
Inarin porot kyllä tuntee. Ne kun palkivat mäntymetsissä, niin ne
muuttuvat muita tummemmiksi ja ruskeammiksi, niinkuin olisi nokea
pyyhkäisty karvoihin. Mäntymetsistä karisee naavaa porojen selkään
antaen väriä valkealle karvalle, lisäksi porot syövät tummia
pihkaisia havuja, niin että sekin vaikuttaa, sitä enemmän, kun sitten
vielä päivä paahtaa päällisiksi. Mutta Utsjoella ei ole mäntymetsiä,
on vain tunturi- ja jokilaaksoissa harvoja koivuoutia, joissa ei ole
sellaista voimaa kuin pihkaisissa, tervaa antavissa männiköissä.
Siitä syystä Utsjoen porot ovatkin ylipäänsä vaaleammat Inarin
poroja. Norjankin porot ovat vaaleahkoja. Siellä tunturimaa vaikuttaa
sen, että mutsikkaporojenkin karvannokka on vaalea niinkuin olisi
huurteessa. Ja kylmässä Jäämeren tunturi-ilmassa Ruijan porot
kasvattavat pitemmän ja tiheämmän karvan kuin Suomen porot, jotka ovat
närpeämpikarvaisia.
Inarin suurissa tuntureissa ja kiveliöissä on aina ollut hyviä
jäkäläkenttiä ja kaivosmaita suurellekin porolaumalle. Sentähden
Inarin porot saavat syödä hyvin ja siitä kasvavat isoiksi ja väkeviksi,
niinkuin myös kuuluvat Koltanmaan porot olevan, jotka varsinkin
entisaikaan olivat hyvin vahvoja ja kestivät ajaa, kun vain neuvot
kestivät. Mutta Ruijan poroilla on talvella huono jäkälä, ja kesällä
ne meren rannalla saavat jyrsiä vain kivienkarpeita sekä juoda
suolavettä Maahkarasmerestä. Niinpä Norjan porot ovat paljoa pienemmät
kuin Suomen porot ja keveämmät, jos puntarinnokkaan pannaan. Niin myös
Muonion porot ovat suurempia kuin Näkkälän ukkojen judot, jotka taas
ovat Lätäsenon puolen tunturiporoja paremmat. Mutta kaikkein huonoin
on Koutokeinon poro. Se on pieni, lyhyt ja matala, hoikkakoipinen ja
lyhytturpainen, mutta pitkäkarvainen. Se on vain sellainen kisuraporo.
Varsinkin ennenvanhaiset Inarin porot olivat isoja ja komeita.
Inarilaiset kun laskivat poronsa kesäksi vapaasti tuntureihin
palkimaan, niin peurahirvaitakin sattui joskus siellä tokkaan, ja
siten saatiin eloon villipeuran suurta ja ylpeätä sukua. Iisakin
Andaraksenkin poroissa oli peuransukuisia isoja härkiä, niin että niitä
mainottiin kyllä kauempanakin. Lusman Piettarkin sai Andarakselta
peuran polkeman ajokkaan, joka oli pitkäraatoinen ja säärevä ja osasi
katkaista taivalta paremmin kuin kenenkään muun poro.
Paimennettavaan tokkaan villipeura ei juuri uskaltanut tulla. Jos se
joskus sattui siihen eksymään, niin heti ruukalti pakoon, kun tuuli
vähänkään pyyhkäisi sen nokkaan ihmisenhajua. Porokelloakin se
pelkäsi. Kadja-Nillan tokassa peurahirvas sentään usein nähtiin ja
väliin taas Niila Eiran porolaumassa.
Vaikka porot eri maanpaikkojen mukaan ovat vaalea- tai tummataljaisia,
ja niiden pääväri on vaaleanharmaa, on sentään joka tokassa
hyvin tummiakin tahi aivan vaaleita elukoita. Voi joku poro olla
aivan mutsikka, niin että vatsanaluskin on musta, tahi tumma,
valkeaturpainen _kalppinokka_, tahi kauniinharmaa _suivakko_, tahi
vaaleakylkinen _luostakko_, tahi aivan valkea _valkko_ eli _vielkis_.
Ja valkkoporo saattaa olla hyvin valkea _jievja_ tai vaaleankirjavahko
_raanis-jievja_ tai vaaleanruskea _ruossa-jievja_ eli _koltta-valkko_,
Koltasta alkuaan saatu porolaji, rumakarvainen kuin keväthukka.
Mutta Tshorgashnjargasta on taas lähtenyt oikein valkea poro,
_gabba-jievja_, jonka koparatkin sekä silmät ovat aivan valkeat.
Tällaiset ihmeelliset vaikot ovat kyllä alkuperäisin gufittarien
karjasta, vaikka ne nyt vaatimesta syntyvätkin. Ne ovat kaikki
merkillisen unisiakin. Niitä aina nukuttaa, jopa niin raskaasti, että
ne muiden porojen lähtiessä voivat jäädä torkkumaan, ja niitä täytyy
oikein kopsaista päähän, ennenkuin ne heräävät. Samoja gufittarien
jutoja lienee sellainenkin elukka, jonka etupää on valkea ja takapää
musta. Mutta niin kovin hervoitetusta porosta ei ole muuta kuin hukan
ruoaksi. Gufittarien gabba-jievjoja oli aikoinaan ollut Kadja-Piera
Biggalla, olipa Andaras ja Hans Kitilläkin kerran muutamia
valkkovaatimia, vaikka ne sitten katosivat tunturiin. Kun gabba-jievjat
hyötyivät hyvin ja kasvattivat sarvensa sakeiksi, merkitsi se karjalle
menestystä, mutta huonoa onnea seurasi, jos valkkojen sarvet rupesivat
heikontumaan, ja vielä enemmän, jos porot kokonaan katosivat.
Kitti-veljeksetkin vähitellen menettivät koko karjansa, kun ensin
kadottivat gabba-jievjansa.
Yhtä merkillisiä kuin gufittarien valkot, olivat sellaiset porot,
joilla oli linnunhöyheniä selässä saparon puolessa. Rikkaalla-Hannulia
sellainen oli ollut, ja toisellakin rikkaalla Hannulla, Kitti-Hannulla,
oli samanlainen ihmeporo, ja se oli kova menemään. Mutta jos
sai sellaisen härän, jolla oli yhdeksän hammasta leukapielessä —
tavallisesti on vain kahdeksan —, niin ei tarvinnut toisella kiinni
tavoitella. Kitti-Andaraskin oli sellaisella kerran päivässä ajanut
Jalvesta Inarijoen Matti Saijetsiin, eikä muuta kuin "biegga helmiid
padjel", tuuli helmoja nosteli.
On lappalainen kyllä sellainen herra, että lennättää vaikka gufittaren
porollakin, niin että tuuli helmoja heittelee, onpa vielä niinkin
mahtava poronsa isäntä, että voi milloin tahansa kuoraista taljan
sen selästä tehdäkseen siitä pöykkyrin omaan selkäänsä. Mutta
sittenkin hän on vain tunturielonsa paimenpoika ja renkimies,
jonka täytyy asettaa päivänsä ja vaelluksensa sen mukaan kuin
monipäinen lauma yksituumaisesti päättää. Tunturimiehen hoidokissa
on yhä vieläkin vanhaa erämaan eläjän verta. Vielä satojen vuosien
kuluttua tunturipeuran monien polvien takaisella perillisellä on
yhä samat mieliteot kuin esivanhemmillaankin. Se ei juuri kovin suovu
ihmiseen eikä kaipaa talvellakaan hirsiseinien suojaa, se ei ole
kauan tyytyväinen samoilla kentillä, eikä se viihdy synkkien metsien
pimennoissa. Mutta suuret aavat tunturilakeudet sekä valkeajäkäläiset
petäjäkankaat ovat sen mielimaita. Niillä sen pitää saada vapaana
vaeltaa jokaiseen ilmansuuntaan, mutta varsinkin pohjoiseen silloin,
kun kesä nousee tunturiin, ja taas etelään, kun päivä rupeaa katoamaan
Lapista. Tämän mukaan entiset suuret poroisännät vaelsivatkin
laumoineen Jäämeren rannan ja Inarin tunturien väliä, vaelsivat
ikuista vuoroaan niinkuin kesä ja talvi. Suurlauma määräsi suunnan ja
matkan menon, isännät vain kulkivat paimenina mukana, ohjaten karjansa
parhaita maita. Miltei samoja seutuja myöten tokka joka vuosi vaelsi.
Muuan vanha Jouni-äijäkin kulki aina Tenon poikki nykyisen Gaavan talon
luota suuren kiven vieritse, jota vieläkin sanotaan _Jounas-gädgeksi_,
ja Koutokeinon tunturikiertäjät ajoivat keinonsa Shusjäyrin ohitse.
Vanhoja tunturilaisia ei häirinnyt vielä rajakieltokaan, vaan kaikki
sekä Suomen että Ruijan porolaumat ja -paimenet saivat vapaasti
vaeltaa rajan yli puolin ja toisin. Inarinmaankin "sisään" mentiin
aina kirkon seuduille ja Vaskojoelle asti, niin että "eikö siinä
jo nokko ollut jäkälämaata" Tshorgashnjargan ja Vaskojoen välillä.
Mutta sitten 1852 vedettiin raja niin tiukaksi, että kummankin puolen
poromiesten oli karjoineen pysyttävä omilla maillaan. Koutokeinon ja
Kaarasjoen lappalaiset saattoivat kyllä tämän jälkeenkin laumoineen
laskeutua kesäksi Jäämeren niemille ja saarille, Vuorjenjargaan,
Mahkarauvnjasaarelle, Spierttanjargaan, Tshorgashnjargaan... ja taas
talven kanssa nousta omaan tunturimaailmaansa sekä niiden outaseutuihin
aina Alattio- ja Inarijokien latvoille asti. Mutta Utsjoen ja Inarin
tunturimiesten, joille ei merenrantaa sallittu, täytyi totuttaa
tokkansa pysyttelemään aina vain meren näkemättömillä tuntureilla,
jängillä ja metsämailla, jutaen kesäksi pohjoiseen Utsjoen tuntureille
ja talveksi palaten Muotkatunturien tienoille.
Talvella tummimpana kaamosaikana Muotkatunturien kiertolaiset
asustelevat Angelin seutujen ja Vaskojoen varsien jäkälöisillä
kankailla. Kuukauden päivät voivat porot täällä viettää pisimmän
talviyön pimeitä viikkoja, vaikka muuten talvisilla hangilla viihtyvät
samoilla ruokasijoilla vain parisenkin viikkoa. Inarijoen takana
vastaisella Norjan puolella palkivat Kaarasjoen porot raitioineen ja
kotakuntineen, ja päiväkaudet kuuluu Tenon takaa poromiesten mekastus,
korraaminen ja joikaaminen, koirain haukunta ja kellojen kalkatus.
Samoin Suomenkin puolella on ääntä ja elämää. Sielläkin metsä kaikaa,
lapin vilja liikkuu lumisella tantereella, ja elomies vartioitsee
laumaansa.
Hajaantuneina ympäri kangasta puolen neljänneksen ja neljänneksenkin
alalle porot liikkuvat lumisella laitumellaan. Helposti ne vaistoavat
jäkälän hangen alta ja sukkelaan kaapaisevat etukoparoillaan paksunkin
kinoksen puhki, jyrsivät kaivoksensa jäkälän ja taas kaapivat uuden
lumikuopan, joutuen usein naapurinsa kanssa sarvirysyynkin hyvästä
jäkäläpaikasta. Laidunta kyllä riittää, vaikka kaivosmestareitakin on
metsä täynnä, väliin vieri vieressä pyllyämässä turpa syvällä hangessa,
niin että sarvihäkyrät vain karhoavat kaivoksen reunaa, ja kuopasta
kuuluu kellon kalahtelu. Usean poron kaulassa on rautainen kello,
messinkikulkunen tai pikku tiuku, jota kuunnellen tokkakin pysyy
paremmin koossa, ja taas paimen kuulee, jos ylpeä kellopailakka yrittää
karata laumasta. Kun poro on saanut kaivetuksi jäkälätarpeensa, ei
sillä ole muuta tehtävänä kuin heittäytyä lepäämään ja märehtimään.
Lepohetkensä poro käyttää vanhassa hyvässä järjestyksessä, huoahtaen
kolme kertaa vuorokaudessa. Rakennettuaan talvisen päiväsydämen
lumikuoppia se iltakoiton joutuessa paneutuu hetkiseksi iltalevolle ja
taas nousee yötyöhönsä, mutta sydänyön hetket se jälleen lepäilee ja
taas aamuyön töikseen kaivelee kuoppia päivänkoittoon asti. Aamukoiton
aikana poro laskeutuu kolmannelle levolleen, ja sen perästä aloittaa
päivätyönsä. Kevättalven ja kesän pitkinä päivinä poro levähtää
päivälläkin, mutta sen sijaan silloin on yöllä kaivamassa. Suuria
lepoja ja ettoneita ei virkeä tunturienkasvatti tarvitse. Tunniksi,
pariksi se kellahtaa kyljelleen ummistaen hetkiseksi silmänsä. Vain
gufittaren aito- valkoinen gabba-jievja nukkuu sikeästi, ja
valkeakoparainen mutsikkakin lepää raskaammassa unessa kuin muut porot.
Pian on koko kenttä suurena myllerryksenä, kun porolauma on siinä
jonkun aikaa häärinyt kaivostöissään. Tällaiseen kovaksi tallattuun
kiekeröön poron kopara ei enää pysty, vaan täytyy koko lauman
siirrältyä verekseen hankeen tekemään uutta kiekeröä. Heitetään
vain hiljainen, rauhallinen _laidistaja-härkä_ kiinni, talutetaan
sitä edellä ja koirien kanssa ajetaan toisia perässä. Ja kohta
taas tunturikarja on turpa hangessa kylmällä ateriallaan. Mutta
kevätpuoleen, kun päiväpaiste ja yöpakkanen rakentelevat kovia hankia,
on porolla ankara koparoiminen saadakseen jäkälän esiin. Kun poro ei
jaksa koparoida hankea rikki, se laukkaa nälissään ympäri metsiä
etsien pehmeitä kenttiä ja pälviä. Ja poromiehen täytyy koirineen
rukattaa perässä pitääkseen laumansa vähänkään koossa. Siinä miehillä
on täytinen työ, ja koiratkin saavat henkeään haukkoen laukata pitkin
hankia ja räkyttäen ajaa elukkaa sieltä, toista täältä.
Koira onkin poromiehen paras apulainen, parempi kuin hyväkään mies.
Koiratta ei tunturilainen tulisi toimeen eikä saisi pidetyksi
laumaansa koossa, ei tavoitetuksi ainoatakaan poroa. Mutta koira kyllä
tavoittaa pahimmankin menentelijän ja ajaa sen takaisin tokkaan.
Milloin vain porot poistuvat laumasta kovin kauas, paimenen ei tarvitse
muuta kuin viitata kädellään ja sanoa: "Tshouh, tshouh!" niin kohta
rakki kapaisee perässä ja haukkuen lennättää porot muiden joukkoon.
Porot kovin pelkäävät koiraa. Ne ovat monikertaan kokeneet, että vaikka
kuinka yrittäisi paeta, rakki aina rukattaa räkyttäen kintereillä,
jopa hampainkin napsii kinttuja, ellei poro käänny takaisin. Älyääpä
viisas koira komentamattakin laukata palauttamaan karannutta poroa,
onpa joskus yksinään kapaissut omille teilleen lähteneen tokan jälkeen
sekä haukkuen ja kinttuja näykkien tuonut sen rytinällä takaisin
penikulmien päästä.
Jo pennusta pitäen koira on tottunut toimeensa. Emoltaan se on
jo perinyt hyvän halun, ja koiran isäntä vielä valinnut pentupahnasta
parhaansa: tavallisesti urospuoliset sikiöt, joilla on pitkä
pääkallon niskaluu ja takajaloissa kaksinkertaiset pikkukynnet
sekä turvannokka myötäänsä kostea ja jotka selälleen käännettyinä
eivät pysy kohdallaan, vaan heti vierähtävät kyljelleen. Mutta
pienet naaras-vielpikset isäntä on useinkin vetänyt hirteen. Muuten
tunturilappi ei välitä koirarotunsa jalostamisesta. Hallit saavat
vain oman etsiskelynsä mukaan taajoa, ja sitten poromies toimittaa
pentupahnassa valintansa. Kotakentällä pieni pentu saa jo opetella
haukkumaan poroa, kotalaisten usuttaessa terhentämään vielä äkäisemmin.
Isompana se pääsee jo tokkaankin katsomaan, miten mestarihaukkujat
menettelevät, ja pian pikku rakkikin on mukana hampaat irvessä ja ääni
kimakkana. Mutta jos se yltyy haukkumaan, laukottamaan ja puremaan
poroa tokassakin, saa se selkäänsä. Jokaisella paimenella on oma
koiransa, joka juovattaa vain häntä ja tottelee hänen käskyjänsä,
makaa kodalla silloin kuin paimenkin ja taas hänen mukanaan lähtee
tokkaan. Mutta muiden saman kotalaistenkaan seurassa se ei halua
lähteä virkatöihinsä. Muutamat paimenet kulkevat kaksin koirin.
Lantto-Jussaakin aina juovatti kaksi pystykorvaista karvarakkia, ja
vuoroonsa hän niitä laukotti. Ensin viittasi toista oikealla kädellä,
jotta tshouh, tshouh, mutta toista vasemmalla kielsi, sitten taas
viittasi toista vasemmalla kädellä ja toista oikealla epäsi. Näin
koirat saivat vuoroonsa levätä ja laukata, eivätkä koskaan väsyneet.
Sillä jos poromiehen koira vaipuu, on hän laumoineen hukassa. Joskus
koira on kovin innokas laukottamaan poroa ja ajamaan sitä aivan
armottomasti. Sellaisen villikon kaulaan ripustetaan puuhaarukka tai
iso puukalkare, tshulkku, eikä silloin rakki saata kovin kovasti
laukottaa eikä tyhjään taajoa. Ovatpa jotkut koirat niin villejä, että
purevat kuin hukat kuoliaiksi vasoja sekä kermakoita. Sellaisesta
rikoksesta koira saa kovan selkäsaunan, vieläpä se, ellei tee
parannusta, joutuu hirteen.
Koko parttio, toistakymmentä avosuuta, on ison lapinkodan
palveluksessa, ollen vuoroin työssä, vuoroin levolla tahi kodan luona
räyhäämässä. Siinä on monennäköistä haukkujaa: mustakarvaista
Murjua ja Tshähpistä, punaruskeaa Runnea ja Ruisea, valkeaa Jievjaa,
vaaleaa Kuugea ja Skuolehvia, kirjavaa Kirjistiä, harmaata Rannea,
valkeajalkaista Piittusta, pilkkaniskaista Tilkkua, sepelkaulaista
Sirkistä, vielä Karrista, Tshammoa, Tsorgia, Tshuorista ja Nästiä.
On joukossa joskus pitkäkarvainen Borgi, närpeäkarvainen Naugi ja
paksu Parri, jonka pitkät peräkarvat kähärinä reuhuavat. Jossakussa
siidassa on vielä kovakurkkuinen Shaihki, kippurahäntäinen Seippu,
reppukorvainen Luuhke ja iso riippukitainen Lumpu. Vieläpä muiden
mukana pieni Penne, lyhyt tassukka Norri ja töpöhäntäinen Naappulkin
panevat parastaan, ja joukossa koettaa kiepsahdella aivan hännätön
Jorbikin, vaikka se ei oikein osaakaan hallita menoaan, vaan
töksähtelee tuon tuostakin turvalleen, koska sillä ei ole häntää, joka
on "koiran styyri".
Kodassa taljavuoteella koirat saavat isäntänsä kanssa nukkua, ja
verivelliä keitetään vartavasten heidän ateriakseen. Velli aamulla ja
velli illalla on heille varattu, ja päivällä haukattaessa heitetään
vielä suupalasia. Ruokapalkoilla ja kotasijan oikeudella tunturimies
saa parhaan palvelijansa. Jos hän joskus rupeaa sitä toiselle
luovuttamaan, hän saattaa vaatia hinnaksi hyvän poron, eikä oikein
hyvää koiraa myydä monesta porostakaan.
Mutta porotokka ei sentään pysy koossa vain pelkkien koirien
avulla, vaan tarvitaan vielä paimeniakin, ihmisälyä, ohjaamassa
koirien taitoa ja toimintaa. Iso karja vaatii useita raitioita,
tuhannenkin tokka tarvitsee jo neljä hoitajaa, jotka kaksittain
käyvät vuoroin paimenessa, vuoroin lepäävät. Poromiesten omat pojat
ja tyttäret joutuvat jo toisellakymmenellään porosiidaan, ja ellei
poromiehellä itsellä ole menijää, täytyy hänen ottaa vieraita
raitioita. Entisillä suurilla tunturi-isännillä oli renkejä ja piikoja
kaksin, kolmin kumpaistakin. Jotkut ahneet äijät eivät kyllä raskineet
palkata palvelusväkeä, mutta silloin tuli karja huonosti hoidetuksi.
Pikku-Hannunkin tokka katosi lopuksi Näkkälän tuntureihin sekä joutui
pitäjän kauppasaksalle. Mutta ne, jotka monien raitioiden kanssa aina
olivat elonsa äärellä, menstyivät paremmin. Eikä palkkaväelle tarvinnut
suuria maksaa, eikä juuri kaivella kiisasta kalliita silparahoja.
Niinkuin Lannanmaan isäntä ennen hyvitti työmiehensä pellonviljalla,
niin tunturi-isäntäkin korvasi renkinsä ja piikansa työt tunturielossa.
Kitti-ukkokin antoi piialleen vuodessa kolme vasavaadinta, Kadja-Nilla
työnsi neljä, ja Lantto-Jussa sai Ruijan lappalaisilla "renkyessään"
vuosipalkakseen neljä hyvää tiinettä vaadinta. Joidenkuiden pienien
piikatyttöjen isä sai tyttärensä palkkana periä poroisännältä pari,
kolme tappoporoa. Lisäksi palvelijat saivat vasannahkoja peskikseen,
koipinahkoja kenkiä varten, vieläpä verkatakinkin. Lantto-Jussalle
annettiin Ruijassa kaikki arkiset pitovaatteet sekä vuoden lopussa
kirkkopeski, lakki ja verkatakki. Jos rengille maksettiin rahapalkka,
ansaitsi parhain mies sata kruunua, joskus 30 speisiä. Hyvä oli
rikkaassa lapinkodassa palvella, poronkuutakin ja vasanlihaa sai
syödä ja röyhtäillä, antoipa hyvä isäntä viinaakin. Monet rengit ja
piiat jo palvelusvuosinaan kokosivat omiin merkkeihinsä poroja pikku
parttion, ja toimekkaat piiat pääsivät joskus palveluskotansa
emännäksi.
Pororaitiolla oli kyllä ankara työ. Talvellakin, pyryllä ja pakkasella
sekä kevään ja syksyn lumisohjuissa ja vetisillä jängillä piti
koko vuorokauden yhteen menoon olla tokkaa vartioimassa, vaikka
sitten taas vuorostaan sai vuorokauden makailla kodalla.
Mutta silloin kun hukka oli mailla, paimenet eivät paljoa
joutaneet huoahtamaan. Entiseen aikaan hukkia olikin hyvin paljon.
Lantto-Jussankin tokkaa kerran ahdisteli viisi-, kuusikymmeninen
susilauma, ja Inarin Suolujäyrillä nämä "helvetin hurtat" monina
talviöinä esiintyivät sellaisella metsäläisulvonnalla, ettei Jurmun
lukkari saanut nukkumarauhaa. Hukkien ulvonnan kuuluessa piti porotokka
pitää hyvin koossa ja koirien kanssa alituisesti valvoa, ettei
yksikään elukka erkanisi kovin kauas toisista. Raitiot hiihtivät yhtä
päätä elon ympäritse tai ajoivat porolla ahkiossa istuen ja kovasti
huudellen. Sivakkamiehet löivät tuon tuostakin sauvalla sivakkaa tai
kuivan puun kylkeä ja hoilasivat rumalla äänellä:
"Ho-ho, ero-go guu-umppee,
don suoladet, poattek dee-eikkii!"
[Ho-ho, mene pois hukka, sinä varastat, tulet tänne.]
Muutamat taas kovasti joikailivat hukan nuottia:
"Luossagaissan alla hukka laukkaa,
sitten hän näkee poron,
sitten hän rukattaa jälkeen,
sitten hän kaataa poron,
sitten hän syöpi poron.
Kun hän on poron syönyt,
niin hän juoksee pois".
Mutta kaunista lapinjoikua susi ei pelkää, oikein rumaa karjuntaa vain.
Pimeän keskiyön aikana hukka ei kyllä ole kärkäs käymään poron
kimppuun, peläten metsässä risun rapsaavan silmään, mutta hämärässä
iltayössä se uskaltaa ja kaikkein parhaiten aamun vaietessa. Silloin
se tulee jos tulee, ajaa poron aavalle jängälle, missä ei ole risua
silmää sorkkimassa, ja kaataa elukan. Oikein nälkäiset pedot eivät
pelkää karjuvaa ihmistäkään. Silloin kun paimen huutelee tokan toisella
reunalla, sudet sieppaavat toiselta laidalta poron, repivät ja syövät
sen karvoineen kaikkineen, ennenkuin raitio ennättää häsyihin. Pahimmat
roistot eivät enää säiky pyssynkään pauketta, ja paimenen varomattoman,
liian rohkean koiran ne helposti saalistavat. Mutta vasavaadin on
joskus sikiönsä puolesta niin äkäinen, että uskaltaa hyökätä vasaa
ahdistavan rosvon kimppuun. Sammel Laitikin oli pikku poikasena poroja
kaivattamassa, kun susi häsähti erään vasan kimppuun. Silloin emo
julmana kävi sarvillaan häkyröimään ja laukottamaan sutta niin, että
sen hädissään täytyi turvautua Sammeliin. Mutta kun poika päästi kovan
karjunnan, peto pelästyi vielä enemmän ja pakeni poron sarvillaan
sohikoidessa metsään. Monta kertaa sudet kyllä tulevat suurin laumoin
ja saattavat samana yönäkin surmata samasta tokasta kolmattakymmentä
poroa, kuten kerran Lasse Porsangerin ja Sammel Laitin nelisataisesta
karjasta, niin että oli vain raato raadon vieressä, ja taas toisesti,
lokakuussa viisi vuotta sitten, Tshalkkulaisten ja Sammel Laitin yli
1,000:n laumasta puoli toistasataa.
Hyvillään hukat vain olivat, kun saivat oikein raastaa tunturimiehen
eloa ja vetää verta ja höyryävää lihaa suureen nälkäiseen
kitaansa. Niiden silmät sitten vain loistivat pimeässä kuin
kahdenkymmenen äyrin silparahat, ja elukka ulvoi hyvillään.
Kevujoellakin sudet kylläisinä kokoontuivat Paldojäyrin lähelle
Gumppi-kirkun pikku kukkulalle kuin kirkonmenokseen yhteiseen suureen
ulvontaan. Kadja-Nillan poroja metsäläiset olivat saaneet vatsaansa
ja siitä sitten talviaamuna veisasivat villiä kiitosta. Lieneekö
sitten Kadja-Nilla erehtynyt ydintä kaivaessaan ja jättänyt jonkun
poronkonttiluun osan eheäksi putkeksi, ja siitä hukka heti saanut
kiikertin, katsonut sillä, nähnyt ja rukattanut Nillan tokkaan.
Mutta vanhaan aikaan poroja ahdistavassa susijoukossa saattoi
joskus olla ihmishukkakin. Koltta-äijät ja jotkut muutkin pahat
noitalappalaiset näet voivat noitua ihmisen hukaksi. He etsivät
vain käyrän puun, soju-muorran, sujauttivat sen latvan maahan asti
ja taikoen työnsivät ihmisen siitä alitse vastapäivään — ja heti
ihmisrukka lähti hukkana laukkomaan. Aslak Pannenkin tokkaa sellainen
ihmishukka oli juovattanut kolme vuotta tappaen paljon poroja. Viimein
oli Aslakan eukko saanut sitä ampua, ja metsästä oli alkanut kuulua
kuin surkea ihmisen valitus:
"Hoo hoo hoo hoo,
hoo hoo hoo hoo!"
Ja kun vasta kuukausien perästä oli uskallettu mennä katsomaan, oli
metsästä löytynyt hukanraato, jonka nahan alla oli ollut lappalaisen
tuppivyö.
Talven kuluessa porotokka, muutellen paikasta toiseen, vähitellen
jutaa pohjoiseen päin, ja kotakansa seuraa mukana, raitiot ja
isäntäväki kotineen, kaikkineen. Ja elo on aina päivän ja yön huolena.
Hurskas lappalainen ei kiroile porojaan, siivosti vain sivupuolesta
koirilla haukuttaa ja ohjailee. Raudn-Niiias-Pierakaan, ristinkirjalle
opittuaan, ei enää kiroillut, vaikka paimenteli 12,000 poroa. Vain
silloin kun häpeemätön hukka tulee tokkaan, hurskaskin lappalainen
saa lasketella "pärgalakkeja" suun täydeltä, samoin kuin silloinkin,
kun suurta porolaumaa muutettaessa tulee sekaannus.
Suurlauman liikehtiminen onkin kuin koko maailman menoa. Siinä tuhannet
sorkat naksuvat, sadat kellot ja kulkuset kilisevät, kalisevat ja isot
häränkellot möykyttävät, vasat ja emot roukuvat, raitiot puolin ja
toisin kiljuvat ja kiroilevat koirilleen ja toisilleen, ja maa jytisee,
niin että neljänneksen päähän kuuluu, missä elo on menossa. Jos kesällä
ukkonen liikkuu samoilla mailla kuin suurtokkakin, ei kuulla ukkosen
jyminääkään, salamain vain nähdään leimahtelevan.
Tällainen suuri meno saattaa tulla kevättalvella, kun porot
ihan itsestään lähtevät jutamaan pohjoiseen, Inarin porotkin
Muotkatuntureita kohden. Silloin kantavat vaatimet johtavat koko
jutamakuntaa, sillä porot vanhasta vaistostaan aina kiirehtivät
poikimaan entisille syntymä- ja poikimasijoilleen. Vaatimet menevätkin
sellaista vauhtia, etteivät hyvät härätkään tahdo pysyä matkassa.
Kova kiire niillä vain on, jängät, metsät ja vaarat nulkataan samaa
menoa, eikä paljon malteta syödäkään. Jotkut emot laukkaavat vielä
neljänneksittäin, vaikka vasan jalat näkyvät, jotkut saavat vasan
kesken menoansa ja sitten roukuen juoksevat ahkion perässä, jossa pikku
tulokasta vedätetään.
Toukokuussa vaatimet vasovat, ja silloin ne tavallisesti ovatkin jo
vanhoilla vasomakentillään, kankaalla jonkun vetisen jängän reunassa.
Siellä vaatimet, raitioiden tarkasti valvoessa, saavat asua vain omassa
rauhassaan, sillä härät ja hirvaat ja kaikki urosporot kermakoita
myöten on erotettu eri tokkaan ja viety syrjään koko vasomissiidasta.
Asian ymmärtämättöminä niistä ei olisi muuta kuin vastusta. Kermakatkin
tuppautuvat haistelemaan pientä kummannäköistä lynkäpolvea,
laukottavatkin sitä ja kopsivat koparoillaan, vaikka se olisi omia
sisaruksia. Siksipä emo on äkäinen viimevuotiselle kermakalleenkin
ja ajaa sen heti pois. Mutta keskenään kaikki vaatimet ja vasat
elävät hyvässä sovussa. Jos pienet ällipäät joskus aivan sekautuvat
keskenään ja eksyksissä nostavat surkean rouvunnan, selviää asia
kinastelematta, ja jokainen emo roukuen ja nuuskien löytää pian omansa.
Ja kaikki ovat saaneet parhaan ja ovat tyytyväisiä. Mutta joskus nuori
aivan kokematon vaadin hylkää vasansa. Vastasyntynyt sikiö kun alkaa
hoippuen lähestyä kantajaansa, nuori emorukka säikähtää oudonnäköistä
oliota niin pahasti, että laukkaa pakoon. Eikä se sen jälkeenkään
enää huoli sikiöstään, vaan täytyy vasaparka, jota ei kukaan muukaan
kykene hoitamaan, surmata. Kuolee vasoja kyllä paljon tappamattakin.
Sattuu vain vasomisaikana kylmät ilmat ja lumisateet, niin pienet arat
vasaparat paleltuvat kuoliaiksi. Huonona keväänä saattaa isosta tokasta
kylmettyä vasoja kymmenittäin, ja pienet kotalapset saavat peskinahkoja
sekä viimevuotiset kermakat pääsevät taas emonsa armoille. Muutaman
kymmenen menetys ei isossa tokassa, jossa saadaan satoja vasoja —
Kutturallakin oli usein kolmesataa — paljon tunnu. Mutta sellainen
kato jo tuntuu, mikä kerran sattui Kitti-Hansin suurlaumalle. Tuli
kova lumipurku ja kylmä sää surmaten äijän vasat niin tarkoin, ettei
jäänyt kuin kolme viluista raukkaa.
Mutta _runo_ ei saa vasaa niinkuin muut vaatimet, vaan se jää syystä
tai toisesta tilapäisesti mahoksi. Eikä urosmainen _stainak_ tee vasaa
milloinkaan. Se onkin väkevä ja luja kuin härkä ja sarvet sillä on
kuin kunteuksella, ja _piippu-stainakan_ "pahta heilaa ja hengaa kuin
piippu". Mutta oikeiden hyväonnisten vaatimien vasa, kylmettymisistä ja
muista turmista pelastuneena, juoksee emonsa perässä niin ketteränä ja
nopsana, että poron isäntäkin sitä hyvillään katsoo ja joikaa:
"Vasa ja vasa,
niin se se niin se,
roukuu ja roukuu,
emonsa perässä,
niin se se niin se,
roukuu ja roukuu".
Keskikesällä, kun vasat ovat niin varttuneet, että saattavat seurata
emoansa erämaan retkillä, päästetään porot omiin valtoihinsa.
Tuntureihin ne heti kaikki kapaisevat, härätkin ja muut porot yhtyvät
samaan seuraan. Muotkatuntureihin keräytyvät Kittien, Länsmannien
ja muiden lähiseutulaisten porot. Siellä onkin tilaa suurellekin
laumalle, penikulmittain kun on vaaroja, tshohkia ja oaiveja,
Gaissavaarasta ja Kaskugielaksesta Vihellyspäähän ja Pirunhartioihin
asti. Laaja tunturisto kesäporon poljeskella on myöskin Maaresta-,
Viipas-, Appis- ja Hammastunturien juonto, samoin kuin Utsjoen ylpeät
Paistunturit sekä monet Ailigakset ynnä itäinen Kaldoaiven seutu.
Pitkin tuntureita ja tunturijänkiä porot vapaina samoilevat. Eikä
tarvitse niiden nyt kaivella kuivaa jäkälää hangen alta, vaan ne
saavat mielin määrin haukata kesän rehevää ravintoa, puiden lehtiä,
maan ruohoa ja jänkien saroja sekä makeita kortteita. Palavimman
päiväpaisteen ajaksi porot vain painuvat varjoisiin metsiin, mutta
yöksi taas juoksaisevat viileille tuntureille.
Vanhat tunturimiehet paimensivat porojaan kesälläkin, niinkuin
Norjan lappalaiset vieläkin tekevät, Koutokeinon ja Kaarasjoen
tunturilaisetkin ovat itse aina porojensa mukana Jäämeren
rantatuntureissa, merivuorissa, alituisesti huolehtimassa elostaan.
Vain Puolmakin ja Uuniemen poromiehet laskevat tokkansa merituntureihin
hajalleen kuin riekkoparven. Jäämerelle Ruijan porot kyllä menisivät
väkisinkin, vaikka yksittäin, elleivät pääsisi tokissa, samoin kuin
taas sieltä talveksi oman päänsä mukaan palaisivat pois. Suomen
tunturiäijät hoitivat rajasulun jälkeen kesäporonsa omilla tuntureilla,
ollen aina itse matkassa. Ja kotakansalla koko joukkoineen oli kyllä
työtä ja huolta suuresta elostaan. Yötä päivää raitiot olivat tokan
mukana. Viileähkö kaalo alkukesä kyllä meni hyvin ja helposti, joiaten
vain ja päivää paistatellen. Mutta kun tuli kuuma heinäkuu sääskineen
ja saivartajineen, se oli seka porokunnan että kotakunnan kaikkein
raskain ja kamalin aika.
Sillä pieni sääskipaholainen on Lapinmaan suuri vitsaus ja pahin peto.
Kesäkuulla jo lentää hoipperoi kömpelö _jienga-tshuöikka_, joka
kyllä ei vielä kykene suuriin kiusantöihin. Mutta vasta kesäpäivän
palauksen jälkeen, heti kun ilmat lämpenevät, alkaa oikean _tshuöikkan_
vuoro. Vanhat lappalaiset sanovat, että sääsket tulevat Stokholmista
Ruotsinmaalta, toiset taas ovat nähneet niiden nousevan maasta.
Tulivat mistä tahansa, sääsket itse sanovat, että heidän pitää jo
juhannukselta olla Lapinmaassa laulamassa, vaikka kahden sauvan
varassa. Niinpä ne sitten ovatkin, kaikkein pahimmin tunturien
varjoisissa notkelmissa, missä ilmanheki ei liiku. Miltei mustana
pilvenä ne inisevät ilmassa kiusaten kaikkia, joissa elävä henki on.
Ahkerina niiden pitääkin olla, kun niillä ei ole elämänaikaa enempää
kuin kolme päivää ja kolme yötä. Jos ne eläisivät kauemmin, tulisi
Lappi sääskillä niin täytetyksi, ettei siellä mikään muu voisi elääkään.
Pahaisen sääsken apupirulaisina pörisevät isot _poattso-poarut_ ja
_njunni-poarut_, jättäen porotokkaan kamalat jälkensä. Edelliset
painavat takapäänsä poron selkään ja työntävät siihen aineksensa, jotka
vasta kevättalvella mätänevät ilkeiksi kurmuiksi täyttäen ja reikien
toisinaan poron koko selkänahan. Njunni-poaru taas purkaa sisunsa poron
sieraimiin, niin että siitä syntyy pahoja matoja, _saulakoita_, elukan
kurkkuun. Kevättalvella poro niitä joukoittain yskii hangelle.
Miljoonaisissa parttioissa sääsket piirittävät poron, ja tuhatlukuisin
tokin poattso- ja njunni-poarut pörräävät mukana, niin että
elukat ihan hulluina laukkaavat sinne ja tänne, työntyen viimein
tuulisille tuntureille kokoon suuriin tokkiin. Silloin ne saavat
paremmin olla rauhassa, sillä porojen erittämä väkevä hikinen höyry
peloittaa räkkää.
Pahimman räkän aikana vanhat lappalaiset ajoivat porotokkansa joka
päivä tunturien rinteille suuriin aitauksiinsa ja laittoivat savuja
tuulenpuoleiselle laidalle, ja silloin elo viihtyi hyvästi. Aitaukset,
_gärdet_, oli rakennettu maahan kaadetuista lehtikoivuista ja risuista,
ja niitä oli useilla porolappalaisilla sopivissa tunturimaissa
koivumetsien läheisyydessä. Mutta puuttomiin tuntureihin jotkut suuret
tunturiäijät kasailivat porokaarteita kivistä. Sellaisia vanhojen
vuorelaisten suurtöitä on Utsjoen tuntureissa ainakin kolme. Jalven
lähimailla on entisen Kitti-Jounin rakentama pieni Paukkuoaiven
_gädge-gärde_ jo kovin maahan sortuneena, ja Paaduksen lähellä
tunturissa on Ivvar Pieskin latoma Paaduksen kivikaarre, joka vielä
korkeaseinäisenä kohoaa Paadusjoen varrella, louhisella perustalla.
Mutta isoin ja parhaiten säilynyt ja parhaalla maalla on Erttigvaaran
kaarre. Sekin on vanhan Pieskin suurtöitä, ja sitten jälkeenpäin
Kadja-Nilla on sitä korjaillut ja laajentanut. Tämä kivikaarre onkin
kuin mikäkin tunturipeikkojen linnoitus, kuudettakymmentä metriä
leveä, pyöreähkö kenttä, ympäröitynä laakakivistä ladotulla, paikoin
lähes puolitoista metriä korkealla aidalla. Se on aivan autiossa
tunturimaassa, Erttigvaaran huipulta neljänneksen päässä etelään,
pieneen tunturipuroon kallistuvalla rinteellä, ja pitkät maahan
sortuneet, kivistä, koivunrungoista ja risuista ladotut johtoaidat,
saajat, ohjaavat sekä yläpuolen että alareunan leveälle veräjälle.
Parituhatta poroa sanotaan kaarteeseen yhtaikaa mahtuneen. Vastatörmään
porot siihen ajettiin, sillä poron luonto on sellainen, että se aina
pakenee — hukankin edellä laukatessaan — vastatörmään, mutta alaspäin
se ei mielellään juokse. Kaarteeseen porot kyllä, kun olivat
opastuneet, menivät mielellään, oleskelivat sen savuisessa ilmassa
iltapuoleen ja sitten taas lähtivät ruokamailleen.
Porokaarteita vanhat lappalaiset eivät käyttäneet ainoastaan sääskiä
savuttaakseen, vaan yhtä paljon myöskin lypsytarhoina. Sillä
entiseen aikaan kaikki tunturilaiset lypsivät eloaan, kesäpuolesta
aina marraskuulle asti, niinkuin Enontekiön, Koutokeinon ja
Kaarasjoen lappalaiset vieläkin tekevät, jopa Niila Vallenkin
Kaaren Kaamasmukassa. Inarin ja Utsjoenkin raitiot joskus, kun ovat
janoissaan, lypsävät poroa kouraansa ja ryyppäävät suuhunsa.
Kaarteessa miehet heittelivät suopungilla vaatimia kiinni, sitten
pojat niitä pitelivät ja naiset kävivät nykäisemässä maidon pyöreään
pahkanaappuun. Vasa kyllä vieressä roukui osaansa, ja emon irti päästyä
se heti rupesi heruttelemaan tyhjää ruokamaataan. Vähän ajan päästä
sieltä kyllä tirahti jotakin sillekin, ja vasa saikin pitkät ajat
pitää omat jälkivuoronsa. Mutta kun sitten poron nisät töhrittiin
poronsonnalla, johon oli vielä sekoitettu poronverta ja vasan omaakin
lantaa, oli se niin sydäntä ellottava paikka, että vain harva vasa
kykeni siitä ruokailemaan. Mutta lappalaiset ottivat vasankin osan, ja
vasaparka sai vain nälissään roukua.
Isot kattilat ja leilit lypsettiin täyteen poronmaitoa. Lappalaiset
söivät sitä vähän siltäänkin, ja se oli paljon parempaa ja
terveellisempää kuin lehmän ja lampaan maito. Paljon ei sitä saanut
syödä, sillä se oli niin väkevää, että kovotti lappalaisen vatsan
aivan lampaan papanoille. Niinpä laitettiinkin maitoa paljon kuivamaan.
Hyvin puhdistettuja vatsalaukkuja ja tshalmaksia täytettiin tuoreella
maidolla — vatsalaukkuun mahtui kolme kannua, tshalmakseen kannu —,
pantiinpa sekaan hiukan mustikoitakin, mutta juoksutinta ei tarvittu.
Sitten sidottiin laukunsuu kiinni ja pisteltiin neulalla pieniä reikiä,
että hera pääsi valumaan pois. Ulkona luovassa sateelta suojattuna,
puuristikoilla, maitovatsat litteähköiksi painettuina kuivattiin sekä
lopuksi kodan suovvumuorrassa, kunnes kyllin kovina ja kuivina vietiin
aittaan. Kymmenkuntakin maitovatsaa saattoi olla isolla poromiehellä
kotaväen vatsojen hyviksi. Tehtiin myöskin juustoja, vuostait. Poron
tungalla, toggilla, juoksutettiin äsken lypsetty maito kattilassa, ja
juustoaine puristettiin reikäpohjaisessa pyöreässä kaavassa, kiertussa,
kiinteäksi korttelin, puolentoista levyiseksi kiekoksi. Semmoisena
juusto vain kuivattiin ulkona luovassa ja kodan orressa. Samankokoisia
kaikki juustot olivat, ja kymmenittäin kotaeukko niitä ennen teki, myi
ja söi. Mutta Näkkälän poroemäntien sanotaan poronmaidosta valmistaneen
voitakin. Isossa kattilassa eukot vain olivat paljaalla kädellään
velkuttaneet maitoa, ja paljon oli tullut väkevää voita. Lehmiä
hoitavat poroemännät panivat joskus vasta poikineen poron maitoa lehmän
maidon sekaan keittäen väkevää terniä, ja se maistui lappalaisen suussa
oikein makealta.
Samalla kun porot olivat kaarteessa sääskisavussa tai lypsettävinä,
toimitettiin peurakorvien vasojen merkitseminen. Se oli tarpeellinen
toimitus, sillä parhaitenkin paimennetut porot pääsivät tuon tuostakin
sekaantumaan toisiin tokkiin, eikä niitä voinut sieltä mitenkään
muuten tuntea ja erottaa kuin korvaan leikatuista merkeistä. Lisäksi
vielä peurakorviksi jääneet vasat villiintyivät kovin helposti ja
pelkäsivät ihmistä enemmän kuin merkityt. Mahkara-Jouninkin vasoja
jäi kerran peurakorvina Jäämeren niemelle, ja ne olivat kohta niin
villejä, ettei niitä tavoitettu muuten kuin ampumalla.
Suurpuukollaan poromies sivaltelee vasan korviin omat pykälänsä,
"sanansa", jotka ilmoittavat elukan olevan hänen porotokkansa jäsen.
On satoja poronomistajia ja satoja erilaisia merkkejäkin tarvitaan.
Leikataan monenlaista lovea, halkeinta, isoa ja pientä viillettä:
_rastää, pihtää, guoviriä, skievniä, njauhkia, tsärgiä, tsoastakia,
luddistasta_... Näistä jokin tai useampiakin nipistetään vasan oikeaan
tai vasempaan tahi molempiinkin korviin, niin että saattaa olla toinen
peurakorva, toinen merkitty tai molemmat merkityt monellakin sanalla,
vaikkapa: vasemmassa alla skievni ja siinä tsärgi, päällä pihtä,
oikeassa päällä njauhki ja siinä tsärgi, päällä ja alla pihtä.
Vasaa merkitessään vanhat ukot työnsivät silpomansa korvanpalaset
leikkauspaikalle maanpeittoon, ennenkuin laskivat elukan irti.
Peurakorvista ja merkityistäkin poroista lappalaiset joutuivat hyvin
usein keskinäisiin riitoihin. Varsinkin ennenvanhaiset tunturilaiset
olivat tavattomia toraamaan, sillä vaikka "sielu heillä kyllä oli, he
olivat muuten niinkuin elävät, tappoivat ja söivät kuin hukat toistensa
poroja". Ruijan puoleltakin joskus kuului Angeliin pakanallinen meno,
kun Kaarasjoen lappalaiset siellä oikein riitelivät ja kiroilivat
ja syyttivät toisiaan poron varastamisesta. Joltakin äijältä oli
taas hävinnyt muutamia elukoita, jonkun härkä oli löydetty metsästä
kinttusuonet poikki viillettyinä. Käräjilläkin ukot siellä toisiaan
uhkailivat, mutta kun ei kukaan ollut nähnyt korven tihutöitä, täytyi
tyytyä vain toisiaan haukkumaan, kiroilemaan ja joikaamaan, sekä
sitten taas sopivassa tunturikurussa ottamaan lainansa takaisin tai
maksamaan velkansa tuhoamalla toisen elukoita. Torailivat Suomenkin
tunturiäijät eloistaan monta kertaa, ja moni tuntureita kiertävä
peskipoika päästi päiviltä sattumalta kohtaamansa yksinäisen poron,
useampiakin. Metsän elukoitahan ne vain olivat, vaikka olivatkin
saaneet korviinsa joitakuita naarmuja. Jotkut ahneet tunturipojat
kähvelsivät ja tappoivat poroja vanhan isävaarinsakin karjasta, ja
kerran eräät inarilaiset iskivät ja nylkivät rikkaan Pieras-Jounin
tokasta pari nulppoa sillä aikaa, kun äijää kohdeltiin talossa hyvänä
väärtinä. Heinäpuoressa pojat vain Jounin matkaan sonnustautuessa
paloittelivat saalistaan ja joikailivat.
"Kaksi nulppoa, niin niin,
syömävälissä heitettiin,
niin niin niin,
ja nyljettiin, niin niin,
eikä Pieras-Jouni tiennytkään,
niin niin niin".
Hyvin moni lapinmies joutui "metsän elukan" hävittämisestä kaakinpuuhun
ja linnaan. Mutta oli sellaisiakin tunturipeikkoja, jotka mestaroivat
poron entiset merkinnät omikseen. Siinä kyllä tarvittiinkin taitoa.
Muutamat purivat hampain elukan korviin omat pykälänsä kuolleelle
lihalle, niin että merkityt kohdat vähitellen itsestään lohkesivat
pois. Toiset taas keväällä sarvien kasvaessa leikkasivat korviin
merkkinsä ja vielä viilsivät puukolla sarvenjuuret ympäriinsä. Eikä
sarvi siihen enää milloinkaan noussut. Poro jäi nulpoksi, ja sillä
saattoi vaikka kirkkaana päiväsydännä ajaa entisen omistajan kodalle,
omistajan tuntematta jutoaan. Vanhan Kutturan sanotaan Patatuntureissa
monet kerrat häärineen poronkorvien kimpussa. Siitä sitten Kutturan
tokka nopeasti nousikin tuhatlukuiseksi. Pariin, kolmeen otteeseen
Kuttura kyllä joutui korvanparannustöistään asustamaan Lannanmaan
kivitaloissa. Mutta Menes-Jussa, taitava suopungin heittäjä, ei
viitsinyt ruveta merkkejä mestaroimaan. Hän vain pisti poroja puukolla
ja söi, joutui Kittilän linnaankin, tuli takaisin ja taas pisti poroja
ja söi, joutui jälleen linnaan parit kerrat, mutta tuli taaskin
takaisin poroja tappamaan ja syömään, kunnes viimein äijäpaha katosi
tunturiin niin tarkoin, ettei löytynyt muuta kuin kahvipannu. Suuri
porojensurma oli entinen Jullas-Mahti-Klemmakin, joka joutui töistään
kahdeksan vuoden palvelukseen, ja erinomaiset tunturityöt veivät kerran
1858 vanhan Kitti-Andaras-Andaraksenkin Trondhjemin linnaan, josta
päästyään Andaras kuitenkin vielä huijaili komeassa kaupungissa, niin
että Trondhjem sai aihetta velkoa Utsjoen kunnalta ukolle antamaansa
15 taalerin 2 ortin avustusta, mitä se kyllä ei saanut. Mutta eri mies
oli entinen Kitti-Hannu, Kunku-Hansiksi sanottu ja hyvin tunnettu
menoistaan aina Porsangerissa asti. Monet kerrat äijä tarttui kiinni
pororötöksistään, saaden raippoja, seisoen rautakaulassa ja viimein
joutuen Käkisalmen linnaan syytettynä inarilaisen tappamisesta.
Ikipäiviksi mies joutui, "kun oli voimassa se Vanhan Testamentin
laki, mutta keisari armahti sitten". Kahdeksan vuotta tunturimies
palveli Suomen kruunua, palaten takaisin lihavana ja komeana ja hyvissä
parseeleissa. Mutta kun äijä pian taas rötösteli Ruijan puolella,
niin joutui hän Trondhjemin linnaan neljäksi vuodeksi. Eikä siellä
saanutkaan syödä muuta kuin suolaista silliä ja vanhan konin lihaa.
Laihana ja resuisena Hans horjuen palasi Norjan kruunun palveluksesta,
ja nälissään ensi töikseen tappoi lihavan pailakan, ahmien ensi
paloikseen sen paistit ja kuut sekä imien ytimet.
Mutta kun porot pääsivät Ruijan puolelle, niin sinne ne usein
katosivat, samoin kuin taas vuorostaan ruijalaisten porot Suomen
tuntureissa. Piera-Niilaltakin kerran hävisi 300:n tokka niin tarkoin,
ettei karvaakaan löydetty, samoin Tshalkku-Niilalta karkasi ja
katosi suuret parttiot. Vanhat viisaat Ruijan tunturipeikot olivat yhtä
hyviä mestareita kuin Suomenkin poroäijät kadottamaan poroja sekä
puremaan korvamerkkejä.
Sattui tunturimiehelle toisinaan suurempiakin menetyksiä kuin sataisen
tokan katoaminen naapurimaan tuntureihin. Tuli joskus hirveä
pororutto ja kaatoi koko karjan. Siitä on ainakin kolmekymmentä vuotta,
kun rutto alkoi Peldo-oaivesta tappaen härkiä ja emäporoja ja vieden
vasat perässä. Piera-Niilaltakin se tappoi Muotkatuntureihin samaan
makaukseen kolmesataa elukkaa, eikä Kitti-Uulankaan tuhantisesta
tokasta jäänyt kuin yksi kermakka ja muutamia vaatimia. Äkeissään
Uula tappoi viimeisenkin kermakan sanoen: "Siina on nit koko vuuen
saalis!" Piera-Niila ja Kitti-Uula eivät olleet kyllin nopeita
pakenemaan pois ruttotunturista. Mutta toisilta lappalaisilta ei mennyt
koko eloa, kun he kiireesti, niinkuin Kitti-Andaraskin, lähtivät
jutamaan pois rukattaen vastatuuleen, minkä ennättivät, että rutto
yhä vain jäisi jäljemmäksi. Sillä rutto ajaa aina myötätuuleen,
vaikka ihimisiä surmaamaan lähtenyt espanjan paha rutto, joka alkoi
Inarin Pyhäjärvestä, kulki laitatuuleen, jutaen päivää vasten
Viipastuntureihin ja Maarestaan tappaen lappalaisia, mutta ei
saanut surmatuksi Kitti-Andarasta, koska hän aina maatessaan sulki
peskinsä sepaluksen ja peitti tyynyllä nenänsä. Sattui taas joskus
hyvin kuuma ja kuiva kesä, jolloin ei satanut vähääkään, ukkonen
vain jyrisi, niin että tunturit jalmahtelivat mutta ei vain annettu
sadetta. Silloin pororievut nälkyivät ja laihtuivat ja lopuksi
kuolivat, vasatkin suurin joukoin. Kitti-Andarakseltakin joutui hukkaan
300-400 poroa ja vasaa. Se oli paha vuosi. Mutta tuli taas kerran
ankara sadekesäkin, vaikka niin lämminsyksyinen, että paarmojakin oli
mikkeliin asti. Alituisesta sateesta kurmujen tekemät reiät eivät
päässeet kuivamaan eikä paranemaan, vaan rupesivat kasvattamaan matoja
mädättäen poron koko selän. Sekin oli paha vuosi, vei melkein puolet
karjasta.
Suuria kylmiä tuntureita ja suunnattomia vetisiä aapoja sekä jänkiä
iät kaiket samoilemaan pantu pororukka saa kyllä kokea monet taudit
ja tuskat. Kun kuivana kesäaikana poron koparat kuluvat ja sitten
menee niihin vesi sekä kauan samaa kesämaata polkiessa virtsan
ja lannansekainen sotku, niin siitä tulee pilaus, paha _slubbu_,
saattaen koparan märkimään. Siitä koko jalka turpoaa, ja tauti
nousee suonia myöten sydämeen ja tappaa. Varsinkin etukoparasta
kuolee äkisti. Toisiinkin poroihin tauti helposti tarttuu, eikä sitä
saata parantaa millään keinolla, ei tervalla, ei pikiöljyllä, eikä
pajunparkkivedellä. Ei parane myöskään päätauti, _oaive-vihki_,
kun se iskee poroon, eikä liioin _vaibmu-tauda_, sydäntauti, joka
kasvattaa märkää sydämen ympäryskalvoon ja ajaa siitä surman sydämeen.
Umpitaudit kyllä saa paranemaan rasvaa ja karvoja syöttämällä ja
hullun _vuerrii-taudan_, pyörätaudin, korvasta verta leikkaamalla,
mutta kun vihamiehen panema kirous sattuu jutoon, niin se keikahtaa
ajomatkallakin ahkion eteen samoista jalansijoista sukkelammin kuin
puukolla pistäen.
Syksyllä painuessaan tuntureista outamaihin kaikki porot ovat mitä
parhaimmissa voimissaan saatuaan pitkän valoisan kesän kuljeskella
tuntureilla ja jängillä parhaita ruokamaita myöten. Talven pitkä, jo
keväällä ruokoton takku on kesän kuluessa karissut pois, kurmujen
rumat reiät ovat kasvaneet umpeen, ja uusi komea pehmeä karva, joka
hyvin kelpaa sekä pyhänä että arkena, on kaiken peittona. Hontelot
vasatkin ovat varttuneet niin nopsajalkaisiksi, ettei niitä enää
pahinkaan hukka eikä ketterinkään koira tavoittaisi. Mutta hyvät
hirvaat ovat saaneet kaikkein komeimman ja ylpeimmän asun. Suuret
kiiltävät kelosarvet keikkuvat äkäisinä, koparat naksahtelevat
kiukkuisesti, ja kaula on paisunut paksuksi ja väkeväksi. Hirvas on
liikkeiltään ja ryhdiltään kuin koko tunturitokan isäntä. Se se
aikoo ollakin, ja sitä varten se on paneutunut parhaisiinsa. Tulee
kolea mikkelin aika ja porotokan suuri _rahkam-aike_, rykimäaika,
jolloin hirvaan pitää vimmatusti tapella kaikkein muiden hirvaiden
kanssa saadakseen yksin vallita vaikka tuhantistakin laumaa. Silloin
hirvaat ovat täysiä tappelupukareita, min äkäisiä, että joskus käyvät
ihmisenkin kimppuun, eivätkä ylpeyksissään syökään muuta kuin
hiekkaa ja vettä. Pienet hirvaat eivät uskalla tulla lähellekään,
isot ja vankat vain vartioivat tokkaa, ja kun sattuu vastakkain kaksi
samanväkistä sarvikasta, isketään siinä yhteen niin kiukkuisesti,
että sarvet raksahtelevat, eikä loppua tule, ennenkuin toinen
makaa raatona. Huonosti purrut härätkin pyrkivät rykimään, jopa
tappelemaankin hirvaiden kanssa, mutta pian on tällaisilta piettiöiltä
tappeluinto pois, kun niiltä sahataan sarvet poikki. Jotkut härät
kuitenkin ennättänevät saada aikaan huonoja vasoja; ainakin
lappalaiset kehnosyntyisistä vasoistaan syyttävät piettiöitä. Vieläpä
stainakatkin innostuvat taajomaan, iskien sarvikkain härkien ja
hirvaiden kansa ja keikkuen ylpeästi kuin parhaat hirvaat. Kolme,
neljäkin viikkoa rykiminen kestää, eikä sinä aikana paimenten tarvitse
huolehtia tokan koossa pitämisestä, sillä sen kyllä hirvaat tekevät.
Ne eivät laske ainoatakaan vaadinta laumasta pois. Sarvilla tönien
ja koparoilla kopsien ne ajavat jokaisen karkulaisen takaisin tokkaan.
Mutta kun rykiminen on loppunut, hirvaat vaipuneina poistuvat koko
karjasta, mennen metsään yksikseen makailemaan. Siellä ne syövät ja
lihovat, pudottavat pian sarvensakin ja palaavat sitten nulppoina
ja rauhanmiehinä takaisin muiden joukkoon. Rykimiseen osallistuneet
piettiötkin pudottavat syksyllä sarvensa, mutta muut härät kadottavat
ne vasta kevättalvella samoin kuin runotkin. Vasavaatimet saavat
pitää sarvihäkyränsä aina siihen saakka, kunnes ovat vasoneet.
Komeiden sarvien jokavuotinen uudistaminen on porokunnan tavaton
suurtyö. Kesäkauden kun elukka on saanut niitä karvaisella nahalla
suojattuina _naamasarvina_ kasvatella ja loppukesällä joka pensaaseen
kahnuttaen ajaa ne nahattomiksi kiiltäviksi kelosarviksi, niin
jo muutaman kuukauden komeilun perästä ne heittävät vahvoista
kannoistaan ja putoavat pois. Ja ikääntyessään poro kasvattaa yhä
suuremmat sarvet, kunnes aikuiseksi päästyään pitää joka vuosi aivan
saman mallinsa, ja sitten taas jo vanhenemaan ruvetessaan saa
häkyröihinsä yhä vähemmän oksia. Vanha poromies tietää kyllä, että
poron miehuudenaika on painumassa, kun se alkaa muuttaa sarviansa.
On emosta lähtien aina joitakuita poroja sarvettomiakin, nulppoja,
varsinkin vaatimia. Mutta kerran syntyi Oula Vuolabballe nulppo hirvas,
samoin Panne-ukolle Varenginniemellä sekä vielä Inarin kuululle
Kutturalle. Sellaisen hirvaan tuleminen on kyllä onnettomuudeksi.
Vuolabba-ukkokin pian kadotti poronsa, samoin kävi Panne-äijälle ja
niin myös rikkaalle Kutturalle. Mutta Kitti-Andarakselle annettiin
kerran kaksi kolmisarvista kermakkaa ja yksi vaamen, ja siihen aikaan
Andaras kyllä eli parhainta porokauttaan.
Syksyllä mikkelin tienoissa toimitetaan hirvaitten kuohitseminen,
_kaskimus_ eli pureminen. Vahvat miehet voivat yksinäänkin
keikauttaa ja lujin leuoin purra heikon poron, mutta tavallisesti
toinen on pitämässä, ja toinen käyttää hampaitaan. Mutta kun sattuu
käsiteltäväksi oikein väkevä elukka, niin siinä kolmekin tunturiukkoa
saa olla toimessa, ja hirvas voi sittenkin suopungin mutkassa
lennättää asiakkaitaan ympäri kenttää, niin että kodat keikkuvat
kumoon. Poro purraan tavallisesti kunteuksena, mutta kaunista valkkoa
tai mutsikkaa ei raskita menettää, eikä hyvää luostakkoakaan, vaan
jätetään ne rykimään uutta sukua. Samoin oikein iso ja väkevä hirvas
saa pysyä semmoisenaan ikämieheksi asti.
Viisikymmentä hirvasta, enemmänkin voitiin entisaikaan isosta laumasta
samalla kertaa muuttaa härkäporoiksi, eikä vielä suku loppunut.
Tuhatlukuisessa laumassa olikin poroa kyllitellen joka lajia, niistä
hyvinkin puolet vasan tekeviä vaatimia. Tuhannen pään tokassa saattoi
urosporoja, ikähirvaasta urakkaan ja kermakkapulliin asti, olla
parisataa, täysiä härkiä satakunta ja vaatimia viisisataa sekä loppu
vasaväkeä, joka voi olla suurempi tai pienempi aina vuosia myöten.
Toiset poromiehet kyllä pitivät paljon vaatimia, että elo yhä kasvaisi
ja lisääntyisi, ja Tshalkku-Pieran isossa tokassa oli täysiä härkiä
kuusisataa. Eri porolajiensa määrää tunturimies ei oikein tietänyt,
eikä hän liioin tietänyt tarkoin koko karjansa lukua. Oikein suurta
laumaa ukko ei osannut laskeakaan, mutta sen vain tiesi, että paljon
oli poroja; ja vaikka äijä olisi elonsa määrän tarkoin tietänytkin, hän
ei ruvennut sitä muille muistelemaan. Joskus vain viinanhöyryissään
äityi rikkauksiaan raamomaan ja joikaamaan, ja silloin äijän tokassa
kyllä oli sukua enemmän kuin oli kuultukaan.
Tunturimiesten suuret tokat joutuivat toisinaan sekaannuksiin
toisen tunturitokan kanssa. Oli suuri työ niitä selviteltäessä.
Ruijan puuttomilla tuntureilla toimitettiin sekaantuneiden laumojen
erottaminen siltään sauvoilla _ratkomalla_. Asteltiin vain sauva
kädessä laitapuolta erotellen vieraita elukoita syrjään, toisten
paimenten pitäessä huolta, etteivät erotetut enää päässeet sotkeutumaan
laumaan. Suopungilla heitettiin ja kiskottiin porot tokan sisästä, ja
sitten kun oli karjat erotettu, lähdettiin kumpaisiakin viemään eri
taholle. Kellohärkää vain talutettiin edellä puhellen, "tsis, tsis,
tsis", ja toisia ajettiin perässä haukuttaen koirilla ja huudellen:
"huh, huh, huh!"
Mutta metsäseuduissa rakennettiin erottamissijoiksi pieniä aitauksia,
gärdeja, kaarteita. Iskettiin vain maahan pystyyn koivunrungon
kappaleita ja tuettiin niiden yläpäät poikittain vitsastetuilla
riuvuilla, ja tällaiseen pikku aitaukseen saattoi mahtua 100-200
poroa kerrallaan. Käytettiin erotukseen myös lypsytarhoja sekä
isoja kivikaarteita. Tokka ajettiin lähelle aitausta, vieraan siidan
porot heitettiin suopunkiin ja kiskottiin tarhaan, vedettiin sinne
sarvistakin, ja pieniä elukoita raahattiin takajaloista maata myöten
makuullaan. Säikähtynyt tunturielo laukkasi ympäri kaarretta älyttömänä
kuin juopunut lappalainen, ja yhä uusia tuotiin samaan piirihyppyyn.
Mutta kun kaikki vieraat oli saatu karsinaan, ja sitten tokanisäntä
lähti ajamaan ahkiolla, juoksuttaen kellokaulaista laidistushärkää
perässään ja vielä komeasti joikastaen, ja kun sitten avattiin tarhan
veräjä sekä huudettiin, "huh, huh, huh!" niin koko karsinakansa lähti
rukattamaan kellohärän ja joikaavan miehen jälkeen. Tällaisia
pieniä erotuskaarteita oli ennen siellä täällä Muotkatuntureissa ja
Paistuntureissa, ja niitä käytettiin aina, milloin tarvittiin erottaa
vieraan siidan eloa tokasta, sekä silloinkin, kun elosta piti erottaa
iso joukko myytäviä elukoita.
Mutta sitten saatiin Suomen tunturimaihin suuria poronhoitoyhtymiä,
_paliskuntia_ eli palkisia, ja ne rakensivat yhteisiä isoja
porotarhoja, _pykällyskaarteita_, joihin syystalvella koko seutukunnan
porot koottiin erotettaviksi ja merkittäviksi pykällysluetteloihin.
Pykällyskaarteita saatiin m.m. Utsjoen Paistuntureihin ja Kaldoaiven
puoleen Ivvanastautsin lähelle sekä Inarin Muotkatunturien maille,
missä ne ovat vieläkin. Kaarteessa on tavaton satasylinen päätarha,
johon pienen parikymmensylisen esikartanon kautta ohjaavat
monisatasyliset leveälle haarautuvat siulat. Päätarhan sivuissa on
ympäriinsä pieniä kymmensylisiä aitauksia, _konttuureita_, joihin vie
veräjä aitauksesta, ja toinen saattelee ulos.
Koko paliskunnan porokansalla ajettiin porotokkaa kaarteeseen.
Kellohärkää talutettiin edellä, ja ihmistokka koirineen kävi
järjestystä pitäen jäljessä, kunnes saatiin elukat siipiaitojen
suojaan ja siitä hiljalleen pääkaarteeseen. Tuhansia poroja saattoi
joutua samaan aitaukseen, ja siellä ne sitten korvamerkkiensä mukaan
heitettiin kiinni ja vedettiin oman isäntänsä karsinaan. Oli kaarteella
elämää. Porot laukkasivat yhtä päätä ympäriinsä pitkin aidan viertä ja
saaloivat, niin että höyrypilvi vain asui kaarteen yllä pakkasilmassa,
miehet häärivät ja suopungit viuhahtelivat sinne ja tänne. Vaikka poro
olisi kuinkakin laukannut, suopunki sittenkin sujahti, kymmenenkin
sylen päästä lennätettynä, sarveen tai kaulaan tahi takakoparaan,
kiristyi ja alkoi kiskoa mukaansa. Viikon päivätkin isolla kaarteella
ison porotokan kanssa taajottiin, maattiin yöt vain nuotiolla syöden
poronlihaa ja taas päivät telmäten porojen kanssa. Oli poronostajia,
Ransu-porvarikin oli tavarakuormineen, viinasaksojakin oli joukossa, ja
kaiken keskustana oli tarhassa höyryten laukkaava porokunta.
Miehet kyllä saivat pykällyskaarteella istuskella lihapatain
ääressä ja juoda viinaa, mutta poroille oli kaarre kauhun ja
kiusaannuksen kenttä, vieläpä kymmenille kuoleman tarha. Siellä nämä
vapautta rakastavat tunturilaiset joutuivat nälkymäänkin monia päiviä
ja yhtä päätä suopungin viuhahdellessa säikkymään ja polkemaan
heikompiaan kuoliaiksi. Vanhat poromiehet eivät rykimisen jälkeen
kovin koirillakaan ajattaneet poroja, mutta sitten jo jälkimiehet
ajoivat elonsa turmiollisiin pykällysaitauksiin. Muotkatunturien
ja Paistunturien palkijat ovat kyllä taas jo hylänneet suuren
pykällysaitansa, erotellen elonsa entiseen tapaan vain pienissä
tarhoissa. Mutta Kaldoaiven miehet edelleenkin ajavat joka syksy joulun
edellä karjansa Ivvanastautsin isolle kaarteelle, missä sitten
taajotaan kolme, neljäkin vuorokautta.
Syksyllä ja syystalvella poroerotuksien ja pykällyksien jälkeen
toimitetaan porojen joukkoteurastus. Keväisiä vasoja on kyllä
menetetty jo syyskuulla närpeän karvan aikana ja riistetty niiltä
pehmeät taljat peskinahoiksi, mutta isojen porojen aika täyttyy
vasta talven saapuessa. Silloin porolla on kaikkein paksuin pinta
päällään ja vahvimmat vatsakuut, vaikka Ruijan porojen sanotaan olevan
lihavimmillaan vasta joulun jälkeen.
Rikas tunturimies saattoi samalla kertaa teurastaa toistakymmentäkin,
pari-, kolmekinkymmentä poroa omiksi ruokaveroikseen. Vanhahkot ja
huonosaattoiset ajohärät, runot sekä vasansa kadottaneet vaatimet
silloin ensinnä joutuivat surmilleen. Kotakentälle kodan taakse
porot vain talutettiin ja siinä vuoroonsa iskettiin entisiltä
ukoilta perittyyn tapaan. Elukka väännettiin maahan ja söhäistiin
suurpuukko rintaan, niin että se puri sydämeen asti, ja jos puukko oli
kovarautainen, elukka kuoli melkein värähtämättä. Piti vain varoa,
ettei kovalla huutamisella säikäyttänyt poroa, sillä silloin ei veri
olisi juossut hyvästi. Poron piti saada rauhassa heittää henkensä ja
veren valua rintakomeroon. Mutta jos kotakunnassa sattui olemaan joku
kylmänvikainen tai heikkoverinen ihminen, hän saattoi mennä imemään
verta puukonreijästä saadakseen elävää lämmintä sisäänsä, ja veri oli
niin makeaa kuin rieskamaito. Vain ulkona lumihangessa poro nyljettiin
ja paloiteltiin, veri kaadettiin vatsalaukkuun, vatsarasvat ahdettiin
tunkaan ja tshalmakseen, suolet ja osa verta vietiin naisväelle
kotaan makkaratarpeiksi, talja levitettiin hangelle kylmettymään, ja
lihakappaleet, verivatsat, tshalmakset, ripustettiin puiden oksille.
Keuhkot ja perna joutuivat koirien osalle. Mutta poron selkäpuolesta
kiskaistiin kaksi kolmen sormen levyistä, pitkää ohutta suonivyötä,
samoin takakoivista saatiin neljä, etujaloista kolme sormenpaksuista
suonikimppua. Nekin ripustettiin puuhun jäätymään ja kuivumaan, sillä
ne tulivat siten pehmeämmiksi kuin kodassa kuivattaessa. Joskus sattui
komean poron kaulasta nahan alta löytymään pieni sormenpituinen ja
-paksuinen nahkapeittoinen karvatuppi, _tshorgi_. Se otettiin talteen
ja säilytettiin kiisassa, jotta elo paremmin pysyisi onnessaan.
Teurastuspäivän aterioikseen isäntä laittoi porostaan kymmenen kannun
kattilaan selkäkappaleen, maksan ja munuaiset. Vielä pantiin samaan
pataan naisten laittamia makkaroitakin, joita oli saatu viisi joka
porosta. Ja kattilasta nousi tunturikansalle voimallinen ateria.
Mutta muut lihat saivat olla jäätyneinä koko talven. Vasta keväällä,
kun ne sulivat, isäntä laittoi ne suolaan muutamiksi päiviksi ja
sitten ripusti luovan orsille kevätahavan kuivattaviksi. Niistä tuli
erinomainen kesäniesta, joka isoilla isännillä riitti seuraavaan
syksyyn ja jouluunkin asti, jopa napaäijillä aina siksi, kunnes saatiin
uutta kuivaa lihaa. Jotkut kuivasivat lihaa syksyisin kotasavussa, ja
se oli kuin palvattua paistia ainakin. Entiset ukot eivät kovin paljoa
poron teuraslihoja myyneet, paisteja vain veivät Norjaan sekä suuret
määrät taljoja ja sarvia. Tshalkku-Piera ei myynyt eläviä porojaan kuin
yhden kerralla. Jos ostaja halusi toisenkin, hän sai tulla uuden kerran
vaikka jo viikon perästä.
Mutta pitkin syksyä ja talvea piti saada aina tarpeen mukaan
tuoretta lihaa. Suuresta tunturiviljasta sitä kyllä riittikin.
Tshalkku-Pierankin kodassa syötiin syys- ja lokakuulla melkein joka
päivä kermakka tai urakka, Piera-äijä itse iski elukkansa sekä laittoi
lihakeitot, pannen vielä kuivaa lihaa tai poronkuuta kattilaan, koska
vasanliha yksinään ei ollut kylliksi rasvaista. Talven selällä ukko
taas tappoi joka viikko ison poron, joskus kaksikin, aina Maariaan
asti. Kymmenkunta suuta olikin Pietan kaaran ympärillä käynnissä,
koirat vielä lisäksi luita kaluamassa ja kaaroja nuolemassa.
Tunturikodan isäntä aina oli itse lihakeiton päämestarina. Vanha
Kitti-Andaraskin suurpuukollaan paloitteli poronlihat karvaisella
taljalla vain, ja sitten viskeli karvoineen kattilaan, keitti ja söi,
vaikka se keitto ei kelvannut emännälle, joka oli vallesmannin rouvan
sisar Jomppalasta.
Porometsässä liikkuessaankin raitiot voivat teurastaa poron, kun
kaukana kotakylästä oltaessa eväs sattui loppumaan. Miehet laittoivat
silloin maahan pari kivilaakaa syrjälleen ja kolmannen koperolaa'an
niiden varaan lappeelleen. Teurastamansa poron vatsalaukun he täyttivät
tuoreella lihalla ja sitoivat suun kiinni, latoivat kiven koperoon
sammalia, panivat siihen lihapanoksensa ja vielä peittivät sammalilla
sekä lopuksi valoivat vedellä. Kun sitten hyvästi hoidettiin tulta
koperolaa'an alla ja aina valettiin vettä sammaliin, ettei keitto
palaisi pohjaan, saatiin mitä mieluisin tunturilaisen ruoka-ateria.
Vanha tunturikansa asui aina kodassa, niinkuin ennen muinoin
suuret karjatokkain isännät, Aapraham ja Loot. Ja niinkuin nämäkin
pyhät miehet karjoineen ja tavaroineen vaelsivat ympäri maata "ja
vielä hyvästi pärjäsivätkin", vaikka heidän raitionsa kyllä joskus
riitelivät, niinkuin Lapin raitiotkin, niin myös lappalaiset
vaelsivat tunturia ja outamaata ja tulivat hyvin toimeen ynnä olivat
terveitä, ja heillä "seisoi tavara niinkuin Aaprahamillakin, jonka
päälle ei Jumalan kirous langennut". Kotapuiden, neljän käyräkön,
harjapuun ja pitkien riukujen varaan laitettu vaatekota oli porokansan
ainaisena kotina sekä kesän helteellä ja syksyn sateella että talven
purkuilmalla ja pakkasella. Kesällä vain sonnustettiin kotapuiden
varaan suuret valkeat louteet, talvella saatiin seinät paksuista
kaksinkertaisistakin villaraanuista. Kylmä routainen tanner oli
talvimajan pohjana, ja siinä vain peittona koivunrisukerros sekä
raanut ja porontaljat makuusijoina. Kivillä ympäröity tulikenttä
keskellä kotaa tuotti mieluisaa lämmintä sekä antoi kuumaa kahvia
ja keittoruokaa, vaikka tunturimaissa lumen alta kaivettava matala
vaivaiskoivikko oli lappalaisen pclttopuumetsänä. Mutta kodassaan ja
kodallaan lappalainen askaroi kuin kotonaan ainakin, vaikka hänellä
kotinaan oli koko tunturimaa. Tehtiin kotatöitä, minkä tarvittiin
ja voitiin, ja paimenet vuorottain tulivat ja menivät, sekä kesyt
_siljoporot ja kusikkaat_ kuljeskelivat useasti kotakentällä ollen
niin leppeitä, että sallivat kotakansan kosketella sarviaankin ja
taputella selkäänsä. Varsinkin aamuhetkinä tällaiset porot tulivat
nuuskimaan ja koparoimaan kotasiljoa, etsien ja napsien sieltä täältä
mieluisia lumikinoksia.
Sen mukaan kuin porotokan piti siirtyä uuteen ruokamaahan, kodankin
täytyi siirtyä toiseen paikkaan. Vieläpä kesällä, vaikka pitkät ajat
asuskeltiin samoilla tuntureilla, muutettiin kota aina jonkin ajan
kuluttua uuteen kohtaan. Sillä maa tuli "pahaksi", kun siinä kauan
yhtä päätä oleskeltiin, ja lappalainenkin tahtoi mielellään asustaa
puhtaalla sijalla. Talvella ladottiin kotapuut isoon _kota-ahkioon_,
jota kuljetettiin viimeisenä viiden, kuuden ahkion perässä, joihin
oli kuormitettu muita taloustarpeita. Kotapuut vain piirtelivät
pitkin hankia piirujansa, niin että hyvin näkyi, mistä lapintalo oli
jutanut. Kesäisin taas sälytettiin tavarat poron selkään, kotapuutkin
ladottiin _kotapuuhärän_ kannettaviksi kahden puolen perään venymään,
niin että latvat viistivät maata.
Kovin suurta porolaumaa ei saattanut samassa siidassa paimentaa, koska
se olisi kaivanut ja polkenut hangen niin laajalti, että toisille
olisi jäänyt kaivettavaksi vain kovaksi tallattu kiekerö. Isot tokat
jakautuivatkin eri siidoihin. Vanhan koutokeinolaisen Asiak-äijän
sanotaan hajoittaneen 8,000:ntisen tokkansa talvella viiteen siidaan.
Kitti-Hans juti tyttärineen ja kaimapoikineen samassa kotakunnassa, kun
taas toiset pojat, Andaras ja Niila, raitioivat omaa siidaansa.
Poro on tunturimiehen ainoa ajokas. Sen hän talvella sonnustaa
ahkionsa eteen ja laskettelee tuntureiltaan asuttuun maailmaan, ja
sillä hän vedättää tavaransa muuttomatkoillaan. Isossa siidassa ja
porotalossa tarvitaan kymmeniä ajoporoja. Tshalkku-Pierallakin oli
60-70 vetohärkää. Ajohärät ovatkin porotokan ahkeria työmuurahaisia,
joiden varassa koko kotakunnan veto- ja ajotyöt ovat. Silloin kun
muut porot saavat olla miten kuten, vuoroin kaivaa jäkälää, vuoroin
lepäillä, ajohärkien täytyy alituisesti raataa, kiskoa raskaita
ahkioita tai kiidättää isäntäänsä yli maiden. Vain kesällä vetoporot
saavat kuljeskella vapaina muiden mukana. Hyvässä kotakunnassa on
jokaisella kykenevällä kotalaisella oma nimikkojutonsa, muutamilla
kolme, neljäkin, isännällä ja emännällä parhaat, rengillä ja piialla
huonoimmukset. Varsinkin isännällä pitää olla kova ja hyvä juto,
emännällä taas hiljainen ja vireä, samoin tyttärellä, mutta pojat
tarvitsevat kovan ja vireän menijän. Toiset porot nimittäin ovat
kovia menentelijöitä, toiset hiljaisia ja vireitä, mutta muutamat
aivan laiskoja. Ajokkaiksi kyllä aina koetetaan valita parhaita
poroja, sellaisia vireitä pitkäruumiisia, hoikkavatsaisia härkiä,
joiden lapaharja on saparonpuolta korkeampi. Lyhytraatoinen,
isovatsainen elukka on nähty laiskaksi. Jotkut tunturimiehet ennen
ajoivat vaatimellakin, ja kun oli hyvä iso vaamen, se saattoi mennä
niin kovasti, että lumiryöppy vain "niinkuin sauvu seisoi kahta
puolta". Lantto-äijäkin kerran pyräytti vaamella hevospelin ohitse niin
äkäisesti, että tallijudon ajaja jäi vain ihmettelemään: "Kuka oli se,
joka lennätti vastaan niinkuin olisi vihollinen ajanut?" Inarilaiset
ennen kulkivat vaamiraidoilla Reisivuonossa asti, jopa jotkut
valjastivat tiineenkin elukan ahkion eteen. Norjan lappalaiset useasti
ajelivat runolla ja stainakalla, ja nekin olivat tavattomia menemään.
Vain hiljaisen ja lauhkean, _kesun_ siljoporon, joka ahkerasti
asustelee kotakentällä kotakansan kanssa seurustellen, saa kiinni
vaikka sarvesta ottaen. Ne saattavat tuntea isäntänsä sekä näöstä
että äänestä ja olla hyvillään kuullessaan isäntänsä puhelevan:
"Tsissa paarni... tsissa paarni". Mutta niin paljon parhaimmassakin
porossa on villiä erämaan elävää, ettei se opi tuntemaan nimeään.
Ja tavallisesti täytyy poro ottaa kiinni _suopungilla_, joka
raitiolla ja poromiehellä on aina matkassa olkapäällä kainalon alatse
vyyhdettynä, samoin kuin vanttuut edessä vyön alla sekä _tuhpapursa_
toisessa kainalossa, kannatusnauha ristissä suopungin kanssa. Suopunki
on 12-13 syltä pitkä, tervattu ohuehko hamppunuora. Sen toisessa
päässä on sievästi tehty solmu, toisessa poronsarvesta kaverrettu
rengas, _giella_, jonka lävitse koko nuora helposti saattaa sujahtaa
silmukaksi. Suopungin poromies vyyhteää oikeaan käteensä ja pitäen
solmupäätä vasemmassa, heittää sujauttaa sitten, niin että yhä
supistuva silmukka sattuu määräänsä. "Galle lek, birra, gidda!" [kyllä
olet, p—u kiinni] mies vain manailee, vatkaten vaikka alakäteen
paulansa poron kopataan, ellei saata sarviin heittää, kun elukka kovin
taajoo toisten joukossa. Menentelijäporosta on ihminen melkein kuin
hukka. Sitä täytyy koiralla laukkauttaa saapuville ja suopunkia hyvin
piiloitellen lähestyä sekä sitten viuhauttaa kiinni.
Pienet kotapoikaset, jotka talvitöikseen alituisesti häärivät pikku
suopunkeineen ja monet kerrat valjastavat porokoirankin lautapalasen
eteen ajellen kuin porolla pitkin kotakenttää, rupeavat jo _urakan_,
toisvuotisen poron kanssa taajomaan, valjastellen sitä ajopeliensä
eteen, mutta vielä _vuorsonakin_ poro saa juoksennella pailakkana.
Vasta sitten, kun hirvas kunteuksena on purtu, alkaa sen varsinainen
taamominen. Silloin on poron paras oppiaika, kosotuksena ja
maakkanaksena se on jo liian vanha taamottavaksi, jopa jo liian
pehmeäkin karaistuakseen ajokkaaksi, seitsenvuotisesta nimilapusta
puhumattakaan. Vanhoilla lappalaisilla oli kyllä laumassaan vanhojakin
pailakkahärkiä, joilla ei ollut muuta virkaa kuin olivat vain muiden
joukossa, ja isäntäkin voi ylpeänä katsella komeaa tokkaansa.
Poroa saattaa taamoa kuka vain kulloinkin ennättää. Naiset eivät
juuri taajo pailakan kanssa, vaikka monet kyllä kykenevät suopunkia
heittämään. Monesti lappalaiset lainaavat porottomille naapureilleen
pailakoita ajoporoiksi, saaden ne sitten taamottuina takaisin.
Hyvin opetetulla porolla voidaan sitten ajella, miten halutaan.
_Garraa-herggi_, kova härkä kyllä taajoo niin kovasti, että pitää
väliin olla kaksi miestä valjastamassa, ja menentelijäporo laukkaa
kuin vimmattu ahkion edessäkin, mutta _oius- härällä_ saattaa ajaa
vaikka umpihankeakin. Kun vain ajohihnalla sitä hoputtaa ja kädellä
siivosti viuhtoo, niin se menee suoraan kuin sivakkamies latuaan.
Lauhkea _laidistushärkä_ taas kaaloo vakavasti koko raidon johtoporona
sivakkamiehen perässä mihin tahansa.
Ennen käytettiin poron kaulassa länkien asemesta pehmeää nahkavyötä,
_kesättiä_, johon jalkojen välitse kulkeva vetohihna, _vuottoraippa_,
oli kiinnitetty, ja selässä oli vielä komea leveä kirjovyö. Mutta
sitten opittiin käyttämään länkiä, ja käytetään yhäkin, ja niihin
sonnustetaan vuottoraippa. Ajohihna, _vuodjim-labtsi_, taas
kiinnitetään poron päitsiin leuan alle. Tällä ainoalla hihnalla poroa
ajettaessa ohjataan, milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin
taas pysäytetäänkin, jopa anotaan kovempaakin vauhtia. Vain ajohihnaa
taidolla käyttäen saattaa hyvin opetetulla judolla laskettaa vaikka
pirtin porstuaan, eikä tarvitse muuta kuin joikastaa vain. Taidolla
poron kanssa pitää elääkin, voimalla ei sen kanssa auta. Kun taitavasti
ohjaa ja komeasti joikaa, niin poro nulkkaa, tolvaa ja laukkaa, että
sorkat vain naksuvat. Ja se on komeaa menoa. Elleivät poron jalkasuonet
pääsisi niin liikkumaan sinne tänne, että oikein naksuvat ja paukkuvat,
niin poro ei olisi niin kova menemään. Poron komeasta menosta
lappalainen joikaakin jutonsa jalantahdin mukaan:
"Poro se, poro nulkkaa nulkkaa,
nannana nannaa nannana nannaa,
härkä se nulkkaa nulkkaa nulkkaa,
nannana nannaa nannana nannaa,
sarvetkin päässä käyristyvät,
nannana nannaa nannana nannaa".
Tunturimiehet kohtelevat jutojaan jotenkin hyvin, paitsi viinapäissä
ollessaan, jolloin he hulluina riuhtovat ohjasta ja huutavat säikyttäen
ajokkaansa suunniltaan, ajavatpa elukkansa aivan uuvuksiin. Poro kyllä
usein ajautuu loppuun, ja meneekin silloin niin loppuun, ettei pysy
edes seisoallaan. Äkäinen se silloin vain on ajomiehelleen, yrittäen
vielä kimppuunkin käydä aina välillä kaatuen maahan. Mutta pitkässä
raidossa, johon on toistakymmentä vetäjää kollostettu peräkkäin aina
edellisensä ahkioon, judetaan hiljalleen ja siivosti. Kello vain
kalkattaa johtohärän kaulassa, ja kello on viimeiselläkin vetäjällä,
jotta etumies kuulee, onko jälkipää matkassa. Ja kaikkein perimmäisenä
nulkuttaa ahkioton varaporo samalla ollen myötäleissä vastahangan
vetäjänä. Eikä pitkille Ruijanrannan matkoillekaan tarvitse varata
mukaan ajokkaan ruokaa. Lepopaikoissa saa elukan vain laskea laitumelle
etsimään lumen alta evästänsä. Ja pari kolme penikulmaa saattaa
porolla ajaa yhteen menoon samalla syöttämällä. Hyvin levähtäneellä,
_vuongahana_ seisoneella härällä voi laskettaa penikulmittain samaan
menoon.
Ahkio, _kierris_, on ylilappalaisen ikivanha ajovehe. Entislappalaiset
kyllä jättivät Jäämerelle mennessään, talven lopuilleen joutuessa,
ahkionsa taipaleelle jutaen muilla keinoin loppumatkan. Ruijan
lappalaisetkin, Koutokeinon ja Kaarasjoen ja Gaissatunturien miehet
jättävät vieläkin ahkionsa, talvikotansa ja talvivaatteensa matkan
varrelle ja tehdä kopeltavat tuoreista koivunkappaleista pikku
kelkkoja, joilla jutavat Jäämerelle keittäen siellä kelkkapuillaan
kahvia ja merikalan tauroa. Ja entisaikaan tunturiäijät syksyllä
merimaasta pois lähtiessään käärivät ja sitoivat omaisuutensa
hylkeennahkaan, jonka sonnustivat vuottoraippaan laahaten sitä poron
perässä, kunnes taas pääsivät ahkioilleen. Ovatpa monet lappalaiset
viime aikoina lannanmiehiltä oppineet rakentamaan keveitä jalaksellisia
porokelkkojakin, joita käytetään paljon ajetuilla kulkuteillä. Mutta
ahkio on lappalaisen oikea ajopeli. Sillä hän poronsa perässä soutelee
metsät ja jängät ja tunturit, siihen hän kaaristaa tavaransakin. Ja
isoilla poromiehillä, tullakseen toimeen, pitää olla kymmenkunta,
parikymmentäkin ahkiota. Komesti tehdyllä _vuodjem-kierriksellä_,
jossa on korkea, mukava selkänoja ja ylpeä nokkapuu, hän itse ajelee,
leveällä avoperäisellä _raiddu-kierriksellä_ hän kuljettaa tavaransa
raidossa sekä toimittaa kotoiset ajonsa. Isolla kota-ahkiolla
tunturilainen ennen vedätti kotapuunsa, ja kansipeittoiseen
_lohk-kierrikseen_ hän lukon suojaan uskoi muuttoretkellä parhaat ja
mieluisimmat esineensä. Veneen malliin, emäpuun ja käyrien kaarien
varaan rakennettu suippokeulainen ahkio sukellelee ja ui keveästi
umpihangessakin, ja lylyinen emäpuu liukuu kovalla pohjalla kuin
hiihtomiehen siloinen sivakka.
Omat lapinmestarit rakentelevat ahkioita oman seutukunnan tarpeiksi
niinkuin veneitäkin, mutta utsjokelainen seppämies saa hankkia
tarvepuunsa monien penikulmien päästä Tenolta tahi Inarin rajamailta.
Niinkuin muuallakin maailmassa rikkaus ja köyhyys vaihtelevat sekä
viljavuodet ja nöyrät vuodet vuorottelevat, niin myös tunturilaisen
elon kaitsennassa. Kun on onnea ja hyviä vaatimia, niin porot toisina
vuosina hyvin lisääntyvät, mutta sitten ne taas toisina vuosina
onnettomuuksien tullessa vähentyvät, ja vähentyvätkin paljoa nopeammin
kuin konsanaan lisääntyivät. Jumalan käsissä on tunturimiehenkin elo,
taivaan ilmat vaikuttavat hänenkin vuodentuloonsa.